The X-Files: Cold Cases - Joe Harris, Chris Carter et al. (2017)

Nyt vaihteeksi jotain erilaista, eli sukellus äänikirjojen maailmaan. Cold Cases oli David Copperfieldin lisäksi toinen Audible-kirja, jonka hankin ilmaiseksi krediitillä. En edes muista, minkä ostin ensin, mutta palautin sen salamannopeasti nähtyäni tämän. Olen ollut erittäin nuoresta iästä lähtien Salaiset kansiot (1993-) -fani, joten olihan tätä nyt ihan pakko kokeilla (ja koska hei, se oli ilmainen). Sarjakuvat eivät ole tuttuja, koska vaikka olen antaumuksella lukenut Buffyn jatkoa, en ole jostain syystä ollut innostunut Salaiset kansiot -jutuista kirjoitetussa muodossa.

Äänikirja kuitenkin kiinnosti jo ihan senkin takia, että Duchovny ja Anderson ovat mukana. Cold Cases (jatko-osa, Stolen Lives, ilmestyy lokakuussa) on siis edellä mainittujen Joe Harrisin sarjakuvien äänikirjaversiointi, ja sen menestyksen salaisuutena on se, että tarinaa on lähestytty radiokuunnelmana eikä normaalina äänikirjana. Tuotanto on äänitehosteineen erinomainen, mutta formaatti tietysti pakottaa dialogiin vähän kömpelyyttä, koska kuuntelija täytyy tehdä tietoiseksi siitä, mitä hahmot näkevät edessään tai koska esim. joku ottaa osumaa luodista. Normaalissa äänikirjassa tämä ei olisi ongelma, mutta tarina ei toisaalta heräisi samalla tavalla eloon.

Tätä ei voisi kuvitellakaan ilman Duchovnya ja Andersonia, mutta muitakin tuttuja ääniä on saatu mukaan tuomaan aitoutta. Näytteleminen on paikoin hieman hapuilevaa, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että tilanteisiin reagoiminen livenä kuvauksissa on erilaisempi kokemus kuin pelkän dialogin lukeminen, mutta kaiken kaikkiaan näyttelijät (myös pienimpien sivuosien esittäjät) suoriutuvat hommastaan hienosti. Jännittävät kohtaukset tuntuvat jännittäviltä, fanien rakastamaa huumoria löytyy jne.

Ostaisinko tämän normaalihintaisena? Luultavasti en, mutta se johtuu siitä, etten ylipäätään maksaisi mistään äänikirjasta melkein 30 dollaria (enkä itse asiassa paperikirjastakaan, jollei se ole jokin erityinen aarre). Cold Cases on joka tapauksessa kiva herkkupala sarjan faneille, ja se myös täyttää muutaman pienen aukon X-Files-maailmassa ja hieman laajentaakin sitä. Kesto on vain hieman yli neljä tuntia, joten se on mahdollista kuunnella päivässä, mutta itse säästin jaksot pitämään seuraa kesäisillä pyörälenkeilläni.

Muutin nyt Audible-jäsenyyteni kevytjäsenyydeksi, eli maksamalla kymmenen dollaria seuraavasta vuodesta (!) sain pitää tähän mennessä kerätyt krediitit ja ostetut kirjat. Krediittejä ei tänä aikana saa uusia, mutta kirjoja saa ostaa, ja todennäköisesti tulen sortumaan johonkin. Alien-ihanuuksia esimerkiksi löytyy useita (Rutger Hauer!), ja mikä sopisikaan paremmin "alukseni" lukon avaimessa killuvaan avaimenperään kuin Alien-tarinan kuuntelu?

PS. Tästä lähin yritän elävöittää postauksiani enemmän kuvilla, koska pelkät kirjankannet alkoivat tylsistyttää. En kuitenkaan ota tätä mitenkään hirveän vakavasti, eli jos johonkin postaukseen en löydä inspiraatiota, niin annan olla. Yritän myös kesän aikana vihdoin saada ulkoasun kuntoon, koska päässäni on muhinut sitä varten jo monta kuukautta eräs idea, mutta vaihdoksesta ilmoitan sitten aikanaan blogin Facebook-sivuilla.

Naistenviikko: Muumien kanssa Rivieralla

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi emännöi taas naistenviikkohaastetta, johon minäkin pääsin sittenkin mattimyöhäisenä osallistumaan.

Viikon kunniaksi nostan esille teoksen Tove Janssonilta, joka on tietysti yksi lempikirjailijoistani, mutta joka oli myös yksityiselämänsä puolesta mielenkiintoinen ja inspiroiva ihminen. Tavoitteena on lukea jossain vaiheessa Janssonista jokin elämäkerta, koska en tiedä tästä läheskään tarpeeksi, mutta vielä tässä postauksessa olen kiinni iki-ihanissa muumeissa. Kirjat on luettu (ja omaksi ostettu, niin kuin osa varmaan Instagramista huomasi), mutta (kaikki kymmenen) sarjakuva-albumia odottavat vielä pöydällä lukuvuoroa. Näin kesän kunniaksi aloitin kuitenkin sarjakuviin tutustumisen elokuvaksikin päätyneestä Muumiperhe Rivieralla -tarinasta, joka on julkaistu erillisenä kirjasena.

Hyppäsin muutama päivä sitten pyörän selkään aamuneljältä ja polkaisin Ruissaloon. Peurat hyppivät pusikoissa ja katselivat varovasti vierasta kulkijaa, golfkentällä pari jänistä nauttivat aamusumusta, varis kellahti hiekkalinnakinastelun tuoksinassa vallihautaan ja räpiköi siellä hetken takkuinen vatsa taivasta kohti, joutsenpariskunta kellui hiljaksiin auringonnousun vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi värjäämässä vedessä.

Hiekassa tepsuttelevat jalat, laineiden liplatus, upean värinen taivas ja täydellinen hiljaisuus. Jäätyneistä varpaista huolimatta oli aika täydellinen hetki ottaa repusta esiin sarjakuvat sekä eväsleivät ja uppoutua muumien maailmaan.

Tarina alkaa siitä, kun Niiskuneiti lukee Rivieran loistosta ja saa Muumipapankin innostumaan. Muumimamma suostuu lähtemään, koska ajattelee heidän viihtyvän kotona paremmin kotiinpaluun jälkeen. Niin se aika monella meneekin. Arki maistuu erilaiselta ja virkistää eri tavalla, kun on päässyt lataamaan akkuja toisiin maisemiin. Miten käy muumien?

Niiskuneiti on taas sokaistunut kaikesta kauniista. Vaikka Audrey Glamour ajaa Rivieralla melkein muumien päälle, Niiskuneiti ei näe muuta kuin Glamourin upean ulkonäön ja filmitähtihohdon. Kalliit bikinitkin pitää saada, ja nopea keino tähän on tietenkin pelailla vähän uhkapelejä. Muumipeikko taas haikailee mustasukkaisena Niiskuneidin perään, eikä ymmärrä, miksi Niiskuneiti kaunistautuu nyt muita kuin häntä varten. Muumipappa innostuu vähän liikaakin iloliemistä, ja norsuveistos johtaa lopulta noloon tilanteeseen.

Muumien kohellus snobien kansoittamassa Etelä-Ranskassa on huvittavaa ja virkistävää, vaikka aluksi olikin outoa nähdä muumit muualla kuin tutussa ja kotoisessa Muumilaaksossa. Jansson onnistuu myös hyvin hienovaraisesti naureskelemaan rikkaiden oudolle mielenlaadulle. Muumien kohellus näyttäytyy eksentrisenä, kun heidän luullaan olevan rikkaita, mutta totuuden tultua ilmi kiinnostus häviää kuin savuna ilmaan. Köyhyyden jalostava vaikutuskaan ei taida ihan pitää paikkaansa, kun eräs miljonääri haluaa kokeilla nälkätaiteilijan uraa. Veneen alla nukkuminen ei taida olla miesparan mielikuvien mukainen elämäntapa, ja viinikin on oikeasti halpaa.

Varsinaisen Janssonin sarjakuvan lisäksi luin elokuvan käsikirjoitukseen perustuvan kirjan ja katsoin kotona Hanna Hemilän ja Xavier Picardin ohjaaman elokuvan. Kirja vaikutti lähinnä hätäiseltä elokuvaa ja alkuperäisen sarjakuvan ruutuja yhdistävältä kyhäelmältä, joka ei taida oikein kiinnostaa muita kuin lapsia ja elokuvasta pitäneitä. Sarjakuva päättyy vihreävetisen uima-altaan ja ruusun terälehdillä maustetun samppanjan perään haikailuun, kun taas kirjassa koko muumiperhe asettuu tyytyväisenä arkisiin askareihinsa ja rauha palautuu Muumilaaksoon. Elokuvaan on tämän lisäksi lisätty vielä outoa säätöä merirosvojen kanssa.

Vaikka pääidea ja suurin osa tapahtumista olivat samanlaisia, oli tietenkin Janssonin alkuperäisessä sarjakuvassa ehdottomasti sitä taikaa, jota tältä tarinalta hain (huolimatta siitä, että elokuvassa oli viehättävä tunnelmaan sopiva musiikki ja värit huokuivat etelän lämpöä).

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten Muumimamman ja Niiskuneidin erilaisiin asioihin keskittyminen erottui vielä selkeämmin epätavanomaisessa ympäristössä. Muumimamman huolehtiva kotiäidin rooli säilyy jopa veneen alla asuessa, Niiskuneidin shoppailu ja haihattelu puolestaan sopivat enemmän Rivieran meininkiin. On kuitenkin huomattava, että Niiskuneiti ansaitsee omat rahansa, vaikkakin uhkapelaamalla, ja saa sen vuoksi pelastettua koko perheen pinteestä.

Entäs sitten se Riviera? Ihanat maisemat, aurinko, hieno arkkitehtuuri. Siinäpä mukavan loman perusainekset. Ei Ruissalokaan tietenkään huono paikka ole viettää heinäkuista arkiaamua.

Vitsaus: ensimmäinen kirja - Chuck Hogan ja Guillermo del Toro (2009)

The Strain
495 s.

Guy keeps the heart of a vampire he killed as a pet in his basement armory. He's plenty crazy. But that's okay. I'm a little crazy too.

Vitsaus on Hoganin ja elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Guillermo del Toron ensimmäinen kirja trilogiassa, jossa maapalloa uhkaa ihmiset vampyyreiksi muuttava tauti. Kaikki alkaa lentokoneesta, joka laskeutuu New Yorkin JFK:n lentokentälle täysin pimeänä. Harlemin itäosassa holokaustista selvinnyt Abraham Setrakian ymmärtää heti, että tämän odottama taistelu on alkamassa.

Kun televisiosarjasta (2014-) uutisoitiin ensimmäisen kerran, olin heti mukana. Vampyyreita? Kyllä kiitos. Hirviömäisiä anti-Twilight-vampyyreita? No jes. Oli myös aika epätodellista tajuta, että Kevin Durand esitti Joshuaa Dark Angelissa (2000-2002), 12-vuotiaan minäni lempisarjassa. The Strainin idea oli, jos ei nyt omaperäinen tai jännittävä, niin vähintään mielenkiintoinen ja viihdearvoakin tuntui olevan lupaavan paljon. Siitä ei ehkä tullut lempisarjaani, mutta oli kiva saada ajatukset pois arjen raadannasta katsomalla jotain mutkatonta ja... no, viihdyttävää.

