Coriolanus, Donmar Warehouse (24.2.2014)

192 s.

Arvosteltava esitys on Finnkinoissa nähty National Theatre Live -jälkilähetys, joka taltioitiin 30.1.2014 live-esityksestä.

Ohjaus: Josie Rourke

Rooleissa: Tom Hiddleston (Caius Martius Coriolanus), Hadley Fraser (Aufidius), Volumnia (Deborah Findlay), Virgilia (Birgitte Hjort Sørensen), Helen Schlesinger (Sicinius), Elliot Levey (Brutus), Mark Gatiss (Menenius)

Luin näytelmän etukäteen paperiversiona melkein kokonaan.  Vaikka kyseessä onkin tragedia ja loppu näin ollen pedattu, halusin jättää silti lopun lukematta, jotta siihen johtanut tapahtumien kehitys jäisi yllätykseksi.  Shakespearen näytelmien lukemisesta on jo monta vuotta aikaa (olin sitä paitsi lukenut niitä tätä ennen vain kaksi), joten tarkoituksena on lukaista loputkin omassa tahdissa WSOY:n suomennoksina.  Coriolanuksella ei todellakaan ollut tarkoitus aloittaa, mutta Hiddleston oli pakko nähdä, joten päätin uhrautua.  Ei se poliittisuus niin kuivaa ja luotaantyöntävää sitten ollutkaan.  Tässä arviossa käsittelen sekaisin paperiversiota ja Donmarin produktiota.

Menenius

Hänen luontonsa on liian jalo maailmaan.
Hän ei imartele edes Neptunusta
kolmikärjen vuoksi, eikä Jupiteria,
vaikka saisi vallan salamoida.
Hänelle suu ja sydän ovat samaa;
mitä sydän takoo, se kielen täytyy heti ilmaista,
ja kun hän suuttuu, hän unohtaa kuulleensakaan
sanaa kuolema.

Suomentaja:  Lauri Sipari

Rooman nälkäinen kansa liikehtii, koska heiltä on pimitetty viljaa ja he syyttävät siitä kenraali Caius Martiusta.  Volskien kaupungin - Corioleksen - valloituksen jälkeen Caius Martius saa tunnustukseksi rohkeudestaan lisänimen Coriolanus, ja pyrkii äitinsä kehotuksesta konsuliksi.  Coriolanus saa senaatin puolelleen, mutta Brutus ja Sicinius saavat kansan peruuttamaan äänensä, ja Coriolanuksen äkkipikaisuus johtaa tämän karkottamiseen Roomasta.  Tragedialle ominainen vastoinkäymisten kasautuminen päättyy synkkään loppuun.

Perinteisesti protofasistisena johtajana pidetty Coriolanus ei  ymmärrä mielistelyä, varsinkin jos sitä pitää tehdä tuuliviirimäisen ja halveksittavan kansan edessä, koska liiallinen nöyryys voi ajaa kansan kapinaan ja röyhkeyteen.  Kansa taas on sitä mieltä, että kenraali on ollut voittoisa vain saadakseen mainetta ja ollakseen äidilleen mieliksi.  Toisaalta, Coriolanuksen uskollisuus itseään kohtaan on jossain määrin myös ihailtava piirre jos sitä ei tulkitse osana ylpeyttä (liika ylistäminenhän voi helposti tehdä merkkihenkilöistä pelkkiä kunnian kiiltokuvia).  Coriolanus osaa olla vain karkea sotilas eikä hyvä poliitikko, koska ei luultavasti ymmärrä tarpeeksi hyvin poliittisia valtataisteluita, ja Tom Hiddleston tulkitsee loistavasti näitä kenraalin luonteen ristiriitoja.  Coriolanus näyttää avoimesti halveksuntansa, joka ei ole se kaikkein diplomaattisin tapa saavuttaa kansan suosio.

Coriolanuksen äiti Volumnia ja vaimo Virgilia ovat kenraalin elämän naiset, joiden vaikutus lopulta johtaa tragediaan.  Volumnia on naarasleijona, joka hurraa Coriolanuksen saavutuksille taisteluissa, ja tavallaan myös manipuloi tätä tavoittelemaan yhä suurempaa kunniaa.  Volumnia vaikuttaa sellaiselta äidiltä, joka elää lastensa ja näiden saavutusten kautta.  Volumnian suostuttelut eivät ikinä johda mihinkään hyvään, eikä tämä tunnu ymmärtävän Virgilian inhimillisiä huolia.  Deborah Findlayn roolisuoritus oli ehdottomasti Hiddlestonin intohimoisen tulkinnan ohella yksi suosikeistani.  Findlayn kokemus näkyy helpon oloisena näyttelemisenä ja sisältä kumpuavana luonnollisuutena.  Virgilia taas on kuuliainen vaimo, joka häilyy enimmäkseen taustalla, eikä näin ole mikään ikimuistettava rooli.  Birgitte Hjort Sørensen saa kuitenkin mukavasti eloa Virgiliaan, vaikka tämän rooli onkin lähinnä itkeä joka välissä.

