Kauhu- ja rikosnovelleista

Strange is the night where black stars rise,
And strange moons circle through the skies
But stranger still is
Lost Carcosa.

-

Keltainen Kuningas (1895)

Robert W. Chambers 

Heipä hei! Näillä näppäimin loppuu Ompun novellihaaste, joten tässä vielä ennen huomista koostetta pientä kommenttia lopuista lukemistani novelleista. Ensin muutamia netistä metsästämiäni kauhutarinoita, koska niihin tuli yhtäkkiä hirveä himo tänä kylmänä keväänä (kaikki löytyvät ihan vain googlettamalla). Lopussa vielä pari sanaa kolmesta kokoelmasta.

Jos nyt vaikka aloitetaan niistä huonommista. Hume Nisbetin The Vampire Maid (1900) on lyhyesti sanottuna tylsä, eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä kiinnostaisi edes vampyyrien superfania. Nimetön kertoja haluaa kaupungista maaseudun yksinäisyyteen ja rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen. Eipä siinä sitten oikein muuta. Vaikuttaa lähinnä Nisbetin onnettomalta yritykseltä kirjoittaa fanfictionia Draculan neidoista. E. F. Bensonin Negotium Perambulansissa (1922) puolestaan on hassu iilimatomainen vampyyri, joka edustaa jotain alkukantaista, muinaista pahuutta. Eipä kiinnosta Lovecraftin kirjoituksissakaan, joten ei myöskään novellissa, joka innoitti Lovecraftia. M. R. Jamesin kirjoittamana olisi ollut paljon parempi, silloin oltaisiin säästytty mm. matelevalta täytealulta.

George Gordon Byronin Fragment of a Novel (1819) kirjoitettiin sinä tuttuna iltana Genevenjärven rannalla, jolloin Frankensteinkin pantiin alulle. Byronin tarinasta Polidori sai innoitusta Vampyyriin, jonka aion lukea tässä piakkoin uudestaan, joten silloin myös tarkemmin Byronista. Lyhyesti sanottuna Fragment on romaanin alku, mutta Byron ei työstänyt sitä enää pidemmälle. Augustus J. C. Haren The Vampire of Croglin Grangessa (1890) onkin jo mukavammin jännitystä. Tarina ilmestyi Haren muistelmissa, joissa sen kertoja väittää sitä todeksi. Grangen otus poikkeaa gotiikan vampyyreista kuivuneen muumion olemuksellaan ja liekehtivillä silmillään. Kaikenlaiset ikkunasta kiipeilevät ihmiset ja örkit saavat itselläni aikaiseksi kylmiä väreitä, joten tässä erityisesti yksi kohtaus oli mukavan karmiva.

Sitten siihen neljän tähden osastoon. Nykyään kun Carcosa mainitaan, on keskustelu todennäköisesti True Detectivessä. Ennen kuin aloin lukea aikoinaan keskenjäänyttä Keltaista kuningasta (lopussa tästä kommenttia), näin jonkun mainitsevan sen yhteydessä Ambrose Biercen An Inhabitant of Carcosan (1886). Tarinahan on superlyhyt, n. kolme sivua, eikä se enempää tarvitsekaan. Menee asiaan, mutta kykenee silti olemaan huiman salaperäinen, tunnelmallinen ja karmiva. Kauhukuvastoltaan ennalta-arvattava, mutta mielettömästi kirjoitettu. 

Johann Ludwig Tieckin Wake Not the Dead (1800) on puolestaan vähemmän ytimekäs novelli, mutta omalla tavallaan hyvä. Sitä sanotaan monessa yhteydessä ensimmäiseksi vampyyritarinaksi, mutta luotettavaa asian varmistavaa lähdettä en tälle löytänyt. En kyllä ollenkaan ihmettelisi, jos tästä olisivat ottaneet mallia esimerkiksi useimmat brittiläiset kirjailijat. Löytyy tuttua vampyyreihin yhdistettävää seksuaalisuuden tematiikkaa ja vampyyri itsessään on kalpea ja julma olento, mutta erilaisuudet, kuten hypnotisointi hengityksellä ja kuolleista herääminen velhon avulla pitivät mielenkiinnon hereillä. Ihana gotiikan kuvasto (rajuna puhaltava tuuli, valtoimenaan liehuvat mustat hiukset ja kuolleista manaaminen) voitti gotiikan jaarittelevan tyylin.

Kaksi viimeistä ovatkin taas hiukan erilaista tyyliä, ja nyt Itä-Euroopan suunnasta. Molemmat ovat myös tuttuja entuudestaan elokuvaversioistaan. Nikolai Gogolin The Viy (1835) on ajoittain jopa leikkisä novelli filosofian opiskelijasta, joka joutuu vahtimaan yöksi nuoren ja kauniin neidon ruumista, mutta neito onkin noita. Leffa on ihan kiva ja hauska, vaikka sympaattisine erikoistehosteineen se ei välttämättä pelotakaan. Ruumisarkku lentää, örkkejä tulee ovista ja ikkunoista ja sitä rataa.

Leo Tolstoin pikkuserkun Aleksei Konstantinovich Tolstoin The Family of the Vourdalak (1839) on näistä kahdesta pelottavampi. En tiedä, mitä mieltä olisin tästä, jos en olisi ensin nähnyt Mario Bavan elokuvaa Black Sabbath (1963), mutta varmasti ikkunasta kurkkiva vampyyri olisi silti karminut ihan tarpeeksi (mainitsinko jo, etten pidä siitä, jos joku tai jokin kurkistelee ikkunasta?). Vourdalakissa nuori ranskalainen diplomaatti päätyy serbialaiseen kylään ja yöpyy talossa, jonka isäntä on poissa. Talonpoika Gorcha on lähtenyt jahtaamaan lainsuojatonta ja käskenyt poikiaan tappamaan hänet seipäällä, jos hän tulisi kotiin yli kymmenen päivän päästä. Arvaattekin varmaan, mitä tapahtuu?

Niin kuin aiemmin mainitsin, Robert W. Chambersin Keltaisen kuninkaan (1895) kohdalla puhe kääntyy tai on jo kääntynyt True Detectiveen, ja kyllähän tästä löytyi yllättävän paljon kuvastoa, jota sarjassa hyödynnettiin (tähtitaivas, mielenhallinta, herra Wilden ja tiedättekylläkenen korvat jne.). Viisi ensimmäistä novellia olivat parhaita. 'The Repairer of Reputations' on loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta, 'The Maskissa' outo keksintö muuttaa elävät olennot marmoriksi, 'In the Court of the Dragonissa' on pelottava urkuri, 'The Yellow Signissä' omituinen valkoiselta madolta näyttävä hautausmaan vartija höpisee keltaisesta merkistä ja 'The Street of the Four Winds' alkaa söpöllä kisuliinilla. Loput novellit eivät suinkaan ole huonoja, mutta en ihan ymmärrä, miksi ne on otettu mukaan kokoelmaan, koska ne eivät sovi siihen edes tunnelmaltaan. Chamberskin muuten innoitti omalta osaltaan Lovecraftia, mutta Chambersin versio kosmisesta kauhusta miellyttää itseäni enemmän. Mitä enemmän yrittää ymmärtää keltaista merkkiä, sitä enemmän se pakenee merkityksiä.

Alfred Hitchcock Presents on yksi lempisarjoistani, joten pitihän  Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) lukea, kun siihen törmäsin. Niin kuin sarjassa, jossa Hitchcock itse esittelee kuivakkaan tyyliinsä jokaisen tarinan, novellikokoelmassakin on jokaisen tarinan alussa muutaman lauseen esittely. Luettuani kokoelman sainkin tietää, ettei Hitchcock todennäköisesti ollut minkään näiden teosten kokoamisessa mukana, vaan antanut vain nimensä niiden käyttöön. Novellit ovat viihdyttäviä, vaikka eivät onnistukaan yllättämään, joten sarjasta pitävät todennäköisesti ovat näihinkin tyytyväisiä. Tyylillisesti kaikki vähän sulautuvat toisiinsa, mutta mieleen jäivät erityisesti Charles Mergendahlin 'Secret Recipe' (näkökulma kannibalismiin), C. B. Gilfordin 'The Man at the Table' (pokerinpelaaja yrittää viivytellä ryöstäjää), Robert Blochin 'Man with a Hobby' (kuten Blochin tunnetuin teos, Psyko, tämäkin jätti jälkeensä viipyilevän uhan tunteen) ja Robert Arthurin '...Said Jack the Ripper' (vahanuket ovat jo itsessään karmivia, mutta kun siihen lisätään vielä yöllinen huvipuisto ja hieman mielenvikaisen miehen ylläpitämä kauhukabinetti, niin johan tulee hauskaa).

