Yövartio - Sarah Waters (2006)

The Night Watch
472 s.

Helen opened her eyes and gazed into the luminous blue of the sky.  Was it crazy, she wondered, to be as grateful as she felt now, for moments like this, in a world that had atomic bombs in it - and concentration camps, and gas chambers?  People were still tearing each other into pieces.  There was still murder, starvation, unrest, in Poland, Palestine, India - God knew where else.  Britain itself was sliding into bankruptcy and decay.  Was it a kind of idiocy or selfishness, to want to be able to give yourself over to trifles: to the parp of the Regent's Park band; to the sun on your face, the prickle of grass beneath your heels, the movement of cloudy beer in your veins, the secret closeness of your lover?  Or were those trifles all you had?  Oughtn't you, precisely, to preserve them?  To make a little crystal drops of them, that you could keep, like charms on a bracelet, to tell against danger when next it came?

Jatketaanpa hiukan kevyemmällä sotakirjallisuudella.  Watersin kirjat eivät ole ikinä olleet minulle mitenkään hirveän mullistavia, mutta niistä on tullut niin sanottuja lohtukirjoja (vaikka tämä onkin vasta kolmas lukemani).  Mikä tahansa aihe, ne saavat oloni tuntemaan turvalliseksi ja pehmoiseksi, kuin olisin lämpimän viltin alla.  Kirjat houkuttelevat ahmimaan ne yhdeltä istumalta.  Ne ovat täydellisiä kesäiseen puistossa istuskeluun mansikoiden kera, tai jos on kiireinen, iltaisin sängyssä loikoiluun (yöpöydällä mahdollisesti teetä ja keksejä) ja tarinaan uppoutumiseen ennen nukahtamista.  Eivät nämä ehkä sitä kaikkein parasta historiallista fiktiota ole (päivänselvää varsinkin nyt, kun luin samaan aikaan Cattonin Valontuojia), mutta silti viihdyttäviä oikeanlaisessa mielentilassa.

Yövartiossa sukelletaan 1940-luvun Lontooseen.  Kirja jakautuu kolmeen osaan vuosilukujen mukaan ja kronologisesti liikutaan sodanjälkeisestä ajasta siihen, kun sodan alkamisesta on kulunut vasta pari vuotta.  Neljän lontoolaisen tarinat liikuttavat kukin omalla tavallaan:  entinen ambulanssinkuljettaja Kay vaeltelee katuja pitkin, Helenillä on salaisuus, Viv tapailee uskollisesti erästä sotilasta ja Duncan pitää huolen herra Mundysta, jolla on Duncaniin yllättävä yhteys.

Henkilöiden keskinäiset suhteet paljastuvat pikku hiljaa, ja kunkin tarinan rauhallinen eteneminen onkin kirjan paras puoli.  Waters on myös malttanut luoda ajankuvaa hienovaraisesti ilman ylimääräisiä infodumppauksia, vaikka lopun kirjaluettelo paljastaakin lähteiden määrän melkoisen suureksi.  Henkilöt tuntuvat sopivan juuri tähän aikakauteen, ja kullakin on omanlaisensa persoonallisuus.  Langat pidetään koko ajan hyvin kasassa, ja viimeisen sivun viimeiset haikeat rivit päättävät kirjan kauniisti.

En odottanut kotirintaman kuvaukselta paljon, koska en ole sellaisia paljon lukenut (en itse asiassa muista tällä hetkellä yhtäkään), mutta Watersin näkemys vaikutti hyvin aidolta ja maanläheiseltä.  Vaikka sota on täydessä käynnissä, on ihmisillä silti yhä arkielämän ongelmia.  Ilmatorjunnan äänet häipyvät lähinnä taustameluksi ja raunioituneet rakennukset ovat jokapäiväinen näky.  Vasta sitten kun pommi osuu omalle kohdalle, se katkaisee normaalin elämän jatkumisen.  Ambulanssinkuljettajat joutuvatkin kohtaamaan järkyttäviä näkyjä, eikä aina edes pommisuojat tarjoa riittävää suojaa.  Kukin joutuu kuitenkin keksimään omanlaisensa selviytymiskeinon, jotta poikkeustilaan ajautuneessa yhteiskunnassa ei tule hulluksi, vaikka sota pääseekin kurkistelemaan ovista ja ikkunoista.

Lätkäisen tälle nyt saman pistemäärän kuin Vieras kartanossa -romaanille, mutta pidin tästä kuitenkin hippusen enemmän.  Silmänkääntäjä taas oli hieman tätä Yövartiota parempi, joten suosittelen kyllä vahvasti senkin lukemista.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (Sodan liepeillä)