Alkuperäisteos on myös kaikkea tätä, enkä yllättynyt ollenkaan, koska del Toro on ollut mukana molempien tekemisessä. Ei tämä mitään maailmaa mullistavaa ole, vaan yksinkertaista hauskaa luettavaa, joka kuljettaa yliluonnollisen maailmaan. Minulle kuitenkin henkilökohtaisesti suurin ongelma kirjan kanssa oli nimenomaan se, että näin sarjan ensin. Koska sarjahan on todella uskollinen tapahtumille ja henkilöille, ja arvostan sitä kyllä. Varsinkin henkilöasiaa, koska mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin todistaa tärkeiden henkilöiden tai omien suosikkihenkilöiden teurastusta, kun siitä vastuussa olevat tahot eivät varmaan ole edes lukeneet koko kirjaa.

Tässä tapauksessa olisin kuitenkin hyötynyt kirjan lukemisesta ennen sarjan katsomista, niin kuin alun perin olin suunnitellut, koska nyt en vain saanut otetta tarinasta samalla tavalla. Olisi ollut niin hienoa nähdä, miltä juuri luettu näyttää visuaalisessa muodossa (sarjaan on nimittäin panostettu).

Ei tämä kuitenkaan varsinaisesti itse kirjan ongelma ole, vaan kirjan kanssa koettu ongelma. Pystyin silti näkemään objektiivisesti kaikki sen hyvät puolet. Outoa kyllä, kaikki viat, joihin en sarjaa katsoessa kiinnittänyt huomiota korostuivat paperilla. Vaikka pidinkin vampyyrikuvauksesta (eläimellisiä otuksia, jotka vähitellen muuttuivat älykkäämmiksi) ja tautiteemasta, en pitänyt juonta kokonaisuudessaan muuna kuin hirveän mitäänsanomattomana ja kliseisenä tarinana (yksiulotteisista) ihmisistä, jotka yrittävät estää maailmanlopun. Kun asiaa alkaa oikein ajatella, ei se hirveän mielenkiintoiselta vaikuta. Eikä myöskään koskettavalta tai häiritsevältä, vaikka sitä sen nimenomaan pitäisi olla, kun sentään koko New Yorkin kaupunki on muuttumassa verenhimoisiksi ja matojen kansoittamiksi olioiksi (madot muuten aiheuttivat eniten väristyksiä).

Eikä ajoittainen kökkö kirjoitustyyli auta muuten sekään yhtään. En muistanut kirjoittaa pahimpia juttuja ylös, mutta oli kohtia, joissa oikein kuulin samojen surullisten viulujen soivan, jotka varmaan soivat kirjoittajienkin päässä, ja kohtia, joissa pyöritin silmiäni sen verran kiivaseen tahtiin, että hyvä kun päässä pysyivät. Vitsaus on silti kirja, jonka sivuja kääntää nopsaan. Ei se mitään vahvaa sci-fiä tai kauhua ole, mutta keskinkertaisessa luokassaan on kuitenkin kaiken käytetyn ajan (ja kolmen tähden) arvoinen. En tiedä, miten paljon del Toro osallistui itse kirjoitusprosessiin, mutta herran näkemykset taitavat sopia parhaiten visuaaliseen mediaan.

Aionko lukea jatko-osat? En todellakaan. Sarjakuvaversio kuitenkin kiinnostaa. Toivottavasti sen piirtäjät ovat hyviä, koska muuten visuaalisesta puolestakin tulee väsynyttä.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista - Anni Nupponen ja Christine Thorel (toim.) (2015)

245 s.

Merirosvot ovat kiehtoneet jollain tasolla jo lapsesta asti, mutta vasta viime aikoina olen miettinyt, että voisiko näistä merten kauhuista löytyä vaikka jotain mielenkiintoista luettavaa. Kristallimeri noudattaa Black Sails -sarjan linjaa, eli mitään hullunkurisia ja latteita Disney-rosvoja ei kokoelman sivuilta löydy.

Poikkeus tähän on oikeastaan Maija Haaviston Meri vaatii, joka etenee lehtileikkein ja yleisönosastokirjoituksin. Espoon Westendin meiningille naureskeleva novelli näyttää merirosvot vähän erilaisessa valossa ja ottaa kantaa mm. vähemmistöjen paikkaan yhteiskunnassa.

Muuten kokoelmassa onkin enimmäkseen seikkailuja historiallisten romaanien ja fantasian henkeen, mutta valitettavasti en itse välitä novelleista minitarinoina, vaan erilaiset koukut, mielenkiintoiset tyyliseikat ja ajattelemaan kannustavat juonenkäänteet miellyttävät enemmän. Nyt tuntui useamman tarinan kohdalla lukeminen vähän nihkeältä, vaikka kirjoittajat sinänsä eivät suinkaan ole huonoja. En tiedä, jotenkin jäi suoraviivaisemmista suuhun sellainen maku, että mielelläni etsisin jonkun pidemmän historiallisen romaanin merirosvoista.

Haaviston novellin lisäksi mieleen jäi kuitenkin myös pari muuta, jotka pelastivat kokoelman kahdelta tähdeltä. Magdalena Hain Kaunis Ululian on siirtänyt merirosvot Kristallimerelle, jossa uiskentelee kristallilohikäärmeitä, ja tarinan lopetus on kiehtova. Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella on puolestaan kauhutarina, jossa merten syvyyksien yksinäisyys ja kammottava tunnelma on tavoitettu erinomaisesti. Ei jotenkin tee mieli ihan heti sukeltamaan. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  100 suomalaista kirjaa

Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille - Sari Peltoniemi (2014)

136 s.

Elettiin ihania päiviä. Pakastimessa riitti ruokaa ja kasvimaalta sai tuoreita vihanneksia salaattiin. Tyttö alkoi pyöristyä ja kaikin puolin virkistyä. Hän oli kuin nuupahtanut kukkanen, jonka multaan laitettiin sopivasti vettä ja lannoitetta, ja joka nosti päänsä ensimmäistä kertaa toiveikkaana.

    Sitten mies ilmoitti, että hänen on lähdettävä töihin. - Palaan parin päivän päästä. Syö ja juo ja katsele elokuvia, mutta älä mene toimistooni.

Miehestä syntynyt on perinteisille saduille kumartava kokoelma aikuiseen makuun tarkoitettuja kertomuksia. Ammeet esimerkiksi on mielenkiintoinen Ritari Siniparta -mukaelma, jossa ylellisyydestä ja täydellisen elämän lupauksista kertoo mm. hylly täynnä sekä klassikkoelokuvia että uudempia hittejä, mutta jossa myös otetaan huomioon, miltä vanhemmista tuntuu tytärten lähtiessä miehen matkaan tai kun nämä eivät pidä yhteyttä.

Satujen ja kansantarinoiden piirteet on hyvin saatu mukaan. Outoja asioita tapahtuu ja se pitää vain hyväksyä. Sulhanen ei tunnista valemorsianta, vaikka tällä on vain peruukki päässä, eikä kukaan tunnu ihmettelevän valemorsiamen tekorintoja eli vedellä täytettyjä Tupperware-astioita. Huumori jäi kuitenkin kokonaisuudessaan aika köykäiseksi. Paria tarinaa ei myöskään oltu sijoitettu selkeästi nykyaikaan ja niissä ei ollut oikeastaan muutenkaan mitään lisäarvoa alkuperäisiin verrattuna, joten ne jäivät aika turhiksi itäeurooppalaisten satujen uudelleenkerronnoiksi.

Mukiinmenevä kokoelma, mutta ei ehkä satujenkaan ystäville mitään pakollista luettavaa. Angela Carterin Verisen kammion (1979) tyyppiset rehevät ja sydäntäsärkevän kauniit jutut miellyttävät itseäni enemmän.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Novellit (15) ja 100 suomalaista kirjaa

Dexterin pimeät unet (Dexter #1) - Jeff Lindsay (2004)

Darkly Dreaming Dexter
288 s.

On jotenkin oudon hellyttävää katsoa henkirikospaikkaa Miamin auringon kirkkaassa paisteessa. Se tekee groteskeimmastakin taposta antiseptisen, lavastetun näköisen. Niin kuin olisi Disney Worldin uudessa ja uskaliaassa osastossa. Dahmerland. Tule jääkaappiajelulle. Ole hyvä ja yrjöä vain merkittyihin roska-astioihin.

Nykyajan "elän kahvilla, poltan ketjussa, pohdin sekaisin olevaa yksityiselämääni ja välillä vähän ratkon jotain murhaa, joka kuvaillaan tarpeettoman yksityiskohtaisesti juonta edesauttamatta, koska pitäähän tässä nyt vähän shokeerata" -dekkarit eivät ole ominta aluettani. Agatha Christiet koukuttavat ja Raymond Chandlerien kanssa on kiva tunnelmoida, mutta kasa Henning Mankelleja ja Stieg Larssoneita sun muita ovat jääneet jo melkein alkusivuilla kesken. En vain kestä kaavamaisia ja latteita juonia, yhdeksi harmaaksi klöntiksi sulautuvia henkilöitä ja kömpelöä tekstiä.

Yritän kuitenkin selviytyä asennevammastani kuntoutumalla sellaisten dekkarien kanssa, joissa on jokin mielenkiintoinen juju. Viimeksi Chelsea Cainin Sydänverellä onnistui vähän sykähdyttämään, mutta sekin oli loppujen lopuksi samaa jauhamista, ja jäi siksi tuomatta blogiin. Ideahan oli periaatteessa ihan hyvä, koska naissarjamurhaajat ovat harvinaisia sekä oikeassa elämässä (tämän taulukon mukaan 1900-luvun alussa on vielä aika tasaista, mutta aika pian miehiä on alkanut olla ylivoimaisesti enemmän) että tietääkseni myös kirjallisuudessa.

Dexterin pimeät unet valikoitui seuraavaksi uhriksi, koska katsoin aikoinaan tästä tehtyä tv-sarjaa. Lindsayn näkemys dekkarista on kuitenkin sen verran kiinnostava ja raikas, että varmaan olisin tämän sarjaa näkemättäkin lukenut jossain vaiheessa.

Dexterhän on aika tyypillinen psykopaatti: ei erotu joukosta, ulkokuoreltaan tyyni, kyvytön tuntemaan empatiaa/sääliä/katumusta ja taitava manipuloija. Erona on vain se, että Dexterin adoptioisä rohkaisi tätä tappamaan vain rikollisia ja jättämään viattomat rauhaan. Kukaan, eivät kollegat eikä sisarpuoli Deborah, aavista, että Miamin poliisin laboratoriossa työskentelee verta inhoava ja siisteyttä rakastava sarjamurhaaja. Paitsi kaupunkiin saapuva toinen sarjamurhaaja tuntuu haluavan Dexterin huomion.

Vaikka Miamia ei tässä kuvatakaan paljoa, eli tapahtumapaikkana voisi olla mikä tahansa kaupunki, tuli lukiessa kuitenkin tv-sarja mieleen ja aivot automaattisesti täydensivät aukot. Näin tarkan kuvan Dexterin asunnosta, helteisistä kaduista, Havaiji-paidoista ja trooppisessa yössä humisevista palmuista. Vaikeuksia tuli vasta sitten, kun osa henkilöistä kuvattiin ihan erilaisiksi millaisina olen niihin tottunut. Kirjan Dexter tuntuu olevan enemmän Patrick Bateman -tyyppiä keräten naisten huomion, Deb povipommi ja LaGuerta ammattitaidoton ja aivoton. Sinänsä jännä juttu, että kaikki naishahmot ovat joko mitäänsanomattomia (Rita), etovia (LaGuerta) tai muuten vain ärsyttäviä (Deb).

Dexterin pimeät unet on kuitenkin kirjoitettu paremmin ja koukuttavammin kuin muut kaltaisensa, eikä sivumäärää yritetä paisuttaa turhilla epäolennaisilla asioilla. Jos ei olisi ollut muuta tekemistä, olisin varmasti ahminut tämän yhdessä tai kahdessa päivässä.  Kuulin myös vähän sellaista huhua, että kirjasarjassa lopun tapahtumat menisivät eri suuntaan kuin tv-versiossa, joten sitä odotellessa (ensimmäisessä osassakin oli juonen tasolla jonkun verran eroavaisuuksia). Dexteriin en vielä ensimmäisen kirjan aikana kiintynyt, mutta toivottavasti tulevaisuudessa. Michael C. Hall oli kuitenkin sen verran hyvä, ettei Dexterin melkein edes halunnut jäävän kiinni. Hyvän ja pahan taistelu sekä päähenkilössä että katsojissa oli yksi sarjan parhaimmista puolista.

__________

Suomentaja:  Pauliina Klemola

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

Kakka - Nicola Davies (2005)

Poo
64 s.

Viisikymmentä tonnia kakkaa putoaa päivittäin Yhdysvaltain eteläosassa sijaitsevan Brackenin luolan pohjalle siellä elävien 20 miljoonan lepakon takamuksista. - - - Kun luolissa on tarjolla ruokaa näinkin paljon, ei ole kummallista, että lukuisat pienet oliot rouskuttavat siellä kiireen vilkkaa. - - - Lepakkoluolat ovat niin hyviä asuinpaikkoja, että jotkin eläimet eivät ikinä poistu niistä: Borneossa sijaitsevasta Niahin luolasta on löydetty kakkaa syövä isopihtihäntälaji sekä isopihtihäntiä syövä gekkolaji, joita ei ole tavattu missään muualla!

Pähkinänsärkijästä (1816) kakkaan, koska vaihtelu virkistää.

Kakkaa tulee ulos (melkein) jokaisesta elävästä olennosta, jotkut syöttävät kakkaa jälkeläisilleen, jotkut käyttävät kakkaa viestinnässä. Prinsessojenkin pitää käydä kakalla.

Daviesin tiivis ja selkeä yleisesitys kakan merkityksestä on hauska sekä informatiivinen. Aihe voi toki olla ällöttävä (en itsekään työntäisi sormeani kakkapökäleeseen), mutta häpeilystä huolimatta kakka on hyvin tärkeä osa luontoa (joskaan ei välttämättä auta unohtamaan erästä Salòn [1975] kohtausta). Tällaiset hauskat pikku kirjaset voivat myös innostaa lapsia luonnontieteiden tai eläinsuojelutyön pariin.

Mitä sitten juuri tästä kirjasta voi oppia? Muun muassa sen, että kakkaa on monenkokoista ja monennäköistä. Sen avulla pääsee eroon elimistön jätteistä, pikkukoalat saavat elintärkeitä mikrobeja sitä popsimalla, se voi viestiä petoeläimille saaliin sijainnin sekä toimia pesänrakennusmateriaalina.

Entä miksi sittäiset olivat tärkeitä australialaisille maanviljelijöille? Se selviää, kun lukee Kakan!

__________

Suomentaja: Joel Kontro

Kun aika loppuu - Elina Hirvonen (2015)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,

jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä. 

On kaupunkeja, joiden kaduilla voi kävellä turvallisin mielin läpi yön ja niitä, joiden hyvin hoidetuilla kaduilla kävelevät vain varkaat. On siltoja, joiden alla nukutaan ja niitä, joiden alla voi pysähtyä suutelemaan.

Kirjojen Suomen kirjablogiosuus aloitettiin viiden blogin voimin Ilkka Remeksen Kiirastulella. Nyt siirrytään vuoteen 2015 ja pysytään vielä ajankohtaisissa teemoissa.

Kun aika loppuu on itse asiassa monella tapaa myös ajaton. Vanhemmuuteen liittyvät tunteet, kuten syyllisyys ja voimattomuus, ovat sekä menneisyyttä, nykyisyyttä että tulevaisuutta. Riitänkö minä? Teenkö tarpeeksi? Arjen pienet onnen hetket voidaan muistaa vasta jälkikäteen. On laskujen maksua, harrastuksiin kiitämistä, töitä ja mitä vielä. Koko ajan rakastetaan, mutta sitä ei välttämättä sanota ääneen. Rakkautta on esimerkiksi sisarusten iltasatuhetki peiton alla vanhempien riidellessä toisessa huoneessa.

Hirvosen romaanistakin huokuu rakkaus, mutta vahvimpana epätoivo sekä epäusko. Lauran ja tämän tyttären näkökulmien vuorottelu tuo romaaniin kerroksellisuutta, ja näin muodostuva kuva muistoista on täynnä ristiriitaisuuksia ja säröjä. Muistot koostuvat pitkälti tunteista, ja faktat voivat sekoittua kuviteltuun. Tai ehkä toiveisiin.

Oma lapsi muistetaan ehkä sellaisena kuin tämän haluaisi olevan, tai millainen tämä on joskus ollut. Ehkä kuviteltua lasta ei olekaan ollut, vaan sisäinen maailma on jotain ihan muuta. Tässä onkin mielestäni yksi romaanin kiehtovimmista ajatuksista: missä määrin toisen ihmisen voi tuntea? Oli kyse sitten omasta lapsesta tai ei, kenenkään pään sisään ei voi täysin päästä. Hyvin usein myös kysytään, että miten kukaan voi antaa lapselleen anteeksi tämän tekemät rikokset. Ehkä tässä taas päästään takaisin alkuun, eli alkukantaiseen vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Tarinan kehämäinen ja sirpaleinen rakenne on melkeinpä päällekäyvää. Hirvonen kirjoittaa elegantisti ja koskettavasti, mutta aiheiden runsaus ja tarinan rönsyily ja poukkoilu sinne tänne aiheuttaa väkisin sen, että kaikkeen ei päästä niin syvälle kuin toivoisi. Olisin kaivannut lisää iskevyyttä ja lihaa luiden päälle. Esimerkiksi ilmastonmuutosta käsitellään lähinnä sivujuonteena. Se on läsnä henkilöiden elämässä ja käynnistää tapahtumasarjan, mutta muiden teemojen rinnalla se tuntuu ohuelta. Romaanin keskiössä oleva Aslak antaa myös vaikutelman ohuesta monen asian summasta, eikä stereotyyppinen käsittelytapa paranna asiaa.

Ajattelemaan haastaminen taitaa tässä kuitenkin olla se juttu, mihin lukijat ovat tarttuneet. Vaikka itseäni jäi häiritsemään pinnallisuus ja teemojen polveilu, niin tämä on kuitenkin selvästi ansainnut paikkansa 101 kirjaa -listalla. Se on parhaimmillaan juuri perhesuhteiden ja muistojen kuvauksessa, eikä se taida menettää otettaan myöskään tulevaisuuden lukijoista.

Kun aika loppuu jättää jälkeensä myös erään hyvin olennaisen kaiun, joka voi ehkä olla peräti se kaikkein tärkein anti: toivon kipinä on aina säilytettävä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Miniarvioita, osa VIII

Bram Stoker - Midnight Tales (1992)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Stokerin romaani eräästä kammottavasta vampyyrikreivistä on yksi lempikirjoistani, ja kolme vuotta sitten lukemani Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (1914) -novellikokoelma ei ollut sekään yhtään hassumpi. Midnight Tales -kokoelmasta löytyy tuosta edellämainitusta tutut "Draculan vieras" sekä "The Squaw", joten niitä en alkanut uudestaan lukea (jälkimmäistä suosittelen kuitenkin lämpimästi). Jätin lukematta myös "The Bridal of Death" -novellin, koska se on alkuperäinen poistettu loppu romaanista The Jewel of the Seven Stars, ja haluan lukea kirjan ensin. Kaiken kaikkiaan tämä on yhtä epätasainen kuin Draculan vieras, mutta siinä mielessä kiinnostavampi, että novelleissa on huimasti tyyllillistä hajontaa.

Pari novellia on kirjoitettu irlannin murteella (aluksi hankalahkoa luettavaa, mutta alkujärkytyksen jälkeen alkoi sujua vähän paremmin, ja toisen irlantilainen huumori ilahdutti), "The Gombeen Man" on suoraviivainen seikkailukertomus, keskeneräinen "Midnight Tales" sisältää pieniä muutaman rivin tarinapaloja jne. Parhaiten jäi mieleen makaaberi ja suoraan sanottuna outo "The Dualitists", jossa kaksi täysin tunteetonta ja kipua ymmärtämätöntä psykopaattilasta kylvävät tuhoa jo pienestä asti. Tunnelmaltaan ja sävyltään jotenkin hämmentävä, ja ehkä sen taki niin hyvä.

Kokoelman jokaisen novellin alussa käydään myös läpi Stokerin ja tämän ystävän sekä manageroitavan näyttelijä Henry Irvingin henkilökohtaista ja ammatillista suhdetta. Midnight Talesin tarinat saivat alkunsa, kun Irvingin esitysten jälkeen miehet kokoontuivat muiden paikalle kutsuttujen illallisvieraiden kanssa Lyceum-teatterin Beefsteak Roomiin tarinoimaan.

Bruce Campbell - If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat

Kun televisiossa näytettiin aikoinaan Veijari nimeltä Brisco (1993-4) -sarjaa, jäin siihen totaalisesti koukkuun. Huumori iski täysin ja huolimatta siitä, etten ole ikinä pitänyt lännenelokuvista, itkin suurin piirtein verta kun sarja päätettiin lopettaa aivan liian aikaisin. Campbell oli sarjassa pääosassa, mutta onneksi sain nauttia myöhemminkin hepun roolisuorituksista. Ennen kuin näin Evil Dead -trilogian, sivuhahmosekoilu Autolycuksena Xenassa (1996-9) ja Herculeksessa (1995-9) oli ihan parhaimmistoa.

Luonnollisesti olin siis kiinnostunut Campbellin muistelmista, ja hyvät arvostelut nostivat odotukset korkealle. Onneksi odotukseni palkittiin. Campbell kirjoittaa hyvin epämuodollisesti ja keskustelevasti, mikä sopii miehen tyyliin erinomaisesti (niin kuin sekin, että kuvat on kuvaliitteen sijasta ripoteltu ympäri teosta, ja että jokainen luku on aloitettu Campbellille osoitetulle fani- tai vihapostilla). Tarinat Evil Deadin teosta ovat pääosassa, enkä yhtään valita, koska siitä Campbell parhaiten muistetaan ja ihan syystä. Elokuvan matka kulttiklassikoksi on ollut huikea, ja työmäärä sen aikaan saamiseksi oli valtava. Pelkästään tarinat rahoituksen kokoamisesta saa kenen tahansa otsalle kylmän hien. Hienoa oli myös Campbellin häpeilemätön ylpeys siitä, että on säilyttänyt järkensä elokuvateollisuudessa tekemällä töitä lähinnä B-elokuvissa ja pysyttelemällä poissa Hollywoodin myrkyllisestä ilmapiiristä. Tähän liittyi tarina siitä, miten jopa ihmisen puhetapa muuttuu kun Campbellin mukaan Hollywoodin itiöt pääsevät pesiytymään aivoihin.

Campbell pitää myös niin sanottujen duunareiden puolta, eli kaikkien niiden, jotka tekevät tunti toisensa jälkeen töitä kulisseissa, eivätkä aina saa kiitosta uurastuksestaan. Ilman taustajoukkoja ei elokuvia saataisi aikaan. Kuten Robert Englundin muistelmista, Campbellinkin teoksesta välittyy kuva jalat maassa olevasta, humoristisesta, nöyrästä ja rehellisestä tyypistä. Niin, kuka ei tosiaan kieltäytyisi keikasta, josta lopputuloksena on hyvin todennäköisesti järkyttävän huono elokuva, mutta jota kuvatessa saa asua lämpimässä paratiisissa?

Lafcadio Hearn - Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen, Kurjen siivellä ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Japani)

Kwaidan oli ennestään tuttu Masaki Kobayashin samannimisenä elokuvana. Antologiaelokuvassa on mukana kaksi tarinaa Kwaidanista (sokea muusikko ja luminainen) ja muut ovat muista Hearnin kokoelmista. Elokuva on visuaalisesti upea, ja paperilla taas tarinoista huokuu japanilainen mystisyys ja tyyneys, ja joskus taas tunnelmaa on hyvin vaikeaa kuvailla. En ole animefani, vaan pidän enemmän japanilaisen mytologian kummallisuuksista (esim. huikea Onibaba (1964) tiivistää hyvin sen, mitä Japanilla on tarjottavana animen ulkopuolelta). Läheskään kaikki tarinat eivät iskeneet, mutta pari sai aikaan hivenen kylmiä väreitä: kuollut perheenjäsen seisoo lipaston edessä sitä tuijottaen, muotoa muuttava nainen pyyhkäisee käden kasvoiltaan ja paljastaa tyhjyyden, virvatulet loitsivat sokean muusikon jne. Pientä huumorinpilkahdustakin löytyy, kun mies joutuu kulkemaan ympäri maata vihaisen ihmissyöjädemonin pää hihasta killuen.

Hearn on joka tapauksessa tehnyt elämätyönsä japanilaisen kulttuurin parissa (tunnettuaan lapsesta asti ulkopuolisuutta ja jouduttuaan heitetyksi perheestä toiseen Hearn löysi kodin ja perheen Japanista), ja tällaisenaan Kwaidan on korvaamaton läpileikkaus japanilaiseen tarinaperinteeseen. Hearn on tosin kirjoittanut itse tarinat muokaten muistiin, joten ne ovat enemmänkin toisintoja suullisesta ja kirjallisesta tarinaperinteestä. Aasia ei ole kirjallisuuden puolesta hirveän tuttu, joten tämä oli myös piristävä alku Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Vielä kun löytyisi joku hyvä japanilainen kauhuromaani, mutta jotenkin tuntuu, että tällaisina lyhyinä tarinoina aasialainen kauhu toimii parhaiten.

Harrow County, Vol. 1: Countless Haints (#1-4) - Cullen Bunn & Tyler Crook (2015)

144 s.

Jossain päin Yhdysvaltojen eteläosia, Harrow Countyn kylässä, hirtetään noita. Joitakin vuosia myöhemmin (vuosilukua ei sanota, mutta vaatetuksen, autojen jne. perusteella 1920-luvulla) isänsä kanssa asuvan Emmyn 18-vuotissyntymäpäivä lähestyy, ja menneisyyden haamut alkavat nousta pintaan.

Kauhussa ei tarvitse aina välttämättä olla sitä samaa vanhaa tummanpuhuvaa ja uhkaavaa miljöötä. On virkistävää nähdä, kun genreä tarkastellaan vähän eri näkökulmasta, ja Harrow Countyn piirrokset nostavat tarinan aivan uudelle tasolle. 

Vesivärien käyttö korostaa viivatyötä juuri oikeista paikoista ja luo synkän sekä aavemaisen - mutta samaan aikaan myös eteerisen ja kauniin - tunnelman. Värisävyt ovat upeita ja tekstuureita löytyy erilaisia. Maisemat ovat kuin maalauksia ja ihmiset on piirretty lähes lastenkirjamaisella pelkistetyllä tyylillä. Kaikki tuliasiat, kuten hautausmaan liekehtivät aaveet ("haints"), loistavat sivuilta kirkkaasti näyttäen juuri siltä mitä ne ovatkin, eli toisesta maailmasta peräisin olevia helvetintulella kyllästettyjä painajaisia. Herkän oloinen kuvitus sopii yllättävän hyvin yhteen kauhuelementtien kanssa, koska kontrasti on todella mielenkiintoinen ja odottamaton.

Tavallaan tämänkaltainen yksinkertainen ja perinteinen tarina tarvitsisi vähän jotain ekstraa tuntuakseen siihen käytetyn ajan arvoiselta, koska noidat ja kiroukset ova aika loppuunkaluttu aihe, joten on vaikeaa kuvitella mitä uutta niistä enää saisi irti. Harrow County ei kuitenkaan ole välttämättä sitä miltä näyttää, varsinkin kun miettii päähenkilön Emmyn ratkaisua menneisyyden tapahtumien tultua päivänvaloon. Juoni ei etene ihan odotusten mukaisesti ja välttää tarpeeksi kliseitä, jotta tarina soljuu mukavasti ja siinä pysyy sopivasti koukussa.

Tarinasta löytyy muun muassa pojan puhuva nyljetty nahka, muinainen metsässä asuva olio, idioottimaisia kyläläisiä ja massoittain eriskummallista, vähän synkkää sekä unenomaista tunnelmaa, mutta paljon hienovaraisemmassa paketissa kuin mitä luulisi. Hyvin perinteisestä lähestymistavasta huolimatta Harrow County tuntuu tuoreelta. Vanha kunnon pelottava Southern Gothic -tarina sopii syysiltana takan ääressä luettavaksi.

Seuraava kokoelma onkin näköjään julkaistu viime kuussa, joten onneksi lisäluettavaa ei tarvitse odotella, vaan lopun cliffhangerille toivottavasti annetaan jonkinlainen selitys.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Hämärän jälkeen

True Hollywood Noir: Filmland Mysteries and Murders - Dina Di Mambro (2013)

208 s.

    Representatives from Paramount Studios, where Taylor was employed, came out and seized all the letters they could find (with the exception of some Taylor had hidden in his riding boots) and all the bootleg liquor. They even instructed Peavey to clean up the blood and the apartment.

    The fledgling motion picture industry was in peril as this was during the time of the rape/murder trial of comedian Fatty Arbuckle (who was finally acquitted after three trials, yet his career was ruined). There were also the drug addictions of actors Wallace Reid and Jack Pickford (Mary’s brother) and the mysterious death by poison of Pickford’s wife, actress Olive Thomas. Women’s clubs and religious groups were up in arms against the film industry and were threatening to boycott films. By the time the Los Angeles Police Department detectives arrived, the Taylor crime scene was severely compromised.

Erityisesti kulta-ajan Hollywoodin mysteerit, skandaalit ja murhat ovat aina yhtä kiinnostavia, mutta ne päätyvät helposti nolon törkyisiin kirjoihin reviteltäviksi. Kaikkien varoituskellojen tulisi soida siinä vaiheessa, kun kirjoittaja on lisännyt kirjallisuusluetteloon Wikipedia-artikkeleita, TMZ:n juttuja ja E!:n ohjelmia. Di Mambro on kaivanut itselleen vieläkin syvemmän kuopan kommentoimalla minimaalisesti lähteidensä kertomusten luotettavuutta. Sinänsä ihan kiva, että vaivaa on nähty haastattelemalla tapauksiin liittyviä henkilöitä (ja kertoo myös siitä, että on lähdetty eri suuntaan kuin Kenneth Anger Hollywood Babylonissa [1959]), mutta tarinat on otettu vähän liian kritiikittömästi ja kevyesti vastaan.

Takakannen kuvaus on siis mennyt aika nappiin: "[a] tantalizing mixture of classic Hollywood nostalgia and true crime". Di Mambro esittää jokaisesta tapauksesta perusfaktat eikä asetu kenenkään tietyn henkilön puolelle, mikä voi vaikuttaa siltä, että tarkoitus antaa lukijan tehdä itse omat johtopäätöksensä on onnistunut, mutta todellisuudessa hyvään true crime -teokseen tarvitaan niin paljon enemmän. "Tantalizing" ei ole hyvä lähestymistapa, varsinkin jos kappaleet alkavat "the sun glistening off the Pacific Ocean, which sparkled like limitless diamonds" -tyyppisellä kliseisellä säätilan kuvailulla, joka keskellä neutraalia tekstiä tuntuu kuin tikulta silmässä. Tähän päälle vielä toisteisuus, niin johan alkaa kaivata hyvää kustannustoimittajaa.

True Hollywood Noir ei toki ole ihan vailla ansioita. Muutamassa tapauksessa Di Mambro onnistuu korjaamaan muutamia vuosien varrella sitkeästi eläneitä huhuja ja on myös suurimmaksi osaksi kunnioittava ihmisiä kohtaan. Poliisivoimien korruptiota ja studiopomojen todisteiden vääristelyä/piilottelua/hävittämistä käsitellään suoraan ja kaunistelematta. Näyttelijöiden suojelu oli studioille tärkeää, mutta hyvä motivaattori oli tietysti myös studioiden maineen ylläpito ja studiopomojen oman selkänahan pelastaminen.

Harmi, että kirjasta tulee kokonaisuudessan niin hiomaton ja epäammattimainen vaikutelma, vaikka Di Mambro välttääkin tirkistelyä ja mässäilyä. Olisi myös kiva tietää, mistä oli saatu tieto Joan Bennetin kommentista, että tämä olisi aloittanut sairaana ollessaan suhteen Jennings Langin kanssa, vaikka Bennett on aina kiistänyt koko suhteen.

Muitakin epäloogisuuksia ja selittämättömiä asioita löytyy, kuten viittaus Bill Wellmanin muistelmiin It's Made to Sell - Not to Drink (2006) (ei ole mitään syytä olettaa, että Wellman puhuu totta, varsinkin nykyään kun julkkiksilla halutaan joka välissä rahastaa paljastamalla näistä kaikenlaista), maininta että Langin ampuminen auttoi Wangersin uraa, vaikka juuri aiemmin oli sanottu Wangersin elämän muuttuneen lopullisesti negatiiviseen suuntaan, ja väitös ettei lukija muka ikinä olisi kuullut teoriaa, että Lana Turner olisi Johnny Stompanaton oikea murhaaja, vaikka teoria on hyvin tunnettu ja asiaa on jo vuosia spekuloitu.

