Kotimaan matkaloki: Kotka

Viikko sitten olin viikonloppulomalla, jonka päätarkoituksena oli käydä katsomassa pari näytelmää, mutta siinä sivussa tietysti myös latailla akkuja ja nauttia hyvästä ruoasta. Meri-ilma oli jäätävä, mutta rannikon sää sattui olemaan silti hienon aurinkoinen, eli juuri sopiva puistoissa kävelyyn ja kaupunkiin tutustumiseen.

Merikeskus Vellamon ravintolassa on joka päivä lounastarjoilu. Laadukas kotiruokabuffet, jossa saa todellakin yhdentoista euron hinnalle vastinetta, koska raaka-aineet vaikuttivat tuoreilta ja tiramisukin onnistunutta. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta kun syön museossa, joten odotukset ovat tästä lähin kovat.

Kymenlaakson museoon ei tällä kertaa riittänyt aika, koska viihdyin Suomen merimuseossa melkein sulkemisaikaan asti. Tähän aikaan vuodesta museo oli aika tyhjä, joten pääsin kiertelemään lähes hiljaisuudessa. Sisätilat olivat kokonaan tummansiniset ja esineet oli ripoteltu erilaisiin seinillä eroteltuihin soppiin, mistä tuli kivasti merenalaista ja ehkä hiukan salaperäistäkin tunnelmaa. Jotkut esineet oli valaistu siten kuin ne olisivat yhä merenpohjassa. Aihepiirejä riitti meriarkeologiasta ja naisten asemasta merillä aina esihistoriallisiin veneisiin ja laivojen pienoismalleihin asti. Pääsymaksukin oli erittäin kohtuullinen, ja lapset oli otettu hyvin huomioon tarjoamalla mahdollisuuksia esimerkiksi laivanupotuksen pelaamiseen ja erilaisten tehtävien ratkaisuun. Museossa ei ylipäätään ollut pelkästään näytteillä esineitä, vaan vaihtelua oli saatu aikaan esimerkiksi videoiden kautta.

Olen aina halunnut nähdä näitä "merenneitoja", ja törmäsinkin kesällä ihan vahingossa yhteen British Museumissa, mutta en olisi uskonut että Suomestakin näitä löytyy. Olio on samaan aikaan suloinen ja kaamea, mutta alkuperän tarina ei jäänyt valitettavasti mieleen.

Risteilyhytti 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä

Postikorttiseinä, jossa näkyi monta Brahenkadulla asuville turkulaisille osoitettua terveistä. Taustalla erään suomalaisen (tämänkään kohdalla ei nimi jäänyt mieleen) 1900-luvun puolivälissä kuvaama videokooste maailman eri satamista.

Hieman piirteitään kadottanut keulakuva oli silti säilyttänyt mystiikkansa.

Palotorninvuoren puisto

Keskuskadun vanhanaikaisen tyylinen elokuvateatteri.

Pyhän Nikolaoksen ortodoksinen kirkko Isopuistossa, jossa oli kivan metsämäinen tunnelma.

Sapokan Vesipuisto

Haukkavuoren näkötorni

Bubbling under

Ravintola Wanha Fiskarin kalabuffet, venesataman markkinat (joilta oli pakko saada matkaevääksi pari Lakumestan pussia ja ruoaksi - yllätys yllätys - kalaa), Arome-kahvilan tiramisukakku ja kahviliköörikonvehdit

Kuolema ilmoittaa lehdessä (Neiti Marple #5) - Agatha Christie (1950)

A Murder is Announced
320 s.

    Vielä kerran ovi avautui, ja rouva Harmon astui huoneeseen. - - -

    "Päivää, neiti Blacklock", hän huudahti säteillen pyöreiden kasvojensa täydeltä. "Enhän ole myöhässä? Milloin murha alkaa?" - - -

Aikaisemmin saapuneet haukkoivat henkeään. Julia tirskahti hyväksyvästi, Patrick veti kasvonsa virnistykseen, ja neiti Blacklock hymyili viimeksi tulleelle vieraalleen.

    "Julian on aivan raivoissaan ettei voinut tulla", sanoi rouva Harmon. "Hän jumaloi murhia. Juuri siitä syystä hän piti niin hyvän saarnan viime sunnuntaina - luullakseni minun ei pitäisi sanoa että se oli hyvä saarna, koska hän on minun mieheni - mutta se oli todella hyvä, vai mitä arvelitte? - niin paljon parempi kuin hänen tavalliset saarnansa.["]

Chipping Cleghornin maaseutukylässä tapahtuu. Paikallisessa sanomalehdessä ilmoitetaan murhan tapahtuvan 29. lokakuuta kello 18.30 Pikku-Paddocksissa, vaikka talon asukkaat eivät itsekään tiedä mistä on kyse. Kyseisenä päivänä paikalle ilmaantuu uteliaita vieraita (vain rouva Harmon myöntää tulleensa murhan takia), ja kun valot sammuvat kuuluu laukauksia. Neiti Marple ilmaantuu myöhemmin näyttämölle ja hiipii huomaamattomana taustalla yhdistellen langanpätkiä toisiinsa, kunnes on aika paljastaa murhaaja.