Sax Rohmerin Tales of Chinatownin (1922) nappasin jokin aika sitten kirjaston ilmaishyllystä, mikä oli sinänsä aika erikoista, koska kyseessä oli hyväkuntoinen 20-luvun painos. Laitan tästä vielä Instagramissa jossain vaiheessa kuvan, mutta äärettömän kaunis sininen kovakantinen helmi. Sax Rohmer tunnetaan parhaiten Fu Manchu -romaaneistaan, joissa Rohmer kuvaa Lontoon kiinalaisen yhteisön hyvin stereotyyppisenä ja luo Limehousesta rikollisuuden pesäkkeen. Luen parhaillaan ensimmäistä Fu Manchua, ja pakko tässä huomauttaa, että tähän mennessä se ei ole ollut ollenkaan niin tunnelmallinen ja kiehtova kuin Tales of Chinatown. Novellien Limehouse on oopiumin savua, salaisia aarrekammioita, Thamesin vesiin hukkuneita rikollisia, ahavoituneita merimiehiä, katulamppuja sumussa, pimeitä ja märkiä katuja sekä masentavan harmaita taloja. Malay Jack'sin tupakansavuinen alamaailman pesäkolo esiintyy useammassakin tarinassa, niin kuin myös osa henkilöistä. Ensimmäisessä Fu Manchussa lähinnä mennään hirveällä kiireellä eteenpäin, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.

Morsian ja muita kauhunovelleja - Zacharias Topelius (2013)

168 s.

Mutta kun honka ei vastaa, vaan ainoastaan häijy mato ryömii mielipuolen tummiin hiuksiin, astuu nainen kiivaasti taaksepäin, kuin olisi tullut käärmeen pistämäksi, ja huutaa niin, että metsä kaikuu: "Minä kysyn sinulta, sinä epäluotettava roisto, kuuletko, kysyn sinulta maan ja taivaan edessä ja tuomion päivänä: mitä olet tehnyt lapselleni? Vastaa, mitä olet tehnyt pienelle tytölleni, minun sieluni enkelille, minun Clara Loviselleni?"

Niin kuin ehkä monelle muullekin, Topelius tuli itselleni tutuksi ensin satusetänä. Linnaisten viheriä kamari (1859) tuli myös aikoinaan luettua, ja kun muutama vuosi sitten Topeliuksen muita kauhuromanttisia kertomuksia julkaistiin vihdoinkin suomeksi, niin olihan kirja pakko laittaa lukulistalle.

Näistä novelleista pidin ehkä jopa enemmän kuin Topeliuksen romaanimuotoisesta kauhusta, koska vaikka pari näistä olivatkin hieman liian pitkiä (voi johtua siitä, että ne julkaistiin ensimmäisen kerran lehden jatkokertomuksina), eivät ne todellakaan häviä viihdyttävyydessään ulkomaisille lajityypin edustajille. Tämä johtuu ehkä siitä, että Topelius luki ahkerasti ja laajasti erityyppistä kirjallisuutta.

Topelius käyttää luontevasti niin kauhun kuin rikosgenren piirteitä (hippusen huumoriakin löytyy keventämään tunnelmaa), ja kokoelma on aika tasalaatuinen. Suosikikseni nousi Morsian, jonka loppu oli makaaberiudessaan ja surullisuudessaan hyvin tehokas. Huomionarvoista on myös se, etteivät naishahmot ole niin ärsyttäviä ja karrikoituja kuin gotiikassa yleensä.

Vaikka tarinoissa löytyy aina selitys yliluonnollisille tapahtumille, ovat novellit kuitenkin tunnelmaltaan hyvin kiehtovia, eikä niitä mielestäni voi yksiselitteisesti jakaa joko gotiikkaan, kauhuun tai rikoskirjallisuuteen. Esimerkiksi gotiikan piirteet pitävät hyvin jännitystä yllä, kun lähdetään seikkailemaan rosvojen perään.

Kartanot ja pappilat tapahtumapaikkoina sopivat hyvin taustalle, eivätkä vähiten siksi, että muutamissa kartanoissa käyneenä tiedän miten ne herättävät mielikuvituksen horroksesta ja millaisia arvoituksia ne sisälleen kätkevät. Niihin liittyvät kummitustarinat ovat voineet mahdollisesti inspiroida myös Morsiamen kirjoitusprosessia.

Loppuun vielä iso kiitos taitaville suomentajille, tekstejä oli ilo lukea. Sopivasti vanhanaikaisia ilmauksia tekstiin ripoteltuna toi elävyyttä ja viehättävyyttä.

__________

Suomentajat: Petra Enges-Pyykönen, Anna Järvenpää, Kalle Keijonen ja Hemmo Määttänen (käännetty Eeva Liisa-Nyqvistin vetämällä työharjoittelukurssilla Turun yliopistossa)
Osallistuu haasteisiin:  Novellit (4) ja 100 suomalaista kirjaa

Kauhunovelleja

 

Lokakuu on ollut sekä kauhun että näköjään myös novellien aikaa. En olekaan pitkään aikaan lukenut novelleja, vaikka niitä olisi periaatteessa helppo lukaista yksi per päivä, jos ei ole enempään aikaa. Nämä kolme kokoelmaa sisältävät laidasta laitaan erityyppistä kauhua suolenpätkistä hienovaraiseen kummitteluun.

The Mammoth Book of Body Horror (2012) edustaa kauhun verisempää ääripäätä. Body horror -alagenrelle ei taida olla virallista suomennosta, mutta perusideana on käsitellä muutoksia ihmisen ruumiissa esimerkiksi erilaisten tartuntatautien, epämuodostumien tai muodonmuutosten kautta. Elokuvien saralla tunnetuin body horror -mestari on David Cronenberg, vaikka varhaisten teostensa jälkeen Cronenberg on siirtynyt enemmän draaman ja rikoselokuvien puolelle. Kärpänen (1986) on yksi omista suosikeistani, ja se on myös hyvä esimerkki siitä, mistä genressä on kyse. Ällötyksen tunteet ovat väistämättömiä, mutta parhaimmillaan päästään syvälle siihen, mistä ihmisyydessä, ulkonäössä tai ruumiillisuudessa on kyse.

Suurin osa Mammoth Book -sarjan kokoelman novelleista olivat yllättävän kesyjä ja toisinaan myös tahallisen tai tahattoman hauskoja, joten osaa voi suositella myös herkemmille lukijoille. Kokoelma on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta, eli Mary Shelleystä ja Edgar Allan Poesta siirrytään vähitellen kohti 2000-lukua ja siten myös itselleni tuntemattomampiin kirjailijoihin. Vahvimmat novellit löytyvät yllättäen uudemmalta osastolta, vaikka olikin mielenkiintoista tutustua tunnettujen elokuvien lähteisiin (George Langelaanin The Fly, H. P. Lovecraftin Herbert West - Reanimator ja John W. Campbellin Who Goes There?).

Stephen Kingin Survivor Type oli ennestään tuttu tarina autiolla saarella pelastusta odottavasta miehestä ja tämän epätoivoisesta yrityksestä pysyä elossa. Huolimatta siitä, että novelli on Kingin parhaimmistoa, en pystynyt enää tällä kertaa lukemaan sitä uudestaan, koska viimeksi tuli lievästi huono olo. Muita loistavia olivat muun muassa Clive Barkerin The Body Politic (päähenkilön kädet yrittävät valloittaa maailman), Ramsey Campbellin The Other Side (Bowring katselee kiikareillaan maailman menoa ja mutisee nuorten rappiota, mutta eräänä päivänä omituinen klovni/miimikko sekoittaa miehen pään), Christopher Fowlerin The Look (nuoret tytöt ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen malleiksi kuuluisan muotisuunnittelijan näytökseen) ja Barbie Wilden Polyp (päähenkilöä ei naurattanut, mutta hohottelin itsekseni, kun paksusuolen tähystys meni pahasti pieleen). Toisaalta esimerkiksi Neil Gaimanin tympeä sukupuolenkorjaukseen kantaa ottava Changes, Nancy A. Collinsin kiehtovaan sirkusmaailmaan sijoittuva mutta valitettavan antikliimaktinen Freaktent sekä Axelle Carolynin tylsä ja yllätyksetön Butterfly olivat joukon huonoimpia.

Sitten siirrytään taudeista ja raajoista parisataa vuotta taaksepäin, eli vuoteen 1816. Percy ja Mary Shelley sekä Claire Clairmont vierailivat tuona kesänä lordi Byronin ja John Polidorin luona Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla. Kesäkuinen sää oli sateinen ja myrskyisä, joten ryhmä kulutti aikaa lukemalla toisilleen kummitustarinoita Fantasmagoriana (1812) -kokoelmasta, josta inspiroituneina Mary Shelley ja Polidori kirjoittivat tahoillaan goottikauhun klassikot Frankenstein (1818) ja Vampyyri (1819).