Aivan toisen vahvuiselle epämukavuuden tasolle meneekin sitten se ihailun haju, joka huokuu Mickey Cohenia käsittelevästä luvusta. Tämä kyllä tunsi elokuvatähtiä ja muita julkkiksia, mutta ei ole mitään hyvää syytä ylipitkälle Cohen-luvulle, eikä varsinkaan sille että Cohenin entinen yhteistyökumppani Jim Smith ansaitsisi niin paljon tilaa. Smith tuntuu vain selittelevän Cohenin rikoksia ja maalailevan tästä kuvaa jonain karismaattisena herrasmiehenä, joka nyt vain sattui tehtailemaan työkseen rikoksia ja pistämään ihmisiä kylmäksi. Murha on murha. Ihan sama, vaikka järjestäytyneen rikollisuuden maailmassa ansaitsisi kohtalonsa. 

Di Mambro kuitenkin tuntuu tukevan Smithiä ja jopa mielistelee kommentoimalla tämän ääntä: "smooth, baritone [and] suitable for broadcasting". En jaksa edes kommentoida kuvaa, jossa Smithin poika pitelee lelukivääriä, ja jota Smith ylpeänä esittelee luonaan vieraileville gangstereille. Cohen-luvussa on muutenkin paljon epäoleellisuuksia, mutta tuo katkaisi kamelin selän.

Kaiken kaikkiaan lyhyt ja nopealukuinen, mutta ei kannata odottaa mitään yllättäviä paljastuksia. Film noir -teemaakaan ei todellakaan ole sidottu oikeastaan millään lailla kirjan tapauksiin.

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat)

Bitch Planet, Vol. 1: Extraordinary Machine (#1-5) - Kelly Sue DeConnick et al. (2015)

156 s.

"What every girl should know: Your vagina is disgusting. It smells like the underside of a kangaroo pouch and he doesn't want to touch you because of the grossness. But thankfully, NEW brand douche, perfected by a leading gynecologist, gently cleanses and refreshes, making you feel feminine and special. Because what's more special than a vage filled with vinegar and chemical daisies? Also available in SPICY CINNAMON TACO, for the girl adventurer."

Bitch Planet, vankilaplaneetta, on varattu huonosti käyttäytyville naisille. Naisille, jotka on poistettava yhteiskunnasta ennen kuin alistumattomuuden syöpä leviää. Tätä syöpää inhotaan ja pelätään, eikä se ole ainoastaan vastenmielistä dystooppisen Bitch Planetin miesjoukolle, vaan myös joillekin oman todellisuutemme valioyksilöille. Bitch Planetilla on kaikki ongelmia täynnä olevat naiset, jotka ovat uskaltaneet olla omia itsejään ja joiden olisi pitänyt antaa vaeltaa vapaasti maan päällä, koska heidän tulisi olla tulevaisuus. Suihkukohtauksessa, eksploitaatiokuvaston päälaelleen kumoamisessa, naisten alastomat vartalot ovat kaikenmuotoisia ja -kokoisia, ei tirkistelyn kohteita tai mittasuhteiltaan epäinhimillisiä fantasioiden representaatioita.

Mitä tapahtuu niin sanottujen Isien yrittäessä arvioida ja korjata Pennyä, ylipainoista naista, jonka ideaaliversio osoittautuukin häneksi itsekseen? Hän on onnellinen sellaisena kuin on. Miehet ovat hämmentyneitä ja pettyneitä. Eihän se voi olla oikein. Ylipaino on vika. Se on ällöttävä virhe, toimintahäiriö, joka pitää korjata. Se ei ole naisellista.

Kyse ei kuitenkaan ole vain miehistä. Naisille ei tuota vaikeuksia esitellä loismatodieettiä televisiossa tai arvostella muiden ulkonäköä ennaltamäärättyjen kauneuskäsitysten mukaan. Heille ei ole ongelma lujittaa alistuneisuuden ja kaikille kumartamisen ajatusta. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden jako yhteiskunnassa on viilletty syvälle, ja jos kehtaa hypätä pois muotista, jossa pitää nöyristellä sekä pitää suu kiinni kaikista normeja uhkaavista mielipiteistä, ansaitsee tulla vangituksi.

Dystopia ei yleensä ole lainkaan ominta aluettani, mutta neonvärinen kahlehdittu keskisormea näyttävä käsi tiivistää hyvin Bitch Planetin (ja jokaisen numeron takaa löytyvät mainoksetkin ovat älyttömän hauskoja). Se haluaa vaikuttaa siihen, miten naiset arvioivat itsejään, toisia ihmisiä ja ympäröivää yhteiskuntaa, ja se haluaa tehdä sen kovaan ääneen, mutta sillä on myös asiaan hiukan kieli poskessa oleva ote.

Harmi ettei juoni oikein ota tuulta alleen tai vaikuta hirveän yhtenäiseltä, ja henkilöilläkään ei tunnu olevan paljon persoonallisuutta edustamansa viestin ulkopuolella. Piirrokset, yleinen tunnelma ja energia tuo mieleen Barbarellan (1968) sekä 60- ja 70-luvun psykedeeliset B-leffat (näytekuvaksi valitsin kohdan, jossa viesti on etusijalla), ja sehän tietysti ilahduttaa allekirjoittanutta. Sukupuolikysymysten liioittelu toimii, koska ne ovat samanaikaisesti niin epämukavan lähellä nykyajan yhteiskuntaa, että relevanttiutta ei vain voi olla näkemättä.

DeConnickin ääni on tervetullut lisä sarjakuvateollisuuteen, ja on mielettömän hienoa miten upouusi sarjakuva onnistuu jo nyt inspiroimaan lukijoita ilmaisemaan ja arvostamaan itseään oletettuine epätäydellisyyksineen kaikkineen. Sen vuoksi Bitch Planet ansaitsee kaikki nyt ja tulevaisuudessa saamansa kehut. En malta odottaa, miten tarina etenee seuraavassa kirjassa.

101 Horror Movies You Must See Before You Die - Steven Jay Schneider (toim.) (2009)

416 s.

Olen jo tutustunut saman sarjan 1001-versioihin (kirjoja ja elokuvia käyn hiljalleen läpi), joten suurena kauhufanina oli luonnollisesti pakko vilkaista läpi myös tämä söpö pieni taskukokoinen kirja. Tiesin kyllä, ettei katsottavaa olisi paljoa jäljellä (yksitoista itse asiassa), joten olin enimmäkseen vain utelias ottamaan selvää siitä, mitkä elokuvat on otettu listaukseen mukaan.

Olin iloisesti yllättynyt, että niin sanotun valtavirran kauhuelokuvien joukkoon oli päästetty myös vähemmän tunnettuja kulttileffoja, vaikka jälleen kerran 20- ja 30-luvulta oli valittu ne samat, jotka kummittelevat jokaisessa tällaisessa listassa (ihan aiheellisesti, joten siitä ei ole kyse). 1910-luvulta oli vain yksi elokuva, mutta virheellisesti, koska Tohtori Caligarin kabinetti sai ensi-iltansa vuonna 1920 ja kuvaukset saatiin päätökseen saman vuoden tammikuussa. Eikö 1910-luvulta muutenkaan ole muka yhtään hyvää kauhuelokuvaa? En usko, joten pitää tutkia myöhemmin asiaa.

Steven Katzin essee Draculasta (1931) on virkistävän pureva (Tod Browning on yksi lempiohjaajistani, mutta Dracula on mielestäni ehdottomasti hänen huonoimpia elokuviaan, sekä yksi latteimmista kreivistä tehdyistä elokuvista). Toisaalta Katz väittää Lon Chaneyn olleen Freaks (1932) -leffassa (tarkoittaa ehkä The Unknown [1927] -leffaa), mikä on virhe joka olisi pitänyt huomata editointivaiheessa. Ei tärkeä juttu, mutta kuitenkin. Katz ihmettelee myös Draculan muuttoa Lontooseen (esseessä Bram Stokerin Draculasta (1992), mutta onko se oikeasti niin erikoista? Kyseessä on kuitenkin viktoriaaninen aikakausi, yltäkylläisyyden ja kukoistavien kansainvälisten kauppareittien aikakausi Britanniassa. On ihan järkeenkäypää, että kreivi valitsee uudeksi kodikseen yhden suurimmista ja vaikutusvaltaisimmasta kaupungeista.

Dejan Ognjanovic puolestaan tuntuu väheksyvän pulp-kirjallisuutta (ainakin se kuulostaa siltä, kun hän kutsuu Dennis Wheatleyn romaania The Devil Rides Out (1934) sensationalistiseksi ja jaarittelevaksi pulpiksi), mutta ongelmaa ei kuitenkaan tunnu olevan pulpkauhun kanssa, koska Ognjanovic pitää Hammerin adaptaatiosta. Mikel Kovenilla on aika kova käsitys niin sanotun kidutuspornon vieroksujista: "What media pundits who got their liberal knickers in a twist over the so-called "torture porn" controversy seem to forget is that what made these films so disturbing in the first place was that they were actually pretty good". Ensinnäkin, ei siihen tarvita liberaalin leimaa jos ei pidä kidutuspornosta (eikös se yleensä ole toisin päin?). Toiseksi, tarkoittaako Koven, että huolimatta genren häiritsevistä piirteistä hän pitää siitä, ja on jotenkin väärin jos ei pidä? Minun makuni hyvä, sinun huono.

Suurin ongelmani kirjan kanssa liittyy kuitenkin spoilereihin eli juonipaljastuksiin. Ensin muistin, että 88 tekstiä 101:stä (päätin siis jättää lukematta niistä yhdestätoista elokuvasta) onnistui välttämään ansiokkaasti spoilereita (ja se ei muuten todellakaan ole vaikeaa kiertää juonenkäänteet tai loppuratkaisu), mutta muut lukijat olivat Goodreadsissa yleisten virheiden lisäksi löytäneet muitakin juonipaljastuksia. Ainakin Kuudes aisti (1999) ja The Vanishing (1988) saivat tylyn kohtelun. Tieto ensinmainitun lopusta voi kyllä laimentaa toista katselukertaa, mutta jälkimmäisen tapauksessa...

The Vanishing on voimakas kokemus kaikilla katselukerroilla, mutta ensimmäinen kerta on silti avainasemassa, minkä takia lopun paljastaminen on erityisen julmaa. Kaikki tapahtumat ennen lopun ahdistavaa oivalluksen hetkeä ovat totta kai kaikessa hienovaraisuudessaan loistavaa katsottavaa, mutta kokonaisuutena elokuva luottaa siihen, että se saa otteen katsojan kurkusta. Lopun tapahtumista ei anneta pienintäkään vihjettä, joten ei voi turvautua siihen iänikuiseen perusteluun, että on kivaa nähdä miten loppuun päädytään ja odottaa koska se tapahtuu tai ennakoidaanko sitä jotenkin (itseäni tällainen muistuttaa lähinnä uusintakatselusta tai -luvusta; Agatha Christie on tietysti joskus poikkeus jos muistaa murhaajan), ja se juuri tekee elokuvasta mahtavan. On vain yksinkertaisesti kohteliasta varmistaa, että kokonainen kokemus ei mene pilalle niiltä, jotka eivät sitä halua, vaikka itseä ei spoilerit haittaisikaan. Ei ole myöskään järkevää olettaa, että jokainen ihminen maan päällä tietää jokaisen klassikkoelokuvan tai -kirjan loppuratkaisun, koska tämä ei ole mikään ikäkysymys.

