Dekkariviikko: Hyvästi, neiti Marple

"[O]ne can never go back, that one should not ever try to go back - that the essence of life is going forward. Life is really a One Way Street, isn't it?"

Pienen kylän vielä pienemmän kirjaston kiinnostavat lasten- ja nuortenkirjat alkoivat uhkaavasti huveta ala-asteikäisen himolukijan jäljiltä, joten eräänä päivänä oli pakko tehdä retki aikuisten osastolle. Sieltä tarttui mukaan Agatha Christien Hercule Poirot -kirja. Nimeä en enää muista, mutta vielä silloin en tajunnut Christien neroutta, koska pidin tarinaa liian kuivana ja hitaana (toisin kävi Draculan kanssa).

Vuonna 2008 (kiitos Goodreadsin, tilastointi ei rajoitu häviäviin paperivihkoihin) kokeilin Christietä uudestaan paremmalla menestyksellä. Siinä vaiheessa olin jo muutaman vuoden katsellut televisiosta murhamamman kirjoihin perustuvia elokuvia, joten olin jo mukavasti tarinoiden imussa. Neljä suurta (1927) oli virallisesti ensimmäinen kokonaan lukemani Christie, mutta seuraava kirja eli Kuolema Niilillä (1937), Egyptiin sijoittuva klassikkomysteeri, upposi huomattavasti kansainvälisiä salaliittoja paremmin.

Tämän kuun kolmantena päivänä tapahtui jotain, mikä sai olon haikeaksi: luin viimeisen Neiti Marpleni.

Bertramin hotellissa (1965) kaipaa vanhoihin hyviin aikoihin. Hotellilomalle Lontooseen lähtevä Marple muistelee nuoruusaikojaan ja millaista hotellissa aikoinaan oli. Bertram's (jonka innoituksena toimi joko Brown's Hotel tai Fleming's) vaikuttaa olevan tyyni keidas keskellä kiireistä suurkaupunkia: edvardiaanisen ja viktoriaanisen aikakauden henget, kodikas teehuone, iäkkäät hotellivieraat sekä tyylikäs ja kohtelias hovimestari varmistavat, että Henry Jamesinsa lukeneet ulkomaalaiset saavat juuri sitä, mitä Englannilta hakevatkin. Kaikki ei kuitenkaan vaikuta olevan kohdallaan, ja pian Marple joutuukin taas rikosten keskelle.

Aika kulkee eteenpäin ja muutoksia tapahtuu, eikä Bertram's ole niille immuuni. Aikaisempien Marple-mysteerien rauhallinen maalaiskyläelämä ei välttämättä ole monin paikoin enää todellisuutta. Osa turisteista haluaa tietynlaista idylliä, mutta eivät välttämättä ymmärrä, että Englanti ei ole juuttunut hillityn käytöksen ja hienostuneen iltapäiväteen vuosisadalle.

Nautin siitä, että saan silloin tällöin lukea jotain kevyttä ja päästä johonkin ihan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, jossa tapahtuu murhia, mutta jossa on silti jotain viehättävää ja kotoisaa. Christiet ovat itselleni yhtä lailla historiallisia katsauksia tiettyyn aikakauteen kuin loistavia murhamysteerejäkin.

Jokaisen viehättävänkin pinnan alla on kuitenkin aina jotain yllättävää. Tässä romaanissa paljastuu, että neiti Marplella oli nuorena tyttönä vipinää jonkun hyvin epäsopivan nuoren miehen kanssa, ja Marplen äiti oli tehnyt nuorten "ystävyydestä" lopun heti alkuunsa. Vuosia myöhemmin nuoren tytön ihastus on vaihtunut aikuisen realistiseen näkökulmaan, joten vaaleanpunaisten linssien jäätyä syrjään kyseisen nuoren miehen luonne ei enää esiinnykään edukseen. Tästä voisi ehkä moni nuoruuden rakkaushuumassa rypevä ottaa oppia.

Christien viimeisissä teoksissa on havaittavissa pientä väsymystä kirjoittamiseen, ja luultavasti neiti Marplen nostalgiapohdinnat ovat todellisuudessa hyvin paljon myös Christien omia ajatuksia. En päässyt päättämään Marplen kanssa tehtyä matkaani huipulla, koska Bertramin hotellissa ei ole kirjailijan parhaimmistoa, mutta voin aina lukea suosikkejani uudestaan. Hyvin harvasta nimittäin muistan murhaajan henkilöllisyyden, joten siinä mielessä pääsen kokemaan vielä yllätyksiä.

Uusista lukemattomista tarinoista en kuitenkaan pääse enää nauttimaan. Kiitos siis tästä ajasta, Agatha Christie. Neiti Marple jää nyt taakse, mutta suosikkibelgialaiseni kanssa näemme onneksi vielä useaan kertaan.

Hyvää dekkariviikkoa ja jännittäviä lukuhetkiä kaikille!

