31. elokuuta 2012

Vieras kartanossa - Sarah Waters (2009)

The Little Stranger
466 s.
Minun oli aivan pakko mennä lähelle tahrattoman valkoista seinää, jonka koristeellisessa kipsilistassa oli tammenterhoja ja lehtiä.  En ollut nähnyt sellaista muualla kuin kirkossa, ja katsottuani sitä hetken tein teon, joka nyt tuntuu minusta kammottavan uskaliaalta:  tartuin yhteen tammenterhoon ja yritin vääntää sen irti alustastaan.  Kun se ei onnistunut, otin avuksi kynäveitsen.  En tehnyt sitä ilkeyttäni.  En ollut pahankurinen enkä rikkonut mitään tahallani.  Minä yksinkertaisesti ihailin taloa niin kovasti, että halusin siitä jotakin itselleni, tai ehkä pikemminkin ihailu - jota tavallisempi lapsi ei olisi tuntenut - oikeutti minut ottamaan jotakin.  Olin varmaankin kuin mies, joka haluaa hiuskiehkuran naiselta johon hän on yhtäkkiä sokeasti rakastunut.

Sarah Watersin viimeisimmästä on varmaan jo kirjoitettu lähestulkoon kaikissa kirjablogeissa, mutta menköön nyt sitten vielä täälläkin.  Watersin tuotannosta oli Fingersmith (2002) entuudestaan tuttu, ja vaikka sitäkään en kehuisi ihan varauksettomasti maasta taivaisiin, niin sen juonenkäänteet ja loistava ajankuva pitivät silti otteessaan.

Tässä Watersin tyyli on muuttunut suoraviivaisemmaksi.  Pieniäkin arkiaskareita kuvataan yksinkertaisella tyylillä, eikä tarina tunnu aina kulkevan oikein mihinkään.  Välillä tapahtumat jumittuvat ja etsivät sitä oikeaa tienhaaraa mihin olisi hyvä kulkea.  Jossain vaiheessa alkoi jo iskeä pieni toivottomuus, mutta sitten tajusin miten ärsyttävä tohtori Faraday oikeastaan onkaan, ja se piristi hieman.  Eikä mitenkään mielenkiintoisella tavalla ärsyttävä, vaan ainoastaan hirveä inttäjä ja vastarannan kiiski.  Se tavallaan ajoi lukemaan vain lisää, että näkisin koska joku napauttaisi tätä.

Tohtori Faraday on siis kirjan kertoja, ja aloittaa tarinan ensimmäisestä kohtaamisestaan Hundreds Hallin kartanon kanssa (ks. lainaus).  Monta kymmentä vuotta myöhemmin Faraday kutsutaan sinne potilaskäynnille, jossa Ayresin perhe (rouva Ayres ja tämän lapset, Caroline ja Roderick) sinnittelee rapistuneessa kartanossa sodanjälkeisessä muuttuneessa maailmassa, johon kukaan heistä ei tunne enää kuuluvansa.  Faradayn kohtalon kietoutuessä yhä tiukemmin Hundreds Hallin hiljaisen synkkään elämään, jonkin "vieraan" läsnäolo alkaa kiusata perhettä.

Siinä vaiheessa kun kaikkein vahvin kummittelukohtaus tuli, se suorastaan karmi selkäpiitä.  Toivottomuus, kauhu ja kylmän hien nouseminen otsalle ovat nimenomaan niitä juttuja, jotka tekevät psykologisesta kauhusta niin kutkuttavaa.  Parhaimmassa tapauksessa harkitset lukemisen keskeyttämistä ja jatkamista aamulla.  Nyt ei ihan tähän päästy, koska kohtauksen jälkeen tunnelma lässähti ja kirja oli pakko laittaa pois vain väsymyksestä johtuen.  Tätä yksittäistä kohtaa lukuunottamatta Waters puristaa kaikki mehut tunnelmasta, eikä siten pysty ylläpitämään sitä koko tarinan ajan.

Ayresien yhteiskuntaluokan rappeutuminen ja sodanjälkeisen maailman muuttuminen kävi ihan kivasti ilmi perheen vastoinkäymisissä, pienissä erillisissä kohtauksissa sekä itse kartanon rapistumisessa.  Romantiikkaakin tässä oli, mutta kaikki nämä teemat tekivät kirjasta vähän puolitiehen jääneen oloisen, enkä oikein tiedä mihin genreen tämä ensisijaisesti kuuluisi.  Arvostin toisaalta viittauksia klassikkokirjallisuuteen, joista kaikkia en edes hoksannut ennen kuin luin Wikipediasta.  Roderickistakin pidin aika paljon, ja tämän osuus jäi siis harmittavan pieneksi.

Jossain puolenvälin tienoilla häilähti mielen sopukoissa ajatus keskeyttämisestä, mutta olinkin aika tyytyväinen etten luovuttanut.  Lopussa nimittäin sidottiin yhteen langanpätkiä, vaikka onneksi mitään ei sentään väännetty rautalangasta.  Tarinan voi tulkita parillakin eri tavalla, mutta itse uskon että mysteerin ratkaisuksi on yksi muita vahvempi ehdokas.  Tähän ratkaisuun itse asiassa viitataan useasti kirjan alusta loppuun, mutta vasta aivan lopussa eräs toistettu teema iski tajunnasta sen viimeisenkin epäilyksen häivän, ja pientenkin tapahtumien sekä tiettyjen henkilöiden sanomisien merkitykset alkoivat selkiintyä.  Pari viimeistä lausetta olivat itse asiassa jopa kammottavia, ja siten täydellinen päätös tarinalle.  Mutta, kuten sanottu, tämä oli vain minun ajatukseni, ja se pieni tulkinnanvaraisuus nostaa heti kirjan arvoa silmissäni.

* * *

2 kommenttia:

  1. Pidin tuosta kirjasta. Luin nyt kesällä sen ja on pakko lukea muutkin kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Watersin kirjat ovat kyllä hurjan koukuttavia, kiva kun pidit!

      Poista