Kuva:  Johan Persson

Shakespeare ei ota kantaa siihen, kumpi on parempi tai kumpi on oikeassa: kansa vai Coriolanus.  Kumpikaan taho ei ole mustavalkoinen, vaan hyviä ja huonoja puolia löytyy kummastakin, niin kuin oikeassakin elämässä.  Tulkinnanvaraisuus onkin näytelmän parhaita puolia, ja poliittiset juonittelutkin pitävät mielenkiinnon yllä.  Tribuunit Brutus ja Sicinius toimivat kansan manipuloijina ja käyttävät hyväksi Coriolanuksen äkkipikaisuutta toteuttaakseen omia päämääriään.  Donmarin produktiossa parivaljakko edustaa kuivaa huumoria, mutta valitettavasti Elliot Leveyn Brutus ei iskenyt ollenkaan.  Vähän liikaa pelkkää vähäeleistä oleilua omaan makuuni, eikä vuorosanatkaan tulleet ulos ihan niin voimallisesti kuin odotin.

Menenius Agrippan sanailut puolestaan ovat hauskoja pelkästään paperillakin, mutta Mark Gatiss on oikein mainio Menenius ja suoriutuu tunteellisimmistakin kohtauksista ihan hienosti.  Hadley Fraser oli ennestään tuttu musikaaleista (Raoul!  Marius, Grantaire, Javert!), mutta en ollut tutkinut roolitusta sen tarkemmin, enkä sitten tunnistanut Fraseria tuuheassa parrassaan.  Välillä meni yliartikuloinnin puolelle, mutta pääasiassa hieno tulkinta Aufidiuksesta, jonka kuvittelinkin vähän tuollaiseksi lupsakan ronskiksi.

Shakespearella on ilmeisesti tapana vääristellä historiallisia tapahtumia, joskus jopa tarpeettomasti ilman näkyvää syytä, johon suhtaudun vähän kaksijakoisesti.  Vääristelystä sekä roomalaisten ja englantilaisten tapojen sekoittumisesta en olisi tiennyt ilman alaviitteitä, joten tuskinpa näin pienellä asialla on vaikutusta näytelmästä saatuun kokonaiskuvaan, mutta kyllä tällainen silti aina vähän harmittaa.  Shakespearella on toisaalta ollut eri tavalla lähteitä käytettävänään, joten menkööt sen piikkiin.  Voin joka tapauksessa suositella lämpimästi Markku Peltosen loistavaa esipuhetta, jos haluaa tutustua yksityiskohtaisemmin näytelmän historialliseen kontekstiin.

Donmarin produktio oli yleistunnelmaltaan hieno.  Modernit ja yksinkertaiset lavasteet sekä näyttelijöiden liikkuminen lavalla tukivat toistensa lisäksi näytelmän teemoja.  Ohjaaja ja Donmarin taiteellinen johtaja Josie Rourke sanoikin esityksen alun haastattelussa, että Coriolanusta on ennen tehty mahtipontisilla lavasteilla.  Coriolanuksesta tosin tuli Rourken käsittelyssä vähän liian jalo ja väärinymmärretty, eikä kokonaistulkinnassa menty ihan mieleiseeni suuntaan.  Jotkin kohdat olivat todella hauskoja, mutta ne saivat myös miettimään, että onko ne nyt ylitulkittu tahallaan hauskoiksi.  Vaikutti nimittäin toisinaan siltä, että tragediaa oli kevennetty liikaa ja hauskuutta oli lisätty.  Esimerkiksi kohtauksen, jossa Coriolanus kerää kansalta ääniä, olin kuvitellut enemmän katkeraksi pilkaksi enkä tilaisuudeksi naurattaa yleisöä.  Tomin ja Hadleyn suudelma taas oli kuin suoraan villeimmistä unistani, mutta nyt muutaman päivän mietittyäni se ei ehkä kuitenkaan tehnyt palvelusta näytelmälle (puhumattakaan loppukohtauksen ruusun terälehdistä).  Enemmän hienovaraisuutta ja rivien välistä tulkitsemista, kiitos.

Produktiosta ja sen vahvoista näyttelijäsuorituksista jäi kuitenkin voimakas ja energinen jälkimaku, ja esityksen taltioinut kameratyöskentely takasi elokuvamaisen eläytymisen tarinaan.  Englanninkielisen tekstityksen ansiosta näytelmää tuntematonkin pysyy varmasti kärryillä, vaikkei osaisikaan kaikkia Shakespearen ajan ilmauksia.

Suuret kiitokset siis myös Finnkinolle näistä elämyksistä!

Coriolanus oli ensimmäinen lavalla näkemäni Shakespearen näytelmä, ja tulen ehdottomasti jatkamaan sekä niiden lukemista että mahdollisuuksien mukaan myös niiden katsomista.  En näköjään ole myöskään mikään visuaalinen puristi mitä Shakespearen näytelmien esittämiseen tulee, vaan modernisointi toimii loistavasti kun se tehdään hillitysti.  Nyt vain pohtimaan, minkä teoksen luen seuraavaksi.