Miniarvioita, osa VII

Kesä sen kuin puksuttaa menemään ja kirjojen sivut rapisevat, mutta tietokoneen äärellä en ole paljon blogin merkeissä jaksanut olla. Koska kaikenlaista tapahtumaa ja tavallista rentoa kesäpäivää sekä -iltaa tulee vielä vietettyä ulkoilmassa mahdollisuuksien mukaan, niin esittelen tähän väliin haastekirjoja miniarviomuodossa. Luultavasti kirjoittelen enemmänkin tämän tyyppisiä juttuja, ettei blogi pääse täysin kuolemaan kesän ajaksi (yhteen pian päättyvään lukuhaasteeseen olen hamstrannut sellaisen pinon kirjoja, että tuskin kaikista on asiaa kunnon postaukseksi asti). Facebook-sivuilla tosin on blogin hiljaiselonkin aikana elämää, eli sinne jaan joitain yleisiä kirjoihin liittyviä Instagram-kuvia.

Douglas E. Winter (toim.) - Dark Visions (1988)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Lukemani novellikokoelmat ovat yleensä olleet jonkun tietyn kirjailijan kokoelmia tai tietyn teeman ympärille koottuja antologioita (ks. alla). Dark Visions sisältää seitsemän novellia kolmelta eri kirjailijalta: kolme ystävältämme Stephen Kingiltä, kolme Dan Simmonsilta ja yksi George R. R. Martinilta. Kokeilin pitkästä aikaa äänikirjaa, ja kuuntelin yhden novellin per ilta ennen nukkumaanmenoa.

Niin kuin usein, aina kaikki antologioiden novellit eivät nappaa, mutta tällä kertaa heikoin lenkki oli yllättäen Stephen King. "Sneakers" oli ihan ok, mutta "The Reploids" ja "Dedication" eivät jaksaneet kiinnostaa ollenkaan. Simmonsin tarinat sen sijaan pitivät huomioni tehokkaasti itsessään. Yhdysvaltain sisällissodan kauhuista kertova "Iverson's Pits" kärsi pienestä laahavuudesta, mutta "Metastasis"-novellin syöpävampyyrit olivatkin jo melkoisia otuksia ja "Vanna Fucci is Alive and Well and Living in Hell" oli hauska tarina siitä, kun paholaismainen vieras saapuu sekoittamaan pakkaa television evankelistaohjelmaan. Martinilta olen lukenut aiemmin Fevre Dreamin (1982), jonka vampyyritulkinnasta ja miljööstä pidin, ja "The Skin Trade" käsittelikin sitä pakan toista puolta eli ihmissusimytologiaa. Enemmänkin trillerimäinen etsivätarina kuin kauhua, mutta ihan mukiinmenevä, joskin kaksiulotteiset henkilöt muodostuivat taas jonkinasteiseksi ongelmaksi.

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.) - Mystisiä kissatarinoita (1994)
Suomentaja: Pasi Junila
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Isot, pienet, karvaiset, karvattomat, pilkulliset, raidalliset. Kaikenlaiset kissat ovat sydäntäni lähellä, niin kesyt kuin niiden villit serkutkin. Tämä antologia oli siis ihan pakko hankkia. Kaikki tarinat eivät ole kauhua, mutta painopiste on kuitenkin kissojen mystisyydessä ja joissakin novelleissa se sitten aiheuttaakin väristyksiä, vaikka kissa ei olisikaan täysin näyttämöllä vaan hiipii varjoissa. Stella Whitelaw'n muinaiseen Egyptiin sijoittuva "Suuri Mau-jumala" oli iso pettymys, koska se lievästi sanoen lässähti, eikä siinä tuntunut olevan minkäänlaista jujua (niin kuin yleensä odotan novelleissa olevan). Sakin "Tobermory" puolestaan osoittautui joukon parhaimmaksi. Eräs mies keksii keinon, miten kissat saadaan puhumaan, mutta seurapiirin snobit ovatkin sitten lopulta kauhuissaan, kun lemmikki lörpöttelee ihmisten salat julki. Nancy Etchemendyn "Lasikissassa" ei ole elävää kissaa, mutta novelli on silti erinomainen ja loppu järkyttävä.

Kokoelmassa on myös esimerkkejä oikeissa sanomalehdissä julkaistuista kohtaamisista kummitusten kanssa sekä miten kissat liittyvät erilaisiin mytologisiin tarinoihin, kuten kuningas Arthuriin. Muutenkin erityyppiset tarinat valottavat jossain määrin sitä miten kissoihin on suhtauduttu ja miten niiden luonteet ovat innoittaneet kauhutarinoita.

Robert Phillip Kolker (toim.) - Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004)
Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat ja Hämärän jälkeen

Hitchcockin mestariteosta pidetään yhtenä hienoimmista kauhuelokuvista, ja se kuuluu ehdottomasti omiinkin suosikkeihini. Viimeistään Kolkerin toimittaman esseekokoelman lukemisen jälkeen tajuaa, miten erilaisista näkökulmista elokuvaa voikaan tulkita. Ainoastaan musiikkia käsittelevän esseen jätin kesken, koska paljon musiikin teoriaa sisältäneenä se rehellisesti sanottuna meni niin yli hilseen, että olisin voinut yhtä hyvin lukea hepreankielistä Raamattua. Osaa tulkinnoista toistettiin useammassa esseessä, mutta jokainen oli kuitenkin omalla tavallaan hyvä ja terävänäköinen.