Fantasmagoriana julkaistiin alun perin ranskaksi, ja se sisälsi kahdeksan Jean-Baptiste Benoît Eyries'n kääntämää saksalaista kummitustarinaa. Koska en osaa ranskaa tai saksaa enkä saanut tähän hätään käsiini uutta vuoden 2005 painosta, jossa olisi puuttuvat tarinat, jouduin tyytymään lyhennettyyn englanninkieliseen versioon. Sarah Elizabeth Utterson jätti kolme tarinaa kokonaan kääntämättä, koska ei pitänyt niistä (!) ja lisäsi itse kirjoittamansa tarinan The Storm. Ihan pätevä sekin, mutta viisi muuta tarinaa ovat viihdyttävää saksalaista goottikauhua, jotka kutittelevat vain hieman selkäpiitä. Ei siis mitään liian pelottavaa, vaan mukavan tunnelmallista luettavaa kynttilänvalossa: sukukirous, muuttuvat muotokuvat, ikuiseen parranajoon tuomittu parturi, haudasta saapuva viesti tuhlaajapojalle jne. En osaa sanoa, missä määrin tarinat vaikuttivat Shelleyn ja Polidorin romaaneihin, mutta ehkä tulevaisuudessa otan asiasta selvää Frankensteinin uusintaluvun yhteydessä.

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) on vahva läpileikkaus viktoriaanisen aikakauden kummitustarinoihin. Mitään pohjanoteerauksia tässä ei oikeastaan ollut, vaan kyse on ennemmin siitä, että mitkä erottuivat vahvimmin joukosta ja jäivät parhaiten mieleen. Huonoimmillaan novellit olivat ihan kivaa ajanvietettä ja parhaimmillaan nykyihmisenkin näkökulmasta oikeasti pelottavia. Joseph Sheridan Le Fanun, M. R. Jamesin ja Robert Louis Stevensonin novelleja olen varmaan ennenkin suositellut, ja erityisesti Jamesin tarinat ovat ihanan pelottavia. Arthur Conan Doylen The Captain of the Pole-Star yllätti karmivuudellaan, ja osaltaan siihen vaikutti varmasti tapahtumapaikka. Arktisten alueiden kuolemanhiljaisuus on juuri sopiva ympäristö kummittelulle ja vainoharhaiselle säpsähtämiselle, kun kuuluu pienikin rapsahdus. Anonyymin The Story of Clifford House puolestaan on tehokas kummitustalonovelli, jonka agressiivisen kummituksen kurkistus lastenhuoneen ovesta on mielikuva, jota en ihan heti unohda.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Halloween, Hämärän jälkeen ja Läpi historian (Romantiikka)

Miniarvioita, osa I

Jotta pääsen piakkoin kirjoittelemaan rauhassa uusimmista lukemisistani, puran bloggaamattomien kirjojen sumaa nyt miniarvioiden muodossa. Joka vuosi luen kirjoja, joista en millään keksi sanottavaa. Näistä seuraavista on kyllä ollut aikomus kirjoittaa erikseen, mutta se on vain jäänyt, enkä ole jaksanut miettiä asiaa sen kummemmin tai ainakaan yrittää väkisin (harrastuksen täytyy pysyä hauskana ja mielekkäänä). Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan näistä edes jonkinlaisen jäljen blogiin (joitakin olen jo Goodreadsin puolella kommentoinut lyhyesti).

Paul Koudounaris - Heavenly Bodies: Cult Treasures & Spectacular Saints from the Catacombs (2013) 

Vuonna 1578 Roomasta löydettiin katakombi, jossa oli tuhansia luurankoja. Näiden ajateltiin olevan kristittyjä marttyyreja, ja jäännökset kuljetettiin saksankielisen Euroopan katolisiin kirkkoihin korvaamaan uskonpuhdistuksen aikana tuhotut pyhäinjäännökset. Luurangot koristeltiin mm. silkillä, jalokivillä sekä kultalangalla ja aseteltiin huolellisesti erilaisissa asennoissa näytteille kirkkosaleihin. Koudounaris on tehnyt korvaamatonta työtä tallentaessaan nämä nykyään piilossa olevat (jotkut on tungettu esim. kirkkojen romuvarastoihin) valokuviin todistamaan uskomattoman taidokasta kädenjälkeä.

Vaikka olisi mitä tahansa mieltä pyhäinjäännösten palvonnasta, on aivan selvää, että tällaiset kädentaidot ansaitsevat tulla muistettaviksi. Valokuvien lisäksi tekstissä on myös nähty vaivaa, eli jäännösten historia kerrotaan selkeästi, elävästi ja mielenkiintoisia yksityiskohtia hyödyntäen. Uskontojen historiassa kiinnostaa aina se, miten vahvasti tiettyihin asioihin halutaan uskoa: todisteita jäännösten henkilöllisyyksistä oli hyvin vähän, jos ei ollenkaan, mutta mikäs siinä kun katolisuus kerran tarvitsi vahvistusta. Toisaalta, mikä antoi protestanteille oikeuden määrittää, mikä katoliseen uskoon sopii ja mikä ei?

David Hempleman-Adams, Sophie Gordon, Emma Stuart - The Heart of the Great Alone: Scott, Shackleton and Antarctic Photography (2009)

Etelämantereen autiota maisemaa halkoo jättimäiset jäävuoret, joiden alapuolella ihminen näyttää mitättömältä. 1900-luvun retkikunnat ottivat mielettömän upeita kuvia matkoiltaan (virallisina kuvaajina Herbert George Ponting ja Frank Hurley), ja huolimatta kuvien yksivärisyydestä voi niistä aistia kimmeltävän hangen, kirkkaansinisen taivaan ja jäämuodostelmista heijastuvan auringon. Kuvat Scottin miesten viimeisistä hetkistä taas pysäyttävät: kasvoilta heijastuu ääretön väsymys ja pettymys, hartiat ovat painuneet kasaan ja näyttää siltä, että kukaan ei jaksa ajatella enää mitään. Toinen retkikunta on ehtinyt ensin. Eläimetkin muistetaan tallentaa: koira kurkistaa sille rakennetusta iglusta, suloisten pingviinien kuvista huokuu lämpöä ja hevoset seisovat tallissaan valmiina palvelukseen.

Kirjan teksti on aika pinnallista, mutta kuvat korvaavat aika hyvin sen puutteet. Aina välillä sitä unohtaa, millaisiin suorituksiin jo sata vuotta sitten yllettiin. Alkeellisilla kameroilla ja muilla välineillä saavutettiin jotain sellaista, jota ei voi nykyihminen käsittää. Osa ihmisistä ja eläimistä menehtyi matkalla, mutta nämä kuvat todistavat, ettei henkiä menetetty turhaan, koska hienojen maisemien lisäksi retkikunnilla oli suuri merkitys tieteen edistämisessä.

Jerry Thomas - The Bartender's Guide (1862)

Sitten vähän jotain kevyempää: drinkkiopas alan pioneerilta! Thomas popularisoi cocktailit Yhdysvalloissa ja oli tunnettu koreilevasta tyylistään sekä baarimikkojen esiintyjän elkeiden kehittämisestä. Olen viime aikoina ollut innostunut cocktaileista, ja vaikka en sinänsä ole ollenkaan kiinnostunut niiden teknisestä puolesta, olisi kuitenkin ihan kiva osata tehdä kotonakin jotain. Thomasin kirjan bongasin hyvään aikaan, koska se tarjoaa erinomaisen välähdyksen cocktailien historiaan ja herkullisia reseptejäkin löytyy vaikka kuinka. Mitat ovat virkistävästi vähän sinne päin, eli loraus sitä ja loraus tuota, niin hyvää tulee. Ei siis mennä ihan kemian puolelle. Kirjasta löytyy myös erilaisten siirappien ohjeet, jos haluaa tehdä kaiken alusta asti itse, eivätkä nekään niin mahdottoman vaikeilta vaikuta.

Tuohon aikaan baarimikoilla alkoi olla myös vähän luovaa silmää (ennen cocktailit koostuivat lähinnä sokerista sekä brandysta, ginistä tai viskistä). Nimet ovatkin sitten sen mukaisia: Philadelphia Fish-House Punch, Bimbo Punch, Sleeper, White Tiger's Milk, Locomotive jne. Alkoholittomiakin drinksuja löytyy niitä kaipaaville. Mikä parasta, kirja löytyy kokonaisuudessaan netistä! Aion silti ostaa tämän jossain vaiheessa omaan hyllyyn, jotta reseptikokeilut helpottuvat. West India Coupereehen tuleva jäätelö kuulostaa vähän enemmän namilta kuin Royal Punchin vasikanjalkahyytelö.