Kaikesta napinastani huolimatta pidin kyllä kirjasta, koska se osoittaa aika hyvin kauhuelokuvan kehityksen 1900-luvun alusta nykypäivään. Esseet ovat enimmäkseen hyvälaatuisia ja muutamat onnistuivat jopa innostamaan minut katsomaan uudestaan sekä pari vanhaa suosikkia että muutama sellainen leffa, joita olen tähän asti arvostanut ehkä liian vähän. Olen myös äärimmäisen tyytyväinen, että sain tietää erityisen nimen elokuville, joissa on henkisesti sekoilevia vanhoja rouvia: psycho-biddy (Wikipedian mukaan myös Grande Dame Guignol, Hagsploitation ja Hag horror). Paljon helpompaa etsiä kyseisiä leffoja, kun tietää millä nimellä se onnistuu. Kuningattareni Bette Davis on upea What Ever Happened to Baby Jane? (1962) -leffassa, mutta olen vakuuttunut, että muitakin kultakimpaleita löytyy.

__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat) ja Hämärän jälkeen

L.A. Noir: The City as Character - Alain Silver & James Ursini (2005)

176 s.

"Dream and reality are the touchstones of film noir. Los Angeles is where the filmmakers of the classic period brought these elements together, created the emotional conundrums which the noir protagonist must confront — the land of opportunity and the struggle to get by, the democratic ideal and the political corruption, the American dream and the disaffection of veterans who gave up the best years of their lives."

Los Angelesilla on elokuvissa monet kasvot (eikä sitä ole mikään muu osoittanut niin hyvin kuin yksi lempidokumenteistani Los Angeles Plays Itself [2003]), ja Silver sekä Ursini tarkastelevat aihetta film noirin näkökulmasta. Itselläni on joskus vaikeaa tunnistaa maisemien perusteella kuvauspaikkoja (jos siis ei lasketa jotain ilmiselviä nähtävyyksiä), ja tässä onkin hyvä lähde jos yhtään mietityttää mitkä noirit on kuvattu L. A.:ssa.

Film noirin ajattelee helposti kovaksikeitettyjen dekkarien perusteella sijoittuvan kaupungin epämääräisimmille kulmille, mutta kirjan jaottelu Los Angelesin eri alueisiin osoittaakin, että paljon sanottavaa löytyy myös rannikkonaapurustoista, joissa rikkaat elävät näennäisen tyytyväistä elämää. On hämmästyttävää, kuinka niin aurinkoisen Kalifornian pinnan alla kiehuu korruption ja särkyneiden unelmien sekoitus, ja erityisesti Raymond Chandler oli hyvä paljastamaan paikan todellisen olemuksen (tämän romaanit sisältävät suosikkikuvaukseni tuon ajan Los Angelesista, ja skandaaleillakin oli tosielämän vastineet). L.A.:n erottaakin muista kaupungeista juuri tuo outo kontrasti, johon myös elokuvateollisuuden kummallisuudet kietoutuvat.

Silver ja Ursini sitovat kaupungin historian ja sen kokemat muutokset elokuvan tekoon: Nainen ilman omaatuntoa (1944) kuvauksissa poliisit vartioivat toisen maailmansodan säännöstelyn vuoksi lavasteissa käytettyä ruokaa, ja uusien lähiöiden sekä niihin muuttavien ydinperheiden muodostuminen oli loistava tilaisuus käsitellä suljettujen ovien takana kasvavaa tyytymättömyyttä. Kaiken kyynisyyden ja fatalismin keskellä toivo kuitenkin elää, että yhteiskunnalliset vääryydet voidaan vielä korjata.

Loistava johdanto Los Angelesiin kuvauspaikkana siis (ja ehkä myös film noiriin ja neo-noiriin, vaikka siihen tarkoitukseen suosittelisinkin mieluummin samojen tekijöiden Film Noir -teosta), mutta silti aika perusyleiskatsaus siihen, miten L.A.:n pulssi sykkii noirin sielussa. Olisi siitä varmasti voinut saada vaikka minkälaisen analyysin aikaiseksi. Elokuvia käsittelevät kohdat vaikuttavat lähinnä pelkiltä juonikuvauksilta, mutta onnistuneita hetkiä on kuitenkin sen verran, että lukemisen arvoinen tämä lopulta oli. Valokuvat ovat upeita, mutta se onkin itsestäänselvä asia tämän aiheen tiimoilta. Kirja ei sisällä ainoastaan kuvia itse elokuvista ja niiden hienosta kuvauksesta valoineen ja varjoineen, mutta myös harvinaisia kulissien takana otettuja kuvia (jälkimmäisistä kannessakin esiintyvä on henkilökohtainen suosikkini).

"The dream of “Hollywood” is in many ways just another, slightly more profane version of the American dream." 

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat)

Hollywood Monster: A Walk Down Elm Street with the Man of Your Dreams - Robert Englund & Alan Goldsher (2009)

298 s.

"Once a psychiatrist wrote me. He had a young patient who had heard of Freddy Krueger and was having nightmares about him. I really wanted to help, so I got in touch with Robert and asked if he would say a few words to the kid into a vidcam. Not only did Robert do that, but he did it while he was being put into, and then out of, his Freddy makeup, describing each step of the way how Freddy was nothing more than latex and glue, and nothing to be worried about." 

- Wes Craven

Luulen nähneeni Robert Englundin ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuotta sitten, kun Masters of Horror -antologiasarja esitettiin Suomen televisiossa (rakastan muuten antologioita; elokuva tai tv-sarja, on aina yhtä jännittävää nähdä kuinka seuraava osa on toteutettu ja mikä sen tarina on). Siinä hän tulkitsi antaumuksella seremoniamestaria yökerhossa, jossa kuolleet stripparit tanssivat lavalla. Tuolloin olin kyllä kuullut hepun maineesta, mutta vasta muutama päivä myöhemmin katsoin sen kuuluisan Painajainen Elm Streetillä (1984) -elokuvan. En vaikuttunut, mutta en ollut vielä siinä vaiheessa kova kauhufani, joten tietoa kauhuelokuvan historiasta ja siitä, mille alueelle Elm Street siinä sijoittuu ei ollut.

Sen jälkeen olen katsonut vain kaksi Englundin elokuvaa, Urban legend - kauhutarinoita (1998) ja Oopperan kummitus (1989), joista kumpikaan ei todellakaan ollut asteikon kärkipäässä, mutta Englundin roolisuoritukset ja omistautuminen jäivät mieleen. Jälkimmäinenkin näkyy kilometrien päähän, ja muistelmat osoittivat aavistukseni oikeaksi: Englund hyväksyy ainoastaan mielenkiintoisimmat käsikirjoitukset, eikä välitä elokuviensa rahallisesta menestyksestä, voittavatko ne palkintoja tai saavatko kriitikot puolelleen. Hän vaikuttaa tyypiltä, joka aidosti kunnioittaa kauhua ja panee peliin aina sata prosenttia, mutta arvostaa myös uskollista fanikuntaansa (en edes muista, kuinka monta kertaa olen kuullut, kuinka mukava ja lämmin hän on kasvokkain tavattuna). Joskus on vaikeaa nähdä julkkiksen korrektin ulkokuoren taakse, mutta Englund on yksi niistä harvoista, joiden uskon olevan yhtä mukava kuin miltä vaikuttaa. Saat sen mitä näet, ilman teeskentelyä.

Muistelmien sävy on hyvin epämuodollisen keskusteleva, koska haamukirjoittaja Alan Goldsher kirjoitti teoksen Englundin sanelujen pohjalta, mutta lähestymistapa sopii tämän tyyliin. Englundilla on loistava huumorintaju ja tätä lukiessa tuntui siltä, kuin istuisi dinerissa ja söisi pannukakkuja, joisi kahvia ja kuuntelisi kertomuksia hänen seikkailuistaan. Likapyykkejä tai juoruja tästä ei kuitenkaan löydy ja suurin osa yksityiselämästä on jätetty pois, mitä kyllä kunnioitan (oma valintahan se kuitenkin on mitä muistelmiin laittaa, vaikka häpeän myöntää pitäväni joskus elokuvamaailmaan liittyvien törkyjuttujen lukemisesta). Tulisi myös muistaa, että koska muistelmat ovat Robert Englundin, niin kirja tosiaan keskittyy nimenomaan tämän uraan kokonaisuudessaan, ei vain Freddyyn (vaikka kansikuva muuta väittäisikin).

Kirjassa on aika paljon toistoa Englundin maskeerausvalitusten suhteen ja luonnollisesti painopiste on (niin ainakin kuvittelen) hänen lempiprojekteissaan, mutta ehkä jälkimmäinen onkin odotettavissa kun tilaa on rajallisesti. Paksu tiiliskivi ei olisi ollut niin houkutteleva, vaikka olisin silti mielelläni nähnyt hieman syvemmälle menevää pohdiskelua elokuvateollisuudesta kauhunäyttelijän näkökulmasta. Niin, en ehkä täysin rakastunut muistelmiin, mutta on tämä kuitenkin jokaiselle kauhufanille lukemisen arvoinen (eikä haittaa, jos Elm Street ei ole tuttu), vaikka sitten lukisikin tämän vain 'kuullakseen' Englundin äänen.

Suurin osa tarinoista ovat viihdyttäviä, ja on aina yhtä mielenkiintoista tietää mitä kulissien takana tapahtuu. Esimerkiksi voi sanoa nauttineensa legendaarisen Roger Cormanin kanssa työskentelystä, mutta vasta kun kertoo, miten aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi tarjottiin kuvauspaikalla vain maapähkinävoi-hillovoileipiä ja pukuhuoneissa oli vain muovituolit, niin siitä saa jonkinlaisen käsityksen Cormanin säästeliäisyydestä (ohjaaja oli siis kuuluisa kengännauhabudjeteistaan, mutta esimerkiksi Edgar Allan Poe -filmatisoinnit onnistuivat tästä huolimatta erinomaisesti).

Tunsin myös pienen kateuden piston sydämessäni, koska Englundin lapsuus oli positiivisella tavalla elokuvateollisuuden ympäröimää. Clark Gableen saattoi törmätä ruokakaupassa, sukulaissedät päästivät vierailulle tv-sarjojensa lavasteisiin ja RKO:n ulkokuvauspaikka, jossa cowboystuntmiehet putoilivat hevosten selästä, näkyi lapsuuskodin takapihalta. On mielenkiintoista, miten Englundin vanhemmat veivät hänet katsomaan pelottavia aikuisten elokuvia, jotka sitten pysyivät matkassa sen verran hyvin, että huolimatta kausista surffaajana ja klassisesti kouluttautuneena teatterinäyttelijänä Englund kiinnostui lopulta kauhuelokuvista ja kasvoi suoranaiseksi ikoniksi. Musikaalifanina oli mukava huomata, että moderni musikaali (Stephen Sondheimin Company) sai hänet ymmärtämään, että taide voi olla samaan aikaan sekä suosittua että merkityksellistä. Olisinpa nähnyt Englundin Juudaksena Godspellissä. Ehkä sitten tulevaisuudessa yksi aikakoneen matkakohteista?

Suomalaisväriäkin yllättäen löytyi: en ollenkaan ole tajunnut, että Renny Harlin ohjasi yhden monista Freddy Krueger -jatko-osista! En ole fani, mutta Englundilla oli vain positiivista sanottavaa hänen vaatimattomuudestaan ja tarkkanäköisyydestään (ja huomautti, miten Harlin näytti viikingiltä pitkien vaaleiden hiustensa kanssa). Joka tapauksessa, haluan nähdä vielä uudestaan Kruegerin hiippailemassa ympäri Desilu-studiota (joka, hassua kyllä, oli I Love Lucy -sarjan kuvauspaikka), joten aion piakkoin katsoa Elm Streetin uudestaan. Ehkä vielä tänään, on jo pimeä. Tosin ei parane ajatella sitä tarinaa, miten elokuvan konsepti sai alkunsa. Aika hemmetin pelottavaa. Onneksi asun kerrostalossa.

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Lady Killer, Vol. 1 (#1-5) - Joëlle Jones & Jamie S. Rich (2015)

138 s.

Aavistelin, että ilta jäätelökulhollisen ja kuolettavan sekä kuvankauniin palkkamurhaajan Josie Schullerin seurassa tulisi olemaan hauska. Olin oikeassa. Kun asiaa ajattelee, 1960-luvun kotirouvana oleminen toimii loistavana savuverhona. Niukkasanainen ja television ääressä löhöävä aviomies (joka on aika persoonaton ja täydellinen vastakohta Josien kollegalle) on keskittynyt omiin asioihinsa, eikä ole sen vertaa kiinnostunut oikein mistään, että osaisi epäillä kaikkia lukemattomia tekosyitä. Koska hei, miksi ihmeessä täydellinen kotihengetär valehtelisi? Mikä motiivi hänellä muka olisi, koska päiväohjelmaan kuuluu vain naapureiden kanssa juoruilua, ruokaostosten tekoa, ruoanlaittoa ja siivousta. Mikään parin välillä tapahtuva ei vaikuta aidolta kiintymykseltä, mutta koska se on tarkoituksellista, se tekee tilanteesta mielenkiintoisemman.

Kuten eräässä kohtauksessa Josien pomo huomauttaa, kontrasti kylmäverisen tappajan ja perheelleen hymyssä suin lämpimän aterian tarjoilevan vaimon välillä voi tulla jossain vaiheessa ongelmaksi. Kahden täysin erilaisen persoonan vaihtelu voi olla vaarallista, mutta vaatia veronsa myös henkisesti. Tätä näkökulmaa toivottavasti käsitellään tarkemmin myöhemmin, koska kahden maailman välillä pallottelu voi saada Josien tekemään virheitä, vaikka onkin hyvä työssään, ja siten aiheuttaa lisää jännitettä tarinaan.

Ja Josie tosiaan on hyvä. Viimeisen päälle hiotut taistelutaidot, periksiantamattomuus, tarmokkuus, brutaalius. Hän on määrätietoinen, eikä pelkää liata käsiään, vaikka veritahra mekossa onkin pieni ärsytyksen aihe. Aluksi juoni keskittyy alkuasetelman esittelyyn, joten Josieta seurataan työssään yksi uhri kerrallaan, mikä voi olla liikaa toistettuna monotonista, joten onneksi suurempi juonikuvio esitellään ennen pitkää, kun Josien ammattitaito kyseenalaistetaan. Ongelmia on kotipuolessakin samassa talossa asuvan anopin kanssa, mikä on niin herkullinen asetelma ja jäi niin jännittävään kohtaan, etten malta odottaa miten kuvio jatkuu. Toisin kuin on kritisoitu, uskon materiaalia ja mahdollisuuksia juonen kehittämiseen riittävän vielä useampaan kirjaan. Jokin aika sitten nimittäin uutisoitiin, että Lady Killer saa jatkoa vielä tänä vuonna, joten ehkä seuraava osa sitten käsittelee joitain arvoitukseksi jääneitä asioita.

Piirrostyyli sinetöi koko paketin. Viivatyöskentely on mahtavaa ja rakastan väripalettia, jossa on vaikutteita retrosarjakuvista ja -mainoksista. Visuaalinen ilme sopii pilke silmäkulmassa tuikkivaan tunnelmaan, ja arvostan ettei tällä kertaa pureuduta hirveän syvälle satiiriin, vaan annetaan sen näkyä luontevasti rivien välistä. Monimutkaisen juonen puute toimii tarinan eduksi. Kuin psykoottinen Doris Day -elokuva, johon on vähän heitetty aseita mukaan.

Jonesin Instagram-tilillä on jo julkaistu pari kurkistusta seuraaviin osiin, ja muutenkin sisältää paljon upeita luonnoksia. Aion jatkossa seurata Jonesin projekteja säännöllisesti. Tumblr-tilillä taas voi ihastella muun muassa näitä upeita Lady Killer -aiheisia mainoksia ja muita Jonesin töitä.

Loppuvuoden rutistus eli miniarvioita, osa VI

Vuosi 2016 häämöttää jo aivan nurkan takana, joten päätin aloittaa uuden vuoden täysin puhtaalta pöydältä kirjoittelemalla loppuvuoden aikana lukemistani kirjoista vain lyhyesti (paitsi Marlene Dietrichin elämäkerrasta, koska se herätti sen verran ajatuksia, etten halunnut juntata sitä enää tähän muutenkin pitkän bloggauksen jatkoksi). Loput haastekoonnitkin vielä odottavat yhteisessä postauksessa, mutta se ilmestyy sitten huomenna ajastettuna (tai no, virallisesti kai myöhemmin tänään kun ollaan kerran seuraavan vuorokauden puolella) bloggaajan ollessa jo juhlatunnelmissa.

Agatha Christie - Kurpitsajuhla (Hercule Poirot #36) (1969)

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Suunnitelmani lukea loput Marplet ja Poirotit keskeytyi marras-joulukuun kohdalla, koska halusin lukea vuodenaikaan sopivia mysteerejä (tällä hetkellä on kesken eräs jouluisen tarinan sisältävä novellikokoelma, josta kuulette sitten tammikuun puolella lisää). Tiesin etukäteen tv-sovituksen kautta, että Kurpitsajuhla ei sisältäisi alkua lukuunottamatta Halloween-tunnelmaa, mutta en odottanut kuitenkaan ihan näin tympeää tarinaa. Ei tämä ihan Christien huonoimpia ole, mutta ehdottomasti keskinkertaisimpia. Hyvin lineaarisesti tapahtuvaa henkilöiden kuulustelua, joka ei oikein jaksa kiinnostaa toisteisuuden ja henkilöiden samankaltaisten puheenvuorojen takia. Christie vaikutti jotenkin tylsistyneeltä, joko kirjaan itsessään tai Poirotiin (käsittääkseni Christie halusikin loppuvaiheessa jo päästä herrasta eroon). Luonnekuvauksiinkin sai pettyä, eli jos Christietä haluaa kokeilla, suosittelen unohtamaan suosiolla ainakin tämän ja valitsemaan jonkun alkupään teoksista.

Stephen King - Uinu, uinu, lemmikkini (1983)

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Ostin tämän omaan hyllyyn 19. huhtikuuta 2007 (kiitos Goodreads :D) ja on siitä asti pysynyt lukemattomana, kunnes tänä Halloweenina halusin jotain synkkää. Kuvun alla (2009) -romaanin jälkitunnelmissa turvauduin taas Kingiin. Kyllä kannatti, koska huikean pelottavahan tämä oli. Matkan lemmikkien hautausmaan tuolle puolen aikana metsiköstä kuuluneet epämääräiset äänet sekä jonkinlaiset hallusinaatiot näin tarpeeksi selvänä edessäni. Loppu oli erityisen kammottava ja toi mieleeni Child's Playn (1988).

Pelottelun lisäksi King syventyi kuitenkin myös yleisesti kuoleman teemaan: olisitko valmis mihin tahansa, jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tuoda esimerkiksi rakas lemmikki takaisin tuonpuoleisesta? Itse tiedän, miltä kissan lasittuneet silmät näyttävät kuoleman jälkeen, joten koin tarinan jo siltäkin kannalta hieman raskaana mutta palkitsevana. Romaani on siinä mielessä todella kypsä, koska se saa lukijan miettimään omaa suhtautumista kuolemaan ja sen luonnollisuuteen. Tosin eräässä kohdassa sain myös nauraa, koska pimeässä talossa vaeltaminen todellakin tuntuu vähemmän houkuttelevalta kun yhtäkkiä kylmä ja karvainen häntä pyyhkäisee paljasta jalkaa.

Tom Williams - Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012)

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Olen lukenut aiemmin muutaman Chandlerin Marlowe-romaanin, mutta tämän jälkeen houkuttelee syvempi tuotantoon perehtyminen ja jo luettujen uudelleen kahlaaminen. Williamsin elämäkerta käsittelee perusteellisesti (joskin aika toisteisesti ja sekavasti liikaa spekulaatiota hyödyntäen, joten en ihan neljää tähteä voi antaa) Chandlerin teosten teemoja sekä Philip Marlowen olemusta, mutta myös Chandlerin oman luonteen vaikutusta tämän teksteihin. Chandlerilla oli hyvin vahva kunniantunto (Hollywoodia tämä nimitti kunniattomaksi paikaksi, jossa luottamus on vieras käsite) ja tarve auttaa sekä suojella naisia. Kritiikin vastaanottaminen tuotti hankaluuksia ja onpa myös teosten oletetut misogynia ja rasismikin herättäneet huomiota.

Williams muistuttaa, miten henkilökuvaus oli Chandlerille aina juonta tärkeämpää. Hyödyllinen tieto niille, jotka vasta aloittelevat kirjailijaan tutustumista ja odottavat ehkä vähän yksinkertaisempaa ja suorempaa rikoksen ratkaisua. Erityisen  mielenkiintoista oli se, että Chandler aloitti uransa Black Mask -lehdessä kopioimalla ja uudelleenkirjoittamalla toisten tekstejä. Vaikka Chandler itse halusi kirjoittaa muutakin kuin rikoskirjallisuutta, genren uudistaminen oli merkittävä teko, puhumattakaan Nainen ilman omaatuntoa (1944) -elokuvan käsikirjoituksesta, jossa on ehkä kaikkien aikojen kaksimielisin keskustelu joka on ikinä paennut sensuurin hampaista.

