Pessi ja Illusia - Yrjö Kokko (1944)

231 s.

- Sinä osaat sitten olla kaunis tuollaisena, virkkoi äkkiä Illusia.

- Millaisena? kysyi Pessi.

- Kun sinä hymyilet tai naurat, silloin kun sinä näytät minulle kukkien ja perhosten kauneutta, mutta sellaisena sinä et ole kaunis, kun kerrot tuollaisia kertomuksia kuin tuosta neiti Cuscutasta.

- Mutta se kertomus on totta, sanoi Pessi.

- Mutta onhan totta, että kukatkin ovat kauniita, että auringon paiste on lämmintä, että linnut laulavat suloisesti.

- On, on, myönsi Pessi.

- Kun molemmat ovat totta, niin valitkaamme me se totuus, joka tekee meidät molemmat kauniiksi.

- Nyt sinä saat sitten nähdä itsesi veden kalvosta, sanoi Illusia tarttuen Pessiä käteen.  Pessikin nousi seisomaan, mutta esteli, ja Illusian täytyi suorastaan vetää häntä mukanaan.  - Sinun pitää oppia tuntemaan mikä ero sinun kasvoillasi on, kun ajattelet ikäviä asioita ja murjotat ja silloin kun sinä hymyilet.

Kirjan alussa (oletettavasti, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan) Kokko ja tämän tytär keskustelevat keijukaisista.  Kokko ehdottaa, että ihmisten elämässä keijukaiset tuovat kauneutta ja rikkautta.  Lauseen voisi tulkita vaikka siten, että elämässä on hyvä nähdä kauneutta ja taikaa, vaikka se usein onkin pientä ja näkymätöntä.  Tähän ajatukseen kietoutuu kertomuksen taika.  Illusia-keiju laskeutuu maan päälle kotoaan sateenkaarelta ja tapaa Pessi-peikon.  Ristilukki katkaisee Illusian siivet, eikä tämä voi siten palata kotiin.  Illusia ja Pessi aloittavat opettavaisen matkansa luonnon helmassa, ja kasvavat siinä samalla henkisesti.

Illusia on aluksi kuin viaton lapsi, joka tahtoo nähdä kaikessa hyvää eikä ymmärrä pahantahtoisuutta.  Siivettömänä tältä kuoriutuu pois yltiöoptimismi, kun ajan kuluessa luonnon raadollisemmat puolet näyttäytyvät, ja kun hengissä pysymisen eteen pitää tehdä työtä.  Pessin itsesuojeluvaisto puolestaan on terveellistä, mutta Illusian optimismi ja utelias suhtautuminen luontoon vaikuttavat siihen, miten Pessikin oppii nauttimaan elämästä vähän enemmän ainaisen pessimismin sijaan.  Molemmat siis oppivat toisiltaan paljon, ja jonkinlainen muutos on väistämätön.

Pessin ja Illusian tarinan rinnalla kulkee monta pienempää kertomusta erilaisista kasveista ja eläimistä.  Luontokappaleiden antropomorfisointi eli inhimillistäminen ei häirinnyt ollenkaan, koska se yksinkertaisesti toimi sellaisenaan ja antoi monesti ajattelemisen aihetta.  Kirjan sivuilta löytyy monia ihmistyyppejä ja luonteenpiirteitä.  Jotkut kohdat olivat hauskoja, kuten eräs lause sepelkyyhkysille omistetusta luvusta:  "- -  upeimmat urheilijasepelkyyhkysetkin olivat henkiseltä tasoltaan kaksi viikkoa haudotun munan asteella".  Jotkut taas olivat oivaltavia, kuten Kokon selitys sille, miksi käet munivat toisten lintujen pesiin.  Neiti Käki -parka, taisit valita väärän puolison.  Jotkut ominaisuudet olivat hyvinkin tuttuja:  "Cuculus kukkui kaikkialla.  Hän lupasi hopehia tanhuville ja kultia kujille.  Hän kyllä tiesi, ettei voisi pitää lupauksiaan, mutta siitä hän ei välittänyt.  Saattoihan aina luvata.  Eihän kaikkia lupauksia tarvinnut pitää, kunhan vain keinoilla milla hyvänsä sai kannattajia".

Naiskäsitys on ajoittain hieman kyseenalaista:  "Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia!  Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi!" ja "Rouva Leppälinnulla näytti olevan huumorintajua, ja se on hyvin harvinainen lahja naisilla".  Mietin onko tässä nyt kyse siitä, että julkaisuajankohtana naiset kuviteltiin lähinnä hellan ääreen harjoittamaan vaatimattomana luterilaista työmoraalia, vai kuuluivatko nämä piirteet vain tiettyjen eläinten luonteenpiirteisiin, ja siten vain kirjan sivuille eikä Kokon mielipiteisiin.  En ole vieläkään osannut päättää, mutta kokonaiskuvaa koko kirjasta se ei kuitenkaan vedä liikaa pakkasen puolelle.  Annan siis asian olla tällä kertaa.

Tämä ei nimittäin tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että kirja on yksinkertaisesti kaunis.  Kokko kirjoittaa lumoavalla otteella, eivätkä luontokuvaukset ehkä juuri tästä syystä vaikuttaneet ollenkaan pitkäpiimäisiltä, vaikka luinkin alkuperäisen lyhentämättömän version.  Tarinaa tukevat vanhat valokuvat, jotka ovat Kokon itsensä ottamia (erään lyhennetyn version kuvitusta voi käydä kurkkaamassa ainakin Annan blogista).  Valokuvat tosin ovat aika tavanomaisia, ja voisin kuvitella lukevani kirjan ilmankin niitä.  Nautin joka tapauksessa siitä, miten kunnioitus luontoa kohtaan on hallitsevaa, ja rivien välistä olin löytävinäni myös jonkinlaista kritiikkiä ihmisten toimintaa kohtaan.  Tarinassa on juuri sellaista taianomaisuutta ja tietynlaista monitasoista älykkyyttä, jota etsin lastenkirjoista.  Ihmisten raadollisuus ja luonnon hyväksikäyttö tulee ilmi monesti aika surullisellakin tavalla, mutta luonnosta voi silti löytää aina toivoa.

Kokko aloitti omien sanojensa mukaan Pessin ja Illusian kirjoittamisen rintamalla, pimeässä ja ahtaassa korsussa.  Kirjoittamisen päätyttyä Kokko tunsi olonsa samanlaiseksi kuin minäkin:  "Oli kuin olisin kadottanut kaksi hyvää ja uskollista ystävää, jotka olivat olleet mukanani niin monessa kovassa koettelemuksessa".

* * * * *

Osallistuu haasteisiin:  Lastenkirjat ja Ihminen sodassa (II maailmansota)