James Malcolm Rymer - Varney the Vampire (1845)

Osallistuu haasteisiin:  I Spy (Paranormaali) ja Klassikot
Toukokuu ei sitten loppunutkaan ihan mieltä ylentävissä tunnelmissa, koska vampyyritarina ei ollut niin herkku mitä odotin. Rymerin raapustus on niin sanottu 'penny dreadful', eli näitä jatkokertomuksia myytiin 1800-luvulla viikoittain pennin hintaan. Tarinat painettiin halvalle paperille ja ne oli suunnattu lähinnä nuorille työväenluokan kansalaisille, ja aiheet liikkuivat yleensä yliluonnollisessa tai rikollisten edesottamuksissa. Yleensä ylidramaattisuudesta on ollut itselläni hyviä kokemuksia, koska hyvin toteutettuna se voi olla hauskaa. Valitettavasti Varneyn tarina oli siitä toisesta päästä: kuivakka kertomus tylsästä vampyyrista, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa sitten millään.

Alku oli lupaava goottilaisine tunnelmineen, mutta sitten lässähti ja pahasti. Varney on silti mielenkiintoisin hahmo (ainakin teoriassa), koska tämä on suurin piirtein ainoa, jolla on sielu. Muut henkilöt ovat kuin paperinukkeja (yksi jopa unohtuu kirjailjalta täysin matkan varrella!) eikä tarinassakaan kyllä ole mitään logiikkaa. Tekstiä on lavennettu kaikilla mahdollisilla keinoilla (koska siitähän saa silloin enemmän rahaa, jes!), joten joka välistä löytyy minitarinoita, joilla ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä itse pääjuonen kanssa. Ehkä Rymerinkin kiinnostus lopahti jossain vaiheessa?

Samuel Taylor Coleridge - The Rime of the Ancient Mariner (1798)

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Ammatti)
En yleensä lue paljon runoutta, ja usein se jää etäiseksi tai en ymmärrä ollenkaan, mistä kulloinkin puhutaan. Viime aikoina olen ollut vähän onnekkaampi, ja olen huomannut, että jos runo iskee niin se iskee lujaa. Christina Rossettin Goblin Market on esimerkiksi upea ja runsas, eikä kuvituskaan jää yhtään kakkoseksi. Coleridge taas... Aluksi hankalalta tuntuvan arkaaisen kielen rytmiin pääsee kuitenkin lopulta mukaan. Se nielee jyrisevän meren syvyyksiin ja peittää suolan tuoksulla. Se vetää jalat alta ja saa tuntemaan albatrossin painon niskassa. Melodia tanssii meriolioiden ja henkien mukana. Kun merimiehet nousevat, on aika lähteä kotiin, mutta hetken aavemaisuus ei lupaa hyvää. Mieleen jää limaiseen vaaleanvihreään väriin kasteltu aavelaiva.

Tulkintoja runolle on varmaankin yhtä monta kuin on lukijaakin, ja paljon riippuu siitä, mitä runo saa tuntemaan (yksi mahdollinen tulkintavaihtoehto on kuitenkin selitetty aika selkeästi lopussa). Itse jättäisin kokonaan ajatuksen albatrossin Kristuksesta pois, koska se ei ota huomioon voimakasta luonnon läsnäoloa. Voisi siis päätellä, että pidän runoudessa kielikuvista, kielestä ylipäätään ja siitä, että se saa tuntemaan voimakkaasti. Metaforien liiallisuus saa vain pyörittelemään päätä.

Nightmare Abbey - Thomas Love Peacock (1818)

248 s.

The terrace terminated at the south-western tower, which, as we have said, was ruinous and full of owls.  Here would Scythrop take his evening seat, on a fallen fragment of mossy stone, with his back resting against the ruined wall - a thick canopy of ivy, with an owl in it, over his head - and the Sorrows of Werter in his hand.  He had some taste for romance reading before he went to the university, where, we must confess in justice to his college, he was cured of the love of reading in all its shapes; and the cure would have been radical, if disappointment in love, and total solitude, had not conspired to bring on a relapse.

Rapistuneen ja synkän linnan synkkä herra Glowry nimittää asumustaan kenneliksi, koska kaikki siellä asuvat ovat vain pahaisia koiria.  Elämään pettynyt Glowry nauttii ainoastaan hyvistä illallisista, joita vaimo ei kuitenkaan anna usein järjestää.  Onneksi eräänä päivänä vaimo sattuu kupsahtamaan jättäen jälkeensä pojan, joka ristitään itsensä hirttäneen esi-isän mukaan Scythropiksi.  Saman esi-isän, jonka pääkallo toimii nykyään (toivottavasti desinfioituna) punssimaljana.  Scythrop kasvaa madeiraviiniä rakastavaksi pojaksi, mutta naisia tämä ei valitettavasti osaa käsitellä.

Peacock tuli tunnetuksi satiiristen romaanien kirjoittajana.  Nightmare Abbeyssa Peacock piikittelee lempeästi sekä aikakauden henkilöitä että aatteita käyttäen hyväksi gotiikan tyylikeinoja.  Scythrop esimerkiksi edustaa Peacockin läheistä ystävää ja Mary 'Frankenstein' Shelleyn aviomiestä Percy Bysshe Shelleytä, mutta Peacockin mukaan Shelley ei pahastunut angstisesta karikatyyrista.

Romaanissa tuodaan esille tuon ajan romantiikan masentava synkkyys, joka voi joskus näyttäytyä vähän naurettavana tai liioittelevana itsemurhineen ja tunteissa vellovine nuorukaisineen.  Peacockin versiossa synkkyyden pinnalla kuplii hyväntahtoinen osoittelu näitä naurettavuuksia kohtaan, ja loppujen lopuksi tarinasta jää päällimmäiseksi hymy huulille.  Jotkut filosofiset keskustelut ovat hieman pitkäveteisiä tällaiselle filosofiaa karttavalle (joka tietysti demonstroi hyvin tuon ajan filosofisten suuntauksien vaikeaselkoisuutta), mutta tiivis juoni sisältää onneksi myös paljon hauskoja kohtauksia, joissa kohelletaan aaveen kanssa, metsästetään merenneitoja tai piilotellaan salaisuuksia isäpapalta.

Kieltä on käytetty kekseliäästi keventämään tarinan goottilaisia piirteitä (rauniolinna, kaunis pyörtyilevä neito, salaperäinen yöllinen vieras, salainen huone, todellisen henkilöllisyyden paljastuminen ja viinin kittaaminen).  Kieltä toisinaan kiemurrellaan muuten vain, toisinaan on keksitty kokonaan uusia sanoja ja dialogi muistuttaa välillä Young Frankenstein (1974) -elokuvan hullunkurista komediatyyliä.  Ihmisten nimetkin huvittavat: palvelijoita ovat muun muassa Raven, Graves ja Deathshead, ja linnassa loisivista vieraista löytyy vaikkapa herra Listless, joka tuskin nousee nojatuolistaan etteivät vain voimat hupenisi.  Linnan ilmapiirin taas täytyy isännän tahdosta pysyä ehdottoman synkkänä.

Huolimatta viittausten hurjasta määrästä, satirisoitavista asioista tai henkilöistä ei välttämättä tarvitse tietää paljon mitään saadakseen tarinasta jotain irti, vaan voi vain nauttia siitä hauskuudesta.  Tietysti mitä tietoisempi on viittauksista, sitä purevampaa itse satiiri on.  Tässä on otettu hyvin huomioon se, miten tahattoman hauskoja goottilaiset romaanit välillä ovat, mutta tuskin genreä tuntemattomatkaan jäävät aivan puille paljaille.

* * * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia - Bram Stoker (1914)

Dracula's Guest and
Other Weird Stories
464 s.

Seutu jonka halki kuljin oli nyt paljon maalauksellisempaa kuin aiemmalla tiellä.  Näkyvillä ei ollut mitään erityisen silmiinpistävää, mutta joka puolella ympärilläni oli tenhoavaa kauneutta.  En juurikaan kiinnittänyt huomiota ajan kulkuun, ja vasta kun syvenevä iltahämärä lopulta kiinnitti huomioni, aloin miettiä, kuinka löytäisin takaisin kotiin.  Päivän kirkkaus oli mennyttä.  Ilma oli kylmä ja pilvet keräytyivät ylleni yhä paksumpina.  Niitä säesti eräänlainen kaukainen kumiseva ääni, jonka läpi tuntui joskus tunkeutuvan tuo salaperäinen huuto, jonka ajuri oli väittänyt olevan sudesta lähtöisin.  Epäröin hetken.  Olin kuitenkin sanonut, että haluaisin nähdä hylätyn kylän, joten päätin jatkaa matkaani.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Bram Stokerin kuolemasta, ja tämä itse Draculan luojan koostama novellikokoelma suomennettiin juuri sopivasti juhlavuodeksi.  Stokerin Florence-vaimo kertoo alkusanoissaan lisänneensä valikoimaan jälkeenpäin Draculan vieraan, joka on Draculasta poistettu osio.  Muut tarinat on julkaistu aiemmin englantilaisissa ja amerikkalaisissa aikakauslehdissä.  Florencen mukaan Bramin elämä ei ole ollut se kaikkein helpoin, ja tarinat ovat peräisin näiltä varhaisilta ajoilta.  Voi siis hyvin olla, että Bram olisi parannellut kertomuksia, jos ei olisi kuollut ennen kokoelman julkaisua.

Draculan vieraan lisäksi tarinoita on kahdeksan.  Kaikki ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta kokoelma on silti melko epätasainen (ehkä alkuperäinen nimi kertoo paremmin sisällöstä, koska se ei viittaa suoraan kauhuun?).  Niminovelli on ihan ok tunnelmapala, joka olisi sopinut Draculaan.  Toisaalta ymmärrän kohtauksen poiston, koska se ei olisi edistänyt tarinaa millään lailla, ja pidän muutenkin Jonathan Harkerin ja kreivi Draculan ensimmäisestä kohtaamisesta, joka ei olisi ollut sama tämän jälkeen.  Päähenkilön jäädessä nimettömäksi tarina toimii erinomaisesti erillisenäkin novellina, ja novellina pidänkin tästä ehkä enemmän kuin jos se olisi jäänyt romaaniin.

Suomentaja Inkeri Koskinen huomauttaa hienossa esipuheessaan, että novellin alkuperästä on kiistelty Florencen sanoista huolimatta, koska tarina poikkeaa Draculan tyylistä.  Uskon kuitenkin vahvasti Florencea, koska lopun kirje sinetöi kaikki yhtäläisyydet Jonathan Harkeriin.  Tosin kuten sanoin, tarinasta voi ehdottomasti nauttia myös novellina, eli romaania ei esimerkiksi tarvitse lukea etukäteen.  Esipuheesta (jonka muuten säästin viimeiseksi, koska olen liian monta kertaa joutunut juonipaljastusten uhriksi) ratkesi myös arvoitus erään Draculan vieraan tutun paikannimen suhteen, nimittäin kreivitär Dolingen Grazista, Styyriasta viittaa Joseph Sheridan Le Fanun Carmillan salaperäiseen Styyriasta kotoisin olevaan kreivittäreen.  Koskinen myös osoittaa, miten paljon Stoker otti vaikutteita joka puolelta.  Kasvavan kullan salaisuus esimerkiksi sai inspiraationsa eräästä makaaberista Lontoon seurapiirejä puhuttaneesta tapahtumasta.

Kokoelman heikoimmiksi lenkeiksi jäävät Mustalaisennustus ja Uni punaisista käsistä.  Ensimmäinen lässähti lopun takia (tai ainakaan itse en välitä kyseisen kaltaisista loppuratkaisuista) ja toinen oli lähinnä selvästi katolilaisuudesta ammentava ankean tylsä kertomus siitä, että pelkää tulevansa suljetuksi pois taivaasta.

Erityisiksi suosikeiksini taas nousivat perinteinen kummitustarina Tuomarin talo (vaikka en yhtään pelkääkään rottia, loppua kohden jännittävyysaste nousi mukavasti), Edgar Allan Poesta ammentava suhteellisen ällöttävä kidutusvälineitä ja kissoja sisältävä Squaw (olisi mielenkiintoista tietää, miten näin raju tarina otettiin aikoinaan vastaan) ja ihanan goottilainen Kasvavan kullan salaisuus.

* * *

Suomentaja:  Inkeri Koskinen

Harmaa linna - Axel Gabriel Ingelius (1851)

Det gråa slottet
341 s.

Oli jälleen yksi niistä valkeista kesäöistä, joiden tähdettömyys ja päivästä muistuttava hämärä kertovat, että olemme Pohjolassa ja että keskikesän juhla lähestyy.

  Sellaisten öiden lumousta useasti lisäävät leudot tuulet, jotka helteisten päivien jälkeen lempeästi hivelevät sielujamme ja tuudittavat meidät hiljaiseen, valveunten täyttämään tilaan, jossa tunteemme ylittävät järkemme, ja pohdiskelumme - jos niin haluamme niitä kutsua - ovat hellintä lajia.

  Yö, jona tarinamme alkaa, oli kuitenkin aivan toisenlainen, sillä se oli niin kylmä kuin kesäyö voi milloinkaan olla.  Jäinen riite jopa peitti järvenrantoja:  oli selvästikin yksi kesäkuun niin kutsutuista rautaöistä.

Bongasin tämän alun perin Annan blogista.  Suomen ensimmäinen kauhuromaani kuulosti niin houkuttelevalta, että oli pakko kokeilla.  Odotukset eivät olleet korkealla, mutta oikein mainio tarina tämä silti oli, vaikka kansainväliselle tasolle ei ylläkään.  Varsinkin alku oli suhteellisen hyytävä, koska yöllinen suo kuulostaa pelottavalta, varsinkin kun autiossa ympäristössä kuuluu yhtäkkiä vaikerointia.  Pahamaineiseen Ristilän kartanoon kotiopettajaksi matkustava Harald Thalberg onnistuu pelastamaan suohon vajoavan Stellan kärryjen kuskin avustuksella, ja tästä alkaa kiemurainen tarina, jossa melkein mikään ei ole miltä näyttää.  Ei tiedetä varmasti, saiko Ingelius innoituksensa Koiviston kartanon tapahtumista (joista kerrotaan kirjan jälkisanoissa, mutta pikaisella googletuksella ei netistä löytynyt mitään), mutta hämmästyttävän paljon samankaltaisuuksia kapteeni Willebrandin aikoinaan isännöimän kartanon menneisyydessä on.

Jukka Sarjala sanoo tätä jälkisanoissa sekä kauhuksi että gotiikaksi, mutta itse erottaisin nämä kaksi lajityyppiä toisistaan, ja niputtaisin tämän ennemmin goottilaiseksi romaaniksi kuin puhtaaksi kauhuksi.  Melkein kaikki perinteiset lajityypin piirteet kuitenkin löytyvät tästä, ja niitä olikin hauska bongailla.  Romantiikka- ja kauhuelementtien yhdistely, äärimmäinen hyveellisyys vs. pahuus, melodraama, hienovarainen humoristisuus, synkkä ja sokkeloinen rakennus (yleensä linna, tässä kartano) sekä viaton pyörtyilevä neito, jonka menneisyys on arvoitus.

Kaavamaisuudesta huolimatta Ingeliuksen tulkinta on silti todella viihdyttävä, vaikka pelottavuutta en oikein löytänyt alkusivuja lukuunottamatta.  Ingelius on selvästi inspiroitunut varhaisesta 1700-luvun gotiikasta ja sen vallanhaluisista ylimyksistä, jotka haluavat säilyttää omaisuutensa hinnalla millä hyvänsä.  Myöhemmässä Topeliuksen romaanissa Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) käsitellään samaa aatelisten arvovallan murentumista.  Olisin toivonut enemmän yritystä ympäristön ja erityisesti Ristilän kuvailussa, koska nyt tunnelma jäi pinnalliseksi, eikä synkkyydet siksi tuntuneet niin pelottavilta kuin olisivat voineet.  Runsaasti kirjoitusvirheitäkin (tai lyöntivirheitä) painokseen oli jäänyt.

Gotiikassa on harvoin yliluonnollisuutta, ja Ristilänkin kammottavuus johtuu täysin sen isännästä ja sitä ympäröivistä salaperäisistä tapahtumista, jotka kieltämättä saavat pään pyörälle.  Juonellisesti siis tarina on erinomainen, ja lopustakin pidin, koska se ei ole yksiselitteisen onnellinen.  Liiallinen romantiikka tosin tuntui välillä pitkästyttävältä, mutta muuten synkät tapahtumat linkittyivät ihanan uskollisesti goottilaiseen kirjallisuuteen.  Uskomus naisten heikosta luonteesta saa myös onneksi vastapainonsa Irenen pohdinnoista:  suostuako tottelemaan isää vai mennäkö sittenkin naimisiin rakkauden tähden?  Arvostan myös sitä, että näitä kuriositeetteja suomennetaan ja julkaistaan uusina painoksina, koska tämäkin on tuntemattomuudestaan huolimatta aika tärkeä teos suomalaisessa kirjallisuushistoriassa.

* * *

Suomentaja:  Eeva-Liisa Järvinen
Osallistuu haasteeseen:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

Robert Louis Stevensonin novelleja

The Body Snatcher (1884)
Stevenson inspiroitui kirjoittamaan tämän erään vuosina 1827-28 tapahtuneen tapauksen pohjalta.  Burke ja Hare murhasivat viisitoista ihmistä Haren majatalossa, ja myivät ruumiit yksityiselle anatomian oppilaitokselle.  Heppujen logiikkana oli, että näin he eivät jäisi kiinni hautausmaalla ruumiinryöstöstä.  Ruumiinryöstöhän oli 1700-luvun lopulla kehittynyt erikoinen "ammattikunta", jossa kaivettiin ruumiit haudoista ja myytiin ne anatomeille sekä lääketieteen oppilaitoksille (tuleeko kellään muulla mieleen Victor Frankenstein?).

Tätä harjoitettiin periaatteessa melkein pakon edestä, koska leikkelyyn tarvittiin koko ajan lisää "materiaalia", mutta ainoastaan pieni määrä rikollisia (joiden rangaistukseen kuului dissektio) oli tarjolla eikä muita saanut käyttää.  Hinnat liikkuivat 10-20 punnan paikkeilla, joka siihen aikaan oli iso raha (poikkeuksena "erikoisuudet", kuten 500 puntaa maksanut irlantilainen jättiläinen).  Mitä Burkeen ja Hareen tulee, Harelle myönnettiin pitävien todisteiden puutteessa koskemattomuus tunnustuksestaan, mutta Burke teloitettiin ja leikeltiin julkisesti.  Itse anatomejakin kyräiltiin alta kulmien, ja Burken ja Haren kanssa kauppaa käynyt lääkäri menetti maineensa.

Tämä (vähän liian pitkä) johdantonikin jo osoittaa sen, että novellin aihe on äärettömän mielenkiintoinen, ja taustatarina tuo siihen lisää syvyyttä.  Novellihan ei sinänsä ole mikään hirveän erikoinen, mutta pidin silti sen perinteisestä kauhugotiikan tunnelmasta.  Pelottava se ei missään nimessä ole.  Ainoastaan loppu voi aiheuttaa korkeintaan kylmiä väreitä (minua se muistutti eräästä melkoisen epämiellyttävästä kummitustarinasta, jonka onneksi olin jo ehtinyt unohtaa, hah), mutta enimmäkseen tarinassa mietityttää omatunto ja periaatteet.  Jos tiedät, että jotain väärää tapahtuu ja siitä pitää kertoa, mutta josta aiheutuisi paljon enemmän ongelmia kuin jos pitäisit salaisuuden omana tietonasi, mitä tekisit?

Samannimistä elokuvaa vuodelta 1945 tähdittävät Boris Karloff ja Bela Lugosi.  Jo pelkästään näiden takia pakko saada se käsiini.

* * * *

Markheim (1885)
Omantunnon puitteissa jatkaa tarina, jonka inspiraationa oli Dostojevskin Rikos ja rangaistus.  Alussa päähenkilö tekee murhan, ja lopun ajasta tämä velloo syyllisyydessä.  Hämärämpää materiaalia kuin edellinen novelli, ja tuntui oikeastaan paljon pidemmältä kuin olikaan.  Lopussa ilmestyvän salaperäisen miehen funktiokin jäi aika lailla tuntemattomaksi.  En tiedä johtuiko keskittymisen puutteesta, englanniksi lukemisesta vai mistä, mutta aika tasapaksun tylsää pohdiskelua, josta en tainnut ymmärtää puoliakaan.

* *

Olalla (1885)
Tässä siirrytäänkin sitten puhtaaseen gotiikkaan, tai paremminkin goottiromantiikkaan.  Aika peruskuvastoa:  vanha linna, salaperäinen suku, kaunis neito, salaisuuksia jne.  Muutama oikein kauniisti kuvattu kohtaus, joista aloin jo miettimään miten hienoja maalauksia niistä tulisi, ja tarinakin oli ihan kiva.  Tosin eräs täysin puun takaa tullut vampyyrimainen kohtaus vaikutti vähän irralliselta.  Kantavana teemana on "degeneracy", eli ajatus siitä, miten edeltävien sukupolvien virheet tuhoavat jälkipolvet sekä henkisesti että moraalisesti.  Raamatussa tämä on yksinkertaisesti ajatus isien synneistä, mutta viktoriaanisella aikakaudella ajateltiin nimenomaan tuota evoluutionista puolta.  Esimerkiksi maalaisia pidettiin fyysisesti vahvoina mutta henkisiltä puoliltaan kertakaikkisen tyhminä.  Muotokuvateemaa käyttivät myös muun muassa Sheridan Le Fanu Carmillassa ja Sir Arthur Conan Doyle Baskervillen koirassa.

* * *

Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde - Robert Louis Stevenson (1886)

Dr Jekyll and Mr Hyde
66 s.

Round the corner from the by-street, there was a square of ancient, handsome houses, now for the most part decayed from their high estate and let in flats and chambers to all sorts and conditions of men:  map-engravers, architects, shady lawyers and the agents of obscure enterprises.  One house, however, second from the corner, was still occupied entire; and at the door of this, which wore a great air of wealth and comfort, though it was now plunged in darkness except for the fan-light, Mr Utterson stopped and knocked.  A well-dressed, elderly servant opened the door.

Olin tänään myös katsastamassa Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyde - musikaalin, mutta siitä lisää myöhemmin.  Sydän on läpättänyt illan aikana tarpeeksi, joten keskitytään nyt ensin alkuperäiseen teokseen, jonka sain luettua täpärästi ennen esitykseen lähtöä.

Aika monet varmasti tietävät kirjan loppuratkaisun, mutta en silti tässä lähde käsittelemään sitä.  Kirjoitan kuten ennen sen oletuksen pohjalta, että kaikille tämä ei ole tuttu.  Stevensonin pienoisromaani lähentelee jo melkein pidemmän novellin kokoa, joten juoni on yksinkertainen.  Lontoon sumuisilla kaduilla salaperäinen Edward Hyde kulkee kevein askelin tekemässä tuhojaan ja kauhistuttaa olemuksellaan.  Toisaalla tohtori Jekyll eristäytyy ystävistään ja seurapiiristä uppoutuakseen tieteellisiin kokeisiinsa.

Teos on ollut uusintalukulistalla jo melkoisen pitkään.  Taisin lukea tämän ensimmäisen kerran joskus yläasteen alussa, mutta silloin en ollut aivan yhtä vaikuttunut kuin nyt.  Kirja on siitä hankala, että tätä pidetään kauhuklassikkona, joten odotukseni olivat aivan toisenlaiset kuin mitä todellisuudessa sain.  Itse asetankin tämän ennemmin gotiikan genren puolelle.  Tohtori Jekyllin tarinasta muistuu mieleen tohtori Moreau hirvittävine kokeineen sekä Jumalaa leikkivä tohtori Frankenstein.  Romaanissa itsessään viitataan tohtori Faustin tekemään sopimukseen paholaisen kanssa ja useasti myös Raamattuun.  Jekyll itse luonnehtii itseään okkultismiin taipuvaiseksi (työhuoneen peili!), jonka transsendentaalista näkemystä lääketieteeseen eivät kaikki voi hyväksyä.

Aikoinaan minua häiritsi se, että suurin osa romaanista keskittyy huomioimaan päähenkilöt jonkun toisen näkökulmasta.  Nyt pidin siitä, koska se tuo tiettyä salaperäisyyttä, ja Hyden arvoitus on varmasti ollut todella jännittävää aikalaislukijoille.  Hyde on kaikkea sitä, mitä viktoriaaninen yhteiskunta ei ollut.  Täysin valmis toteuttamaan jokaisen halunsa ja intohimonsa, sekä elämään täysin ilman tunnontuskia mistään.  Hyde kuvataan sisäisesti epämuodostuneeksi ja täysin pahaksi.  Yhdessä kohdassa jopa kunnon kansalaiset ovat täynnä murhanhimoa tätä kohtaan, koska tämä on satuttanut viatonta.  Maininnat Hyden käsien karvaisuudesta ja apinamaisesta käytöksestä olivat mielenkiintoisia.  Onko helvetin partaalla tasapainotteleva holtiton hurjapää siis eläimellinen, koska ei pysty hillitsemään halujaan?  Tuli myös mieleen Edgar Allan Poen tarina The Murders in the Rue Morgue (1841), jossa Pariisia terrorisoi murhaaja, joka ei näytäkään olevan ihminen.  Pahatkin ihmiset ovat kuitenkin vain ihmisiä, eivät yliluonnollisen julmia hirviöitä.