Joskus elokuva-analyysi (ja kirjallisuusanalyysi) kurkottelee omaan makuuni vähän liian syvälle ja yrittää nähdä jotain, mitä ei välttämättä teoksessa edes ole, mutta tässä kokoelmassa ei ylianalysointia juurikaan ollut. Tekikin mieli samantien katsoa Psyko uudestaan, ja muutakin Hitchcockin tuotantoa tulee tästä lähin katsottua aivan eri silmin. Pinnallisesti katsottuna Hitchcock voi vaikuttaa viihteelliseltä, mutta todellisuudessa elokuvat ovat äärimmilleen hiottuja kokonaisuuksia niin visuaalisesti kuin teemallisestikin. Hieno yhdistelmä auteurismia ja suurelle yleisölle maistuvaa jännitystä. Hitchcockin tosin mainittiin pitäneen elokuviaan hauskoina, joten ehkä silmäkulmassa oli pilkettä enemmän kuin luulisi. Jännityksen mestarin elämäkerta itse asiassa odottaa lukuvuoroaan, eli siinä varmaan avataan vähän enemmän tuota Hitchcockin väitettä omista elokuvistaan.

Agatha Christie - Hiirenloukku (1952)
Osallistuu haasteeseen: Lukuharjoituksia

Osa lukijoista varmaan jo tietääkin, että kävin katsomassa kaarinalaisen harrastajateatterin huikean hienon suomalaisversion tästä Lontoossa vuosikymmeniä pyörineestä näytelmästä. Viimevuotisella Lontoo-kierroksella otimme kuvan teatterirakennuksesta, mutta emme sillä kertaa käyneet katsomassa mitään (mikä näin jälkikäteen jäi pirusti harmittamaan, mutta tästä lisää sitten kun saan jo vuoden lupailemani matkakertomuksen kasaan). Kirjastosta löytyi kuitenkin näytelmä paperiversiona, jonka päätin sitten lukaista lempeän kesäpäivän ratoksi.

Koska tarinan tapahtumat olivat vieläkin erittäin hyvin muistissa, oli lukeminen välillä vähän puisevaa. Näytelmän kohdalla se on kuitenkin ihan luonnollista, koska harvoin mitään dialogeja lähdetään muuttamaan. Tunnistan myös laadun kun sen näen, ja onhan Hiirenloukku nyt aika hieno. Suljetussa paikassa tapahtuvat murhamysteerit ovat kaikkein kiehtovimpia, ja nytkin lumen saartamassa majatalossa on kaikki jännitysnäytelmän ainekset, kun kissa-hiiri -leikki syö paikalla olijoiden tunteita ja saa kaikki kääntymään toisiaan vastaan. Toisin kuin esim. neiti Marplen ja Hercule Poirot'n ratkomissa tapauksissa, Hiirenloukussa ei voi luottaa kehenkään, vaan kuka tahansa voi olla murhaaja. Tosin Paravicini on hauskasti Poirot'n kaltainen heppu.

Kirja + elokuva: Tuijottava katse (Neiti Marple #9) - Agatha Christie (1962)

The Mirror Crack'd
from Side to Side
269 s.

"One had to face the fact: St Mary Mead was not the place it had been. In a sense, of course, nothing was what it had been. You could blame the war (both the wars) or the younger generation, or women going out to work, or the atom bomb, or just the Government - but what one really meant was the simple fact that one was growing old. Miss Marple, who was a very sensible lady, knew that quite well. It was just that, in a queer way, she felt it more in St Mary Mead, because it had been her home for so long."

Viimevuotisen Agatha Christie -lukuhaasteen jälkitunnelmissa oli vielä vähän virtaa jäljellä, joten luonnollisesti oli pakko lukea vielä jotain. Nyt pidän pienen tauon Christiestä, jotten pääse kyllästymään, mutta Tuijottava katse oli joka tapauksessa loistava tapa päättää kyseinen vaihe. Kahden luvun jälkeen tajusin, että olen aiemmin nähnyt kirjasta adaptaation Neiti Marple -sarjassa ja muistin myös murhaajan todella selkeästi, mutta se ei estänyt nauttimasta tapahtumien seuraamisesta ja siitä, miten murhaaja lopulta paljastettiin (sekä miten Gene Tierneyn elämässä tapahtunut tragedia sopi kuvaan).

Tapahtumapaikkana on jälleen St. Mary Mead, mutta tällä kertaa jokin on erilaista. Uusi supermarket edustaa muuttuvia aikoja. Neiti Hartnellia hämmentää pakatut ruoat ja hän harmittelee, miten hankalaa on vaellella pitkin käytäviä ja yrittää löytää kunnollista prosessoimatonta ruokaa. Ja entäs ne pitkät jonot sitten! Eräs toinen kyläläinen puolestaan ihmettelee, miksi kukaan haluaisi kasvattaa omia vihanneksia kun niiden ostaminen supermarketista on niin helppoa.

Luokkarakennekin on pikkuhiljaa muuttunut: kotiapulaistytöt ovat nyt koulutettuja ja uusi asuntoalue, The Development, on tuonut alueelle uudenlaisia asukkaita. Marple nostalgisoi kun maailma kehittyy modernimpaan suuntaan, ja on helppo kuvitella pohdintojen olevan kaikuja Christien omista mielipiteistä. Marple ei kuitenkaan vaikuta katkeralta, vaan enemmänkin alistuneelta ja rauhalliselta. Kun vanhenee, näkee miten ympäristöstä tulee erilainen, mutta kehitys on suurilta osin vain pakko hyväksyä.

