Yövartio - Sarah Waters (2006)

The Night Watch
472 s.

Helen opened her eyes and gazed into the luminous blue of the sky.  Was it crazy, she wondered, to be as grateful as she felt now, for moments like this, in a world that had atomic bombs in it - and concentration camps, and gas chambers?  People were still tearing each other into pieces.  There was still murder, starvation, unrest, in Poland, Palestine, India - God knew where else.  Britain itself was sliding into bankruptcy and decay.  Was it a kind of idiocy or selfishness, to want to be able to give yourself over to trifles: to the parp of the Regent's Park band; to the sun on your face, the prickle of grass beneath your heels, the movement of cloudy beer in your veins, the secret closeness of your lover?  Or were those trifles all you had?  Oughtn't you, precisely, to preserve them?  To make a little crystal drops of them, that you could keep, like charms on a bracelet, to tell against danger when next it came?

Jatketaanpa hiukan kevyemmällä sotakirjallisuudella.  Watersin kirjat eivät ole ikinä olleet minulle mitenkään hirveän mullistavia, mutta niistä on tullut niin sanottuja lohtukirjoja (vaikka tämä onkin vasta kolmas lukemani).  Mikä tahansa aihe, ne saavat oloni tuntemaan turvalliseksi ja pehmoiseksi, kuin olisin lämpimän viltin alla.  Kirjat houkuttelevat ahmimaan ne yhdeltä istumalta.  Ne ovat täydellisiä kesäiseen puistossa istuskeluun mansikoiden kera, tai jos on kiireinen, iltaisin sängyssä loikoiluun (yöpöydällä mahdollisesti teetä ja keksejä) ja tarinaan uppoutumiseen ennen nukahtamista.  Eivät nämä ehkä sitä kaikkein parasta historiallista fiktiota ole (päivänselvää varsinkin nyt, kun luin samaan aikaan Cattonin Valontuojia), mutta silti viihdyttäviä oikeanlaisessa mielentilassa.

Yövartiossa sukelletaan 1940-luvun Lontooseen.  Kirja jakautuu kolmeen osaan vuosilukujen mukaan ja kronologisesti liikutaan sodanjälkeisestä ajasta siihen, kun sodan alkamisesta on kulunut vasta pari vuotta.  Neljän lontoolaisen tarinat liikuttavat kukin omalla tavallaan:  entinen ambulanssinkuljettaja Kay vaeltelee katuja pitkin, Helenillä on salaisuus, Viv tapailee uskollisesti erästä sotilasta ja Duncan pitää huolen herra Mundysta, jolla on Duncaniin yllättävä yhteys.

Henkilöiden keskinäiset suhteet paljastuvat pikku hiljaa, ja kunkin tarinan rauhallinen eteneminen onkin kirjan paras puoli.  Waters on myös malttanut luoda ajankuvaa hienovaraisesti ilman ylimääräisiä infodumppauksia, vaikka lopun kirjaluettelo paljastaakin lähteiden määrän melkoisen suureksi.  Henkilöt tuntuvat sopivan juuri tähän aikakauteen, ja kullakin on omanlaisensa persoonallisuus.  Langat pidetään koko ajan hyvin kasassa, ja viimeisen sivun viimeiset haikeat rivit päättävät kirjan kauniisti.

En odottanut kotirintaman kuvaukselta paljon, koska en ole sellaisia paljon lukenut (en itse asiassa muista tällä hetkellä yhtäkään), mutta Watersin näkemys vaikutti hyvin aidolta ja maanläheiseltä.  Vaikka sota on täydessä käynnissä, on ihmisillä silti yhä arkielämän ongelmia.  Ilmatorjunnan äänet häipyvät lähinnä taustameluksi ja raunioituneet rakennukset ovat jokapäiväinen näky.  Vasta sitten kun pommi osuu omalle kohdalle, se katkaisee normaalin elämän jatkumisen.  Ambulanssinkuljettajat joutuvatkin kohtaamaan järkyttäviä näkyjä, eikä aina edes pommisuojat tarjoa riittävää suojaa.  Kukin joutuu kuitenkin keksimään omanlaisensa selviytymiskeinon, jotta poikkeustilaan ajautuneessa yhteiskunnassa ei tule hulluksi, vaikka sota pääseekin kurkistelemaan ovista ja ikkunoista.

Lätkäisen tälle nyt saman pistemäärän kuin Vieras kartanossa -romaanille, mutta pidin tästä kuitenkin hippusen enemmän.  Silmänkääntäjä taas oli hieman tätä Yövartiota parempi, joten suosittelen kyllä vahvasti senkin lukemista.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (Sodan liepeillä)

Vieras kartanossa - Sarah Waters (2009)

The Little Stranger
466 s.

Minun oli aivan pakko mennä lähelle tahrattoman valkoista seinää, jonka koristeellisessa kipsilistassa oli tammenterhoja ja lehtiä.  En ollut nähnyt sellaista muualla kuin kirkossa, ja katsottuani sitä hetken tein teon, joka nyt tuntuu minusta kammottavan uskaliaalta:  tartuin yhteen tammenterhoon ja yritin vääntää sen irti alustastaan.  Kun se ei onnistunut, otin avuksi kynäveitsen.  En tehnyt sitä ilkeyttäni.  En ollut pahankurinen enkä rikkonut mitään tahallani.  Minä yksinkertaisesti ihailin taloa niin kovasti, että halusin siitä jotakin itselleni, tai ehkä pikemminkin ihailu - jota tavallisempi lapsi ei olisi tuntenut - oikeutti minut ottamaan jotakin.  Olin varmaankin kuin mies, joka haluaa hiuskiehkuran naiselta johon hän on yhtäkkiä sokeasti rakastunut.

Sarah Watersin viimeisimmästä on varmaan jo kirjoitettu lähestulkoon kaikissa kirjablogeissa, mutta menköön nyt sitten vielä täälläkin.  Watersin tuotannosta oli Fingersmith (2002) entuudestaan tuttu, ja vaikka sitäkään en kehuisi ihan varauksettomasti maasta taivaisiin, niin sen juonenkäänteet ja loistava ajankuva pitivät silti otteessaan.

Tässä Watersin tyyli on muuttunut suoraviivaisemmaksi.  Pieniäkin arkiaskareita kuvataan yksinkertaisella tyylillä, eikä tarina tunnu aina kulkevan oikein mihinkään.  Välillä tapahtumat jumittuvat ja etsivät sitä oikeaa tienhaaraa mihin olisi hyvä kulkea.  Jossain vaiheessa alkoi jo iskeä pieni toivottomuus, mutta sitten tajusin miten ärsyttävä tohtori Faraday oikeastaan onkaan, ja se piristi hieman.  Eikä mitenkään mielenkiintoisella tavalla ärsyttävä, vaan ainoastaan hirveä inttäjä ja vastarannan kiiski.  Se tavallaan ajoi lukemaan vain lisää, että näkisin koska joku napauttaisi tätä.

Tohtori Faraday on siis kirjan kertoja, ja aloittaa tarinan ensimmäisestä kohtaamisestaan Hundreds Hallin kartanon kanssa (ks. lainaus).  Monta kymmentä vuotta myöhemmin Faraday kutsutaan sinne potilaskäynnille, jossa Ayresin perhe (rouva Ayres ja tämän lapset, Caroline ja Roderick) sinnittelee rapistuneessa kartanossa sodanjälkeisessä muuttuneessa maailmassa, johon kukaan heistä ei tunne enää kuuluvansa.  Faradayn kohtalon kietoutuessä yhä tiukemmin Hundreds Hallin hiljaisen synkkään elämään, jonkin "vieraan" läsnäolo alkaa kiusata perhettä.

Siinä vaiheessa kun kaikkein vahvin kummittelukohtaus tuli, se suorastaan karmi selkäpiitä.  Toivottomuus, kauhu ja kylmän hien nouseminen otsalle ovat nimenomaan niitä juttuja, jotka tekevät psykologisesta kauhusta niin kutkuttavaa.  Parhaimmassa tapauksessa harkitset lukemisen keskeyttämistä ja jatkamista aamulla.  Nyt ei ihan tähän päästy, koska kohtauksen jälkeen tunnelma lässähti ja kirja oli pakko laittaa pois vain väsymyksestä johtuen.  Tätä yksittäistä kohtaa lukuunottamatta Waters puristaa kaikki mehut tunnelmasta, eikä siten pysty ylläpitämään sitä koko tarinan ajan.

Ayresien yhteiskuntaluokan rappeutuminen ja sodanjälkeisen maailman muuttuminen kävi ihan kivasti ilmi perheen vastoinkäymisissä, pienissä erillisissä kohtauksissa sekä itse kartanon rapistumisessa.  Romantiikkaakin tässä oli, mutta kaikki nämä teemat tekivät kirjasta vähän puolitiehen jääneen oloisen, enkä oikein tiedä mihin genreen tämä ensisijaisesti kuuluisi.  Arvostin toisaalta viittauksia klassikkokirjallisuuteen, joista kaikkia en edes hoksannut ennen kuin luin Wikipediasta.  Roderickistakin pidin aika paljon, ja tämän osuus jäi siis harmittavan pieneksi.

Jossain puolenvälin tienoilla häilähti mielen sopukoissa ajatus keskeyttämisestä, mutta olinkin aika tyytyväinen etten luovuttanut.  Lopussa nimittäin sidottiin yhteen langanpätkiä, vaikka onneksi mitään ei sentään väännetty rautalangasta.  Tarinan voi tulkita parillakin eri tavalla, mutta itse uskon että mysteerin ratkaisuksi on yksi muita vahvempi ehdokas.  Tähän ratkaisuun itse asiassa viitataan useasti kirjan alusta loppuun, mutta vasta aivan lopussa eräs toistettu teema iski tajunnasta sen viimeisenkin epäilyksen häivän, ja pientenkin tapahtumien sekä tiettyjen henkilöiden sanomisien merkitykset alkoivat selkiintyä.  Pari viimeistä lausetta olivat itse asiassa jopa kammottavia, ja siten täydellinen päätös tarinalle.  Mutta, kuten sanottu, tämä oli vain minun ajatukseni, ja se pieni tulkinnanvaraisuus nostaa heti kirjan arvoa silmissäni.

* * *