Länsirintamalta ei mitään uutta - Erich Maria Remarque (1929)

Im Westen nichts Neues
296 s.

Olen nuori, olen kaksikymmentävuotias, mutta en tunne elämästä muuta kuin epätoivon, kuoleman, hädän ja mitä mielettömimmän typeryyden tässä tuskien alhossa.  Näen kansoja ajettavan toisiaan vastaan ja näen niiden surmaavan toisiaan äänettöminä, tietämättöminä, mielettöminä, kuuliaisina, syyttöminä.  Näen maailman viisaimpien aivojen keksivän aseita ja sanoja, jotta sota voitaisiin tehdä yhä mutkikkaammaksi ja pitkäaikaisemmaksi.  Ja minun laillani näkee sodan mielettömyyden minun ikäpolveni rintaman sekä tällä että tuolla puolen, koko maailmassa - kokee sen minun kanssani.  Mitä tekevät isämme, kun kerran nousemme ja astumme heidän eteensä ja vaadimme heitä tilille?  Mitä he odottavat meiltä, kun tulee aika, jolloin ei ole sotaa?  Vuosikaudet on ainoana työnämme ollut surmaaminen;  se oli ensimmäinen tekomme tässä elämässä.  Meidän tietomme elämästä rajoittuu kuolemaan.  Mitä tapahtuu tämä jälkeen ja miten meidän käy? 

Kaipasin Andriessenin kuvateoksessa enemmän kuvauksia itse rintamaoloista joukkojen strategisen liikuttamisen ja paikannimilistausten sijaan, ja muistinkin sitten pitäneeni Remarquen teokseen pohjautuvasta Milestonen elokuvasta erittäin paljon.  Sen loppu on itkettävän kaunis ja sanomaltaan aina ajankohtainen.  Enkä joutunut todellakaan pettymään kirjankaan suhteen, koska tässä tapauksessa kirja ja elokuva ovat hyvin lähellä toisiaan, vaikka Remarquen tarkoitus ei ollutkaan omien sanojensa mukaan ajaa pasifista ideologiaa vaan ainoastaan kertoa erään sukupolven tarina.

Jos tästä tarinasta haluaa etsiä selkeää juonta, joutuu hämmennyksiin.  Kirja on muistomerkki ensimmäisen maailmansodan sotilaille, jotka joutuivat kokemaan uudenlaisen sodankäynnin hirvittävyyden.  Uudet aseet takasivat sen, että vihollisia saatiin hävitettyä massoittain.  Fyysinen ja psyykkinen kärsimys oli sanoinkuvaamatonta.  Silti tuntuu siltä, että tämä on vain pieni läpileikkaus sodan hirvittävyyteen.  Varmaa on myös se, että se joka ei itse ole ollut sodassa ei tule koskaan ymmärtämään monia vuosia mutaisia taistelukenttiä, masentavia juoksuhautoja ja kuolevia tovereita.

On syytä luottaa kirjan uskottavuuteen, koska Remarque itse oli ensimmäisen maailmansodan veteraani.  Remarque kutsuttiin Wikipedian mukaan palvelukseen vain 18-vuotiaana, niin kuin moni muukin nuori alokas, ja haavoittui 31. heinäkuuta 1917.  Miehellä kävi tuuri, koska tämä sai viettää loppusodan saksalaisessa sotasairaalassa.  Natsivallan alussa Remarquen teokset kuitenkin kiellettiin ja niitä poltettiin julkisesti, mikä sai tämän muuttamaan Sveitsiin.  Ahdistelu ja pilkka kuitenkin jatkui, ja natsit väittivät jopa, ettei Remarque ollut viettänyt päivääkään rintamalla ja että tämä polveutui Ranskan juutalaisista.  Remarquen Saksan kansalaisuus kumottiin vuonna 1938.  Seuraavana vuonna tämä lähti vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1947 molemmille myönnettiin maan kansalaisuus.  Remarquen Saksaan jääneelle siskolle ei käynyt yhtä hyvin:  vuonna 1943 tämä mestattiin "moraalin heikentämisestä" eli lausunnosta siitä, miten sota oli jo hävitty.