Komisario Craddock kuitenkin paljastaa pikkukyläelämän varjopuolet, jotka piileskelevät rauhallisen ulkokuoren takana:""There are things that are preferable to academic distinctions[.] - - - One of them is knowing when a man wants whisky and soda and giving it to him"" (viitaten naisten tehtäviin kotona).

Osa muistelun ja nostalgian henkeä ovat viittaukset Christien vanhempiin Marple-teoksiin. Marple muistaa vieläkin vihatun eversti Protheroen, joka murhattiin Murha maalaiskylässä (1930) -romaanin alussa. Kirkkoherran vaimo Griselda Clement, joka esiintyi samassa tarinassa miehensä kanssa, lähettää joka vuosi joulukortin. Ruumis kirjastossa (1942) -romaanin Gossington Hall on jälleen murhapaikka, vaikka paljon onkin muuttunut viime kerrasta.

Marina Gregg tyylikkäine elokuvatähtiolemuksineen asettuu Gossington Halliin aviomiehensä ohjaaja Jason Ruddin kanssa. Puheliaan Heather Badcockin murha (jonka sukunimi on lähes yhtä traaginen) aiheuttaa säröjä modernien elokuvaihmisten yhteiseloon. Se on jotain paljon pahempaa kuin ne "[n]aked men and women drinking and smoking what they call in the papers them reefers", joita 96-vuotias herra Sampson pelkää. Olisin itse enemmän peloissani myrkytetyistä daquireista, joita Heather maisteli. Tavalliset daquirit ovat tietysti eri asia.

Jälleen kerran mysteerin ratkaisu on riippuvainen siitä, miten tarkasti lukija noteeraa sen, mitä ihmiset sanovat ja tarkoittavatko he ennen kaikkea sitä. On helppoa tehdä pikaisia päätelmiä, mutta totuus on, että me kaikki joskus sanomme asioita, jotka tarkoittavat muille paljon enemmän tai jotka ymmärretään virheellisesti loukkaavina. Vaikka tiesinkin murhaajan henkilöllisyyden, on mielenkiintoista nähdä, miten Christie paljastaa murhaajan ja piilottaa vihjeet näkyville. Ei tulisi mieleenkään epäillä, että tietyt tapahtumat kätkevät taakseen jotain muuta, koska ne vaikuttavat niin tavallisilta ja itsestään selviltä, ja Christie huomioi nerokkaasti näihin liittyvät lukijan odotukset.

Mysteeri on loppujen lopuksi yksinkertainen, mutta romaani ei ole. Se tekee selväksi, että kiltteys ei riitä silloin kun ei ole minkäänlaista ymmärrystä siitä, miten muihin voi oma käyttäytyminen vaikuttaa, ja oikea uhka ei tule ulkoa, vaan ihmisten sisältä, koska "the human beings were the same as they always had been".

Neiti Marple on myös virkistävän läsnä, ja hänellä on vieläkin enemmän tuttua pilkettä silmäkulmassa. Erityisen tyydyttävää on nähdä, miten Marple huijaa jatkuvasti ärsyttävän hössöttävää hoitajaansa, neiti Knightia, lähettämällä tämän esimerkiksi asioille mahdollisimman kaukana oleviin kauppoihin.

"A little strong drink is always advisable on the premises in case there is a shock or an accident. Invaluable at such times. Or, of course, if a gentleman should arrive suddenly".

Neiti Marple iskee suoraan totuuden ytimeen! 

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

TUIJOTTAVA KATSE (1980)

IMDB

Ohjaaja: Guy Hamilton

Pääosissa: Angela Lansbury,Tony Curtis, Rock Hudson, Elizabeth Taylor, Kim Novak, Geraldine Chaplin, Edward Fox

Marina Rudd: Lola, dear, you know, there are really only two things I dislike about you.
Lola Brewster: Really? What are they?
Marina Rudd: Your face.

Leffahaaste on tähän mennessä ollut antoisaa kirjan ja elokuvan vertailun osastolla, mutta nyt taisi tulla hienoinen rimanalitus. Hillitty ja tyylikäs englantilainen murhamysteeri on muuttunut tämän elokuvan myötä äänekkääksi ja räikeäksi sekasotkuksi, ja valitettavasti se johtuu osittain pääosien amerikkalaisista. Omituiset hattuviritelmät ja epämukava väritys hikisine lähikuvineen hyökkäävät naamalle vähän liian rajusti. Kuvanlaatukin on kuin jostain Murhasta tuli totta (1984-1996) -sarjasta. Noh, onhan tässä Angela Lansbury.

Toki elokuvalla on viihdearvoa siinä mielessä, että on mielenkiintoista nähdä niin monta legendaa tekemässä yhteistyötä, ja sanailu Taylorin sekä Novakin välillä on aidosti hauskaa seurattavaa. Agatha Christie -adaptaationa tämä on kuitenkin surkea, koska kassamagneettien nälkäiset taisivat haukata liian ison palan, ja lisättiinpä vielä romaanista puuttuva Novakin roolihahmo, jotta varmasti saataisiin vähän jännitystä ja bitch-energiaa.

Jotenkin tosi tympeä tekele, joka toimii varmaan vielä vähemmän itsenäisenä elokuvana, jos alkuteos ei ole tuttu. Mainittakoon vielä se, että Lansburyn maskeeraaja ei ole ollut ihan ajan tasalla tehtävässään, koska neiti Marple näyttää hyvin univajeiselta zombielta, joka kuuluisi lähinnä kummitustaloon.

