Kauhu- ja rikosnovelleista

Strange is the night where black stars rise,
And strange moons circle through the skies
But stranger still is
Lost Carcosa.

-

Keltainen Kuningas (1895)

Robert W. Chambers 

Heipä hei! Näillä näppäimin loppuu Ompun novellihaaste, joten tässä vielä ennen huomista koostetta pientä kommenttia lopuista lukemistani novelleista. Ensin muutamia netistä metsästämiäni kauhutarinoita, koska niihin tuli yhtäkkiä hirveä himo tänä kylmänä keväänä (kaikki löytyvät ihan vain googlettamalla). Lopussa vielä pari sanaa kolmesta kokoelmasta.

Jos nyt vaikka aloitetaan niistä huonommista. Hume Nisbetin The Vampire Maid (1900) on lyhyesti sanottuna tylsä, eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä kiinnostaisi edes vampyyrien superfania. Nimetön kertoja haluaa kaupungista maaseudun yksinäisyyteen ja rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen. Eipä siinä sitten oikein muuta. Vaikuttaa lähinnä Nisbetin onnettomalta yritykseltä kirjoittaa fanfictionia Draculan neidoista. E. F. Bensonin Negotium Perambulansissa (1922) puolestaan on hassu iilimatomainen vampyyri, joka edustaa jotain alkukantaista, muinaista pahuutta. Eipä kiinnosta Lovecraftin kirjoituksissakaan, joten ei myöskään novellissa, joka innoitti Lovecraftia. M. R. Jamesin kirjoittamana olisi ollut paljon parempi, silloin oltaisiin säästytty mm. matelevalta täytealulta.

George Gordon Byronin Fragment of a Novel (1819) kirjoitettiin sinä tuttuna iltana Genevenjärven rannalla, jolloin Frankensteinkin pantiin alulle. Byronin tarinasta Polidori sai innoitusta Vampyyriin, jonka aion lukea tässä piakkoin uudestaan, joten silloin myös tarkemmin Byronista. Lyhyesti sanottuna Fragment on romaanin alku, mutta Byron ei työstänyt sitä enää pidemmälle. Augustus J. C. Haren The Vampire of Croglin Grangessa (1890) onkin jo mukavammin jännitystä. Tarina ilmestyi Haren muistelmissa, joissa sen kertoja väittää sitä todeksi. Grangen otus poikkeaa gotiikan vampyyreista kuivuneen muumion olemuksellaan ja liekehtivillä silmillään. Kaikenlaiset ikkunasta kiipeilevät ihmiset ja örkit saavat itselläni aikaiseksi kylmiä väreitä, joten tässä erityisesti yksi kohtaus oli mukavan karmiva.

Sitten siihen neljän tähden osastoon. Nykyään kun Carcosa mainitaan, on keskustelu todennäköisesti True Detectivessä. Ennen kuin aloin lukea aikoinaan keskenjäänyttä Keltaista kuningasta (lopussa tästä kommenttia), näin jonkun mainitsevan sen yhteydessä Ambrose Biercen An Inhabitant of Carcosan (1886). Tarinahan on superlyhyt, n. kolme sivua, eikä se enempää tarvitsekaan. Menee asiaan, mutta kykenee silti olemaan huiman salaperäinen, tunnelmallinen ja karmiva. Kauhukuvastoltaan ennalta-arvattava, mutta mielettömästi kirjoitettu. 

Johann Ludwig Tieckin Wake Not the Dead (1800) on puolestaan vähemmän ytimekäs novelli, mutta omalla tavallaan hyvä. Sitä sanotaan monessa yhteydessä ensimmäiseksi vampyyritarinaksi, mutta luotettavaa asian varmistavaa lähdettä en tälle löytänyt. En kyllä ollenkaan ihmettelisi, jos tästä olisivat ottaneet mallia esimerkiksi useimmat brittiläiset kirjailijat. Löytyy tuttua vampyyreihin yhdistettävää seksuaalisuuden tematiikkaa ja vampyyri itsessään on kalpea ja julma olento, mutta erilaisuudet, kuten hypnotisointi hengityksellä ja kuolleista herääminen velhon avulla pitivät mielenkiinnon hereillä. Ihana gotiikan kuvasto (rajuna puhaltava tuuli, valtoimenaan liehuvat mustat hiukset ja kuolleista manaaminen) voitti gotiikan jaarittelevan tyylin.

Kaksi viimeistä ovatkin taas hiukan erilaista tyyliä, ja nyt Itä-Euroopan suunnasta. Molemmat ovat myös tuttuja entuudestaan elokuvaversioistaan. Nikolai Gogolin The Viy (1835) on ajoittain jopa leikkisä novelli filosofian opiskelijasta, joka joutuu vahtimaan yöksi nuoren ja kauniin neidon ruumista, mutta neito onkin noita. Leffa on ihan kiva ja hauska, vaikka sympaattisine erikoistehosteineen se ei välttämättä pelotakaan. Ruumisarkku lentää, örkkejä tulee ovista ja ikkunoista ja sitä rataa.

Leo Tolstoin pikkuserkun Aleksei Konstantinovich Tolstoin The Family of the Vourdalak (1839) on näistä kahdesta pelottavampi. En tiedä, mitä mieltä olisin tästä, jos en olisi ensin nähnyt Mario Bavan elokuvaa Black Sabbath (1963), mutta varmasti ikkunasta kurkkiva vampyyri olisi silti karminut ihan tarpeeksi (mainitsinko jo, etten pidä siitä, jos joku tai jokin kurkistelee ikkunasta?). Vourdalakissa nuori ranskalainen diplomaatti päätyy serbialaiseen kylään ja yöpyy talossa, jonka isäntä on poissa. Talonpoika Gorcha on lähtenyt jahtaamaan lainsuojatonta ja käskenyt poikiaan tappamaan hänet seipäällä, jos hän tulisi kotiin yli kymmenen päivän päästä. Arvaattekin varmaan, mitä tapahtuu?

Niin kuin aiemmin mainitsin, Robert W. Chambersin Keltaisen kuninkaan (1895) kohdalla puhe kääntyy tai on jo kääntynyt True Detectiveen, ja kyllähän tästä löytyi yllättävän paljon kuvastoa, jota sarjassa hyödynnettiin (tähtitaivas, mielenhallinta, herra Wilden ja tiedättekylläkenen korvat jne.). Viisi ensimmäistä novellia olivat parhaita. 'The Repairer of Reputations' on loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta, 'The Maskissa' outo keksintö muuttaa elävät olennot marmoriksi, 'In the Court of the Dragonissa' on pelottava urkuri, 'The Yellow Signissä' omituinen valkoiselta madolta näyttävä hautausmaan vartija höpisee keltaisesta merkistä ja 'The Street of the Four Winds' alkaa söpöllä kisuliinilla. Loput novellit eivät suinkaan ole huonoja, mutta en ihan ymmärrä, miksi ne on otettu mukaan kokoelmaan, koska ne eivät sovi siihen edes tunnelmaltaan. Chamberskin muuten innoitti omalta osaltaan Lovecraftia, mutta Chambersin versio kosmisesta kauhusta miellyttää itseäni enemmän. Mitä enemmän yrittää ymmärtää keltaista merkkiä, sitä enemmän se pakenee merkityksiä.

Alfred Hitchcock Presents on yksi lempisarjoistani, joten pitihän  Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) lukea, kun siihen törmäsin. Niin kuin sarjassa, jossa Hitchcock itse esittelee kuivakkaan tyyliinsä jokaisen tarinan, novellikokoelmassakin on jokaisen tarinan alussa muutaman lauseen esittely. Luettuani kokoelman sainkin tietää, ettei Hitchcock todennäköisesti ollut minkään näiden teosten kokoamisessa mukana, vaan antanut vain nimensä niiden käyttöön. Novellit ovat viihdyttäviä, vaikka eivät onnistukaan yllättämään, joten sarjasta pitävät todennäköisesti ovat näihinkin tyytyväisiä. Tyylillisesti kaikki vähän sulautuvat toisiinsa, mutta mieleen jäivät erityisesti Charles Mergendahlin 'Secret Recipe' (näkökulma kannibalismiin), C. B. Gilfordin 'The Man at the Table' (pokerinpelaaja yrittää viivytellä ryöstäjää), Robert Blochin 'Man with a Hobby' (kuten Blochin tunnetuin teos, Psyko, tämäkin jätti jälkeensä viipyilevän uhan tunteen) ja Robert Arthurin '...Said Jack the Ripper' (vahanuket ovat jo itsessään karmivia, mutta kun siihen lisätään vielä yöllinen huvipuisto ja hieman mielenvikaisen miehen ylläpitämä kauhukabinetti, niin johan tulee hauskaa).

Sax Rohmerin Tales of Chinatownin (1922) nappasin jokin aika sitten kirjaston ilmaishyllystä, mikä oli sinänsä aika erikoista, koska kyseessä oli hyväkuntoinen 20-luvun painos. Laitan tästä vielä Instagramissa jossain vaiheessa kuvan, mutta äärettömän kaunis sininen kovakantinen helmi. Sax Rohmer tunnetaan parhaiten Fu Manchu -romaaneistaan, joissa Rohmer kuvaa Lontoon kiinalaisen yhteisön hyvin stereotyyppisenä ja luo Limehousesta rikollisuuden pesäkkeen. Luen parhaillaan ensimmäistä Fu Manchua, ja pakko tässä huomauttaa, että tähän mennessä se ei ole ollut ollenkaan niin tunnelmallinen ja kiehtova kuin Tales of Chinatown. Novellien Limehouse on oopiumin savua, salaisia aarrekammioita, Thamesin vesiin hukkuneita rikollisia, ahavoituneita merimiehiä, katulamppuja sumussa, pimeitä ja märkiä katuja sekä masentavan harmaita taloja. Malay Jack'sin tupakansavuinen alamaailman pesäkolo esiintyy useammassakin tarinassa, niin kuin myös osa henkilöistä. Ensimmäisessä Fu Manchussa lähinnä mennään hirveällä kiireellä eteenpäin, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.

Ihmissusia ja muita otuksia + pari haastekoontia

Hauskaa halloweenia!

Vietin lukuhaasteiden loppuajan ihmissusien ja kauhuelokuvien parissa. Kauhukomediastaan Ihmissusi Lontoossa (1981) tunnettu John Landis koosti muutama vuosi sitten Elokuvan hirviöt (2011) -kuvateoksen, joka on ihan pätevä ja viihdyttävä katsaus leffamaailman örkkeihin. Jättisuuren kirjan sivuilta huokuu intohimo ja asiantuntemus, vaikka se sisältääkin aika tavanomaisia tuhanteen kertaan nähtyjä kuvakaappauksia. Kirja on oikeastaan pelkkä kuvallinen listaus erilaisista hirviöistä: jättiliskoista ja vampyyreista noitiin ja ihmishirviöihin kuten natseihin. Tekstiä on siis hyvin vähän, ja sekin koostuu suurimmaksi osaksi pienistä kuvateksteistä ja ajoittain leffojen laatua koskevista mielipiteistä.

Iso plussa kuitenkin siitä, että mukana on myös paljon vähän tunnettuja kuriositeetteja sekä roskaleffoja (sekä hyviä että huonoja sellaisia). Väliin on ripoteltu myös Christopher Leen, Joe Danten, David Cronenbergin, Sam Raimin, Guillermo Del Toron, Ray Harryhausenin, Rick Bakerin ja John Carpenterin haastattelut. Nämä ovat aika pintapuolisia jutusteluja hirviöistä ja tuhanteen kertaan käsitellyistä kysymyksistä tekijöiden omista lempielokuvista, mutta kirjan yleiseen tyyliin se sopii aika mukavasti. Voisin kuvitella, että teos sopii esimerkiksi niille, jotka haluavat tutustua kauhuelokuviin, joten sinänsä esittelytyyppinen sävy on ihan ok. Tosin John Landisin jankkaava ja johdatteleva haastattelutyyli alkoi pidemmän päälle ottaa kupoliin.

Pitää varmaan myös varoittaa sen verran, että joissain osioissa (esim. Mutaatiot) voi olla aika raakaa materiaalia. Siinä käy nimittäin aika pahasti, jos ongelmajätettä loiskahtaa päälle, kuten loistavassa RoboCopissa (1987). Mielettömät maskeeraukset, niitä olisi kiva päästä hypistelemään. Elokuvan hirviöt muistutti muutenkin taas siitä, että usein käsintehdyt tehosteet ovat tietokonetehosteita tehokkaampia ja eläväisempiä. Miltei jopa käsinkosketeltavia.

Guy Endoren The Werewolf of Paris (1933) -romaani on puolestaan malliesimerkki mielenkiintoisesta ihmissusiteemasta, ja tässäkin päästään oikein käsinkosketeltaviin tunnelmiin. Tuon hienon 50-luvun kannen (ja hauskan melodramaattisen takakannen tekstin) perusteella voisi kuvitella sisällön olevan jotain pulp-kirjallisuuden tyyppistä, mutta romaani olikin yllättävä sekoitus vakavamielistä historiallista fiktiota ja ihmissusimytologiaa. Tarina alkaa kehyskertomuksella, jossa nimettömäksi jäävä amerikkalainen löytää niin sanotun Galliez-raportin, joka sisältää erään Bertrand Caillet'n elämänvaiheet. Caillet syntyy jouluaattona papin raiskaamalle nuorelle tytölle. Mies näkee lapsesta asti väkivaltaisia unia, jotka vaikuttavat hyvin todellisilta, melkeinpä muistoilta. Osa romaanista seuraa Caillet'n setäpuolen, Aymar Galliez'n, yrityksiä löytää sisäisen petonsa riivaama ja perheensä luota paennut Caillet. Taustalla muhii Saksan-Ranskan sota ja sodan loppupuolella perustettu Pariisin kommuuni. Levoton ja verinen aikakausi tuhansine teloituksineen vertautuu ihmissuden eläimellisyyteen ja haluun vuodattaa verta.

Romaania ei turhaan pidetä ihmissusikirjallisuuden kulmakivenä. Se on yllättävän rohkea ja moderni tarina, joka kietoutuu yleisemminkin ihmisyyteen sekä rikoksen ja rangaistuksen kiemuroihin. Ainoastaan loppuviite oli mielestäni tarpeeton, koska ilman sitä Caillet'n sisäinen ihmissusi pysyy kiehtovan monitulkintaisena. Muuttuiko tämä oikeasti sudeksi vai oliko kyse "vain" mielisairaudesta, sadismista ja murhanhimoisuudesta?

Loppuun vielä pari kauhuteemaista haastekoontia. En ollut varma tuon Hämärän jälkeen -haasteen alussa, että saisinko luettua hirveästi siihen, mutta yllättävän monipuolisesti kuitenkin löysin kirjoja, ja myös pari sarjakuvaa. Kiitos myös Yöpöydän kirjoihin halloweenhaasteesta! Oma haasteeni tosiaan loppuu parin päivän päästä ja suoritan arvonnan luultavasti ensi viikon alussa, eli vielä ehtii hyvin ilmoittaa lukemistaan kirjoista. Sitten vain kohti marraskuuta ja uusia kirjaseikkailuja!

HALLOWEEN
Yöpöydän kirjat
Luettu:  8

Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson
Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg
Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.)
The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.)
The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.)
Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis
The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

HÄMÄRÄN JÄLKEEN
Orfeuksen kääntöpiiri
Luettu:  19

Taso:  Noitapiiri 

Uinu, uinu, lemmikkini (1983) - Stephen King 

iZombie (#1-4) (2010-12) - Chris Roberson et al.

Ulkomaiset kauhukirjailijat (2005) - Jukka Halme & Juri Nummelin (toim.) 

Myytillisiä tarinoita (1947) - Lauri Simonsuuri (toim.) 

101 Horror Movies You Must See Before You Die (2009) - Steven Jay Schneider (toim.) 

Dark Visions (1988) - Douglas E. Winter (toim.) 

Mystisiä kissatarinoita (1994) - John Richard Stephens (toim.) 

Harrow County, Vol. 1: Countless Haints (#1-4) (2015) - Cullen Bunn & Tyler Crook 

Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004) - Robert Phillip Kolker (toim.) 

Midnight Tales (1992) - Bram Stoker 

Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904) - Lafcadio Hearn 

Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson 

Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg 

Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg  

Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.) 

The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.) 

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.) 

Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis 

The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

Miniarvioita, osa III

Elizabeth Peters - Curse of the Pharaohs (Amelia Peabody #1) (1981)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Kuninkaallinen arvonimi)

Yhtä hauska ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa, vaikka Amelian elämäntilanne onkin muuttunut ja tällä kertaa kesti hiukan kauemmin päästä tarinaan sisään. Amelian naseva sananvaihto erään henkilön kanssa oli onneksi ennallaan ja kemia oli edelleen käsinkosketeltavaa. Tällä kertaa tosin näiden kova ulkokuori suli pari kertaa ja henkilöihin tuli lisää inhimillisyyttä. Oli myös aika selvää, ettei Amelia tyytyisi muutosten myötä pelkkien teekutsujen järjestämiseen, ja kontrasti tämän ja tyypillisen sankarittaren tapaan jatkuvasti pyörtyilevän Lady Baskervillen välillä saa kenet tahansa valitsemaan Amelian sekä pölyiset kaivaukset. Sivuhenkilöt olivat tällä kertaa ykkösosaa mielenkiintoisemmat, etenkin viinapulloaan rakastava Madame Berengeria, joka pukeutui kuin antiikin egyptiläinen, mutta lievästi sanottuna mauttomammin. Henkilögallerian laajuus myös tarkoitti enemmän vaihtoehtoja murhaajan henkilöllisyydelle, ja vaikka loppuratkaisu ei niin yllättävä ollutkaan, en myöskään pettynyt. Mukana hääri myös Bastet-kissa, joka toivottavasti nähdään vielä myöhemmin.

Sam Shepard - Motellien aikakirjat (1982)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Punainen)

Shepard on minulle enimmäkseen tuttu näyttelijänä, ja kirjalliseen uraan tutustuminen alkoi ihan vahingossa eräänä vuonna kirjaston poistomyyntitapahtumassa. Törmäsin siellä tähän kokoelmaan, jonka takakannessa mainittiin elokuvan Paris, Texas (1984) perustuvan osittain kirjaan, eikä siinä sitten muuta tarvittu. Molemmat ovat periaatteessa tunnelmaltaan aika samanlaisia, mutta elokuvan hitaus ja Stantonin mieletön roolisuoritus yhdistettynä juurikin siihen tunnelmaan miellyttivät ehkä vähän enemmän. Teoriassa Motellien aikakirjoissa on paljon hyvää, ja siinä liikutaan amerikkalaisen kulttuurin kiehtovassa sydämessä: hämäriä motelleja jääpala-automaatteineen, kapakoita, viskin hajua, tupakan savua, huoltoasemia keskellä ei mitään jne. Teoksessa on myös paljon omaelämäkerrallisuutta, ja enimmäkseen kyse on hetkistä historiassa selkeiden novellien sijaan. Ehkä olisin sitten kaivannut enemmän juuri sitä tunnelmaan pureutumista.

J. M. Barrie - Peter Pan Kensingtonin puistossa (1906)

Olen suunnitellut lukevani uudestaan Peter Panin (1911), mutta sitä ennen halusin tutustua alkuperäiseen tarinaan, josta kaikki lähti. Peter Pan Kensingtonin puistossa julkaistiin ensimmäisen kerran aikuisille tarkoitetussa The Little White Bird (1902) -romaanissa, jonka jälkeen Barrie käytti Peterin hahmoa joulukuussa 1904 ensi-iltansa saaneen näytelmän päähenkilönä. Näytelmä sai suursuosion ja sitä esitettiin peräti yhdeksän vuotta. Vuonna 1906 Peter Panin alkuperätarina julkaistiin erillisenä teoksena, joka sai nimen Peter Pan Kensingtonin puistossa. Lastenkirja Peter and Wendy, joka tunnetaan nykyään yleisesti Peter Panina, julkaistiin siis vuonna 1911. Äärettömän kiehtovan alkuperätarinan lukeminen antaa varsinaiselle kirjalle syvyyttä ja ehkä myös selittää osaltaan Peterin käytöstä.

Kaikki kirjan lukeneethan tietävät, että Peter asuu Mikä-Mikä-Maassa, mutta ennen sitä tämä oli pieni alaston lapsi Kensingtonin puistossa, jolla oli ystävinään lintuja ja keijukaisia. Puiston kuvaus on viehättävän taianomaista ja mytologia kaikkien vauvojen menneestä elämästä lintuina mielenkiintoinen, mutta vaikutuin erityisesti surumielisyydestä, jonka sävelet kaikuvat Peter Paniin asti. Peterin syyllisyydentunne äitinsä hylkäämisestä, sydämen särkyminen kotiinpaluun mahdottomuudesta ja uuden ystävän (Wendy Darlingin prototyypin) lähtö takaisin oman äidin luo heijastavat varsinaisen kirjan tapahtumia. Entä sitten kaikki ne öisin puistoon kadonneet lapset, jotka Peter hautaa ja joille hän tekee hautakivet? Kaikesta leikkisyydestä ja tähtipölyn tuikkeesta huolimatta Peterin tarina on siis yllättävän synkkä ja masentava, mutta joka tapauksessa erittäin suositeltava. Arthur Rackhamin alkuperäinen kuvitus (painos saatavilla Project Gutenbergista) korostaa mukavasti tarinan tunnelmaa.

André Breton - Nadja (1928)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Oranssi)

Surrealismi on yksi suosikkikoulukuntiani niin elokuvissa kuin maalauksissakin. Kirjallisuudessa siihen tutustuminen on jäänyt hieman vähemmälle, joten Bretonin romaani houkutteli viime vuoden kirjamessuilla Turussa (kiitos muuten kustannusyhtiö Sammakolle tällaisten teosten julkaisemisesta, arvostan!). Nadja on lyhyesti sanottuna surrealistinen romanssi, jossa päähenkilö rakastuu Pariisissa nimihenkilöön, jonka olemus syöpyy jokaiseen tämän vierailemaan paikkaan ja tapaamaan ihmiseen. Mustavalkoiset valokuvat kulkevat tarinan rinnalla. Tarina siis lainausmerkeissä, koska käteen jäi lähinnä surrealistista haahuilua ympäri Pariisia. Haahuilu ei periaatteessa haittaa, mutta tällä kertaa koin sen vähän etäännyttävänä. Toisin kuin Roland Toporin The Tenant (1964), Nadja ei erityisemmin jäänyt mieleen. Toki tähänkin mahtui joitain kiehtovia ja hämmentäviä kohtauksia, mutta yleistunnelma ei kuitenkaan ollut muiden surrealismin klassikkojen tavoin aivoja venyttävä ja todellisuutta muovaava.

Rex Stout - Sampanjaa yhdelle (Nero Wolfe #31) (1958)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Keltainen)

Uusiin etsiviin tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on newyorkilainen orkideoja kasvattava Nero Wolfe, joka yritetään vakuuttaa juhlissa kuolleen Faith Usherin tehneen itsemurhan juomalla myrkkyä. Wolfen apulainen Archie Goodwin oli paikalla, ja tämä on varma että kyseessä oli murha. Wolfe on henkilönä muistettava, joka on tärkeää etenkin tämän tyyppisissä rikoskirjoissa, joissa on lineaarinen ja yksinkertainen juoni ja päätarkoituksena on ratkaista rikos. Wolfe erottuu nimenomaan erikoisuudellaan, samalla tavoin kuin esimerkiksi Hercule Poirot ja neiti Marple. Rikoksen ratkaisua seuraa mielellään, koska teksti on sujuvaa, eikä juonessa ole tyhjää tilaa tai liikaa syyllisen spekulointia. Loppuratkaisukin on tyydyttävä, joten Stoutista taisi tulla taas yksi Agatha Christien rinnalle pääsevä kirjailija, jonka teoksia varaan kevyeen rikoksen nälkään. Molemmissa on niin sanottua vanhan maailman charmia, mutta ovat kuitenkin keskenään tarpeeksi erilaisia. Toivottavasti Nero Wolfeissa hyödynnetään jatkossa New Yorkia tapahtumapaikkana  vieläkin enemmän.

Kalmantanssi - Milja Kaunisto (2014)

399 s.

Soimasin ääneti itseäni.  Kuinka turhaan olinkaan nyrpistellyt Pariisin lemua, kuinka turhaan inhonnut katujen sontaista pintaa.  Nuori mies irvistää hajuille, hänen mieleensä ei juolahda kavahtaa köyhyyttä, hänellä kun on maailman avaimet kukkarossaan.  Minä en enää ollut nuori ja siksi puute puistatti minua, kipu kauhistutti ja heikkous huolestutti.  Kuljin nuoruuteni suurimman seikkailun mailla ja ymmärsin, että nuoruuttani ei enää ollut.  Oivalsin samlla, miksi Viattomien hautausmaan kalmankuvat kiehtoivat minua.  Näin niissä tulevaisuuteni.  Vanhuuden vaiva oli tuleva osakseni, ymmärsin sen silloin enkä enää voinut sulkea siltä silmiäni.  Olinko elämäni puolivälissä vai oliko se kääntynyt jo loppuaan kohti?

Olavi Maununpojan maallinen vaellus jatkuu ensin suomalaisen pikkukylän kirkkoherrana, mutta lopulta Olavi taivaltaa häpeän kourissa takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon.  Miracle on poissa ja Olavi joutuu sekaantumaan itse Orléansin neitsyen eli Jeanne d'Arcin kuulusteluun.

Hyväksi havaitun Synnintekijän (2013) jatko-osa keskittyy vahvasti kirkon piirin kaksinaismoralismiin, mutta tällä kertaa lähinnä Euroopan valtataisteluiden kautta, jotka vaikuttivat merkittävästi Euroopan muotoutumiseen.  Juonia punotaan, liittolaisia hankitaan ja piispojen omaisuutta kartutetaan.  Jeanne d'Arcia on hyödynnetty loistavasti ja neitsyeen liittyvä juonenkäänne rakennettu taidolla.  Historiallista kehystäkin on jälleen käytetty juuri sopivasti luomaan ajankuvaa.  Joitakin historiallisia romaaneja vaivaava infodumppaus on jätetty pois, joten keskiaikainen ympäristö on elävää ja ennen kaikkea uskottavaa.

Naisten vahvuuksia peilataan jälleen miesten ennakkoluulojen ja saamattomuuden kautta.  Käänteinen feminismi toimii erinomaisesti, ja Beatrixin tarinan jatkuminen ainoastaan kirjojen alkupuoliskoissa on oikeastaan aika hyvä idea, vaikka tämän elämää seurataankin vain muutaman kappaleen ajan.  Tässä kohtaa haluaisin kuitenkin mainita myös Mareduddin, johon olen vaivihkaa ihastunut tässä Olavin mukana kulkiessa.  Tämän rooli Kalmantanssissa oli erityisen ilahduttavaa, ja loi kuvan suoraselkäisestä miehestä, josta voisin mielelläni etsiä lisätietoja.  Ehdottomasti yksi parhaimmista henkilöistä.  Olavin luonteen kehityskin alkaa pikku hiljaa näkyä.  Hyvään vai huonoon suuntaan, se jää vielä nähtäväksi.

Juonitteluihin liittyvät hallintoasiat ja hallitsijoiden nimet taas eivät jääneet kovin hyvin mieleen, mutta ongelma on lukijan.  Yritänkin yleensä tämän vuoksi välttää luettelomaisia tapahtumia kertaavia historiallisia tietokirjoja (vaikka näköjään puolivahingossa luenkin sellaista juuri parhaillaan) ja pysytellä kulttuurihistoriassa.  Tässä mielessä pidin ihanan ronskista Synnintekijästä ehkä enemmän, mutta toisaalta Kalmantanssi on juonellisesti tasapainoisempi ja tapahtumarikkaampi.  Laatu on kuitenkin kokonaisuudessaan tasaista molempien välillä, joka ei ole ollenkaan itsestään selvä asia useammassa kirjassa jatkuvasta tarinasta puhuttaessa.

Toivottavasti Olavin edesottamuksia luetaan vielä pitkään, ovat nämä sen verran koukuttavia ja tyyliltään raikkaita opuksia.  Houkuttelevat tutustumaan myös siihen vähemmän kauniiseen keskiaikaan.  Odotan malttamattomana jatkoa (ja ihan vähän niitä jokakesäisiä Turun keskiaikaisia markkinoita)!

* * *

Arvostelukappale Gummerukselta
Milja Kaunisto Facebookissa

Synnintekijä - Milja Kaunisto (2013)

308 s.

”Sinä, poika-raasu, olet saanut tuntea mikä Pariisi oikeasti on”, famulan äänensävy oli niin lämmin ja äidillinen, että en loukkaantunut hänen sekaantumisestaan asioihini. Niinpä hän jatkoi: ”Pariisi on iilimato, joka imee ihmisestä ydinmehun. Se tarjoilee maailman ihmeitä ja houkuttaa menestyksen lupauksilla, mutta imee palkakseen nuoruuden, uskon ja elinvoiman.” Pysähdyin kuuntelemaan häntä. ”Se houkuttelee luokseen etkä huomaa olevasi ansassa ennen kuin se on jo niskassasi, lupaa suuruutta mutta lytistää ja murskaa, kunnes sinusta on jäljellä vain kitkerä kuori. Mutta sinussa, nuorukainen, on vielä elämää jäljellä. Sinä pääsit pois ajoissa. Sinä, ja tämä hieno hevonen tässä. Olette turvassa siellä Pohjoisen uskottomien kidassa.”

On vuosi 1425.  Turun piispan Maunu Tavastin ottopoika Olavi Maununpoika lähtee opiskelemaan Pariisiin.  Kaupunki on aivan muuta mitä tämä on odottanut, ja asioita mutkistaa vielä salaperäinen Miracle de Servières.  Kesä Miraclen perintölinnassa Etelä-Ranskassa muuttaa Olavin elämän peruuttamattomasti.

Helvetillä pelottelun ilmapiirissä ei ole mikään ihme, että Olavi ei uskalla kääntyä synnintuskissaan kenenkään puoleen, vaan rypee niissä omillaan.  Olavi ei toki ole niitä kaikkein miellyttävimpiä ihmisiä, mutta itselleni käsitys päähenkilöön samaistumisesta tuntuu niin vieraalta, ettei se ole ikinä kuulunut kirjallisuuden arviointikriteereihini.  Olavi vaikuttaa lähinnä epävarmalta itsetuntonsa kanssa kamppailevalta nuorelta, joka heitetään täysin erilaiseen ympäristöön erittäin hämmentävien uusien tunteiden keskelle.  Nuori mies onkin kaikessa epätäydellisyydessään mielenkiintoinen päähenkilö, koska tämä ei osaa vielä täysin kyseenalaistaa muiden tuputtamia käsityksiä maailmasta, vaan joutuu kohtaamaan omat ennakkoluulonsa.

Beatrixin tulkitsin neuvokkaaksi ja itsevarmaksi naiseksi, joka halusi itsemääräämisoikeuden, mutta kuitenkin aikakautensa naisille asetettujen odotuksien puitteissa.  Vaikka tämä ei siis murtautunut keskiaikaisen naiskuvan kuplasta, sai tämä silti jossain määrin elämälleen sisältöä ja mahdollisuuden päättää omasta ruumistaan.

Paljon lihallisempiakin kirjoja lukeneena en oikein osannut hätkähtää kuvattuja ruumiintoimintoja, ja olin todella iloinen sekä yllättynyt, ettei keskiaikaa kuvattu taas kerran puhtoisena ritarien ja prinsessojen aikakautena.  Keskiaika ei ollut pimeä, niin kuin usein kuuluu toistettavan, mutta ei se myöskään ollut jalo kiiltävien haarniskojen aikakausi.  En tietysti ole mikään keskiajan asiantuntija, mutta käsittääkseni Kauniston tulkinta on paljon lähempänä totuutta.  Kestän muutenkin vapaana liihottelevan liioittelun paljon paremmin kuin yltiöpäisen vaaleanpunaisen idealismiromantiikan.  Keskiajalla oltiin paljon sivistyneempiä kuin usein luullaan, mutta kaksinaismoralismikin riehui yltiöpäisenä (erityisesti kirkon piirissä) ja ainakin rahvaan keskuudessa lihallisuus oli näkyvää.

Kirjassa oli kauttaaltaan lähes karnivalistinen sävy.  Olin varmasti huvittava näky kahvilassa istuessani kun yritin parissa kohtaa pidätellä naurua naama punaisena.  Seksuaalisuus ei ole itsetarkoituksellista, vaan tarina pysyy tasapainossa myös riettauden ulkopuolella.  Ihmettelen itse asiassa kovasti miten kohtuuttoman paljon painoarvoa seksuaalisuuden kuvaus on keskusteluissa saanut.  Eivätkö ihmiset ole tottuneet tällaiseen, vai mistä kiikastaa?  Sitä itseään ei joka tapauksessa ole edes paljon, eli ei ehkä sen takia kannata säikähtää ja jättää tätä lukematta.

Kaunisto ei pelkää koskettaa kirkollisia aiheita ja kyseenalaistaa kirkon ajatusten auktoriteettia.  Onko piispa kovinkaan pyhä, jos tämä unelmoi naisen rinnuksista ripin aikana?  Ilahduin oikeastaan kaikista Kauniston esiin ottamista aiheista:  kirkon tekopyhyyden ja naisen käsittämättömän aseman lisäksi sukelletaan keskiaikaiseen opiskelijakulttuuriin.  Muistan lukeneeni aiemmin, miten papiksi opiskelevat olivat niitä kaikkein pahimpia örveltäjiä.  Olavi Maununpojan vaiheet ovat omien opiskelujeni kautta tuttuja, mutta vain pääpiirteittäin.  Pidin siitä, että Kaunisto on valinnut oikean historiallisen henkilön romaanisarjansa keskukseen.  Taitava kirjailija osaa kyllä käyttää hyväkseen historiallisen henkilön elämänvaiheita tarinan runkona tekemättä tarinasta liian ennalta arvattavaa.  Vaikka tietäisi lopputuloksen, pystyy silti uppoutumaan täysillä tarinan lumoihin.

Alun johdanto on kirjoitettu hengästyttävän kauniisti, aivan kuin lukisi jotain oikeaa keskiaikaista tekstiä.  Loput kirjasta onkin tavanomaisempaa proosaa, mutta siinä on silti keskiaikaista henkeä kekseliäine sanastoineen.  Kirja ei kuitenkaan ole itselleni täysin napakymppi, koska juoni jäi aika ohueksi ja päällimmäisenä jäi mieleen matkanteko.  Kokonaisuudessaan silti hieman keskitasoa parempi historiallinen romaani, ja ylipäätään todella rohkea sovinnaisuussääntöjä rikkova kirja, jossa on sekä syvyyttä että rehevyyttä kontekstisoituneena tarkkanäköiseen ajankuvaan.

* * *

Arvostelukappale Gummerukselta
Milja Kaunisto Facebookissa

Shakespeare & Company - Sylvia Beach (1956)

Shakespeare and Company
232 s.

Uneksin ranskalaisesta kirjakaupasta, mutta siitä piti tulla Adriennen kirjakaupan sivuliike New Yorkiin.  Halusin auttaa ihailemiani ranskalaisia kirjailijoita ja tehdä heitä tunnetummiksi omassa maassani.  Pian kuitenkin tajusin, että äitini pienet säästöt, jotka hän oli halukas tähän seikkailuun uhraamaan, eivät riittäisi peittämään newyorkilaisliikkeen kuluja.  Masentuneena luovuin tästä kiehtovasta ajatuksesta.
  Luulin, että Adrienne Monnier pettyisi kuullessaan suunnitelmamme - hänen ranskalaisen kirjakauppansa amerikkalaisen sivuhaaran - menneen myttyyn.  Mutta päinvastoin, hän ilahtui.  Ja siinä hetkessä, silmieni edessä, ranskalainen kirjakauppani muuttui amerikkalaiseksi kirjakaupaksi Pariisissa.  Pääomani riittäisi siellä paljon pitemmälle.  Vuokrat olivat alhaisemmat ja samoin olivat elinkustannuksetkin niinä aikoina.

Oli ehkä pienimuotoinen virhe lukea tämä heti Noël Riley Fitchin tyhjentävän kirjan jälkeen, koska Fitch oli selvästi ammentanut paljon Beachin muistelmista, joten monia samoja asioita sain lukea uudelleen.  Ehkä olisi ollut järkevämpää lukea ensin muistelmat ja sen jälkeen tuo aihetta syventävä tietokirja?  Toisaalta, jotkut Beachin muistamat asiat eivät menneet todellisuudessa aivan samalla lailla, joten ehkä oli hyödyllisempää kuulla ensin totuus, jotta saa tapahtumat oikeaan perspektiiviin.

Beach kuvaa eleettömästi ja yksinkertaisesti raskasta mutta antoisaa matkaansa kirjakauppansa parissa, mutta koska naisen linjana oli suojella ystäviensä yksityisyyttä ja pysytellä poissa omista henkilökohtaisista tunteistaan, kovin syvälle tässä ei mennä aikakauteen tai sen ihmisiin.  Joitain mukavia anekdootteja toki tässä on, kuten maininta asiakkaiden hansikkaita pureskelevasta kissasta.  Jotain pientä pilkettä Beachin silmäkulmassa olin myös havaitsevinani, ja kepeä sävy oli kuitenkin pääasiassa ihan mukavaa.  Yllätyin tosin miten helläkätisesti Joycea tässä kohdellaan, mutta enpä olisi pitänyt mistään skandaalinkäryisestä lyttäämisestäkään.  Loppupeleissä siis ihan kiva opus, vaikken varauksetta ihastunutkaan.

* * *

Suomentajat:  Ruth Routa ja Heikki Karjalainen
Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Sylvia Beach and the Lost Generation: A History of Literary Paris in the Twenties and Thirties - Noël Riley Fitch (1983)

447 s.

Alcohol consumption had doubled, announced the French Academy of Sciences that summer.  The only explanation given, according to the New York Times (23 July 1925), was the increased spending power among French workers.  No one thought to count the bottles in Montparnasse.  - -  There were a dozen hangers-on for every serious writer, drinking and playing in Montparnasse, which Ford calls "the latest of all Cloud-Cuckoo Lands."  Hemingway calls these hangers-on "bums" with remarkable kidneys.  Westbrook Pegler, writing in America, would call them "a queer bunch of undisciplined and self-indulgent brats who were determined not to pull their weight in the boat and wanted the world to drop everything and sit down and bawl with them.  A kick in the pants and a clout over the scalp were more like their needing..."

Rakastan yksityiskohtaisia tietokirjoja ja elämäkertoja (yleisluontoiset johdatukset aiheeseen ovat asia erikseen), mutta näköjään minullakin on rajani.  Siinä kohtaa kun päivämääriä ja kirjojen julkaisuun liittyviä yksityiskohtia on lueteltu kirjassa sadoittain (tai siltä se ainakin tuntui), metsään on menty ja lukeminen tuntuu kuoppaiselta.  Lukemattomat yksityiskohdat tuntuivat välillä kuin joiltain rikkaruohotiheiköiltä, joiden läpi pitää tarpoa etsien sitä pääasiaa.  Tämän vuoksi kirja ei tunnu loppuun asti hiotulta, vaan sekava kerronta voi uuvuttaa kärsivällisimmänkin lukijan.  Jaksoin silti lukea kirjan loppuun, koska halusin nimenomaan tarkan kuvan tuon ajan Pariisista.  Matka oli siis raskas, mutta loppujen lopuksi oli haikeaa jättää hyvästit tuolle maailmalle, jollaista ei enää ikinä tulla näkemään.

Fitch on muun muassa kaivanut esiin julkaisemattomia osia Sylvian muistelmista, joten naisen todellisista ajatuksistakin pääsi lukemaan, vaikka tämä oli haluton kritisoimaan julkisesti ketään.  Sivuilla vilisee sekä tärkeitä että vähemmän tärkeitä henkilöitä.  Joistakin olisin kuullut mielelläni lisää (Black Sun -kustantamon sekopäinen Harry Crosby), jotkut oli kuvattu ilahduttavan tarkkanäköisesti (ihmettelen suuresti, jos joku ei pidä Gertrude Steiniä epämiellyttävänä tämän lukemisen jälkeen).  Sylvian kirjakauppa Shakespeare and Company kuvataan juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin sen olleen, mutta sitä ei kuitenkaan turhaan romantisoida, vaan työmäärän ja hankalien ihmisten kanssa asioimisen (kuten erään James-nimisen herran) kuormittavuus käy valitettavan selväksi.  Aukioloaikojakaan ei aina huomioitu, mutta silti Sylvia jaksoi päivästä toiseen hymyillä ja toivottaa asiakkaansa lämpimästi tervetulleiksi.  Kaupassa toimi myös lainauspalvelu, ja Sylvian periaate oli pitää tunnelma enemmän kirjastomaisena, jotta asiakkaat saivat halutessaan rauhassa kierrellä kirjojen keskellä.

Kaikki eivät ottaneet avosylin vastaan ketään syrjimättä.  Gertrude Steinista jäi ikävän snobi vaikutelma.  Toisin kuin Sylvian luona, Steinin asunnossa taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaimot olivat häiriötekijöitä.  Alice B. Toklas, Steinin elämänkumppani, piti vaimoista huolen jossakin asunnon syrjäisessä kolkassa, etteivät nämä vahingossakaan voisi osallistua keskusteluun.  Steinin omien sanojen mukaan 1900-luvun kirjallisuus on Gertrude Stein, ja tämä lukee itsensä neljän suurimman amerikkalaisen kirjailijan joukkoon.  Toinen itserakkaaksi osoittautunut persoona oli James Joyce, joka lypsi rahaa tuttaviltaan, mutta ei ollut kiinnostunut näiden ongelmista.  Sylvia ihaili Joycea ja piti tätä nerona, mutta miehen tuhlaileva elämäntapa imi muun muassa Sylvian rahavarantoja kohtuuttoman paljon.  Joyce kykeni välittämään vain niistä, jotka koki oman itsensä jatkeena.

Sylvia Beachilla oli lapsenomainen kyky nauttia jokapäiväisen elämän pienistä seikkailuista, vaikkapa sellaisena kertana kun tämä oli ystävänsä kanssa uittamassa lasten leikkivenettä  Luxembourgin puistossa eväänä Hemingwayn viskipullo.  Tai silloin, kun Sylvian ja Adriennen ystävä vei nämä kiertelemään Montmartren homobaareihin hassuissa asuissa.  Elämän jatkuvana varjopuolena oli migreeni, johon auttoi vain pidempiaikainen oleskelu vuoristossa.  Sylvian ja Adrienne Monnierin suhdetta ei käsitellä tässä paljoa, mutta se oli lämmin ja tasaveroinen, joka johti yhteiseen asuntoon.  Naiset muuttivat erilleen 1930-luvulla (käsittääkseni kyse oli jonkinlaisesta kolmiodraamasta), mutta pysyivät silti ystävinä.  Sylvia ei omien sanojensa mukaan saanut muistelmissaan sanottua Adriennesta kaikkea mitä olisi halunnut, koska tämä olisi ollut kaiken keskipisteessä mielenkiintoisella persoonallaan.  Mitä ystäviin tuli, Sylvia suojeli näiden yksityisyyttä sekä kirjakaupassa (Hemingwayn osoitetta ei paljastettu, ja joskus Joycen ollessa kaupan takahuoneessa uteliaat ohjattiin muualle) että muistelmissaan.

Pariisi 1920-luvulla oli ehdottomasti se riehakkain aikakausi, ja Shakespeare and Companyn kulta-aikaa.  Vaikka juhlinta oli äänekästä ja runsasta, Fitch korostaa pienen kirjailijajoukon keskittyneen enimmäkseen työntekoon.  Kuitenkin esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldin juominen riistäytyi käsistä tämän ryypätessä joskus viikonkin yhteen menoon, ja tämä olikin tuotteliaampi muualla kuin Pariisissa.  Muiden juhliessa Adrienne ja Sylvia rentoutuivat joko vuoristossa tai tekivät töitä (Adriennellakin oli oma kirjakauppa), mutta tietysti joskus viettivät myös aikaa ystäviensä kanssa minkä kiireiltään ehtivät.  Pariisin sosiaalinen elämä oli pääosin jakaantunut kahteen eri ääripäähän:  rauhallisiin salonkeihin ja riehuviin surrealisteihin / juoppoihin kirjailijoihin.

Ympäristö kuitenkin kuihtui 1930-luvulla, kun suuri joukko amerikkalaisia ja englantilaisia lähti takaisin kotiin Euroopan ilmapiirin muuttuessa.  Sylvia suhtautui sodan mahdollisuuteen rauhallisesti, eikä välittänyt isän ja siskojen lukuisista pyynnöistä palata takaisin Yhdysvaltoihin.  Kun sota syttyi ja kaupankäynti väheni entisestään, Sylvia halusi pitää kauppansa turvasatamana esimerkiksi niille ulkomaalaisille opiskelijoille, jotka eivät olleet enää tervetulleita Sorbonneen.  Joyce oli vihainen, koska kaikki olivat keskittyneitä sotaan eikä juuri julkaistuun Finnegans Wakeen.

Vuosien taloudellisten vaikeuksien jälkeen natsit saivat vuonna 1941 aikaan sen, että Sylvia siirsi ystävien avustuksella kaupan sisällön salaiseen paikkaan, ja näin Shakespeare and Company -rakennus jäi tyhjilleen.  Saksalaiset pidättivät Sylvian seuraavana vuonna, mutta tämä pääsi vapaaksi reilun kuuden kuukauden vankeuden jälkeen.  Vuosien raskas työ ja siihen liittyvät vaikeudet olivat kuitenkin jättäneet jälkensä, eivätkä Shakespeare and Companyn ovet enää auenneet.  Muistelmat julkaistiin vihdoin vuonna 1959.  Lokakuussa vuonna 1962 Sylvia Beach kuoli kotonaan Pariisissa sydänkohtaukseen, ja haudattiin ystävien vastustuksesta huolimatta Yhdysvaltoihin.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Kirja + elokuva: Bel-Ami - Guy de Maupassant (1885)

303 s.

Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin.  Oli päästy niihin huntuihin, joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi kohottelee hameita.  - -  Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin muotoisen maljakon.  He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin makua ja niitä ajattelematta.  Koko heidän huomionsa oli kohdistunut vain siihen, mitä he sanoivat.  He olivat aivan hukkuneet rakkauden mereen.

Georges Duroy on aluksi arka ja epävarma aliupseeri, mutta saa vähitellen jalansijan sanomalehtimaailmassa ja  janoaa koko ajan enemmän valtaa.  Duroy on itseriittoinen unelmoija sekä opportunisti, joka ei ole valmis tekemään sinnikkäästi töitä unelmiensa eteen vaan kulkee sieltä missä aita on matalin.  Toisaalta, La Vie Francaise -lehden toimituksessakin lähinnä pelaillaan päivät pitkät, kehitellään artikkeleita haastattelujen pohjalta, joita ei ole ikinä edes tehty ja keplotellaan rahan kanssa.  Duroy epäilee aluksi omia kykyjään, mutta ehkä ympäristö opettaa selviytymään vähemmälläkin vaivalla, tai ehkä tällä ei edes ole todellisia kykyjä.

Duroy on kirjan edetessä yhä sydämettömämpi, mutta jollain kieroutuneella tavalla oli silti viihdyttävää seurata tämän seikkailuja naisten helmoissa "soreat viikset" väpättäen.  Duroy kiipeää huipulle reittä pitkin, ja joskus tilaisuuksia yhteiskunnassa etenemiseen tarjoutuu myös vähän makabeerilla tavalla.  Ennen kaikkea limanuljaska on pelkkä jäljittelijä ja nousukas, vaikka haluaakin olla suuri ja ihailtu maailmanmies.  Ensimmäinen artikkelikin on omaa käsialaa vain kirjaimellisesti, sillä samassa sanomalehdessä työskentelevän Duroyn entisen armeijakaverin vaimon ajatukset ja ideat ovat oikeasti sen taustalla (joka itse asiassa "auttaa" miestäänkin artikkelien tekemisessä).

Maupassantin kyynistä maailmankuvaa keventää kuitenkin pinnan alla kupliva hilpeä satiirisuus.  Romaani pilkkaa kepeästi keskinkertaisuutta, ja luulen ettei sitä ole tarkoitus ottaa aivan niin tosissaan kuin moni tuntuu tekevän.  Maupassant näyttää olevan yksi niistä helpoiten luettavista klassikkokirjailijoista, joiden teksti ei tarjoa hirveästi haastetta, mutta jotka kietovat tarinallisesti lukijan pikkusormensa ympärille.

* * * *

Suomentaja:  Arvi Nuormaa

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot, 1800-luvun kirjat ja Lue kirja ja katso elokuva

BEL AMI (2012)

Ohjaajat:  Declan Donnellan ja Nick Ormerod

Pääosissa:  Robert Pattinson, Uma Thurman, Kristin Scott Thomas, Christina Ricci, Colm Meaney, Philip Glenister, Holliday Grainger

Huhhei, enpä olisi uskonut katsovani enää vapaaehtoisesti mitään Pattinsonin elokuvaa, mutta kirja sopikin mainiosti elokuvahaasteeseen joten miksipäs ei.  Pukudraama on muutenkin sellainen elokuvalaji, joka hyvin tehtynä on todella mukavaa viihdettä mihin tahansa päivään.  Harmi ettei tämä kuulunut siihen hyvin tehtyjen kategoriaan, mutta vähän aavistelinkin sitä etukäteen.  Duroyn rooliin kuvittelin koko ajan kirjaa lukiessani Aaron Johnsonin Vronsky-tyylissään.  Täydelliset Georges Duroy -viikset!

Ei Pattinson ihan onneton ollut, mutta vähän epämukavalta tämä ajoittain näytti (vai tuntuikohan vain minusta epämukavalta?).  En hirveästi pidä näistä uuden sukupolven nuorista näyttelijöistä, joilla ei tunnu olevan minkäänlaista ilmeikkyyttä tai taitoa oikeasti keskittyä rooliin.  Elokuvassa noin muuten oikaistiin turhan paljon isoissa juonikuvioissa, ja kokonaisuus jäi tästä syystä pinnalliseksi.  Pidin myös paljon Maupassantin kuvailuista (varsinkin romaanin loppu oli hieno), joten en tempautunut elokuvan tunnelmaan samalla lailla kuin kirjaan.  Elokuva oli lähinnä hätäinen tiivistelmä kirjan tapahtumista, ja itse asiassa mitä enemmän tätä nyt ajattelen, sitä enemmän alkaa ärsyttää.

Kumpi voitti?  Kirja

Lukumaraton

Se on täällä.  Blogini ensimmäinen lukumaraton!  24 h aikaa lukea niin paljon kuin sielu sietää (vaikka nukkumiseen käytetyt tunnit lasketaankin mukaan).  Olisin ottanut kuvan evästyksestä, mutta kamerani kuoli enkä nyt tähän hätään löytänyt mistään laturia.  Olin aamulla ranskalaisella torilla syömässä muutamat churrot, ja ostin mukaan pari patonkia sekä macaron-leivoksen.  Sen verran hyvää muonaa oli tarjolla, että taidan käydä siellä vielä uudestaankin.  No, joka tapauksessa, tässä on se kirjapyramidini, josta napsin fiiliksen mukaan luettavaa.  Aurinkolasit toivottavasti tulevat käyttöön, jos sää on myöhemmin hiukan aurinkoisempi.

Fanny Hill (1748) - John Cleland
Itsemurhaklubi (1878) - Robert Louis Stevenson
Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933) - Nathanael West
Nälkä (1890) - Knut Hamsun
Kahvila Mabillon (1952)- Satu Waltari
Saints and Strangers (1980)- Angela Carter
Nalle Puh (1926) - A. A. Milne
Kummitusmatkat (1989) - Karen Dolby, Susannah Leigh ja Sarah Dixon
Yllätysmatkat (1988)- Karen Dolby, Martin Oliver ja Gaby Waters
Ninni, surkea noita (1987) - Orvokki Annala

Sitten vain lukemaan.  Päivittelen tosiaan tähän postaukseen edistymistäni, eli tervetuloa seuraamaan!

Klo 17.44

Luettuja sivuja:  288

Kummitusmatkat (1989) - Karen Dolby, Susannah Leigh ja Sarah Dixon, 144 s.

Yllätysmatkat (1988) - Karen Dolby, Martin Oliver ja Gaby Waters, 144 s.

Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Esa Mela 

Puzzle Adventures -sarjaan kuuluu runsaasti erilaisia visaisia tehtäviä vähän isommille lapsille, ja sarjan Kummitusmatkat oli yksi lapsuuden suosikeistani.  En edes muista miten monta kertaa sen kirjastosta lainasin, mutta jokaisella kerralla oli yhtä hauskaa venytellä aivosoluja.  Teema toi vielä lisäjännitystä, vaikka missään vaiheessa ei varsinaisesti pelottanutkaan.  Yllätysmatkat ei ollut entuudestaan tuttu, enkä pitänyt siitä yhtä paljon.  Ainoastaan muinainen Rooma oli  mielenkiintoinen, mutta dinosaurukset ja avaruus eivät ylipäätään kiinnosta.  Lainasinkin opuksen lähinnä uteliaisuudesta.  Dinosaurus-tarinassa oli käynyt pieni moka suomennosvaiheessa, sillä siinä mainittiin lopussa kaksi kertaa joku Antti, vaikka sellaista henkilöä ei kertomuksessa ollut.  Molemmissa kirjoissa tehtävät olivat mukavan monipuolisia matematiikasta ja salakirjoituksen tulkinnasta esineiden bongailuun, ja Brenda Haw'n kuvitus oli isommissa kuvissa ihanan yksityiskohtaista.  Haastavuutta lisäsi myös se, että edellisten sivujen tapahtumat ja tehtävät kannattaa painaa tarkasti mieleen, jotta jotkut uudemmat tehtävät pystyy ratkaisemaan.  En ihan kaikki tehtäviä osannut (pitäisikö olla huolissaan?), joten lunttasin ratkaisut takasivuilta :D

- -

Nyt syömään pastaa ja sipulirenkaita, jälkkäriksi macaron.

- -

Klo 22.08
Luettuja sivuja: 475
Kahvila Mabillon (1952) - Satu Waltari, 187 s.
Pisteet:  * * * *

Rahat ovat jatkuvasti lopussa, mutta se ei haittaa, koska tuntemattomille voi aina myydä runoja, eikä rakkautta kukaan pysty ottamaan pois.  Mustapukuiset, pitkätukkaiset ja rähjäiset eksistentialistit herättävät paheksuntaa vetelehtimisellään.  Pehmeäturkkisia kissoja joka puolella, lemmikkimarsuja kanniskellaan mukana.  Savuisia kapakoita, ongintaa Seinen rannalla viinipullon kera, meluisat kahvilat.  Waltari opiskeli itse aikoinaan Pariisissa, ja kirjoitti niistä kokemuksista tämän esikoisteoksensa.  Hurmaavia tuokiokuvia Pariisin kuhinasta ja sen hilpeistä asukkaista sekä ihmisistä, jotka osaavat nauttia elämän pienistä asioista.  Pitää piknikin vaikka yhdellä sardiinipurkilla jos huvittaa, tai liftata kuumana kesäpäivänä maaseudulle.  Olemisen ja elämisen riemua, ja juuri tästä syystä täydellinen kesäkirja.

- -
Unohduin hetkeksi surffailemaan netissä ja vastailemaan kommentteihin.  Lähden leikkaamaan patonkia.
- -

Klo 23.34
Luettuja sivuja: 515
Ninni, surkea noita (1987) - Orvokki Annala, 40 s.
Pisteet:  * * * 
Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Palataan lapsuuden suosikkeihin.  Muistan lukeneeni tätä aina uudestaan ja uudestaan mammalla ollessani, ja jokin aika sitten ostin tämän omaksi netistä.  Hentoinen Ninni uskoo olevansa liian tavallinen noidaksi, eikä luutakaan jaksa tätä kannattaa.  Tämän vuoksi Ninnin pitää taittaa maitse pitkä ja vaarallinen matka noitien säännölliseen suurkokoukseen muiden pilkattavaksi.  Vasta nyt kun luin tämän vuosien tauon jälkeen tajusin miksi pidin tästä niin paljon.  Ninnillä on aluksi huono itsetunto ja moittii itseään kaikista epäonnistumisistaan, mutta ystävällisen keijun avustuksella ja suuren seikkailun myötä tajuaa, ettei suuruuteen tarvita ulkoisia asioita.  Muiden ihmisten ei kannata antaa lannistaa.  Positiivisilla ajatuksilla pääsee pitkälle, kun taas jatkuvalla vähättelyllä vain sabotoi itseään.  Kirjassa myös muistutetaan, ettei mikään tule automaattisesti vaan itsekin tulee nähdä vaivaa haluamiensa asioiden eteen.  Toisaalta, kaikki suuri ja mahtava ei aina ole välttämättä kaunista ja hyvää.

- -
Nyt on pakko saada jätskiä.  Äkkiä alakerran kauppaan ennen kuin se menee kiinni!
- -
Yksi kirja jää nyt keskeneräisenä yöpöydälle.  Hyvää yötä!
- -

Klo 11.34
Luettuja sivuja:  642
Saints and Strangers (1980) - Angela Carter, 127 s.
Pisteet:  * * * *

Carterin Verinen kammio -novellikokoelma on yksi suosikeistani, ja vaikka tämä ei yltänyt ihan sen tasolle, lumouduin tästä niin etten malttanut millään mennä nukkumaan.  Carterin inspiraatiot ovat ilmeisesti lähes aina aiheita, joista olen itsekin kiinnostunut.  Pidin erityisesti ensimmäisestä novellista The Fall River Axe Murders, jossa viivytään hetki Bordenien talossa juuri ennen kuin perheen tytär murhaa vanhempansa.  Kaikki tarinat kietovat verkkoonsa, ja jotkut kyseenalaistavat jollakin tavalla lukijan ennakkoasenteet.  Marginaalin naiset pääsevat päähenkilöiksi, ja heidän tarinansa kerrotaan uudessa valossa.  Tunnelma on läpi kokoelman unenomaista, eroottista ja hypnoottista.

Klo 12.58
Luettuja sivuja: 792
Nalle Puh (1926) - A. A. Milne, 150 s.
Pisteet:  * *
Osallistuu haasteisiin:  Lastenkirjat


Näiden veijarien yksinkertaisuudessa on kieltämättä jotain hurmaavaa, mutta en silti päässyt oikein sisälle tarinoiden lastenlorumaiseen jaaritteluun.  Havaitsin myös Puhissa pieniä itsekeskeisyyden piirteitä hunaja-ahneuden lisäksi.  Ei tätä myöskään ole hirveästi älykkyydellä siunattu (olisiko pelkkää vanua korvien välissä?), mutta se tekee karhusta ihan sympaattisen pikku otuksen.  Syvempiä merkityksiä en huomannut missään tarinoista, mutta ehkä vain hämäännyin siitä melko ärsyttävästä muodosta, johon filosofiset hapatukset oli piilotettu.  Toisaalta olisin kiinnostunut lukemaan artikkelin, jossa kuulemma kerrotaan metsän asukkaiden lukuisista persoonallisuushäiriöistä.

- -
Näin, maraton on nyt tässä.  Jälkitunnelmista lisää myöhemmin tänään!
- -

Krypta (Languedoc #2) - Kate Mosse (2007)

Sepulchre
565 s.

Domaine de la Caden kiemuraisilla, rikkaruohojen peittämillä poluilla jokin kauan sitten unohdettu herää.  Satunnaisesta katsojasta se näyttäisi vain himmenevän iltapäivän oudolta valoilmiöltä, mutta ohikiitävän hetken ajan kipsipatsaat näyttävät hengittävän, liikkuvan, huokaavan.  Ja maan ja kiven alle, kuivuneeseen joenuomaan haudattujen korttien kuvat näyttävät heräävän hetkeksi eloon.  Ohikiitäviä hahmoja, vaikutelmia, varjoja, ei vielä sen enempää.  Vihje, illuusio, lupaus.  Valon taittuminen, ilman liikahdus kiviportaan käänteessä.  Paikan ja hetken väistämätön yhteys.

  Sillä todellisuudessa tarina ei ala luista pariisilaisella hautausmaalla vaan korttipakasta.

  Paholaisen kuvakirjasta.

Luin jokin aika sitten trilogian kataareista kertovan ensimmäisen osan.  En erityisemmin pitänyt siitä, mutta tämä toinen osa on jo muutaman vuoden kutsunut viekkaasti äitini kirjahyllystä, ja päätin sitten kokeilla.  Tässähän on sentään okkultismia ja sijoittuu vieläpä osittain 1800-luvulle.  Valitettavasti ongelmat olivat tismalleen samanlaiset kuin edellisessäkin.

Tarinan keskiössä on erikoinen tarot-korttipakka, jonka ympärille kietoutuu päähenkilöiden kohtalot.  1800-luvun lopun osalta seurataan Léonie ja Anatole Vernierin vierailua tätinsä luona Domaine de la Caden tiluksilla.  Sen ympärillä vellovat huhut demonista, jonka tädin edesmenneen miehen väitetään mananneen esiin.  Vuonna 2007 Meredith Martin matkustaa Ranskaan etsimään taustatietoa Claude Debussyn elämäkertaa varten, sekä ottamaan selvää omista sukujuuristaan.  Koko kirjan ajan hypitään näiden kahden ajan välillä, joka on myös sen suurin heikkous.  2000-luvun tapahtumat eivät kiinnosta pätkääkään.  Kirja olisi ollut paljon kiinnostavampi ja ennen kaikkea intensiivisempi ilman aikahyppelyä.  Nyt jälkimaku oli latteahko, koska 1800-luvun osuuksissa kaikki paljastetaan ennen kuin päästään nykyaikaan.  Nämä kaksi aikakautta eivät yhdistyneet muutenkaan täysin saumattomasti.

Aika taidokasta, että kirjasta saa yhtaikaa sekä raskaslukuisen että pinnallisen.  Tietynlaisia yksityiskohtia oli varsinkin alussa vähän liikaa, ja jokaisella yksityiskohdalla oli sama arvo, joka teki tarinasta ohuen ja hengettömän.  Mosse luettelee katujen ja paikkojen nimiä, juomien merkkejä jne.  Aika huvittavaa, miten eräässä kohdassa kauniin Meredithin kerrotaan pitävän leivoksista, vaikka onkin hoikka.  Jaa, ja sillä on merkitystä tarinan tai henkilön luonteen kannalta koska...?  Ärsyttävintä ovat kuitenkin kohdat, joissa Mosse selvästi haluaa esitellä historian tietämystään.  Ne hyppäisivät esiin tekstistä enemmän ainoastaan silloin, jos ne merkitsisi kirkkaankeltaisella yliviivaustussilla.  Teksti on muutenkin melko töksähtävää ja kömpelöä.  Ja mikä siinä on, että kun ollaan Ranskassa ja kirjan englanti (tai tässä tapauksessa suomi) tarkoittaa henkilöiden puhumaa ranskaa, niin silti joidenkin kirjailijoiden (ja elokuvantekijöiden) täytyy tunkea väliin muutama irrallinen sana oikeaa ranskaa?  Ei mitään valtakunnan järkeä.

Léoniesta alkoi tulla pahoja aavistuksia jo ensimmäisen luvun aikana:  valittaa kun tätä kohdellaan kuin lasta, mutta silti käyttäytyy kuin lapsi.  Ehkä tämä on normaalin teinin käytöstä, mutta henkilökohtaisesti olisin halunnut päähenkilöksi joko vähän kypsemmän 17-vuotiaan tai aikuisen.  Toki Léonien kohdalla tapahtuu henkistä kasvua, mutta vasta loppumetreillä, jolloin asia ei voisi enää vähempää kiinnostaa.  Paperinmakuisuuden lisäksi henkilöt olivat äärettömän kliseisiä.  Naiset ovat kauniita ja miehet urheilullisia tai muuten komeita.  Kirjailija jaksaa muistuttaa pariin kertaan erään miehen leveistä hartioista.  Roistot ovatkin sitten jollain tapaa epämuodostuneita tai lähestyvät jonkinlaista psykoottista tilaa.  Mustavalkoisuus oli jo niin läpinäkyvää, etten lopulta jaksanut enää ärsyyntyä.

Onko sitten mahdollista koukuttua huonoon kirjaan?  Iltaisin nappaa sen yöpöydältä ja liimautuu siihen kuin täi tervaan kunnes silmäluomet alkavat liikahtaa alaspäin.  Ei se mikään hirveä kohteliaisuus taida olla kirjaa kohtaan, että sitä lukee niin sanotusti puoliajatuksella ja aivot narikassa, koska haluaa lukea jotain mutta ei mitään joka vaatisi hirveästi aivotoimintaa.  Esim. historialuennot lähinnä silmäilin, koska ne eivät istuneet henkilöiden suuhun laisinkaan.  Niistä tuli sellainen olo, että Mosse halusi holhoavalla sävyllä sivistää lukijaa, sen sijaan että olisi luonut aidosti mielenkiintoisen historiallisen miljöön pienillä ja vähemmän läpinäkyvillä yksityiskohdilla

Toinen tähti tulee siis nimenomaan siitä koukuttavuuden tunteesta.  Kolmanteen osaan en aio silti koskea pitkällä tikullakaan, Mossen ja minun taival oli tässä.  Trilogia-ajatus on ylipäätään jokseenkin outo, koska kirjoja yhdistää löyhästi vain tapahtumapaikka, eikä oikeastaan täysin sekään.

* *

Suomentaja:  Katariina Kaila

Swannin tie (Kadonnutta aikaa etsimässä #1) - Marcel Proust (1913)

Du côté de chez Swann
478 s.

But it was not for nothing, as my aunt well knew, that she had rung for Françoise, since at Combray a person whom one 'didn't know at all' was as incredible a being as any mythological deity, and it was apt to be forgotten that after each occasion on which there had appeared in the Rue du Saint-Esprit or in the Square one of these bewildering phenomena, careful and exhaustive researches had invariably reduced the fabulous monster to the proportions of a person whom one 'did know,' either personally or in the abstract, in his or her civil status as being more or less closely related to some family in Combray.

Joskus joistain kirjoista haluaa pitää, mutta aina se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi.  Ehkä tämän kohdalla sitten yritin liikaa, koska odotin jotain vähän erilaisempaa.  Kirjassa ei ole varsinaista juonta, vaan koostuu muistoista ja niihin enemmän tai vähemmän liittyvistä henkilöistä.  Juonettomuus ei haitannut, varsinkin kun Proust voisi kuvailuillaan tehdä huussireissustakin kauniin, mutta kirja oli loppujen lopuksi liian helppo laittaa syrjään ja liian vaikea aloittaa uudelleen.  Sinänsä ymmärsin sen, että niin kuin muistelotkin voivat olla joskus rönsyileviä, tämänkin oli tarkoitus kulkea kevyesti paikasta ja henkilöstä toiseen.  Käytännössä lukeminen oli kuitenkin ihan liian raskasta.  Vaikka ajoittain hienot kohtaukset ja Proustin sanankäyttö saivat huokailemaan ihastuksesta, enimmäkseen silti tuntui raskaalta lukea pelkkää jaarittelua.  Jaarittelu voi joskus toimia, jos sillä on jokin punainen lanka tai päämäärä, kuten Henry Millerin Kravun kääntöpiirissä (1934).  Pitkät lauseetkin ovat ok, kunhan ne ymmärtää hyvin, eikä tarvitse lukea niitä uudestaan koska unohti mitä kirjailija halusi sanoa.

Lempikohtauksiani olivat sen legendaarisimman leivoskohtauksen lisäksi se, kun Proust kuvaili lapsuuden lukuhetkeä puutarhassa.  Ihan kuin se olisi ollut suoraan omasta lapsuudestani, kun kesäisin luin kirjaa puutarhassa niin keskittyneesti, etten huomannut edes päivän pimenemistä. Siirtymät eri muistojen välillä oli myös toteutettu hyvin ja luonnollisesti, sanat ikään kuin virtasivat asiasta toiseen.  Kokonaisuudessaan romaani olisi silti tarvinnut runsasta editointia, tällaisenaan tämä on reilusti ylipitkä.  Tuli myös jotenkin sellainen olo, että Proustin kirjoittajanlahjoissa ei ole mitään vikaa, mutta romaanin koostaminen ei sujunutkaan ihan niin hyvin.  Ihan kuin Proust ei olisi tiennyt mitä tehdä lahjoillaan, vaan yritti kuumeisesti kirjoittaa kaikki ajatuksena paperille.  Tajunnanvirtatekniikka voi olla kaunista, mutta en ainakaan itse halua lukea rajoittamatonta sellaista.  Joku raja sentään.

Selailin yhtenä päivänä Goodreadsin arvioita tästä, ja oli mielenkiintoista huomata joidenkin Proust-fanien ylimielisyys:  "hitaudesta valittaminen olisi kuin valittaisi siitä, että Shakespeare on englanniksi" ja "miksi olet niin negatiivinen, kun tätä on arvostettu jo vuosisadan verran" ovat esimerkkejä karseimmista kommenteista, sen lisäksi että toisten ei-niin-positiivisiin-arvioihin oli heitetty kaunopuheisia ja mahtailevia piikittelyjä parilla ranskankielisellä heitolla varustettuna.  Tai sitten satuin vain kiinnittämään huomiota näihin vähän enemmän, enpä tiedä.  Ainakaan omassa Proustin "ymmärtämisessäni" ei ollut ongelmia, romaani ei vain yksinkertaisesti vetänyt puoleensa niin paljon kuin romaaniltani haluaisin.  Niin kuin aiemmin sanoin, uudelleen aloitus lyhyenkin tauon jälkeen oli liian takkuilevaa.

Aion vilkaista vielä toista osaa, mutta jos se ei vedä, en lue muitakaan;  en vain kestä montaa tällaista.  Mielenkiintoisia kirjoja on ihan liikaa, että haluaisin pysytellä moniosaisessa ihan ok -sarjassa.  Toivo kuitenkin elää.  Tämä oli käsittääkseni vasta johdanto, joten kokonaisuutena tarina ei ole edes kunnolla alkanut.  Tai ainakin toivon, että edes jotain pientä tarinanpoikasta sieltä olisi tulossa.  Kyllä tämä kaikesta negatiivisuudestani huolimatta ansaitsee silti kolme pistettä, sen verran upeaa Proustin kirjoitustyyli kuitenkin on ja potentiaaliakin löytyy mielenkiintoiselle jatkolle.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Päiväperho - Joseph Kessel (1928)

Belle de Jour
181 s.

Séverinen mieleen hiipi surullinen hämmästys.  Hänellä oli kaikki valta Pierreen eikä hän siitä huolimatta pystynyt saamaan tuota rakasta sielua avautumaan enemmän.  Miehen sielu karttoi häntä, ihan samoin kuin hänen lihansa karttoi miestä.  Heidän välillään vallitseva hiljaisuus painoi raskaana.  Onneksi heidän välillään oli kaiken tasoittava kiihkeä ystävyys.  Heidän tärkeimmät tunteensa eivät mitenkään vahingoittuneet.  He tunsivat päinvastoin tarvetta lähestyä toisiaan ja lujittaa sitä mikä oli häviämätöntä.  Séverine pisti huomaamattaan kätensä miehen käteen.  Mies puristi sitä lujasti, ei-aistillisesti, kuin elämäntoverin kättä ikään.

Ehkä parhaiten Luis Buñuelin filmatisointina tunnettu Séverinen tarina ei ole kertomus rakkauden puutteesta, vaan kahdesta keskenään erilaisesta ihmisen sisällä vellovasta tunteesta.  Kirjan alku muistuttaa tunnelmaltaan Polanskin elokuvaa Inho (1965), koska vielä tässä vaiheessa Séverine tukahduttaa polttavan intohimonsa.  Tämä on naimisissa nuoren lääkärin Pierren kanssa, jolta kyllä riittää lempeää rakkautta, mutta ei Séverinen kaipaamaa aistillisuutta.  Tai ehkä Séverine ei varsinaisesti kaipaakaan sitä, vaan haluaa vain ystävyyttä ja pitää Pierrestä äidillisesti huolta.

Kotirouvan päivän yksitoikkoisuus ja se, että ystävänkin "eloisuudessa oli jotain mekaanista", ajavat lopulta Séverinen epätavalliseen ratkaisuun.  Ystävän yksityiskohtaiset kuvailut ja päivittelyt erään toisen kotirouvan bordellissa työskentelystä saavat Séverinen tukahdetut tunteet pintaan, ja lopulta kuin tiedostamatta tämä astuu sisään bordelliin ja saa sieltä huoneen.  Tästä eteenpäin tapahtumissa on hieman liioiteltua melodramaattisuutta, joka ei normaalisti esimerkiksi vanhoissa klassikoissa haittaisi, mutta en osaa oikein selittää miksi se tässä tuntui puuduttavalta.  Séverine myös ärsytti ajoittain, koska tämä vaikutti uskovan että kohtalo lopulta tekee tehtävänsä, vaikka tällä olisi ollut runsaasti tilaisuuksia muuttaa kohtalon kulkua ja estää asioita ajautumasta traagiseen loppuunsa.  Erikoista oli myös se, että Séverine oli aivan hysteerinen työnsä pitämisestä salassa Pierreltä, mutta Pierre oli kuitenkin hyvin ymmärtäväinen tämän edellä mainitun toisen kotirouvan ratkaisusta työskennellä prostituoituna.  Toisaalta, jos Séverine olisi tarinan alussa kertonut Pierrelle, ei kirja olisi ollut samanlainen.  Joka tapauksessa, tämä oli nyt tällainen ihan mukiinmenevä kesäpäivän kevyt välipala.

* * *