Tämä on taas yksi niistä Christie-tarinoista, jotka olen nähnyt (laadukkaana!) televisioelokuvana, mutta kuten ennenkin, olin kokonaan unohtanut murhaajan. Muistan kuitenkin elokuvasta tavanomaista jännittävämmän tunnelman. Kirjassa sitä ei niinkään ollut, paitsi ehkä lopussa. Tarina alkoi ehkä hiukan humoristisestikin piikikkäillä mutta lempeillä henkilökuvauksilla, mutta sen jälkeen tunnelma latistui kerätäkseen taas hiukan vauhtia kun murhia alkoi tapahtua. Mitzin läsnäolo hölmönä ja hulluna ulkomaalaisena alkoi jossain vaiheessa tuntua väsyneeltä, varsinkin kun aluksi oli potentiaalia sodan jälkeisen luottamuksen puutteen käsittelyyn, mutta Mitzistä tulikin vain pelkkä naurunaihe.

Mysteeri itsessään oli kuitenkin loistava (vaikkakin vihjeiden ripottelu oli loppua kohden runsaskätistä ja toisteista), ja jälkipuoliskon vauhti lisääntyi vähitellen pakottaen valvomaan yömyöhään ja ahmimaan pikavauhtia viimeiset kahdeksisenkymmentä sivua. Erilaiset sekaannukset ja asioiden paljastuminen aivan toisenlaiseksi kuin mitä luuli ovat lempiasioitani mysteereissä, mutta murhaajan henkilöllisyys vasta saikin vaikuttumaan. Jossain vaiheessa alkoi muodostua kalpea aavistus tapahtumien kulusta, mutta se miten paljastus sitten käsiteltiin, oli taidokasta ja täysin uskottavaa. Ei ole helppoa saada murhaaja vaikuttamaan lähes säälittävältä menetetyltä tapaukselta, josta olisi voinut tulla erilainen toisenlaisilla valinnoilla, mutta samaan aikaan kuitenkin täysin sekopäiseltä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Christie osoittaa tarkkanäköisyytensä ihmisluonteen suhteen.

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Miniarvioita, osa III

Elizabeth Peters - Curse of the Pharaohs (Amelia Peabody #1) (1981)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Kuninkaallinen arvonimi)

Yhtä hauska ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa, vaikka Amelian elämäntilanne onkin muuttunut ja tällä kertaa kesti hiukan kauemmin päästä tarinaan sisään. Amelian naseva sananvaihto erään henkilön kanssa oli onneksi ennallaan ja kemia oli edelleen käsinkosketeltavaa. Tällä kertaa tosin näiden kova ulkokuori suli pari kertaa ja henkilöihin tuli lisää inhimillisyyttä. Oli myös aika selvää, ettei Amelia tyytyisi muutosten myötä pelkkien teekutsujen järjestämiseen, ja kontrasti tämän ja tyypillisen sankarittaren tapaan jatkuvasti pyörtyilevän Lady Baskervillen välillä saa kenet tahansa valitsemaan Amelian sekä pölyiset kaivaukset. Sivuhenkilöt olivat tällä kertaa ykkösosaa mielenkiintoisemmat, etenkin viinapulloaan rakastava Madame Berengeria, joka pukeutui kuin antiikin egyptiläinen, mutta lievästi sanottuna mauttomammin. Henkilögallerian laajuus myös tarkoitti enemmän vaihtoehtoja murhaajan henkilöllisyydelle, ja vaikka loppuratkaisu ei niin yllättävä ollutkaan, en myöskään pettynyt. Mukana hääri myös Bastet-kissa, joka toivottavasti nähdään vielä myöhemmin.

Sam Shepard - Motellien aikakirjat (1982)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Punainen)

Shepard on minulle enimmäkseen tuttu näyttelijänä, ja kirjalliseen uraan tutustuminen alkoi ihan vahingossa eräänä vuonna kirjaston poistomyyntitapahtumassa. Törmäsin siellä tähän kokoelmaan, jonka takakannessa mainittiin elokuvan Paris, Texas (1984) perustuvan osittain kirjaan, eikä siinä sitten muuta tarvittu. Molemmat ovat periaatteessa tunnelmaltaan aika samanlaisia, mutta elokuvan hitaus ja Stantonin mieletön roolisuoritus yhdistettynä juurikin siihen tunnelmaan miellyttivät ehkä vähän enemmän. Teoriassa Motellien aikakirjoissa on paljon hyvää, ja siinä liikutaan amerikkalaisen kulttuurin kiehtovassa sydämessä: hämäriä motelleja jääpala-automaatteineen, kapakoita, viskin hajua, tupakan savua, huoltoasemia keskellä ei mitään jne. Teoksessa on myös paljon omaelämäkerrallisuutta, ja enimmäkseen kyse on hetkistä historiassa selkeiden novellien sijaan. Ehkä olisin sitten kaivannut enemmän juuri sitä tunnelmaan pureutumista.