Chris Roberson et al. - iZombie (#1-4) (2010-12)

Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Oregon)

Olen koukussa CW:n samannimiseen tv-sarjaan, joten pitihän sarjakuvakin saada käsiin, vaikka tiesin näiden kahden olevan täysin erilaisia. Niin olivatkin, sillä vaikka Gwen on zombi ja joutuu syömään säännöllisesti aivoja pysyäkseen kuosissa, niin sarjakuvassa Gwen työskentelee ruumishuoneen sijasta haudankaivajana, eikä ratko rikoksia syömistään aivoista saatujen muistojen avulla. Sarjakuvan piirrokset ovat aika latteita ja kaksiulotteisia, mutta muuten ihan päteviä. Henkilöiden esittely aloittaa tarinan, joten kestää aikansa ennen kuin varsinaiseen pääjuoneen päästään käsiksi. Sitten kun niin tapahtuu, kaikki tuntuu vyöryvän päälle vähän liian nopeasti, kunnes loppukohtausta venytetään taas liikaa. En myöskään hirveästi pitänyt siitä, että kaikki hirviöt työnnetään heti naaman eteen. Vaikka sarjakuvassa onkin zombeja, aaveita ja ties mitä muuta, niin tunnelmaltaan tämä on kuitenkin aika purkkamaisen kevyttä. Vähän liikaakiin omaan makuuni. Ihan kivaa viihdettä, mutta tv-sarjan katsomista jatkan silti ihan mieluusti, koska se ei ole huumoristaan huolimatta niin hupsu ja Buffy-wannabe kuin sarjakuva.

Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.) - Ulkomaisia kauhukirjailijoita (2005)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Pätevän oloinen ja asian ytimeen menevä hakuteos, jonka alusta löytyy myös pari kirjoitusta esittelyksi sekä suomennettuun kauhukirjallisuuteen että yleisemmin kauhun historiaan ja kehitykseen. Toki joitain kirjailijoita on suomennettu teoksen julkaisun jälkeen, mutta lista on silti varmasti hyvä alku niille, jotka aloittelevat genreen tutustumista (eivätkä välttämättä koe englanniksi lukemista omakseen). Löysin itsekin muutamia mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, koska tajusin että kiinnostukseni kauhuun on näemmä rajoittunut Kingiin ja muutamaan 1800-luvun/1900-luvun alun kirjailijaan/novellistiin.

Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)

Osallistuu haasteisiin: Maalaismaisemia, I Spy (Kasvava asia) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Olavi-playboyn edesottamukset eivät ehkä olisi vedonneet niin paljon, jos Linnankoski ei osaisi kirjoittaa. Hienosti kuvattu luonto häilyy tarinan taustalla antropomorfisena toisilleen kuiskailevine puineen ja silmää vilkuttavine auringonsäteineen, ja dialogi on äärettömän hienoa, erityisesti kohtauksessa, jossa Olavi keskustelee junassa rakkaudesta naimisissa olevan naisen kanssa. Melodramaattinenhan tämä kokonaisuudessaan on, mutta myös älykäs. Alun kuumana hehkuva tulipunainen väri pilkahtelee milloin mistäkkin, mutta kun Olavi alkaa tajuta tekojensa seuraukset... En osaa tämän enempää tästä kirjoittaa, joten annan lopuksi äänen itse Linnankoskelle.

"Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja - katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme. - - - Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas. Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin."

Charles Dickens - Kotisirkka (1845)

Osallistuu haasteeseen: Klassikot

Dickensin kolmas joulukirja ei sijoitu joulunaikaan, mutta siinä on joulun henkeä. Kun epäluulon siemenet kylvetään sydämiimme, ne voivat syödä sielua, varsinkin jos ei näe miten jotkut kylväjät saavat voimansa negatiivisuudesta. Keskinäiselle luottamukselle aiheutetut haavat voivat kuitenkin parantua, ja - koska puhumme nyt Dickensistä - luottamus palautuu viimein kokonaan ja rakkauden lämpö leviää kylmimpiinkin sydämiin. Eikö tästä joulussa ole kyse? Ei ole väliä juhliiko joulua kristillisenä perinteenä tai siksi, että itsensä tajuttomaksi syöminen ja rentoutuminen vuoden lopussa kuulostaa houkuttelevalta - kaikilla soisi olevan tunne rauhasta tähän vuodenaikaan ja ymmärrys siitä, että asiat paranevat aina jossain vaiheessa.

Vaikka liiallinen sentimentaalisuus ärsyttää yleensä itseäni, arvostan Dickensin yritystä luoda toivoa lukijoissaan. Viktoriaanisen aikakauden perheonnen kuvaus on mielenkiintoinen kurkistus erään historiallisen ajanjakson perhearvoihin, mutta henkilöt tuntuivat etäisemmiltä ja juoni vähemmän lumoavalta kuin aiemmissa joulukirjoissa. Uudenvuoden kellojen (1844) runollisuus ja rytmi eivät tässä vedonneet, vaan tarina vaikutti venytetyltä ja väkinäiseltä ja jotkin juonelliset elementit tuntuivat edellisistä kirjoista kierrätetetyiltä. Monisanainen aivan väärissä kohdissa ja hiomattoman oloinen, ja juoni kokonaisuudessaan onnistuu olemaan samaan aikaan sekä sotkuinen että tylsä ja yksinkertainen (naurettavan epäuskottava juonenkäänne lopussa ei auta asiaa).

Jotkut pitävät joulukirjoja Dickensin huonoimpina (tai no, ehkä Joululaulua (1843) lukuunottamatta), mutta uskon niiden lähestymistavan olevan niin erilainen kuin tavallisissa romaaneissa, että vertailu on aika turhaa. Vaikka joulukirjojen perustukset ovatkin realistisuudessa, maagisen realismin kaltaiset elementit sijoittavat ne toiseen maailmaan, sellaiseen jossa aaveet, menninkäiset ja keijut muuttavat ihmisten elämän. Sentimentaalisuus ei siis ole negatiivinen torjuttava asia, vaan viaton ja puhdas asia, jota tulisi syleillä. Ilo, anteeksianto, ymmärrys ja halu tehdä läheisten olon niin mukavaksi kuin mahdollista kuuluu kotien tulisijoihin. En ehkä pitänyt Kotisirkasta kirjana niin paljoa, mutta sanoma ainakin vetoaa.

Kuvun alla - Stephen King (2009)

Under the Dome
880 s.

Kauppa on nyt täynnä vakeä; on alepäivä! Pakasteosastolla kaksi naista tappelee viimeisestä sitruunakakusta. Einestiskillä mies lätkäisee toista makkaralla ja käskee hänen jättää perkele leikkeleitä muillekin. Leikkeleiden hamstraaja kääntyy ja paukauttaa makkaranhuitojaa nenälle. Pian he kierivät lattialla ja nyrkit heiluvat.
- - -
    Kuuluu särkyvän lasin helinää ja perään enimmäkseen (muttei yksinomaan) miesten äänistä koostuva riuska hurraa-huuto. Olutkaappi on murrettu auki. Monet asiakkaat, jotka kenties ajattelivat PITÄÄ RUSKA-AJAN GRILLIJUHLAT, lähtevät kiireesti sitä kohti. Nyt ei huudeta Av-vaa OVI vaan Olutta! Olutta! Olutta!

Vintage-Kingiä rakastavana en rehellisesti sanottuna odottanut tästä aluksi paljoa. Tiesin kyllä, että viihtyisin ja koukuttuisin, mutta mahdollisuus kokea se tietty tunnelma maustettuna hulluilla yliluonnollisilla tapahtumilla ei edes käväissyt mielessäni. "Se jokin" puuttuikin, mutta olihan tämä nyt silti aika hieno lukukokemus.

Apokalyptisiä suurkaupunkeja on tullut nähtyä jo vähän liian paljon, mutta Peyton Place (1956) näytti miten pikkukaupunkikin voi olla portti helvettiin, oli kupua tai ei. Pikkusieluisuus ja juoruilu tekevät vastahakoisimmistakin asukkaista käärmeitä, mutta kun kaupunki suljetaan omaan universumiinsa, niin silloin vasta ihmiset alkavatkin syömään toisiaan elävältä. Tämä dynamiikka antaa paljon tilaa useiden teemojen ja luonnetyyppien tarkasteluun, ja King on onnistunut tässä erinomaisesti. Pinnalta Chester's Mill on vaatimaton konservatiivinen kaupunki, mutta harhaanjohtavan moralistisen ja kristityn pinnan alla muhii myrkky.

Kun katastrofi iskee, pahiksilla on yleensä eniten sisua ottamaan ohjat, kun taas useimmat ovat vain tyytyväisiä kun saavat seurata jotakuta ja teeskennellä kaiken olevan hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Big Jim on viheliäisin hahmo, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Sen tason hullu kun alkaa määräillä, tietää se huonoa loppua, varsinkin kun muutamaa lukuunottamatta kukaan ei tunnu tajuavan hänen olevan kiinnostunut vain omasta selkänahastaan. Hän on kuin sokeiden lampaiden paimen ja kuolemansairaiden potilaiden hoitaja, höystettynä vakavalla Kristus-kompleksilla.

Tässä on tosin myös romaanin heikkous. King turvautuu maalaamaan henkilöt lavealla otteella, minkä vuoksi pahikset käyttäytyvät kuin olisivat paholaisen riivaamia ja sankarit taas ovat kaiken kaikkiaan siistejä tyyppejä, joista tulee vielä jotain suurta ja ihmeellistä. Mustavalkoinen asetelma syö tehoa tilanteen realistisuudesta, eli kuvun liittymisestä yleisempiin poliittisiin pulmiin. Paineen alla murtumistakaan ei yleisesti tapahdu ihan niin paljon kuin odottaisi, joten pikkukaupunkimentaliteettia ei päästä täysin hyödyntämään, koska ainoastaan jo olemassa olevat persoonallisuuspiirteet korostuvat ja ulkoisiin - ei esim. ihmisten sisäisiin - ongelmiin liittyviä asioita paljastetaan.

Tästä huolimatta romaani pääsi ihan uudelle tasolle pikimustan huumorin kautta, jota arvostan suuresti (jopa silloin, kun se on mautonta ja ällöttävää á la Paholaiset [1971]). Murhaa verrataan perunalastuihin (suurena perunalastufanina ymmärrän täysin vertauksen), äitiongelmien kanssa painiskeleva pappi ruoskii itseään oransseissa pyöräilyshortseissa (jotka jo itsessään ovat kauheaa katsottavaa), "vihreä burrito" -matto ja itsensä profeetaksi julistaneesta tulee eräänlainen Juudas (tosin metamfetamiinista pöllyssä oleva). Niin, ja löytyypä tästä myös viittaus Breaking Badiin (ja Jack Reacheriin, mutta en osaa arvostaa tätä ihan niin paljon, koska henkilö ei ole tuttu). Jopa Anderson Cooper ja Bill O'Reilly pääsevat hetkeksi valokeilaan (vaikkakin televisioruudusta käsin).

Sitä paitsi, sellainen tyyppi joka tuntuu tasapainoilevan täysin itsevarmasti jättimäisen henkilögallerian kanssa, ansaitsee aplodit. Yleensä näin laaja valikoima henkilöitä häiritsee, mutta tässä tapauksessa löytyy vain muutama tärkeä avainpelaaja ja lopuista tulee koiranruokaa.

Niin, oli kyllä mielettömän hauskoja nämä muutamat viikot kun sain tirkistellä suurennuslasin läpi muurahaisia, jotka yrittivät selviytyä maailmanlopunomaisesta tilanteesta. Menee helposti 2000-luvun Kingin kärkeen.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari