Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde - Robert Louis Stevenson (1886)

Dr Jekyll and Mr Hyde
66 s.

Round the corner from the by-street, there was a square of ancient, handsome houses, now for the most part decayed from their high estate and let in flats and chambers to all sorts and conditions of men:  map-engravers, architects, shady lawyers and the agents of obscure enterprises.  One house, however, second from the corner, was still occupied entire; and at the door of this, which wore a great air of wealth and comfort, though it was now plunged in darkness except for the fan-light, Mr Utterson stopped and knocked.  A well-dressed, elderly servant opened the door.

Olin tänään myös katsastamassa Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyde - musikaalin, mutta siitä lisää myöhemmin.  Sydän on läpättänyt illan aikana tarpeeksi, joten keskitytään nyt ensin alkuperäiseen teokseen, jonka sain luettua täpärästi ennen esitykseen lähtöä.

Aika monet varmasti tietävät kirjan loppuratkaisun, mutta en silti tässä lähde käsittelemään sitä.  Kirjoitan kuten ennen sen oletuksen pohjalta, että kaikille tämä ei ole tuttu.  Stevensonin pienoisromaani lähentelee jo melkein pidemmän novellin kokoa, joten juoni on yksinkertainen.  Lontoon sumuisilla kaduilla salaperäinen Edward Hyde kulkee kevein askelin tekemässä tuhojaan ja kauhistuttaa olemuksellaan.  Toisaalla tohtori Jekyll eristäytyy ystävistään ja seurapiiristä uppoutuakseen tieteellisiin kokeisiinsa.

Teos on ollut uusintalukulistalla jo melkoisen pitkään.  Taisin lukea tämän ensimmäisen kerran joskus yläasteen alussa, mutta silloin en ollut aivan yhtä vaikuttunut kuin nyt.  Kirja on siitä hankala, että tätä pidetään kauhuklassikkona, joten odotukseni olivat aivan toisenlaiset kuin mitä todellisuudessa sain.  Itse asetankin tämän ennemmin gotiikan genren puolelle.  Tohtori Jekyllin tarinasta muistuu mieleen tohtori Moreau hirvittävine kokeineen sekä Jumalaa leikkivä tohtori Frankenstein.  Romaanissa itsessään viitataan tohtori Faustin tekemään sopimukseen paholaisen kanssa ja useasti myös Raamattuun.  Jekyll itse luonnehtii itseään okkultismiin taipuvaiseksi (työhuoneen peili!), jonka transsendentaalista näkemystä lääketieteeseen eivät kaikki voi hyväksyä.

Aikoinaan minua häiritsi se, että suurin osa romaanista keskittyy huomioimaan päähenkilöt jonkun toisen näkökulmasta.  Nyt pidin siitä, koska se tuo tiettyä salaperäisyyttä, ja Hyden arvoitus on varmasti ollut todella jännittävää aikalaislukijoille.  Hyde on kaikkea sitä, mitä viktoriaaninen yhteiskunta ei ollut.  Täysin valmis toteuttamaan jokaisen halunsa ja intohimonsa, sekä elämään täysin ilman tunnontuskia mistään.  Hyde kuvataan sisäisesti epämuodostuneeksi ja täysin pahaksi.  Yhdessä kohdassa jopa kunnon kansalaiset ovat täynnä murhanhimoa tätä kohtaan, koska tämä on satuttanut viatonta.  Maininnat Hyden käsien karvaisuudesta ja apinamaisesta käytöksestä olivat mielenkiintoisia.  Onko helvetin partaalla tasapainotteleva holtiton hurjapää siis eläimellinen, koska ei pysty hillitsemään halujaan?  Tuli myös mieleen Edgar Allan Poen tarina The Murders in the Rue Morgue (1841), jossa Pariisia terrorisoi murhaaja, joka ei näytäkään olevan ihminen.  Pahatkin ihmiset ovat kuitenkin vain ihmisiä, eivät yliluonnollisen julmia hirviöitä.

Hydessa ei siis ole ainuttakaan hyvää ominaisuutta, vaikka joskus tämän kasvoilla välähtääkin pelko.  Loppua kohden asiat kuitenkin mutkistuvat.  Onko kukaan toisaalta myöskään täysin hyvä?  Eikö jokaisessa asu ainakin pieni paha, joka kuiskailee houkutuksia korvaan ja joskus valehtelee jopa kaikkein rakkaimmallekin?  Jekyll on nimittäin erilainen kuin muistin, sillä tämä ei ole enkeli.  Tämän syntiseen nuoruuteen viitataan vain erittäin lyhyesti, joka itse asiassa voi jäädä huomiotta jos ei ole tarkkana.  Tai kenties tapahtumat ovat olleet vain tavallisia nuoruuden hairahduksia. 

Omassa Oxford World's Classics -painoksessa on mielenkiintoinen huomio siitä, miten aiemmissa tarinan luonnostelmissa Jekyllin menneisyydestä kerrotaan hieman enemmän.  Siinä myös kerrotaan tarina, jonka mukaan Stevenson heitti ensimmäisen luonnostelman tuleen, koska vaimon kritiikin mukaan teoksessa viitattiin liikaa Jekyllin ja Hyden synteihin:  "From an early age, however, I became in secret the slave of certain appetites".  Noh, nykylukijan mielestä nämä eivät todellakaan ole liian suoria viittauksia, ja oikeastaan harmittaa ettei Jekyllin luonnetta oltu enää avattu tässä lopullisessa versiossa.  Hieno tarina kuitenkin kaikin puolin, mutta lukemista suunnittelevien kannattaa tosiaan jo asennoitua valmiiksi kauhuelementtien melkein täydelliseen puuttumiseen.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

The Turn of the Screw - Henry James (1898)

121 s.

But it was a comfort that there could be no uneasiness in a connexion with anything so beatific as the radiant image of my little girl, the vision of whose angelic beauty had probably more than anything else to do with the restlessness that, before morning, made me several times rise and wander about my room to take in the whole picture and prospect; to watch, from my open window, the faint summer dawn, to look at such portions of the rest of the house as I could catch, and to listen, while, in the fading dusk, the first birds began to twitter, for the possible recurrence of a sound or two, less natural and not without, but within, that I had fancied I heard.

Nimetön kotiopettajatar saa suojateikseen orvot sisarukset, Milesin ja Floran, jotka asuvat maalaiskartanossa palvelijoiden kanssa.  Näiden setä asuu Lontoossa, eikä halua tietää mitään kartanon asioista.  Kotiopettajar lumoutuu täysin enkelimäisistä lapsista, mutta lumous särkyy kun tämä alkaa nähdä miehen ja naisen haamuja jopa keskellä päivää.  Kukaan muu ei kuitenkaan näe näitä ilmestyksiä, joten lasten suojeleminen jää kotiopettajattaren vastuulle, kun tämä uskoo aaveiden haluavan satuttaa heitä.

Jamesin suomentamaton goottilainen pienoisromaani on perinteinen kummitustarina, jonka monitulkintaisuus on ehdottomasti yksi sen parhaimmista puolista.  Seksuaalisuudesta vihjaillaan hienovaraisesti, ja aaveiden ilmestymiset aiheuttavat aina pienoisia väristyksiä.  Vai ovatko ne aaveita ensinkään?  Entä mitä tarinan lopussa oikeasti tapahtui?  Vaikka perinteistä kummittelua onkin, tarina on kuitenkin koko ajan ikään kuin toinen jalka todellisuudessa.  Goottilaisen genren ystävänä ilahduin myös viittauksista Ann Radcliffeen ja Jane Eyreen.

Olen kuunnellut tämän aiemmin BBC Radion sivuilta, mutta halusin lukea myös perinteisen paperiversion.  Äänikirjat eivät vain ole vakuuttaneet vielä minua, koska en jaksa keskittyä niihin samalla tavalla kuin sanojen tavaamiseen.  Olen myös useasti nukahtanut kesken, ja koko ajan oli sellainen olo että jäisin paitsi jostain tärkeästä, joka olisi kirjoitettuna käynyt ilmi.  Olin antanut tälle kolme tähteä, mutta valitettavasti arvosana tippui nyt kahteen.

James käyttää lukemattomat kerrat pilkkuja pilkkomaan lauseitaan pieniksi parin sanan pätkiksi, joka tekee lukemisesta äärettömän hankalaa.  Jotkut pidemmät lauseet piti lukea toistamiseen, koska loppuun päästyäni unohdin mitä James halusi kohdalla sanoa.  Tekstin suossa tarpominen söi luonnollisesti kirjan tunnelmaa, josta pidin kyllä.  Lapset olivat jollain tapaa aavemaisia, ja kuten edellä mainitsin, arvostin monitulkintaisuutta.  Esimerkiksi kotiopettajattaren mielen liikkeistä ja mahdollisesta hulluudesta on käyty väittelyjä useaan kertaan.  Siksi tämä saa nyt kuitenkin sen yhden ylimääräisen tähden, mutta tämän pituisen romaanin lukemiseen en todellakaan haluaisi enää kuluttaa näin paljon aikaa ja vaivaa.  Jännittävän tarinan olisi halunnut lukea nopeassa tahdissa, mutta se oli mahdotonta koska sanoihin jäi koko ajan jumiin.  Tyyli ja tunnelma olivat eri paria.

Haluaisin kuitenkin mainita tässä yhteydessä elokuvan The Innocents (1961).  Filmatisointi on ehdottomasti kirjaa parempi, ja kuuluu niihin vanhoihin mustavalkoisiin lempeisiin kauhuelokuviin, jotka onnistuvat vielä nykyäänkin aiheuttamaan väreilyä selkäpiissä ja kananlihalle meneviä käsivarsia.

* * 

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot