Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä: Anna Liisa (1895)

117 s.

JOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun.—Ei missään suhteessa, niinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna Liisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän—paljon, paljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo hiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin muut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla olisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään. Ja niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita—

ANNA LIISA. Ei—ei! Johannes, lopeta jo.

JOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja siveellisesti—

ANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut.

JOHANNES. Mikä on totta, se on totta.

ANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi—huonompi, päinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin liian paljon hyvää.

Innostuin juhlapäivän kunniaksi lukemaan vihdoinkin Minna Canthin viimeisen näytelmän, joka alkujaan kiinnosti tämän tuotannosta eniten.  Näin aikoinaan yläasteen äidinkielen tunnilla näytelmän tv-draaman muodossa, josta erityisesti Anna-Leena Härkösen tulkitsema päähenkilö jäi mieleen.  Nyt oli siis vuoro kirjalliselle muodolle ja juhlistaa samalla Minna Canthin ja tasa-arvon päivää.  Tuijata-blogista voi kurkata muut päivään osallistujat, joista suurin osa on myös ajastanut postauksensa tälle aamulle.

Anna Liisa ja Johannes valmistautuvat menemään naimisiin, mutta Anna Liisalla on salaisuus.  Sellainen salaisuus, joka tahraisi hyvämaineisen tytön lisäksi myös tämän perheen kunnian.  Asiat mutkistuvat, kun talon entinen renki Mikko saapuu hakemaan morsiantaan - Anna Liisaa.  Enempää en halua juonesta paljastaa, vaikka useat sen jo tietävät.  Itse en esimerkiksi muistanut miten tarina päättyi.

Anna Liisan voisi helposti tulkita taas vain yhtenä alistettuna naisena, joka rypee kohtalossaan ja alistuu muiden tahtoon.  Viejinä ovat vuorotellen niin miehet kuin oma perhekin.  Viimeistään lopussa kuitenkin ymmärtää miten suurta taakkaa noin nuori tyttö on joutunut kantamaan, ja miten valtavan painava se on hänen harteillaan ollut.  Möykky rinnassa on ollut neljän vuoden ajan, ja vaikka sen on voinut ehkä hetkellisesti unohtaa, se ei ole kuitenkaan mihinkään hävinnyt.  Muiden ohimennen sanotut lauseet voivat toisinaan muistuttaa tapahtuneesta.  Tällaisen tunteen kantamiseen tarvitaan jo äärimmäistä voimakkuutta.  Tästä kuitenkin päästään siihen, miten Anna Liisa lopulta tulee lopulliseen päätökseensä.  Melkoisen ylipaatoksellinen loppukohtaus ja ehkä jopa hieman epäuskottavan äkkinäinen.  Toisinaan vuorosanatkin vaikuttavat toisteiselta jahkailulta.

Näytelmä kuitenkin ansaitsee kiitosta ja arvostusta siitä, miten se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin syyllisyyden lisäksi.  Miehet voivat tällaisissa tapauksissa halutessaan jatkaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.  He voivat seikkailla maailmalla ja olettaa jonkun aina heitä odottavan.  1800-luvun Suomi vaikuttaa äärettömän ankealta paikalta, jossa Jumalaa pelkäävät ihmiset ovat äkkiä tuomitsemassa ja surkuttelemassa.  Naiset ovat vastuussa lapsiin liittyvistä asioista, ja Anna Liisa saa tilanteessaan niskaansa ne kaikkein rankimmat syytökset.  Lopun koittaessa Anna Liisa ei kuitenkaan vapaudu taakastaan täysin sisäisestä vahvuudestaan huolimatta, sillä hyviäkin ihmisiä täytyy rangaista virheistään.  Koska Anna Liisa saakaan olla Anna Liisa?  Omanlaisensa persoona, vapaa muiden vaikutuksesta ja ohjailusta?

Entä voisiko yli 100-vuotiaasta näytelmästä poimia jotain 2000-luvullekin ajankohtaista?

* * *