Hydessa ei siis ole ainuttakaan hyvää ominaisuutta, vaikka joskus tämän kasvoilla välähtääkin pelko.  Loppua kohden asiat kuitenkin mutkistuvat.  Onko kukaan toisaalta myöskään täysin hyvä?  Eikö jokaisessa asu ainakin pieni paha, joka kuiskailee houkutuksia korvaan ja joskus valehtelee jopa kaikkein rakkaimmallekin?  Jekyll on nimittäin erilainen kuin muistin, sillä tämä ei ole enkeli.  Tämän syntiseen nuoruuteen viitataan vain erittäin lyhyesti, joka itse asiassa voi jäädä huomiotta jos ei ole tarkkana.  Tai kenties tapahtumat ovat olleet vain tavallisia nuoruuden hairahduksia. 

Omassa Oxford World's Classics -painoksessa on mielenkiintoinen huomio siitä, miten aiemmissa tarinan luonnostelmissa Jekyllin menneisyydestä kerrotaan hieman enemmän.  Siinä myös kerrotaan tarina, jonka mukaan Stevenson heitti ensimmäisen luonnostelman tuleen, koska vaimon kritiikin mukaan teoksessa viitattiin liikaa Jekyllin ja Hyden synteihin:  "From an early age, however, I became in secret the slave of certain appetites".  Noh, nykylukijan mielestä nämä eivät todellakaan ole liian suoria viittauksia, ja oikeastaan harmittaa ettei Jekyllin luonnetta oltu enää avattu tässä lopullisessa versiossa.  Hieno tarina kuitenkin kaikin puolin, mutta lukemista suunnittelevien kannattaa tosiaan jo asennoitua valmiiksi kauhuelementtien melkein täydelliseen puuttumiseen.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

The Mummy's Foot and Other Stories - Théophile Gautier (1980)

112 s.

The Mummy's Foot

I soon drank deeply from the black cup of sleep. For a few hours all remained opaque to me. Oblivion and nothingness inundated me with their sombre waves. Yet light gradually dawned upon the darkness of my mind. Dreams commenced to touch me softly in their silent flight. The eyes of my soul were opened, and I beheld my chamber as it actually was. I might have believed myself awake but for a vague consciousness which assured me that I slept, and that something fantastic was about to take place. The odour of the myrrh had augmented in intensity, and I felt a slight headache, which I very naturally attributed to several glasses of champagne that we had drunk to the unknown gods and our future fortunes.

Nimetön päähenkilö kuljeskelee pienessä antiikkikaupassa, jonka hyllyt pursuilevat toinen toistaan hienompia tavaroita.  Miehen huomio kuitenkin kiinnittyy jalkaan, joka näyttää pronssista valetulta, mutta jonka keveys paljastaakin sen oikeaksi muumion jalaksi.  Eräänä iltana viininhöyryiseen asuntoon saapuu vieras hakemaan jalkaansa takaisin.

Novelli on erittäin lyhyt, mutta tuttuun dekadenttiin tapaan kaunis kuin timantti.  Olisin mielelläni lueskellut seikkailuista vähän enemmänkin, mutta akuuttiin tarpeeseen tämä oli ihan kelpo.  Erityisen hienoja olivat kuvaukset unen ja valveen rajamailta, ja Gautier saa pienillä sanavalinnoilla sekä vähällä kuvauksella kaunista jälkeä aikaan, ja ehkä hieman painostavaakin tunnelmaa.  Kehottaisinkin kokeilemaan tätä, jos Gautier kiinnostaa.  Jo pituudenkin takia ei välttämättä tunnu niin raskaalta.

Clarimonde (La Morte Amoureuse) 

My daily life was long interwoven with a nocturnal life of a totally different character. By day I was a priest of the Lord, occupied with prayer and sacred things; by night, from the instant that I closed my eyes I became a young nobleman, a fine connoisseur in women, dogs, and horses; gambling, drinking, and blaspheming; and when I awoke at early daybreak, it seemed to me, on the other hand, that I had been sleeping, and had only dreamed that I was a priest.

Romuald on kirkossa, jossa tämä aiotaan vihkiä papiksi.  Siellä tämä joutuu kalpean ja vaaleatukkaisen kurtisaanin valtaan, joka yrittää saada  miehen luopumaan aikeistaan ryhtyä papiksi, mutta vihkiminen kuitenkin toteutuu.  Päivästä toiseen Romuald unelmoi naisesta, kunnes eräs palvelija kutsuu tämän suorittamaan emännälleen viimeisen voitelun.

Jostain syystä pidän tarinoista, joissa pappi, munkki tai muu vastaava joutuu houkutusten tielle.  Ehkä se kontrasti vetoaa, en tiedä.  Tässä lisämaustetta antaa tarinan yliluonnolliset piirteet.  Romualdin varoitus, että lukijan ei kannata ikinä vilkaistakaan naiseen päin on huvittavan liioiteltu, mutta se ei haittaa jos suhtautuu siihen genreen liittyvänä piirteenä.

One of Cleopatra's Nights
"Can a queen," answered Cleopatra, "ever know whether it is her face or her diadem that is loved? The rays of her starry crown dazzle the eyes and the heart. Were I to descend from the height of my throne, would I even have the celebrity or the popularity of Bacchis or Archianassa, of the first courtesan from Athens or Miletus? A queen is something so far removed from men, so elevated, so widely separated from them, so impossible for them to reach!

Nimensä mukaisesti tässä seurataan, mitä tapahtui Kleopatralle eräänä yönä.  Tämä on tylsistynyt.  Palvelijatarkin huomauttaa huvittavasti, miten tästä huomaa, ettei tällä ole ollut kuukauteen rakastajaa tai tapattanut ketään.  Toisaalla kärvistelee nuori ja komea runoilija Meïamoun, joka on torjunut monta rakastunutta naista, mutta ei saa Kleopatraa mielestään vaikka on nähnyt tämän vain kaukaa väkijoukosta.

Kleopatraa verrataan tässä jumalattareen, korkeampaan olentoon, joka on ylimaallisen kaunis.  Lievää verenhimoakin löytyy ja kaikki mitä kuningatar haluaa, pitää myös saada.  Egypti ja vielä yleisemmin koko muinainen maailma on myös Gautierin palvonnan kohteena, joka tavallaan tekee siitä vielä yhden päähenkilön lisää.

En ole pitkään aikaan lukenut tällaista näin perusteellista kuvailua ('purple prose'), joten siihen kesti hetki tottua, mutta kun hengitin syvään ja maistelin sanoja yksi kerrallaan, en olisi halunnut lähteä muinaisesta Egyptistä millään pois.  Kuvailu on niin harrasta, että tuntuu kuin tapahtumapaikkana ei olisi maanpäällinen maailma ollenkaan.  Ainoa, josta en pitänyt oli lukijan puhuttelu ja yleensäkin metateksti, eli välillä kertoja (Gautier?) ilmoitti mihin seuraavaksi mennään seuraamaan tapahtumia.  Joskus metateksti toimii, mutta tässä se söi hieman tarinan tehoa.

The Fleece of Gold

The bowsprits and latteen yards rested familiarly on the parapet of the wharf, as a horse rests his head on the neck of his carriage-mate. There were Dutch orques, round-sterned, with their red sails; sharp, black American brigs, with cordage as fine as silk thread; salmon-coloured Norwegian koffs, emitting a penetrating odour of planed fir; barges, fishermen, Breton salt-vessels, English coalers, ships from all parts of the world.

Tiburce on sisäänpäin kääntynyt nuorukainen, joka kuluttaa päivänsä divaanilla loikoillen.  Tämän kauneuskäsitykset ovat lievästi sanottuna korkealentoiset, josta johtuen rakastajattareksi ei kelpaa kuka hyvänsä.  Tiburcen rakkauden etsinnät eivät sinänsä hirveästi kiinnostaneet, mutta Gautierin kauniit kuvailut saivat jälleen kerran mielikuvituksen lentämään.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

The Turn of the Screw - Henry James (1898)

121 s.

But it was a comfort that there could be no uneasiness in a connexion with anything so beatific as the radiant image of my little girl, the vision of whose angelic beauty had probably more than anything else to do with the restlessness that, before morning, made me several times rise and wander about my room to take in the whole picture and prospect; to watch, from my open window, the faint summer dawn, to look at such portions of the rest of the house as I could catch, and to listen, while, in the fading dusk, the first birds began to twitter, for the possible recurrence of a sound or two, less natural and not without, but within, that I had fancied I heard.

Nimetön kotiopettajatar saa suojateikseen orvot sisarukset, Milesin ja Floran, jotka asuvat maalaiskartanossa palvelijoiden kanssa.  Näiden setä asuu Lontoossa, eikä halua tietää mitään kartanon asioista.  Kotiopettajar lumoutuu täysin enkelimäisistä lapsista, mutta lumous särkyy kun tämä alkaa nähdä miehen ja naisen haamuja jopa keskellä päivää.  Kukaan muu ei kuitenkaan näe näitä ilmestyksiä, joten lasten suojeleminen jää kotiopettajattaren vastuulle, kun tämä uskoo aaveiden haluavan satuttaa heitä.

Jamesin suomentamaton goottilainen pienoisromaani on perinteinen kummitustarina, jonka monitulkintaisuus on ehdottomasti yksi sen parhaimmista puolista.  Seksuaalisuudesta vihjaillaan hienovaraisesti, ja aaveiden ilmestymiset aiheuttavat aina pienoisia väristyksiä.  Vai ovatko ne aaveita ensinkään?  Entä mitä tarinan lopussa oikeasti tapahtui?  Vaikka perinteistä kummittelua onkin, tarina on kuitenkin koko ajan ikään kuin toinen jalka todellisuudessa.  Goottilaisen genren ystävänä ilahduin myös viittauksista Ann Radcliffeen ja Jane Eyreen.

Olen kuunnellut tämän aiemmin BBC Radion sivuilta, mutta halusin lukea myös perinteisen paperiversion.  Äänikirjat eivät vain ole vakuuttaneet vielä minua, koska en jaksa keskittyä niihin samalla tavalla kuin sanojen tavaamiseen.  Olen myös useasti nukahtanut kesken, ja koko ajan oli sellainen olo että jäisin paitsi jostain tärkeästä, joka olisi kirjoitettuna käynyt ilmi.  Olin antanut tälle kolme tähteä, mutta valitettavasti arvosana tippui nyt kahteen.

James käyttää lukemattomat kerrat pilkkuja pilkkomaan lauseitaan pieniksi parin sanan pätkiksi, joka tekee lukemisesta äärettömän hankalaa.  Jotkut pidemmät lauseet piti lukea toistamiseen, koska loppuun päästyäni unohdin mitä James halusi kohdalla sanoa.  Tekstin suossa tarpominen söi luonnollisesti kirjan tunnelmaa, josta pidin kyllä.  Lapset olivat jollain tapaa aavemaisia, ja kuten edellä mainitsin, arvostin monitulkintaisuutta.  Esimerkiksi kotiopettajattaren mielen liikkeistä ja mahdollisesta hulluudesta on käyty väittelyjä useaan kertaan.  Siksi tämä saa nyt kuitenkin sen yhden ylimääräisen tähden, mutta tämän pituisen romaanin lukemiseen en todellakaan haluaisi enää kuluttaa näin paljon aikaa ja vaivaa.  Jännittävän tarinan olisi halunnut lukea nopeassa tahdissa, mutta se oli mahdotonta koska sanoihin jäi koko ajan jumiin.  Tyyli ja tunnelma olivat eri paria.

Haluaisin kuitenkin mainita tässä yhteydessä elokuvan The Innocents (1961).  Filmatisointi on ehdottomasti kirjaa parempi, ja kuuluu niihin vanhoihin mustavalkoisiin lempeisiin kauhuelokuviin, jotka onnistuvat vielä nykyäänkin aiheuttamaan väreilyä selkäpiissä ja kananlihalle meneviä käsivarsia.

* * 

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Vieras kartanossa - Sarah Waters (2009)

The Little Stranger
466 s.

Minun oli aivan pakko mennä lähelle tahrattoman valkoista seinää, jonka koristeellisessa kipsilistassa oli tammenterhoja ja lehtiä.  En ollut nähnyt sellaista muualla kuin kirkossa, ja katsottuani sitä hetken tein teon, joka nyt tuntuu minusta kammottavan uskaliaalta:  tartuin yhteen tammenterhoon ja yritin vääntää sen irti alustastaan.  Kun se ei onnistunut, otin avuksi kynäveitsen.  En tehnyt sitä ilkeyttäni.  En ollut pahankurinen enkä rikkonut mitään tahallani.  Minä yksinkertaisesti ihailin taloa niin kovasti, että halusin siitä jotakin itselleni, tai ehkä pikemminkin ihailu - jota tavallisempi lapsi ei olisi tuntenut - oikeutti minut ottamaan jotakin.  Olin varmaankin kuin mies, joka haluaa hiuskiehkuran naiselta johon hän on yhtäkkiä sokeasti rakastunut.

Sarah Watersin viimeisimmästä on varmaan jo kirjoitettu lähestulkoon kaikissa kirjablogeissa, mutta menköön nyt sitten vielä täälläkin.  Watersin tuotannosta oli Fingersmith (2002) entuudestaan tuttu, ja vaikka sitäkään en kehuisi ihan varauksettomasti maasta taivaisiin, niin sen juonenkäänteet ja loistava ajankuva pitivät silti otteessaan.

Tässä Watersin tyyli on muuttunut suoraviivaisemmaksi.  Pieniäkin arkiaskareita kuvataan yksinkertaisella tyylillä, eikä tarina tunnu aina kulkevan oikein mihinkään.  Välillä tapahtumat jumittuvat ja etsivät sitä oikeaa tienhaaraa mihin olisi hyvä kulkea.  Jossain vaiheessa alkoi jo iskeä pieni toivottomuus, mutta sitten tajusin miten ärsyttävä tohtori Faraday oikeastaan onkaan, ja se piristi hieman.  Eikä mitenkään mielenkiintoisella tavalla ärsyttävä, vaan ainoastaan hirveä inttäjä ja vastarannan kiiski.  Se tavallaan ajoi lukemaan vain lisää, että näkisin koska joku napauttaisi tätä.

Tohtori Faraday on siis kirjan kertoja, ja aloittaa tarinan ensimmäisestä kohtaamisestaan Hundreds Hallin kartanon kanssa (ks. lainaus).  Monta kymmentä vuotta myöhemmin Faraday kutsutaan sinne potilaskäynnille, jossa Ayresin perhe (rouva Ayres ja tämän lapset, Caroline ja Roderick) sinnittelee rapistuneessa kartanossa sodanjälkeisessä muuttuneessa maailmassa, johon kukaan heistä ei tunne enää kuuluvansa.  Faradayn kohtalon kietoutuessä yhä tiukemmin Hundreds Hallin hiljaisen synkkään elämään, jonkin "vieraan" läsnäolo alkaa kiusata perhettä.

Siinä vaiheessa kun kaikkein vahvin kummittelukohtaus tuli, se suorastaan karmi selkäpiitä.  Toivottomuus, kauhu ja kylmän hien nouseminen otsalle ovat nimenomaan niitä juttuja, jotka tekevät psykologisesta kauhusta niin kutkuttavaa.  Parhaimmassa tapauksessa harkitset lukemisen keskeyttämistä ja jatkamista aamulla.  Nyt ei ihan tähän päästy, koska kohtauksen jälkeen tunnelma lässähti ja kirja oli pakko laittaa pois vain väsymyksestä johtuen.  Tätä yksittäistä kohtaa lukuunottamatta Waters puristaa kaikki mehut tunnelmasta, eikä siten pysty ylläpitämään sitä koko tarinan ajan.

Ayresien yhteiskuntaluokan rappeutuminen ja sodanjälkeisen maailman muuttuminen kävi ihan kivasti ilmi perheen vastoinkäymisissä, pienissä erillisissä kohtauksissa sekä itse kartanon rapistumisessa.  Romantiikkaakin tässä oli, mutta kaikki nämä teemat tekivät kirjasta vähän puolitiehen jääneen oloisen, enkä oikein tiedä mihin genreen tämä ensisijaisesti kuuluisi.  Arvostin toisaalta viittauksia klassikkokirjallisuuteen, joista kaikkia en edes hoksannut ennen kuin luin Wikipediasta.  Roderickistakin pidin aika paljon, ja tämän osuus jäi siis harmittavan pieneksi.

Jossain puolenvälin tienoilla häilähti mielen sopukoissa ajatus keskeyttämisestä, mutta olinkin aika tyytyväinen etten luovuttanut.  Lopussa nimittäin sidottiin yhteen langanpätkiä, vaikka onneksi mitään ei sentään väännetty rautalangasta.  Tarinan voi tulkita parillakin eri tavalla, mutta itse uskon että mysteerin ratkaisuksi on yksi muita vahvempi ehdokas.  Tähän ratkaisuun itse asiassa viitataan useasti kirjan alusta loppuun, mutta vasta aivan lopussa eräs toistettu teema iski tajunnasta sen viimeisenkin epäilyksen häivän, ja pientenkin tapahtumien sekä tiettyjen henkilöiden sanomisien merkitykset alkoivat selkiintyä.  Pari viimeistä lausetta olivat itse asiassa jopa kammottavia, ja siten täydellinen päätös tarinalle.  Mutta, kuten sanottu, tämä oli vain minun ajatukseni, ja se pieni tulkinnanvaraisuus nostaa heti kirjan arvoa silmissäni.

* * *