En vain ymmärrä.

Come, Tell Me How You Live: An Archaeological Memoir - Agatha Christie Mallowan (1946)

208 s.

    It is my first experience of struggling into a sleeping-bag. It takes the united efforts of Max and myself, but, once inside, I am enchantingly comfortable. I always take abroad with me one really good soft down pillow - to me it makes all the difference between comfort and misery.

    I say happily to Max: 'I think I like sleeping in a tent!'

    Then a sudden thought occurs to me.

    'You don't think, do you, that rats or mice or something will run across me in the night?'

    'Sure to', says Max cheerfully and sleepily.

Kaksi lempiasiaani yhdistyvät tässä harmonisesti: arkeologia ja Agatha Christie. Hän kirjoitti toisen aviomiehensä, Max Mallowanin, kanssa tehdyistä matkoista Syyriaan ja Irakiin vastauksena kysymykseen, jota häneltä usein kysytään, eli millainen kokemus arkeologisilla kaivauksilla oleskeleminen oli (tämä on toinen kahdesta Mallowan-nimellä julkaistusta kirjasta). Siinä muistelmien viehätys juuri piilee, koska ne tuntuivat siltä, kuin olisimme siemailleet teetä ja mutustelleet keksejä jossain tyypillisessä christiemäisessä maaseutukylässä, nauttineet iltapäivästä arkeologiatarinoilla ja venytelleet harmaita aivosolujamme, odotellen sitä hetkeä kun joku nitistetään.

Christie varoittaa alussa, että kirja ei tule sisältämään muuta kuin arkipäiväisiä tapahtumia, joten syvällistä matkakertomusta on turha odottaa. Huumori, joka välillä pilkistää Christien fiktiosta? No, tässä hän antaa palaa (siis pidättyväiseen englantilaiseen tyyliin). Jos ei haittaa kuulla ryhmän ummetusongelmista tai nauraa sille, että yksi viimeisistä mielikuvista on vedessä kelluvat vessanistuimet (Mac-paran ensimmäinen arkkitehtuurinen työ), niin tämä on sinua varten.

Christie keskittyy kaikkiin niihin tavanomaisiin ongelmiin, joita matkustaessa voi kohdata: pluskoon mekkojen ostaminen, vetoketjujen paholaismaisuus, epäkunnossa olevat pesutilat, epämukavat taksit, heikkous kenkien ostamiseen, kamppailu erään ryhmän jäsenen vähäpuheisuuden kanssa, postikonttorin tehottomuus jne. Paras kohta on se, kun B:llä on ongelmia moskiittopyjamien saamisessa postikonttorista, ja kun tämä vihdoin pääsee pukeutumaan niihin ja rentoutumaan, hiiri pääsee niihin sisään (kyseessä oli asu, jossa oli jonkinlaiset onesie-tyyppiset suljetut hihat ja lahkeet).

Ongelmista, joita voi kohdata erilaisessa kulttuurissa, jossa ihmisillä on erilainen käsitys asioiden hoitamisesta (ja jossa outoja länsimaisia tapoja pidetään vuorostaan hyvin omalaatuisina ja epäloogisina) kerrotaan ilman ilkeilyä. Vaikka on selvää, että Christiellä oli erityinen paikka sydämessään molemmille maille, hän ei myöskään sorru liialliseen romantisoimiseen, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat. Oli joitain kohtia, (kun esimerkiksi palvelijan henkisiä kykyjä epäiltiin jne), jotka tuntuivat vähän epäilyttäviltä, mutta siirtomaa-asenne olisi voinut olla paljon huomattavampaakin.

Oli myös hienoa huomata Christien asenne kaivauksilla. Jacquetta Hawkes sanoo esipuheessaan Christien kirjoittaneen jokaisen kauden alussa, mutta ei pelännyt liata käsiään kun apua tarvittiin esineiden puhdistamisessa ja luetteloinnissa. Murhamamma vaikuttaa olleen yksityishenkilönä paljon mielenkiintoisempi mitä olen luullut, joten tästä on hyvä jatkaa joskus tulevaisuudessa tavallisiin muistelmiin ja elämäkertoihin.

Osallistuu haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Syyria) ja Agatha Christie 125 vuotta

Seikkaileva jälkiruoka (Hercule Poirot #33) - Agatha Christie (1960)

The Adventure of the
Christmas Pudding
363 s.

     'It's been a wonderful afternoon,' sighed Horace as they walked home. 'Really, that place has everything. The only thing the library needs is a body. Those old-fashioned detective stories about murder in the library – that’s just the kind of library I’m sure the authors had in mind.'
    'If you want to discuss murder,' said Raymond, 'you must talk to my Aunt Jane.'
    'Your Aunt Jane? Do you mean Miss Marple?' He felt a little at a loss.
    The charming old-world lady to whom he had been introduced the night before seemed the last person to be mentioned in connection with murder. 

Ajattelin joulun aikoihin aloittaa kirjallisen perinteen, eli lukea aina kyseiseen vuodenaikaan jotain kevyttä ja jouluista (mutta ei nyt kuitenkaan mennä liian pitkälle, joten kaikki höttöiset ja ylitunteelliset jutut jääköön pois), ja Christie kolkutti taas ovelle. Novellikokoelmilla on jokseenkin hämmentävä ja sekava julkaisuhistoria, joten huomasin lukeneeni jotkut novellit jo aiemmin eräässä toisessa kokoelmassa, mutta en muistanut murhaajia, joten uusintaluku oli ihan paikallaan. Sanottakoon nyt vielä sekin, että Christie on itse valinnut ja järjestänyt Seikkailevan jälkiruoan tarinat (eräänlaiseksi jouluateriaksi, niin kuin esipuheessa kerrotaan), joten tämä taitaa sitten olla ihan pätevä virallinen kokoelma.