Miksi tämä pitkähkö tiivistys kirjailijan elämästä?  Se osoittaa konkreettisesti sen, miten sodasta selviytyminen ei takaa ongelmien väistymistä ja helpottuneen seesteistä loppuelämää.  Remarque päätyi suhteisiin kuuluisien näyttelijättärien kanssa ja nai Paulette Goddardin (jonka ensimmäinen kunnon elokuvarooli oli Chaplinin Modern Timesissa [1936]), mutta voi vain kuvitella miten sodan läpikäyminen vaikutti Remarquen elämän taustalla.  Tämä ei myöskään nähnyt ihmisten ottavan oppia menneisyydestä, vaan maailma ajautui uuteen sotaan.

Remarquen kirjassa sota kylvää tuhoa ja nuoria miehiä kuolee kovaa vauhtia sekä rintamalla että sotasairaaloissa, joiden sängyissä on jatkuvasti uusia kasvoja.  Rintamalla sotilaat ovat turtuneita, koska tunteiden kuormittavuuteen ei ole varaa, muuten ei pysy skarppina.  He eivät pysty näkemään muuta kuin vihollisuuden:  pakko tappaa ennen kuin tulee tapetuksi.  Sodan loppuvaiheessa kuolee ihan liian moni alokas riittämättömän koulutuksen vuoksi.  Propaganda hokee jatkuvasti miten viholliset ovat lähestulkoon itse Saatanan kätyreitä.  Todellisuudessa vihollisten joukossa on ihan yhtä lailla pelokkaita nuoria, jotka laskevat alleen pelkän tulituksen äänen kuulemisesta ja jotka tulevat hulluiksi juoksuhaudoissa.

Remarquen tyyli kirjoittaa on vahva, ja alun lainaus onkin vain yksi monista hienoista kohdista.  Pitää tosin tässä vielä muistuttaa siitä, että kirja ei välttämättä sovellu heikkohermoisille.  Suosittelen kyllä kaikkia lukemaan tämän, mutta itselläkin tuli vähän huono olo lukiessani sotilaasta, joka ryömi viimeisillään voimillaan sidontapaikalle suolten roikkuessa ulkona.  Tärkeä kirja joka tapauksessa, näitä asioita ei sovi unohtaa.

Remarque kuvaa hyvin myös päähenkilö Paulin sopeutumisvaikeuksia, kun tämä matkustaa kotiin lomalle.  Ihmisten suhtautumistavat ovat hyvin erilaisia, mutta kukaan ei tunnu silti ymmärtävän rintamaoloja, koska nämä eivät ole siellä olleet.  Mikään määrä myötätunnon ilmauksia tai lausuntoja sodankäynnin ylevyydestä ei saa kuolleiden ystävien kasvoja pois mielestä.  Nuorten poikien värvääjät uskoivat tekevänsä oikein, mutta pojat eivät ehtineet kunnolla edes aloittaa elämäänsä kun heidät jo vietiin kuoleman keskelle.  Toisaalta on hyvä muistaa, että tämä on romaani ja kaikki sotilaat eivät luultavasti kokeneet sotaa samalla tavoin.  Remarquen teos on kuitenkin hyvä herättelijä, joka antaa äänen eräälle sukupolvelle.

Jokin aika sitten mainitsin eräässä yhteydessä siitä, että itken harvoin kirjoja lukiessa eikä mieleen muistunut kuin pari esimerkkiä.  No, tässä tulee kolmas.  Pidättelen kyyneleitä jopa tätä kirjoittaessani, joten kirjan viimeiset rivitkin saivat oikean myrskyn aikaiseksi.  Luin tämän jo päiviä sitten, mutta venytin arvion kirjoittamista, koska yksinkertaisesti pelkäsin ahdistavaan maailmaan palaamista.  Sotaa ei voi käsittää, mutta aina kuitenkin voi yrittää vaikka kuinka tekisi pahaa.  Remarquen sanoin:  "Paljon täytyy olla valhetta ja arvotonta, kun ei vuosituhansien kulttuuri ole voinut estää edes näiden verivirtojen vuodattamista, näiden satojentuhansien tuskan tyyssijojen olemassaoloa".

Loppusanat kertovat siitä, ettei yksittäisen ihmisen hengellä ole väliä sodankäynnissä.  Niin, vai onko sillä sittenkin?

* * * *

Suomentaja:  Armas Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (I maailmansota)