J. M. Barrie - Peter Pan Kensingtonin puistossa (1906)

Olen suunnitellut lukevani uudestaan Peter Panin (1911), mutta sitä ennen halusin tutustua alkuperäiseen tarinaan, josta kaikki lähti. Peter Pan Kensingtonin puistossa julkaistiin ensimmäisen kerran aikuisille tarkoitetussa The Little White Bird (1902) -romaanissa, jonka jälkeen Barrie käytti Peterin hahmoa joulukuussa 1904 ensi-iltansa saaneen näytelmän päähenkilönä. Näytelmä sai suursuosion ja sitä esitettiin peräti yhdeksän vuotta. Vuonna 1906 Peter Panin alkuperätarina julkaistiin erillisenä teoksena, joka sai nimen Peter Pan Kensingtonin puistossa. Lastenkirja Peter and Wendy, joka tunnetaan nykyään yleisesti Peter Panina, julkaistiin siis vuonna 1911. Äärettömän kiehtovan alkuperätarinan lukeminen antaa varsinaiselle kirjalle syvyyttä ja ehkä myös selittää osaltaan Peterin käytöstä.

Kaikki kirjan lukeneethan tietävät, että Peter asuu Mikä-Mikä-Maassa, mutta ennen sitä tämä oli pieni alaston lapsi Kensingtonin puistossa, jolla oli ystävinään lintuja ja keijukaisia. Puiston kuvaus on viehättävän taianomaista ja mytologia kaikkien vauvojen menneestä elämästä lintuina mielenkiintoinen, mutta vaikutuin erityisesti surumielisyydestä, jonka sävelet kaikuvat Peter Paniin asti. Peterin syyllisyydentunne äitinsä hylkäämisestä, sydämen särkyminen kotiinpaluun mahdottomuudesta ja uuden ystävän (Wendy Darlingin prototyypin) lähtö takaisin oman äidin luo heijastavat varsinaisen kirjan tapahtumia. Entä sitten kaikki ne öisin puistoon kadonneet lapset, jotka Peter hautaa ja joille hän tekee hautakivet? Kaikesta leikkisyydestä ja tähtipölyn tuikkeesta huolimatta Peterin tarina on siis yllättävän synkkä ja masentava, mutta joka tapauksessa erittäin suositeltava. Arthur Rackhamin alkuperäinen kuvitus (painos saatavilla Project Gutenbergista) korostaa mukavasti tarinan tunnelmaa.

André Breton - Nadja (1928)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Oranssi)

Surrealismi on yksi suosikkikoulukuntiani niin elokuvissa kuin maalauksissakin. Kirjallisuudessa siihen tutustuminen on jäänyt hieman vähemmälle, joten Bretonin romaani houkutteli viime vuoden kirjamessuilla Turussa (kiitos muuten kustannusyhtiö Sammakolle tällaisten teosten julkaisemisesta, arvostan!). Nadja on lyhyesti sanottuna surrealistinen romanssi, jossa päähenkilö rakastuu Pariisissa nimihenkilöön, jonka olemus syöpyy jokaiseen tämän vierailemaan paikkaan ja tapaamaan ihmiseen. Mustavalkoiset valokuvat kulkevat tarinan rinnalla. Tarina siis lainausmerkeissä, koska käteen jäi lähinnä surrealistista haahuilua ympäri Pariisia. Haahuilu ei periaatteessa haittaa, mutta tällä kertaa koin sen vähän etäännyttävänä. Toisin kuin Roland Toporin The Tenant (1964), Nadja ei erityisemmin jäänyt mieleen. Toki tähänkin mahtui joitain kiehtovia ja hämmentäviä kohtauksia, mutta yleistunnelma ei kuitenkaan ollut muiden surrealismin klassikkojen tavoin aivoja venyttävä ja todellisuutta muovaava.

Rex Stout - Sampanjaa yhdelle (Nero Wolfe #31) (1958)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Keltainen)

Uusiin etsiviin tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on newyorkilainen orkideoja kasvattava Nero Wolfe, joka yritetään vakuuttaa juhlissa kuolleen Faith Usherin tehneen itsemurhan juomalla myrkkyä. Wolfen apulainen Archie Goodwin oli paikalla, ja tämä on varma että kyseessä oli murha. Wolfe on henkilönä muistettava, joka on tärkeää etenkin tämän tyyppisissä rikoskirjoissa, joissa on lineaarinen ja yksinkertainen juoni ja päätarkoituksena on ratkaista rikos. Wolfe erottuu nimenomaan erikoisuudellaan, samalla tavoin kuin esimerkiksi Hercule Poirot ja neiti Marple. Rikoksen ratkaisua seuraa mielellään, koska teksti on sujuvaa, eikä juonessa ole tyhjää tilaa tai liikaa syyllisen spekulointia. Loppuratkaisukin on tyydyttävä, joten Stoutista taisi tulla taas yksi Agatha Christien rinnalle pääsevä kirjailija, jonka teoksia varaan kevyeen rikoksen nälkään. Molemmissa on niin sanottua vanhan maailman charmia, mutta ovat kuitenkin keskenään tarpeeksi erilaisia. Toivottavasti Nero Wolfeissa hyödynnetään jatkossa New Yorkia tapahtumapaikkana  vieläkin enemmän.