Seikkaileva jälkiruoka on ainoa, joka sijoittuu joulunaikaan, ja esipuheessaan Christie selittää, miten hänen lapsuutensa joulut Abney Hallissa innoittivat tarinan kirjoittamista, sekä miksi hän halusi omistaa kirjan rakennuksen muistolle. Novelli tuntuukin hyvin nostalgiselta ennen kuin asiat menevät pieleen (jouluaterian kuvailu sai veden kielelle), ja se on - kiitos loppuratkaisun - myös yksi parhaista. Se kääntää päälaelleen kaikki odotukset mitä rikostarinasta voi suinkaan olla.

Pidin myös paljon Unesta, jossa erikoinen miljonääri pyytää apua Poirotilta nähdessään toistuvasti unta omasta itsemurhastaan. Pian mies löydetäänkin kuolleena. Tapaus on aika omituinen ja mystinen höystettynä loistavalla loppuratkaisulla. Niin loistavalla, että tämä oli ehdottomasti suurin suosikkini kokoelmassa.

Rakkina toisten jaloissa on pitkitetty ja tylsä, mutta muut ovat oikein mainioita mielenkiintoisine juonenkäänteineen. Kaikissa kuudessa tarinassa (suomennoksesta on Kirjasammon mukaan jätetty pois Four and Twenty Blackbirds, ja tarinat ovat jostain käsittämättömästä syystä vaihtaneet paikkaa, vaikka Christie nimenomaan halusi ne tiettyyn järjestykseen) vihjeitä on ripoteltu kauttaaltaan, ja jotkut ovat niin ilmiselviä, että kun ne huomaa lukemisen jälkeen tarinaa selailtuaan, tuntee itsensä vähän tyhmäksi kun ei niitä sillä hetkellä tajunnut. Christie laajentaa ajatusta ihmisen olemuksen takana piilevistä salaisuuksista ja kuljettaa sitä punaisena lankana pitkin kokoelmaa. Pieniä murusia aikakauden yhteiskunnallisesta tilanteesta löytyy näköjään myös Christien novelleista, niin kuin tästä Poirot'n palvelijapohdinnasta näkee:

"'This Parsons, then, he will have the characteristics of his class, he will object very strongly to the police, he will tell them as little as possible. Above all, he will say nothing that might seem to incriminate a member of the household. A house-breaker, a burglar, he will cling to that idea with all the strength of extreme obstinacy. Yes, the loyalties of the servant class are an interesting study.'"

Kokoelmasta oppii myös, että Poirot pitää kurvikkaista naisista: "He liked them lush, highly coloured, exotic. There had been a certain Russian countess – but that was long ago now. A folly of earlier days". Ahaa? Haluaisinpa tietää lisää. Se, että jotain näin huomattavaa paljastetaan Poirot'n menneisyydestä, tai että hän ei vastusta Bridgetin suukkoa mistelinoksan alla, hieman yllätti. Onko tämä nyt sitä Agatha Christien joulumieltä?

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Kuolema ilmoittaa lehdessä (Neiti Marple #5) - Agatha Christie (1950)

A Murder is Announced
320 s.

    Vielä kerran ovi avautui, ja rouva Harmon astui huoneeseen. - - -

    "Päivää, neiti Blacklock", hän huudahti säteillen pyöreiden kasvojensa täydeltä. "Enhän ole myöhässä? Milloin murha alkaa?" - - -

Aikaisemmin saapuneet haukkoivat henkeään. Julia tirskahti hyväksyvästi, Patrick veti kasvonsa virnistykseen, ja neiti Blacklock hymyili viimeksi tulleelle vieraalleen.

    "Julian on aivan raivoissaan ettei voinut tulla", sanoi rouva Harmon. "Hän jumaloi murhia. Juuri siitä syystä hän piti niin hyvän saarnan viime sunnuntaina - luullakseni minun ei pitäisi sanoa että se oli hyvä saarna, koska hän on minun mieheni - mutta se oli todella hyvä, vai mitä arvelitte? - niin paljon parempi kuin hänen tavalliset saarnansa.["]

Chipping Cleghornin maaseutukylässä tapahtuu. Paikallisessa sanomalehdessä ilmoitetaan murhan tapahtuvan 29. lokakuuta kello 18.30 Pikku-Paddocksissa, vaikka talon asukkaat eivät itsekään tiedä mistä on kyse. Kyseisenä päivänä paikalle ilmaantuu uteliaita vieraita (vain rouva Harmon myöntää tulleensa murhan takia), ja kun valot sammuvat kuuluu laukauksia. Neiti Marple ilmaantuu myöhemmin näyttämölle ja hiipii huomaamattomana taustalla yhdistellen langanpätkiä toisiinsa, kunnes on aika paljastaa murhaaja.

Tämä on taas yksi niistä Christie-tarinoista, jotka olen nähnyt (laadukkaana!) televisioelokuvana, mutta kuten ennenkin, olin kokonaan unohtanut murhaajan. Muistan kuitenkin elokuvasta tavanomaista jännittävämmän tunnelman. Kirjassa sitä ei niinkään ollut, paitsi ehkä lopussa. Tarina alkoi ehkä hiukan humoristisestikin piikikkäillä mutta lempeillä henkilökuvauksilla, mutta sen jälkeen tunnelma latistui kerätäkseen taas hiukan vauhtia kun murhia alkoi tapahtua. Mitzin läsnäolo hölmönä ja hulluna ulkomaalaisena alkoi jossain vaiheessa tuntua väsyneeltä, varsinkin kun aluksi oli potentiaalia sodan jälkeisen luottamuksen puutteen käsittelyyn, mutta Mitzistä tulikin vain pelkkä naurunaihe.

Mysteeri itsessään oli kuitenkin loistava (vaikkakin vihjeiden ripottelu oli loppua kohden runsaskätistä ja toisteista), ja jälkipuoliskon vauhti lisääntyi vähitellen pakottaen valvomaan yömyöhään ja ahmimaan pikavauhtia viimeiset kahdeksisenkymmentä sivua. Erilaiset sekaannukset ja asioiden paljastuminen aivan toisenlaiseksi kuin mitä luuli ovat lempiasioitani mysteereissä, mutta murhaajan henkilöllisyys vasta saikin vaikuttumaan. Jossain vaiheessa alkoi muodostua kalpea aavistus tapahtumien kulusta, mutta se miten paljastus sitten käsiteltiin, oli taidokasta ja täysin uskottavaa. Ei ole helppoa saada murhaaja vaikuttamaan lähes säälittävältä menetetyltä tapaukselta, josta olisi voinut tulla erilainen toisenlaisilla valinnoilla, mutta samaan aikaan kuitenkin täysin sekopäiseltä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Christie osoittaa tarkkanäköisyytensä ihmisluonteen suhteen.

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Syyttävä sormi (Neiti Marple #4) - Agatha Christie (1942)

The Moving Finger
299 s.

Nukuin huonosti sinä yönä. Luullakseni palapelin kappaleet kummittelivat alitajunnassani. Olisin ehkä pystynyt ratkaisemaan koko ongelman jo silloin, jos olisin keskittänyt ajatukseni siihen. Miksi nuo hajanaiset osat muuten olisivat niin itsepintaisesti pysytelleet mielessäni?

    Miten paljon ihminen tietää jonakin tiettynä ajankohtana? Paljon enemmän luullakseni kuin itse arvelee tietävänsä.

    Mutta emme pysty murtautumaan tuon piilevän tiedon luo. Se on olemassa - mutta siihen ei pääse käsiksi.

Nämä päähenkilön Jerry Burtonin sanat kuvaavat osuvasti niin Syyttävää sormea kuin muitakin Christien kirjoja. Rauhallista Lymstockin kylää riivaavat myrkylliset kirjeet, jotka vihjailevat ikävästi erinäisistä salaisuuksista ihmisten menneisyydessä tai nykyisyydessä, vaikka sohaisevatkin yleensä ohi maalin. Tv-sovituksen olen nähnyt jokin aika sitten, mutta tietyt kohtaukset muistuivat mieleeni vasta niistä lukiessani, ja murhaajaakaan en onneksi onnistunut muistamaan kuin vasta ihan loppumetreillä. Palapelin palaset nimenomaan piinasivat aivojani, enkä taaskaan pystynyt keskittämään kunnolla ideoitani, vaan tökin sinne tänne ja arvailin mitä sattuu pääsemättä ratkaisevaan tietoon käsiksi.

Neljäs neiti Marple -teos ei jää muistiin pelkästään suuren murhaajaan ja tämän motiiviin liittyvän harhautuksen vuoksi, vaan myös neiti Marplen poissaolo aivan muutamaa viimeistä sivua lukuunottamatta hämmentää. Marple ilmestyy lähes tyhjästä (okei, hänet kutsutaan paikalle, mutta silti) ja ratkaisee tapauksen nopeasti niin kuin joku taivaalta ilmestyvä deus ex machina -jumalatar. Tässä kohtaa Marple muistuttaa jo hieman Sherlock Holmesia, jonka tapaukset ovat myös usein pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisia. Taidan olla kuitenkin yksi niistä harvoista, jotka eivät Marplesta edes pidä sen kummemmin, joten oli virkistävää kun joku muu yrittää välillä ratkoa mysteeriä (vaikka sen nimeäminen Marpleksi onkin harhaanjohtavaa).

Tässä tapauksessa ratkoja on kertoja Jerry Burton, joka vuokraa siskonsa Joannan kanssa talon Lymstockista. Jerry toimii tavallaan lukijan roolissa sovittaen tapauksen osasia yhteen siinä kuitenkaan onnistumatta. Neiti Marple onneksi rohkaisee molempia: "Tärkeintä tällaisissa tapauksissa on, ettei saa omaksua mitään ennakkokäsityksiä, vaan pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkia vaikutelmia.  - - -  Näitte aivan selvästi, miten asiat olivat yhteydessä keskenään, mutta teillä ei vain ollut kylliksi itseluottamusta selvittääksenne itsellenne, mitä vaikutelmienne takana piili."

Jerryn rooli uskottavana romaanihenkilönä jääkin sitten ohuemmaksi. Hienovaraisen holhoava asenne ihastumisen kohteeseen antaa pelkästään epämiellyttävän kuvan, mutta ristiriitainen ihmeparantuminen lento-onnettomuudesta onkin sitten jokseenkin huvittava piirre, koska selvästi Burtonien joutumista kylään ei ole mietitty ihan loppuun asti. Vihjekasojen joukosta voi myös bongata hauskoja eroavaisuuksia vanhoillisen ja talon emännältä ankaruutta vaativan Partridgen ja lontoolaisen Joannan välillä, huokailla naisasianaisen Aimée Griffithin  lausahduksille ja ihmetellä miksi ainoa järkevä kyläläinen viedään muodonmuutokseen. Jopa kyläläisten raivostuttavan hämähäkinverkkomaisen juoruilun lomassa nauttii kuitenkin tarinasta täydellä sydämellä, ja saa oikeasti taistella ettei linnoittautuisi kotiin viikoksi lukemaan pelkkää Agatha Christietä.

* * * *

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Ruumiinjäsen) ja Agatha Christie 125 vuotta

Kolmetoista (Neiti Marple #2) - Agatha Christie (1932)

The Thirteen Problems
315 s.

She paused and then added with a slight shiver. ‘It would be so dreadful—so very dreadful—if an innocent person were to be hanged.’
    ‘What on earth—’ cried Sir Henry, startled.
    She turned a distressed face upon him.
    ‘I may be wrong about that—though I don’t think so. Inspector Drewitt, you see, is really an intelligent man. But a mediocre amount of intelligence is sometimes most dangerous. It does not take one far enough.'  - - -

    Fumbling a little, Miss Marple opened a small reticule, took out a little notebook, tore out a leaf, carefully wrote a name on it and folding it in two, handed it to Sir Henry.  - - -

    ‘Well, well,’ he said. ‘Rather an extraordinary business, this. I’ve never done anything like it before. But I’m going to back my judgment—of you, Miss Marple.’

Neiti Marple -tarinat jatkuivat novellikokoelmalla, jonka kolmestatoista mysteeristä osa liittyy löyhästi toisiinsa. Kuusi ensimmäistä kerrotaan neiti Marplen kotona, jonne on kerääntynyt joukko eri aloilta olevia ihmisiä (mm. Marplen sisarenpoika Raymond West ja Scotland Yardista eläkkeellä oleva Sir Henry Clithering, joista molemmat esiintyvät myös muissa Marple-tarinoissa). Vieraat perustavat tiistai-illan klubin, jossa jokainen kertoo vuorollaan joka viikko jonkin oikeasti tapahtuneen mysteerin ja muut yrittävät ratkaista sen. Sanomattakin on selvää, että neiti Marple vetää joka kerta pidemmän korren, niin kuin muissakin kokoelman novelleissa. Seuraavat kuusi kerrotaan vuotta myöhemmin eräillä illalliskutsuilla, ja viimeisessä novellissa eräs St. Mary Meadin paikallinen tyttö on hukuttanut itsensä. Neiti Marple kuitenkin kertoo Clitheringille kyseessä olevan murha ja syyllinenkin on neidin tiedossa, vaikka todisteita tällä ei ole.

Olen lukenut aiemmin kaksi Christien novellikokoelmaa, ja Kolmetoista oli tähänastisista ylivoimaisesti parhain. En silti taaskaan täysin lämmennyt novellimuodolle, joka ei anna paljoa tilaa romaaneista tutulle miljöön, juonen tai henkilöiden luonteiden rakentamiselle. Kevyeen mysteerin nälkään novellit sopivat kuitenkin hyvin, ja mahdollinen toisteisuuskaan ei haittaa jos malttaa lukea vaikka yhden tai kaksi tarinaa päivässä.

Suosikikseni nousi viimeinen novelli Death by Drowning, jossa selvitetään edellä mainitun paikallistytön eli Rose Emmottin murhaa, ja jossa on myös monien muiden kokoelman novellien tapaan ainesta kokonaiseksi romaaniksi tai tv-sovitukseksi (The Blue Geraniumista onkin jo tällainen tehty). Neiti Marple jää alun jälkeen taka-alalle kun Clithering osallistuu tämän puolesta tutkimuksiin. Christie johtaa jälleen lukijaa taidokkaasti harhaan leikkimällä lukijan oletuksilla.

Tähän liittyen: olen törmännyt siihen, että joskus lukijat ovat tunteneet olonsa huijatuiksi Christien kirjojen parissa. Todellisuudessa useat mysteerit ovat selvitettävissä, jos varoo tekemästä liikaa olettamuksia ja kiinnittää huomiota pieniinkin yksityiskohtiin (logiikka selviää viimeistään silloin kun selailee sivuja taaksepäin). Kirjailijan tarkoitus ei siis ole saattaa lukijaa naurunalaiseksi, vaan hämmennys kertoo vain siitä, miten taitava Christie on vetämään lukijan huomion toisaalle ja piilottamaan ratkaisun rivien väliin. Jotkut sanovat tätä huijaamiseksi, minä sanon nerokkuudeksi, jota odotan aina hyvältä dekkarilta. En ole vielä kertaakaan arvannut syyllistä oikein Christien tarinoissa, ja mielestäni tätä pitää vain juhlia eikä harmitella.

* * *

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Numero) ja Agatha Christie 125 vuotta