Kirja + elokuva: Huijarit - Jim Thompson (1963)

The Grifters
224 s.

You couldn't be yourself anymore. If a woman ordered a straight double-shot with a beer chaser in a place like this, they'd probably throw her out. Ditto, if she asked for a hamburger with raw onions.

    You just couldn't march to your own music. Nowadays, you couldn't even hear it.. – She could no longer hear it. It was lost, the music which each person had inside himself, and which put him in step with things as they should be.

Halvassa hotellissa asusteleva tunnollinen ja pidetty Roy Dillon työskentelee kaupparatsuna, mutta tehtailee siinä sivussa myös pienimuotoisia huijauksia. Eräänä päivänä yksinkertainen huijaus menee kuitenkin pieleen, ja pian Royn äiti Lilly ilmestyy kuvioihin mutkistamaan tilannetta sekä ajamaan kiilaa Royn ja tämän naisystävän Moiran väliin. 

Enpä tajunnut, miten paljon olinkaan kaivannut Thompsonia. Luin vähän aikaa sitten tältä pari novellia (jotka eivät suurimmaksi osaksi olleet hirveän hyviä), mutta romaanien ahmimisesta on jo jonkun verran aikaa. Thompson kirjoittaa nimittäin erittäin mainiota noiria. Sellaista, joka saa haukkomaan henkeä, mutta joka myös hiukan kutittelee hienolla proosalla.

Huijarit ei ehkä ole kaikkein synkintä tai hulluinta Thompsonia, eikä luultavasti edes hänen parhaimmistoaan muutenkaan (huolimatta hiukan hämmentävän korkeasta kokonaisarvosanasta Goodreadsissa), mutta se on kuitenkin hyvä tarina mielenkiintoisilla henkilöillä höystettynä. Niin no, Carol on outo, koska hänen menneisyydestään paljastuva asia on tarinan kannalta merkityksetön, mutta se on toisaalta tuttu strategia Thompsonilta. Yleensä mukaan heitetään jotain outoa, mutta silti se jotenkin toimii.

Klassisessa noirissa ei välttämättä ole paljon yllätyksiä, ja Huijarit ei ole tässä mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ole suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitä, mutta pidän noirgenrestä ylipäätään siksi, että romaanit ovat yksinkertaisesti rakennettuja tunnelmapaloja tietynlaisesta kyynisestä maailmasta (tai ehkä vain olen helposti miellytettävä mitä noiriin tulee, se on täysin mahdollista). Voin aina luottaa siihen, että joku alkaa käyttäytyä hullusti ja neuroottisesti. Sitten kun keitokseen vielä lisätään murha tai kaksi, niin kasassa on loistava viikonloppuvälipala. Thompson päättää itse asiassa mennä pidemmälle ja tekee äidin ja pojan suhteesta hyvin väärän oloisen ja suoraan sanottuna ällöttävän.

Thompson osaa myös päättää romaaninsa hienosti. Loppukohtaukset jäävät hyvällä tavalla roikkumaan ilmassa ja saavat miettimään, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, kunnes tajuaa, ettei seuraavaa lukua tule enää tässä elämässä. Ennakointia on suhteellisen paljon, mutta se on toteutettu monitulkintaisesti. Jossain vaiheessa epäilys hiipii niskan taakse, ja siinä kohtaa on myöhäistä kääntyä takaisin. Lasi heiluu pöydän reunalla, ja juuri kun ajattelee sen säästyvän putoamiselta, joku tulee ja iskee sen sirpaleiksi.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

HUIJARIT
IMDB
Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Anjelica Huston, John Cusack, Annette Bening, Noelle Harling

Myra Langtry: I'm Roy's friend.
Lilly Dillon: Yes. I imagine you're lots of people's friend.
Myra Langtry: [taking a good look at Lilly] Oh, of course, now that I see you in the light, you're plenty old enough to be Roy's mother.
Lilly Dillon: Aren't we all?
Roy Dillon: Play nice. Don't fight.

Huijarien leffaversio on päällisin puolin ihan mukiinmenevä neo-noir, mutta henkilöiden epäuskottavuus on suuri puute. Ei millään pahalla Cusackia kohtaan, mutta en vain osaa ajatella tätä ylipäätään minkään noirelokuvan pääosassa, ja Roy Dillonia en kuvitellut ollenkaan poikamaiseksi ja kömpelön oloiseksi. Normaalisti hyvät Huston ja Bening tuntuvat myös olevan väärässä paikassa, eivätkä tavoita Lillyn ja Moiran persoonia kovin hyvin. Osittain tämä voi johtua ohjaajastakin, eli tulkintojen ontuvuutta voi hakea vähän sieltäkin.

Toinen vaivaamaan jäänyt asia oli kirja-adaptaatioita usein tahraava muutosvimma. Huijareissa ei onneksi oltu muutettu mitään kovin suurta juonenkäännettä, mutta pienet eroavaisuudet siellä täällä aiheuttivat sen, ettei elokuva tuntunut ollenkaan Jim Thompsonilta. Varsinkin loppukohtaus jäi vaivaamaan, koska kirjassa sen tehokkuus on samaa luokkaa kuin nenän edestä kiinni paiskattava ovi. Leffassa taas erään henkilön reaktio tapahtuneeseen jätti jotenkin nihkeän olon.

Ehkä suosittelisinkin tätä niille, jotka pitävät rikoselokuvista, mutta eivät ole lukeneet kirjaa. Ensimmäiseksi film noiriksi genreen tutustuville Huijarit ei tosin taida myöskään sopia.

Kirja + elokuva: Tuijottava katse (Neiti Marple #9) - Agatha Christie (1962)

The Mirror Crack'd
from Side to Side
269 s.

"One had to face the fact: St Mary Mead was not the place it had been. In a sense, of course, nothing was what it had been. You could blame the war (both the wars) or the younger generation, or women going out to work, or the atom bomb, or just the Government - but what one really meant was the simple fact that one was growing old. Miss Marple, who was a very sensible lady, knew that quite well. It was just that, in a queer way, she felt it more in St Mary Mead, because it had been her home for so long."

Viimevuotisen Agatha Christie -lukuhaasteen jälkitunnelmissa oli vielä vähän virtaa jäljellä, joten luonnollisesti oli pakko lukea vielä jotain. Nyt pidän pienen tauon Christiestä, jotten pääse kyllästymään, mutta Tuijottava katse oli joka tapauksessa loistava tapa päättää kyseinen vaihe. Kahden luvun jälkeen tajusin, että olen aiemmin nähnyt kirjasta adaptaation Neiti Marple -sarjassa ja muistin myös murhaajan todella selkeästi, mutta se ei estänyt nauttimasta tapahtumien seuraamisesta ja siitä, miten murhaaja lopulta paljastettiin (sekä miten Gene Tierneyn elämässä tapahtunut tragedia sopi kuvaan).

Tapahtumapaikkana on jälleen St. Mary Mead, mutta tällä kertaa jokin on erilaista. Uusi supermarket edustaa muuttuvia aikoja. Neiti Hartnellia hämmentää pakatut ruoat ja hän harmittelee, miten hankalaa on vaellella pitkin käytäviä ja yrittää löytää kunnollista prosessoimatonta ruokaa. Ja entäs ne pitkät jonot sitten! Eräs toinen kyläläinen puolestaan ihmettelee, miksi kukaan haluaisi kasvattaa omia vihanneksia kun niiden ostaminen supermarketista on niin helppoa.

Luokkarakennekin on pikkuhiljaa muuttunut: kotiapulaistytöt ovat nyt koulutettuja ja uusi asuntoalue, The Development, on tuonut alueelle uudenlaisia asukkaita. Marple nostalgisoi kun maailma kehittyy modernimpaan suuntaan, ja on helppo kuvitella pohdintojen olevan kaikuja Christien omista mielipiteistä. Marple ei kuitenkaan vaikuta katkeralta, vaan enemmänkin alistuneelta ja rauhalliselta. Kun vanhenee, näkee miten ympäristöstä tulee erilainen, mutta kehitys on suurilta osin vain pakko hyväksyä.

Komisario Craddock kuitenkin paljastaa pikkukyläelämän varjopuolet, jotka piileskelevät rauhallisen ulkokuoren takana:""There are things that are preferable to academic distinctions[.] - - - One of them is knowing when a man wants whisky and soda and giving it to him"" (viitaten naisten tehtäviin kotona).

Osa muistelun ja nostalgian henkeä ovat viittaukset Christien vanhempiin Marple-teoksiin. Marple muistaa vieläkin vihatun eversti Protheroen, joka murhattiin Murha maalaiskylässä (1930) -romaanin alussa. Kirkkoherran vaimo Griselda Clement, joka esiintyi samassa tarinassa miehensä kanssa, lähettää joka vuosi joulukortin. Ruumis kirjastossa (1942) -romaanin Gossington Hall on jälleen murhapaikka, vaikka paljon onkin muuttunut viime kerrasta.

Marina Gregg tyylikkäine elokuvatähtiolemuksineen asettuu Gossington Halliin aviomiehensä ohjaaja Jason Ruddin kanssa. Puheliaan Heather Badcockin murha (jonka sukunimi on lähes yhtä traaginen) aiheuttaa säröjä modernien elokuvaihmisten yhteiseloon. Se on jotain paljon pahempaa kuin ne "[n]aked men and women drinking and smoking what they call in the papers them reefers", joita 96-vuotias herra Sampson pelkää. Olisin itse enemmän peloissani myrkytetyistä daquireista, joita Heather maisteli. Tavalliset daquirit ovat tietysti eri asia.

Jälleen kerran mysteerin ratkaisu on riippuvainen siitä, miten tarkasti lukija noteeraa sen, mitä ihmiset sanovat ja tarkoittavatko he ennen kaikkea sitä. On helppoa tehdä pikaisia päätelmiä, mutta totuus on, että me kaikki joskus sanomme asioita, jotka tarkoittavat muille paljon enemmän tai jotka ymmärretään virheellisesti loukkaavina. Vaikka tiesinkin murhaajan henkilöllisyyden, on mielenkiintoista nähdä, miten Christie paljastaa murhaajan ja piilottaa vihjeet näkyville. Ei tulisi mieleenkään epäillä, että tietyt tapahtumat kätkevät taakseen jotain muuta, koska ne vaikuttavat niin tavallisilta ja itsestään selviltä, ja Christie huomioi nerokkaasti näihin liittyvät lukijan odotukset.

Mysteeri on loppujen lopuksi yksinkertainen, mutta romaani ei ole. Se tekee selväksi, että kiltteys ei riitä silloin kun ei ole minkäänlaista ymmärrystä siitä, miten muihin voi oma käyttäytyminen vaikuttaa, ja oikea uhka ei tule ulkoa, vaan ihmisten sisältä, koska "the human beings were the same as they always had been".

Neiti Marple on myös virkistävän läsnä, ja hänellä on vieläkin enemmän tuttua pilkettä silmäkulmassa. Erityisen tyydyttävää on nähdä, miten Marple huijaa jatkuvasti ärsyttävän hössöttävää hoitajaansa, neiti Knightia, lähettämällä tämän esimerkiksi asioille mahdollisimman kaukana oleviin kauppoihin.

"A little strong drink is always advisable on the premises in case there is a shock or an accident. Invaluable at such times. Or, of course, if a gentleman should arrive suddenly".

Neiti Marple iskee suoraan totuuden ytimeen! 

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

TUIJOTTAVA KATSE (1980)

IMDB

Ohjaaja: Guy Hamilton

Pääosissa: Angela Lansbury,Tony Curtis, Rock Hudson, Elizabeth Taylor, Kim Novak, Geraldine Chaplin, Edward Fox

Marina Rudd: Lola, dear, you know, there are really only two things I dislike about you.
Lola Brewster: Really? What are they?
Marina Rudd: Your face.

Leffahaaste on tähän mennessä ollut antoisaa kirjan ja elokuvan vertailun osastolla, mutta nyt taisi tulla hienoinen rimanalitus. Hillitty ja tyylikäs englantilainen murhamysteeri on muuttunut tämän elokuvan myötä äänekkääksi ja räikeäksi sekasotkuksi, ja valitettavasti se johtuu osittain pääosien amerikkalaisista. Omituiset hattuviritelmät ja epämukava väritys hikisine lähikuvineen hyökkäävät naamalle vähän liian rajusti. Kuvanlaatukin on kuin jostain Murhasta tuli totta (1984-1996) -sarjasta. Noh, onhan tässä Angela Lansbury.

Toki elokuvalla on viihdearvoa siinä mielessä, että on mielenkiintoista nähdä niin monta legendaa tekemässä yhteistyötä, ja sanailu Taylorin sekä Novakin välillä on aidosti hauskaa seurattavaa. Agatha Christie -adaptaationa tämä on kuitenkin surkea, koska kassamagneettien nälkäiset taisivat haukata liian ison palan, ja lisättiinpä vielä romaanista puuttuva Novakin roolihahmo, jotta varmasti saataisiin vähän jännitystä ja bitch-energiaa.

Jotenkin tosi tympeä tekele, joka toimii varmaan vielä vähemmän itsenäisenä elokuvana, jos alkuteos ei ole tuttu. Mainittakoon vielä se, että Lansburyn maskeeraaja ei ole ollut ihan ajan tasalla tehtävässään, koska neiti Marple näyttää hyvin univajeiselta zombielta, joka kuuluisi lähinnä kummitustaloon.

En vain ymmärrä.

Kirja + elokuva: Eedenistä itään - John Steinbeck (1952)

East of Eden
601 s.

"Ajanjaksot jättivät outoja ja ristiriitaisia jälkiä ihmismieleen. Tuntui järkeenkäyvältä olettaa, että rutiinimaisesti eletty aika tai tapaukseton aika tuntuisi loputtomalta. Niin kaiken järjen mukaan pitäisikin olla, mutta eipä vain ole. Pitkästyttävällä ajalla, jonka kuluessa ei mitään tapahdu, ei ole ulottuvuutta lainkaan. Sellainen ajanjakso sen sijaan, joka on tulvillaan mielenkiintoisia tapahtumia, on murheiden haavoittama, riemun viiltelemä, se tuntuu muistoissa pitkältä. Ja oikein tämä onkin, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Tapauksettomuudessa ei ole merkkipaaluja, joiden väliin pituuden voisi venyttää. Tyhjyydestä tyhjyyteen pääsee ajattomasti."

Eedenistä itään on perhesaaga, tarina isistä ja pojista, kertomus rakkauden monista muodoista ja miten se kirvoittaa eri ihmisissä erilaisia reaktioita sekä kaikkea siltä väliltä. Se myös tarkastelee, miten me ihmiset joskus puhumme toistemme ohi ymmärtämättä oikeasti mitä sanotaan. Steinbeck piti itse jykevää opusta suurteoksenaan, mutta ehkä sillä oli sen verran henkilökohtainen merkitys, että tuo tunteellisuus aiheutti tekstiin epätasaisuutta ja tietynlaista päämäärättömyyttä.

Langanpätkiä ei sidota tyydyttävästi, asioista toiseen hypitään satunnaisesti ja esitelmiä Salinasin laaksosta sekä selittelyä on ihan liikaa. Jälkimmäistä varsinkin Kain ja Abel -allegorian suhteen: eräässä kohtauksessa henkilöt keskustelevat Raamatun tarinan merkityksestä heidän elämässään, ihan kuin sitä ei olisi jo väännetty sitä ennen tarpeeksi rautalangasta. Hienovaraisuus olisi ollut ihan kiva juttu, mutta sanomaa raahattiin kovakouraisesti ja isoin kirjaimin nyt peräti kahden sukupolven ylitse. Kun siihen vielä lisätään nimien alkusoinnut (joiden perusteella kerrotaan, kuka on niin sanotusti hyvä ja kuka paha), niin johan siinä joutuu uupumuksen partaalle.

Suurin osa Steinbeckin päähenkilöiden ja heidän kamppailujensa kuvauksista pelastavat kirjan kuitenkin osittain. Kaiken kaikkiaan perheissä ei ole sankareita eikä pahiksia, vaan ainoastaan syvästi ihmisyyteen kuuluvia tunteita. Joskus täysin vastakohtaiset tunteet (ja henkilöt) ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa, ja on vaikeaa erottaa mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy. Aivan viimeisen luvun loppukohtaus oli erityisen liikuttava.

Henkilötkään eivät loppujen lopuksi valitettavasti säästyneet kerronnan kuoppaisuudelta. Kiinalainen palvelija Lee on malliesimerkki traagisesta taustasta lähtöisin olevasta kiinalaisesta filosofista. Vaikka hän teeskenteleekin valkoisen miehen mielikuvaa kiinalaisesta piilottamalla täydellisen amerikanenglantinsa ja koulutuksensa pidginin (kahden kielen sekoitus) ja aasialaisten vaatteiden taakse, hän tuntuu silti stereotyypiltä olemalla aina paikalla levittämässä tyyniä viisauksiaan, kun joku tarvitsee opastusta.

Cathy kykenee pelkäämään ja pohtimaan tekojaan, mutta hän on silti selvästi sosiopaatti, missä ei sinänsä ole mitään ongelmaa. Steinbeck ei kuitenkaan tyytynyt pelkästään tähän, vaan sanoi eräässä kirjeessään Cathyn edustavan paholaista (jos nainen tosiaan perustuu Steinbeckin toiseen vaimoon, kirjailija varmaan vihasi tätä koko sydämestään). Tämä ja naisen pahuutta uhkuvat teot ovat jälleen vahvoja viittauksia Raamattuun (ja kun nämä eivät taaskaan ilmeisesti auttaisi tyhmää lukijaa ymmärtämään, Cathya kuvataan myös käärmemäiseksi), ja ne kutistavat Cathyn oikeasta henkilöstä pelkäksi epämääräiseksi yleismaailmalliseksi metaforaksi. Abra on toisaalta vailla persoonallisuutta ja on ilmeisesti olemassa vain korostaakseen Aaronin kamppailuja.

Liian selittämisen kanssa vuorottelevat yksinkertaistukset eivät todellakaan auttaneet ottamaan selkoa sekavasta rakenteesta eivätkä nostaneet henkilöitä kirjan sivuilta uskottavuuden piiriin. Henkilöt suurimmaksi osaksi kantoivat kömpelön allegorian raskasta taakkaa. Kun kaikki kerran oli pureskeltu lukijan puolesta valmiiksi, eikä tilaisuutta tehdä omia päätelmiä tai havaintoja arvostettu, innostukseni hiipui vähitellen joka kerta kun avasin kirjan.

Olen sanonut ennenkin, kuinka hieno Vihan hedelmät (1939) on, mutta nyt aloin vähän pelätä päivää, jolloin päätän lukea sen uudestaan. Juttuhan on nyt niin, että muistan sen olleen aivan yhtä saarnaava, mutta yhteiskunnalliset ongelmat tuntuivat ainakin silloin sille paremmalta taustalta. Ymmärrän kyllä, miksi Eedenistä itään on niin rakastettu. Ei se tavallaan olekaan huonosti kirjoitettu tai edes yksi huonoimmista lukemistani romaaneista, mutta mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän se ärsyttää.

__________

Suomentaja: Jouko Linturi

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

EEDENISTÄ ITÄÄN (1955)

IMDB

Ohjaaja: Elia Kazan

Pääosissa: James Dean, Richard Davalos, Jo Van Fleet, Julie Harris, Raymond Massey, Albert Dekker

Cal Trask: I've been jealous all my life. Jealous, I couldn't even stand it. Tonight, I even tried to buy your love, but now I don't want it anymore... I can't use it anymore. I don't want any kind of love anymore. It doesn't pay off.

Dean olisi täyttänyt tämän vuoden helmikuussa 85 vuotta. Eedenistä itään on ainoa Deanin elokuva, jota en ole vielä katsonut, ja se on kärsivällisesti odotellut katselulistallani, koska tiesin haluavani lukea ensin kirjan. No, ehkä ei ihan niin yllättäen pidin elokuvasta enemmän.

Alkuperäisteoksen tarinaa on yksinkertaistettu huimasti poistamalla joitain henkilöitä kokonaan, virtaviivaistettu juonta sekä keskittymällä ainoastaan romaanin toiseen puoliskoon eli Caliin ja Aaroniin. Yleensä odotan uskollisuutta leffaversiolta, mutta joskus täytyy vain todeta, ettei uskollisuus ole aina se paras vaihtoehto (koskee yleensä tiiliskiviä). Vajaan parin tunnin elokuvassa on tilaa ja mahdollisuuksia rajoitetusti, joten päähenkilöiden matka kulkee sujuvasti Kazanin asiantuntevissa käsissä Paul Osbornin hienon käsikirjoituksen pohjalta.

Muutokset toki aiheuttavat sen, että Calin rahanlainaus äidiltään on aika epäuskottavaa, ja Kate/Cathy ei muutenkaan vaikuta ihan niin voimakkaalta tai viekkaalta kuin kirjassa. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja suuren tarinan rinnalla. Laaksokin näyttää upealta väreissä, vaikka suurin osa ei Salinasia olekaan, vaan Mendocinoa.

Entä sitten se Deanin roolisuoritus? Jos kaikkien aloittelevien näyttelijöiden ensimmäinen valkokangasrooli menisi näin hyvin, maailma pursuisi lahjakkuuksia täynnä olevia hienoja elokuvia. Eläytyminen onnistuu Deanilta loistavasti, eikä siihen aina tarvita muuta kuin vieno hymy tai pieni asennon muutos. Minkälainen näyttelijä hänestä olisikaan hioutunut vuosien varrella, jos olisi jäänyt elävien keskuuteen vielä joksikin aikaa.

Lopuksi vielä sellainen tunnustus, että rakastan leffatriviaa ja näyttelijöiden sukupuiden tutkiskelua. Davalos näyttäisi olevan puoliksi suomalainen, ja hänen tyttärentyttärensä on Angel (1999-2004) -sarjasta tuttu Alexa Davalos eli Gwen Raiden. Turhaa tietoa? Ehkäpä, mutta on hauska huomata, keillä on yhteyksiä Suomeen (vaikka se ei nyt välttämättä mikään maailmaa mullistava juttu olisikaan) tai tuttuihin sarjoihin/elokuviin.

Kirja + elokuva: Pitkän päivän matka yöhön - Eugene O'Neill (1956)

Long Day's
Journey Into Night
179 s.

"MARY. None of us can help the things life has done to us. They're done before you realize it, and once they're done they make you do other things until at last everything comes between you and what you'd like to be, and you've lost your true self for ever."

Tämä on ollut jo ikuisuuksien ajan lukulistallani kirjaston nettisivuilla, ja nyt kun sain vihdoin aikaiseksi lukea läpyskän lukuhaastetta varten, se ei voisi enää lujempaa lentää eteenpäin "pakko joskus nähdä lavalla" -listalleni. Jeremy Ironsin, Lesley Manvillen ja Hadley Fraserin tähdittäessä ensi kuussa Bristol Old Vicin produktiota, esityksen väliin jättäminen ei tulisi mieleenkään, mutta olosuhteet pakottavat siihen.

Näytelmän lukeminen paperilla voi olla joskus monimutkaista ja jättää lattean jälkimaun, mutta tällä kertaa ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Pitkän päivän matka yöhön ponnistaa kylmäävän synkästä paikasta, mutta se on myös uskomattoman liikuttava ja kaunis teos. Dialogin voima yhdistettynä O'Neillin epätavallisen tarkkoihin näyttämöohjeisiin (jotka sisältävät muun muassa ilmeiden ja ulkonäön kuvailua) luo käsinkosketeltavan tunnelman, joka korostuu vielä enemmän, kun tietää miten perheen kipuilu oli kerran O'Neillin itsensä todellisuus. Omaelämäkerrallisen sisällön vuoksi hän ei alun perin halunnut näytelmää julkaistavan kuin vasta 25 vuotta kuolemansa jälkeen (se julkaistiin lopulta jo kolme vuotta O'Neillin kuoleman jälkeen, koska kirjailijan vaimo siirsi näytelmän oikeudet Yalen yliopistolle).

Eräs vuoden 1912 päivä Tyronen perheen elämässä koostuu syyllisyyden ja turhautuneisuuden pakenemisesta. Maryn morfiiniriippuvuus on muodostanut suojelevan kotelon, jossa hän voi rauhassa muistella elämäänsä ennen avioliittoa, aikaa jolloin tunne kodista oli vielä elävä. Mary kiistää täysin kaiken ympäröivän negatiivisuuden (erityisesti Edmundin sairauden), mikä tuhoaa hitaasti hänen persoonallisuutensa ja vahvuutensa sekä tekee hänestä vieläkin tyytymättömämmän ja yksinäisemmän. James Tyrone sekä perheen pojat Eugene ja Jamie riistävät itsensä sillä välin todellisuudesta viskin voimalla.

Kouriintuntuva jännite on alusta asti läsnä, kun epäileviä katseita sinkoutuu joka suuntaan. Jos ne huomataan, ne edistävät molemminpuolista epäluottamusta. Sanojen todellinen merkitys näkyy katkeroituneilla kasvoilla, ja epäsuoruuden lisäksi kieltäytyminen käsitellä ongelmia rakentavasti, miesten turvautuessa lapselliseen nimittelyyn ja kritisointiin, pahentaa entisestään päivän tunnelmaa.

Tyronet vetävät pyörremyrskynsä keskelle. Ohikiitävät vilpittömyyden ja hellien kyynelten hetket uppoavat talon pimeyteen, talon jonka sumu ja sumutorven valitukset ympäröivät hetki hetkeltä ja sulkevat sen omaan pieneen katkeruuden maailmaansa. Loppu on unenomainen ja tukahduttava, jättäen yleisön/lukijan epävarmaksi perheen tulevaisuudesta ja tuntemaan kuin se olisi kaiken kuolema. Tulevaisuus ei tosiaan ollut kokonaan onnellinen (Jamie joi itsensä hengiltä yksitoista vuotta myöhemmin), mutta Maryn taistelu johti voittoon kaksi vuotta myöhemmin, joten sentään jokin toivon kimmellys loisti.

En ole ollenkaan yllättynyt O'Neillin julkaisupäätöksestä, koska näytelmän kirjoittaminen oli niin henkilökohtainen projekti (saati sitten omien demonien näkeminen lavalla). En ole myöskään yllättynyt, että Ingmar Bergmanista  kuuluisa Ruotsi arvosti O'Neillin työtä enemmän kuin mikään muu maa ja oli myös ensimmäinen, joka siirsi näytelmän lavalle. Lista kaikista niistä näyttelijöistä, jotka ovat 50-luvulta lähtien olleet mukana produktioissa ympäri maailman on vaikuttava: Laurence Olivier, Jack Lemmon, Kevin Spacey, Jessica Lange, Bibi Andersson, Peter Stormare (kahta viimeistä ohjasi vuonna 1988 kuka muukaan kuin Ingmar Bergman) jne. Toivottavasti tosiaan omalta kohdaltani olosuhteet olisivat jonain päivänä toisenlaiset, ei tällaista vain voi jättää kokematta.

__________

Osallistuu haasteisiin: Lukuharjoituksia ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)


PITKÄN PÄIVÄN MATKA YÖHÖN (1962)
IMDB
Ohjaaja: Sidney Lumet
Pääosissa: Katharine Hepburn, Ralph Richardson, Jason Robards, Dean Stockwell, Jeanne Barr

Hepburnille Oscar-ehdokkuuden ja kaikille neljälle päänäyttelijälle (eli Barria lukuunottamatta) Cannesin elokuvajuhlilla parhaan näyttelijän palkinnot poikinut elokuva on poikkeuksellisen uskollinen lähdetekstilleen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tekstiä ei ole pätkitty tai muokattu (niin kuin usein tuohon aikaan tehtiin), vaan sen annetaan rauhassa soljua koskemattomana leffan hieman alle kolmetuntisen keston ajan.

Yhden miljöön näytelmiin perustuvat elokuvat ovat usein staattisia, mutta Lumet'n adaptaation pelastavat sekä kuvaus että näyttelijät. Jo mainittu Hepburn on vuoroin majesteettinen ja haaveileva, vuoroin levoton ja panikoiva. Richardson, Robards ja Stockwell puolestaan vetävät myös roolinsa yhtäläisellä intensiteetillä, ja perheen kulissien hajoaminen on hikoiluttavaa seurattavaa.

Mustavalkoisen elokuvan visuaalinen ilme on viimeisen päälle hypnoottinen. Elokuva alkaa aika tavanomaisesta aurinkoisesta aamusta, mutta vähitellen varjot pitenevät ja hikipisarat näyttelijöiden kasvoilla korostuvat. Kuvakulmat vaihtelevat ahdistavista kaiken paljastavista lähikuvista vinoihin, kuin lattian rajasta kuvattuihin, kuvakulmiin. Boris Kaufmanin (Alaston satama [1954] ja yhteistyö Jean Vigon kanssa)  kamera luikertelee rauhallisesti ympäri kesäasuntoa, eikä paria kohtaa lukuunottamatta tule liian teatterimainen vaikutelma.

Yleensä pidän elokuvissa levottoman räikeyden lisäksi myös maalauksellisista asetelmista, mutta kuten sanottu, alkutekstin ollessa näytelmä tulee adaptaatiosta helposti liian mielenkiinnoton elokuvallisesta perspektiivistä. Kaufmanin unenomainen lähestymistapa sopiikin O'Neillin teokseen kuin nenä päähän. Musiikista vastaa André Previn, jonka kauniin helkkyvä piano korostaa vinksahtanutta tunnelmaa, mutta ei vie liikaa huomiota näyttelijöiltä.

Näytelmän ajatus sumusta ja halusta piiloutua siihen todellisuudelta toteutettiin elokuvassa erityisen hyvin eräässä hengästyttävän kauniissa kohtauksessa, jossa Mary kertoo menneisyydestään ja kamera liukuu pois pöydän ääreen kokoontuvasta perheestä. Lopulta Tyronet ovat vain pieni valosaareke pilkkopimeyden keskellä.  Olen siis ihan tyytyväinen, että päätin katsoa lohdutukseksi leffan.

Kirja + elokuva: Satayksi dalmatiankoiraa - Dodie Smith (1956) + elokuva Aristokatit (1970)

The Hundred and
One Dalmatians
190 s.

Not long ago, there lived in London a young married couple of Dalmatian dogs named Pongo and Missis Pongo. (Missis had added Pongo’s name to her own on their marriage, but was still called Missis by most people.) They were lucky enough to own a young married couple of humans named Mr. and Mrs. Dearly, who were gentle, obedient, and unusually intelligent—almost canine at times. They understood quite a number of barks: the barks for “Out, please!” “In, please!” “Hurry up with my dinner!” and “What about a walk?” And even when they could not understand, they could often guess—if looked at soulfully or scratched by an eager paw. Like many other much-loved humans, they believed that they owned their dogs, instead of realizing that dogs owned them. Pongo and Missis found this touching and amusing and let their pets think it was true.

Niin kuin monet muutkin lapset, tutustuin näihin pilkullisiin koiriin Disneyn elokuvan kautta. Kissaihmisenä en pitänyt 101 dalmatialaista (1961) -elokuvaa ihan yhtä suuressa arvossa kuin Aristokatteja (1970), mutta päätin silti katsoa jos alkuperäisessä teoksessa olisi jotain samantyyppistä viehätystä kuin siinä loppuunkulutetun VHS-kasetin rahisevassa kuvassa.

Satayksi dalmatiankoiraa on tosiaan hurmaava ja suloinen lukijaa kuitenkin aliarvioimatta, ja nimenomaan aliarviointi on se joka useimmiten ärsyttää eniten joissain lastenkirjoissa. Dearlyn perhe kävelyllä kokki ja hovimestari perässään, pahamaineinen Cruella de Vil joka aikoinaan erotettiin koulusta musteenjuonnin takia ja nyt peittää kaiken ruoan pippurilla sekä rakastaa tulta, Jasper ja Saul joiden lempisarja on What's My Crime? ja haaveilevat siihen osallistumisesta (parodia What's My Linesta, jota suosittelen vilkaisemaan Youtubesta jos tietovisailu ja menneen maailman julkkikset kiinnostavat), koirat ja niiden erilaiset persoonallisuudet jne.

Dearlyn perhe voi aluksi vaikuttaa vähän liian täydelliseltä ja imelältä, mutta he ovatkin lopulta aidosti miellyttäviä ihmisiä (ja koiria). Cruella on liioiteltu karikatyyrimainen pahis kaikessa paholaismaisuudessaan, mutta jotenkin se vain toimii. Lapset varmaankin pitäisivät häntä enemmänkin hauskana kuin liian pelottavana, vaikka Cruella tosiaan on erittäin paha. Koirien elämä näyttäytyy salaperäisenä kirjan ihmisille, mutta lukijalle ikään kuin kuiskutellaan kaikki niiden salaisuudet ja näin pääsee kannustamaan Pongoa tämän pelastusoperaatiossa. Alusta asti tietää kaiken sujuvan parhainpäin, mutta ikinä ei tiedä keitä pelastustiimi kohtaa matkallaan. Pikku Tommy edustaa kaikkia niitä, jotka pelkäävät tuntematonta: tämä käyttäytyy huonosti vain siksi, ettei ole ikinä tutustunut koiriin. On niin helppoa olla vähättelevä sellaisia kohtaan, joita ei elämässään ole kohdannut.

Aikuisen silmin lukiessa toisaalta näkee esimerkiksi asenteen perhe-elämää kohtaan: Missis Pongo on hellä ja äidillinen mutta myös aika tollo (muut henkilöt nauravat kun Missis ei osaa selitystenkään jälkeen erottaa vasenta ja oikeaa jne.), kun taas Cruella on tyylikkäästi pukeutunut mutta paha ja erittäin huono kodinhengetär. Rinnastuksen huomaa helposti, mutta en usko sen olevan suuri ongelma kun ottaa huomioon miten herra Dearly huolehtii pennuista niiden synnyttyä tai kuinka rohkeaksi Missis pikkuhiljaa tulee yrittäessään pelastaa pentunsa. Kirjassa on itse asiassa useita kohtia, joista näkyy miten Smith lähti aivan päinvastaiseen suuntaan asenteissaan mitä voisi julkaisuajankohdan puolesta luulla.

Satayksi dalmatiankoiraa on lämminhenkinen ja hyvällä tavalla hullunkurinen, mutta ei kuitenkaan onnistunut ihan täysin voittamaan minua puolelleen. Siinä ei ole sellaista särmää, jota lastenkirjallisuudesta etsin, enkä ole hirveän kiinnostunut eläinten seikkailuista ylipäätään (vaikka rakastankin älyttömän paljon eläimiä; yksityinen eläintarha olisi aika jees). Kesäpäivään tämä oli silti ihan mukava ja kevyt luettava ja kirjassa tavattavat eri (koira)persoonat ovat aika hauskoja. Yksittäisistä kohtauksista erityisen merkillepantavia ovat esimerkiksi koskettava aavekoirakohtaus sekä se kun koirat vaeltavat kirkkoon, ja jonka myötä Cruella de Viliä alkaa ajatella vähän toisesta näkökulmasta. Kirjan puolesta puhuvia seikkoja on siis jonkin verran, mutta minua se ei ihan kokonaan tavoittanut. Jos Smithillä kuitenkin on samanlainen lähestymistapa ja kirjoitustyyli Linnanneidon lokikirjassa (1948), niin odotan kyllä innolla sen lukemista.

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

- - - -

Arvion jätin tällä kertaa muhimaan muutamaksi päiväksi luonnoksiin, koska sain päähäni katsoa nuo alussa mainitsemani elokuvat. Muutama sana siis vielä niistä, ja ehkä innostun tulevaisuudessa useamminkin vertailemaan filmatisointeja alkuperäisteosten kanssa.

101 DALMATIALAISTA (1961)

IMDB

Ohjaajat: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman

Pääosissa (äänet): Rod Taylor, Cate Bauer, Betty Lou Gerson, J. Pat O'Malley

Pongo: My story begins in London, not so very long ago. And yet so much has happened since then, that it seems more like an eternity.

Näin jälkeenpäin ajatellen pidin näistä elokuvista ehkä osittain animaatiotyylin takia. Halvalla xerografia-tekniikalla toteutettu luonnosmaisuus tuo elokuviin vähän rosoisuutta (ykkössuosikkini xerografian kulta-ajalta on ehdottomasti Basil Hiiri, mestarietsivä (1986)), ja nykypäivän animaatioista Sylvain Chomet'n sympaattinen tyyli muistuttaa näitä eniten. Boheemi poikamieselämä vaihtuu Pongolla ja tämän omistajalla perhe-elämään, mutta sama maanläheinen tunnelma jatkuu silti alun jälkeenkin. Lapsena en kiinnittänyt huomiota ollenkaan tapahtumapaikkaan, mutta nyt alkuperäiskielellä oli hauska kuunnella cockneyta puhuvia pahiksia ja muita hieman hienostuneempia aksentteja.

Lontoo olisi voinut vähän enemmänkin näkyä tarinassa, mutta ymmärrän kyllä että lastenelokuvassa halutaan keskittyä enemmän juoneen, ja tässä olikin muutettu sitä vähän virtaviivaisemmaksi. Cruellan taustaa ei juurikaan selitetty ja jostain syystä Saulin nimi oli muutettu Horaceksi. Muutokset olivat kaikki silti ymmärrettäviä ja hyviä päätöksiä (laajempi henkilö- ja tapahtumakaarti olisi tehnyt elokuvasta sekaisemman), eivätkä ne paljoa vaikuttaneet katselukokemukseen, vaikka lapsuuden kirkassilmäisyys olikin suurimmaksi osaksi hävinnyt enkä ihan samoille kohdille naurahtanut kuin aikoinaan.

Virkistävää että Disney halusi tehdä välillä lämminhenkisiä eläinelokuvia prinsessasatujen sijaan, ja koirien ilmeikkyys olikin yksi elokuvan parhaista puolista. Ääninäyttelijät olivat kaikki erittäin ammattitaitoisia, erityisesti Hitchcockin Linnuissa (1963) pääosaa esittänyt ja tässä Pongon äänenä toiminut Rod Taylor. Kaunotar ja Kulkuri esiintyvät elokuvassa cameorooleissa, mutta en ollut tarpeeksi tarkkasilmäinen bongaamaan niitä kuvasta, vaan luin asiasta vasta jälkeenpäin.

ARISTOKATIT (1970)

IMDB

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman

Pääosissa (äänet): Phil Harris, Eva Gabor, Roddy Maude-Roxby, Dean Clark, Liz English,, Gary Dubin

Marie: Ladies don't start fights, but they can finish them!

Kaikki edellä sanomani pätee oikeastaan myös tähän. Animaatiotyyli viehättää jälleen, ja verrattuna esimerkiksi Prinsessa Ruususen (1959) kulmikkuuteen, on xerografiassa enemmän lämpöä ja sielua. Tosin elokuvatkin ovat aika erilaisia. Siinä missä koirien maailma sijoitettiin boheemiin Lontooseen, asuvat Aristokattien kissat pariisilaisessa hienostokorttelissa. Hovimestarin yritettyä hankkiutua perinnön saavista kissoista eroon, ne ajautuvat erilaisiin seikkailuihin O'Malleyn kanssa. Animaatio taipuu niin palatsimaisiin asuntoihin kuin räkäisiin sivukujiinkin Pariisin laitamilla. Täällä kuullaan tanssijalan vipattamaan saava kappale Ev'rybody Wants to Be a Cat. Muilta osin soundtrack ei ole ikimuistettava, mutta tuo yksi ilahdutti aikoinaan kerta toisensa jälkeen. Mitä taas kissoihin tulee, niin pennut olivat edelleen syötävän suloisia ja O'Malley ihana kujakatti.

- - - -

Yleensä Disneyn elokuvat ovat monessakin suhteessa ongelmallisia (esimerkiksi alkuperäisteoksiin vertailtaessa), eikä animaatio ihan kaikissa vakuuta, mutta nämä kaksi eläimiin keskittyvää elokuvaa ovat mukavan hyväntuulisia ja tyyliltään mutkattomia. Onneksi ei tarvinnut yhtään katua näiden katsomista, koska kyllä sitä lapsuuden taikaa oli vielä jäljellä.

Apinoiden planeetta - Pierre Boulle (1963) + elokuva Apinoiden planeetan synty (2011)

La planète des singes
128 s.

Me astuimme ulos purrestamme ja Hector tuli meidän perässämme.  Professori Antelle tahtoi ehdottomasti ensin tutkia tarkkaan ilmanlaadun.  Tulos oli rohkaiseva: ilma oli koostumukseltaan samanlaista kuin maan päällä, paitsi että tiettyjä jalokaasuja oli eri suhteessa.  Ilmeisesti sitä voi erittäin hyvin hengittää.  Me olimme kuitenkin äärimmäisen varovaisia ja kokeilimme sitä ensiksi simpanssiimme.  Apina vaikutti onnelliselta, kun se pääsi vapaaksi puvustaan eikä sitä vaivannut mikään.  Se oli kuin päihdyksissä siitä että se oli taas vapaa ja sai liikkua tukevalla pohjalla.  Se pomppi sinne tänne ja alkoi sitten juosta metsää kohti ja jatkoi loikkimistaan puiden oksilla.  Se häipyi kauemmas ja katosi, vaikka me huidoimme ja huusimme sitä.

Lyhyessä kehyskertomuksessa Jinn ja Phyllis lomailevat avaruudessa ja löytävät pullopostia, jonka sisältä löytyvässä viestissä lehtimies Odysseus Mérou kertoo tutkimusmatkasta Betelgeuse-tähdelle.  Vuosi on 2500 ja Mérou, professori Antelle sekä lääkäri Arthur Levain laskeutuvat planeetalle, jonka olosuhteet ovat samanlaiset kuin Maassa, mutta sitä asuttavat villieläinten kaltaiset ihmiset sekä älykkäät simpanssit, gorillat ja orangit.

Taikakirjaimet-blogin innoittamana halusin lukea vihdoin Apinoiden planeetta (1968) -elokuvan taustalla olevan kirjan.  Pieniä eroavaisuuksia näistä kahdesta löytyy, ja suurimmat taitavat liittyä loppuratkaisuun sekä elokuvasta puuttuvaan kehyskertomukseen.  Loppuratkaisussa on periaatteessa sama idea, ja pidän molemmista toteutustavoista, mutta kehyskertomus ei olisi välttämättä elokuvassa toiminut ollenkaan.

Evoluution ajautumista aivan toiseen suuntaan Boulle selittää uskottavasti, ja välineellisen ehdollistamisen kokeileminen ihmisiin herättää paljon ajatuksia, puhumattakaan julmemmista kokeista.  Apinayhteiskunta esitetään kuitenkin niin, että sen toiminta kyseenalaistaa samalla myös meidän ihmisten yhteiskunnan.  Mérouta järkyttää tiedemiesten teot ja ihmisten alistaminen, ja voikin kysyä miksi.  Miksi ihmisille tehtävät julmuudet aiheuttavat kylmiä väreitä, mutta esimerkiksi gorillojen salametsästys ei?  Miksi gorillojen ihmismetsästys ällöttää, mutta rikkaiden metsästyssafarit ei?  Ihmiset ovat tottuneet alistamaan muuta luontoa niin kauan, että apinoiden hallitsema maailma tuntuu luonnottomalta ja hullulta.  Mérou ei ota kantaa ihmisten julmuuteen, vaan yhteyksien vetäminen jää lukijan vastuulle.

Planeetan hierarkiassa ei ole käytetty hyväksi eri apinalajien käyttäytymiseen liittyviä piirteitä, vaan gorillat vaikuttavat olevan väkivaltaisempia kuin simpanssit, mutta ehkä muunlainen lähestymistapa ei olisi sopinut tarinassa käsiteltyihin ammattikuntiin.  Méroun asenteessa olin huomaavinani toisinaan rivien välistä paistavaa raivostuttavaa ylimielisyyttä, ja erästä naispuolista yksilöäkään kohtaan ei kuulemma voinut olla kauaa vihainen, koska tällä oli niin hyvä vartalo.

Jotenkin tällaisia aivopieruja lukiessa toivoo todella, että on ymmärtänyt ne väärin tai että ne olisivat kokonaan päähenkilön eivätkä kirjailijan ajatuksia.  Toisaalta olin iloinen, että Zira ja Cornelius olivat olemassa myös kirjassa.  Mérou on älykkäänä ihmisenä jonkinlainen anomalia apinoiden joukossa, ja tämän kohtaamisia planeetan asukkaiden kanssa onkin luonnehdittu taitavasti.  Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen tieteiskirjallisuuden klassikko, vaikka kallistunkin enemmän elokuvan puolelle.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Vive la France!

APINOIDEN PLANEETAN SYNTY (2011)

IMDB
Ohjaaja:  Rupert Wyatt
Pääosissa:  Andy Serkis, James Franco, John Lithgow, Freida Pinto, Karin Konoval, Terry Notary

Tim Burtonin versio Boullen kirjasta oli aikoinaan katastrofi, koska siitä oli karsittu kaikki mielenkiintoinen pois ja jäljelle jäi yksiulotteinen toimintapläjäys.  Halusin kuitenkin antaa tälle uusimmalle elokuvasarjalle mahdollisuuden, koska planeetan syntyhistoria kiinnosti jonkin verran varsinkin kirjan lukemisen jälkeen, ja tällä hetkellä tämä kiinnosti enemmän kuin vanhemmat elokuvat.  Koska kyse on tosiaan elokuvasarjasta, niin planeetan alkuvaiheisiin ehditään syventymään tarpeeksi.

Kyseessä on siis tarina apinoiden planeetan synnystä.  Idea on samantapainen kuin vuoden 1972 elokuvassa, mutta tästä alkaa kuitenkin omanlaisensa elokuvasarja.  Tiedemies Will Rodman testaa uutta lääkettä simpansseihin, ja pelastaa yhden niistä epäonnistuneen kokeen jälkeen.  Caesar-simpanssi on huippuälykäs ja erinäisten vastoinkäymisten jälkeen päätyy johtamaan apinoiden vallankumousta.

Kuten kirja, tämäkin herättää ajatuksia ihmisten ja eläinten suhteesta.  Caesarin loppukohtaus on koskettava eikä toimintakaan ole hassumpaa.  Uskottavuusepäilyjä on ollut apinoiden voimakkuuden suhteen, mutta ihmisapinathan ovat oikeasti todella vahvoja.  Simpanssit ovat juuri oikea ryhmä johtamaan kapinaa, koska ne ovat sekä ketteriä että vahvoja (luin muutama vuosi sitten uutisen, jossa kerrottiin erään naisen lemmikkisimpanssin repäisseen tältä käden irti).

Alkuperäisen elokuvan faneille on tiedossa huippuhetkiä kun kohtauksista ja hahmojen nimistä saa bongata lukuisia viittauksia siihen.  Elokuva toimii toki myös muillekin, mutta viittausjoukko on vain pientä ekstraa, joka saa kunnioittamaan tekijöitä vielä enemmän koska ovat ottaneet huomioon meidät vanhemmatkin fanit.

Aluksi heräsi kysymys siitä, miten pienehkö joukko Caesarin johtamia apinoita pystyy valtaamaan kokonaisen maapallon, mutta onneksi viimeistään loppukohtaus antaa vastauksia.  Siitä onkin sitten mukava siirtyä tänä kesänä ensi-iltaan tulevaan jatko-osaan.  Täytyy sanoa, että odotan innolla.

Kirja + elokuva: Titanicin kohtalonyö - Walter Lord (1955)

A Night to Remember
208 s.

High in the crow's-nest of the new White Star Liner Titanic, Lookout Frederick Fleet peered into a dazzling night.  It was calm, clear and bitterly cold.  There was no moon, but the cloudless sky blazed with stars.  The Atlantic was like polished plate glass; people later said they had never seen it so smooth.

    This was the fifth night of the Titanic's maiden voyage to New York, and it was already clear that she was not only the largest but also the most glamorous ship in the world.  Even the passengers' dogs were glamorous.

    - -  That was all another world to Frederick Fleet.  He was one of six lookouts carried by the Titanic, and the lookouts didn't worry about passenger problems.  They were the "eyes of the ship", and on this particular night Fleet had been warned to watch especially for icebergs.

Tänään oli aurinkoinen ja hieman tuulinen päivä.  Illan viilennyttyä aion keittää kupin teetä, lueskella hetken sängyssä ja sukeltaa lämpimän peiton alle.  Tämän ajastetun kirjoituksen julkaisuajankohtana, klo 2.20, nukun jo sikeästi ja aamulla todennäköisesti herään taas auringonpaisteeseen ja kiireettömään päivänaloitukseen.  Mieli ei silti ole ihan rauhallinen, vaan ajatuksissa pyörii kaikenlaista tämän kirjan jälkeen.

Vuonna 1912, 102 vuotta sitten, samana päivämääränä ja samana kellonaikana viimeinenkin osa Titanicista upposi hyiseen Atlantin valtamereen.  Tyynen veden pinnalla kellui sekalaista rojua, joka oli vain pari tuntia aiemmin koristanut laivan kansia, ravintoloita ja hyttejä.  Pelastusveneissä ihmiset tuijottivat hiljaisina ja tyrmistyneinä uppoamattomaksi uskotun aluksen katoamista syvyyksiin.

Viisi päivää aiemmin, 10. huhtikuuta, Titanic lähti neitsytmatkalleen Southamptonista päämääränään New York City.  On selvää, että alus oli hienoin siihen mennessä nähty, vaikka sen loisteliaisuus sai ainakin Lordin teokseen asti vuosi vuodelta yhä liioittelevampia sävyjä ihmisten muisteluissa.  Aluksen uskottiin olevan täysin uppoamaton, ja pienen vahingonkin sattuessa se pystyisi kellumaan vaivatta.

Titanic törmäsi jäävuoreen 14. huhtikuuta klo 23.40, koska väistöliike oli jo liian myöhäistä.  Matkustajat pyrittiin pitämään rauhallisena, ja suurin osa varmasti uskoi ettei mitään hätää olisi, olihan alus todettu täysin turvalliseksi.  Lord tavoitti noin 63 selviytyjää (joitain tietoja saatiin myös näiden sukulaisilta), joiden lausuntojen pohjalta kirja on koostettu.  Viimeisen yön vaiheita kerrataan luettelemalla matkustajien sekä miehistön nimiä ja miten nämä reagoivat tilanteeseen.

Aikakauteen kuuluva tietynasteinen jäykkyys käy ilmi siinä, miten eräät suhtautuvat kylmän rauhallisesti katastrofin alkuun, vaikka ymmärtävät tilanteen vakavuuden.  Joidenkin itsepäisyys on taas hämmästyttävää: pitäisi ajatella pelastautumista, mutta jalokivet on ehdottomasti saatava hytistä mukaan.  Jotkut kieltäytyvät laittamasta pelastusliiviä, koska se tuntuu epämukavalta päällä.

Suurin asia, joka sai huokailemaan turhautuneena, oli hengenvaarallisessakin tilanteessa vaikuttava luokkatietoisuus.  Suurin osa kolmannesta luokasta jätettiin oman onnensa nojaan ja vaeltamaan eksyneinä jättimäisen laivan käytävillä, koska eivät kielimuurinkaan takia tienneet mitä tehdä ja minne mennä, saati sitten mitä on tekeillä.  Portteja suljettiin varmistamatta ettei niiden takana ollut enää ihmisiä.  Onnettomuuden jälkeen lehdistössä reviteltiin otsikoita suurmiesten traagisista kuolemista tai jännittävistä selviytymistarinoista, mutta kolmannen luokan matkustajista kukaan ei ollut kiinnostunut.

Toisaalta, liikuttavat hetketkin olivat sitten todella pysäyttäviä.  Naiset ja lapset pääsevät pelastusveneisiin ensin, mutta rouva Straus on epävarma.  Hetken mietittyään tämä päättää jäädä miehensä kanssa laivaan: "We have been living together for many years.  Where you go, I go."  Suostuttelu on turhaa, ja kun ystävät yrittävät ehdottaa herra Strausille, että tämä yrittäisi päästä veneeseen, Straus kieltäytyy menemästä ennen muita miehiä.  Rouva Straus taputtaa miestään kädelle ja hymyilee tälle.  Nämä istuvat kansituoleille, eikä kumpaakaan nähdä tuon yön jälkeen enää koskaan.  Muitakin naisia kieltäytyy jättämästä miehiään.  Eräs miehistön jäsenistä yrittää pitää sylissään pientä lasta, mutta laivan alkaessa upota kovaa vauhtia miehen ote lipeää.

Kirjan toteutustavasta voisi tietysti huomauttaa, esimerkiksi luettelomaisesta lähestymistavasta, jonka vuoksi henkilöistä on vaikeaa pitää lukua.  Ei tuo ehkä silti olekaan tarkoituksena, vaan antaa mahdollisimman monelle ääni.  Kolmen pisteen yliviljelyynkin tottuu jonkin ajan kuluttua.  Puutteet eivät siis ole hirveän olennaisia, eivätkä ne jää päällimmäisenä mieleen.  Sitä vain keskittyy tapahtumien seuraamiseen, ja kun kirjan takaosan matkustajaluettelosta näkee kuka selviytyy ja kuka ei, sydän jysähtää.  Kolmannen luokan matkustajista löytyi muutama suomalainenkin, mutta nopean vilkaisun perusteella kukaan heistä ei selvinnyt.  Lord on kerännyt kirjaan myös Titanicin teknisiä tietoja, upeita kuvia aluksen vaiheista sekä joistain henkilöistä.  Lord myös kiittää lopussa niitä, jotka ovat antaneet panoksensa kirjan kokoamiseen.  Kovin tarkkaan keskusteluja ja tapahtumia ei ole mahdollista kirjata, koska paikalla olleilla on aina omanlaisensa näkemys, mutta hyvän kuvan tämä silti antaa sekä tapahtumista että aluksella olleista ihmisistä.

Ajatuksissa siis pyörii kaikenlaista, lähinnä "entä jos?" -kysymyksiä.  Entä jos Titanic olisi ottanut paremmin huomioon varoitukset jäävuorista ja olisi pystynyt välttämään onnettomuuden kokonaan?  Entä jos muut alukset olisivat toimineet nopeammin saatuaan Titanicin hätäkutsun?  Entä jos miehistö olisi ollut paremmin koulutettua ja osannut siten toimia evakuointitilanteessa?  Entä jos pelastusveneitä olisi ollut enemmän kuin vain puolelle aluksen ihmisistä?  Entä jos enemmän kuin yksi pelastusvene olisi kääntynyt takaisin ja enemmän kuin kolmetoista ihmistä olisi pelastunut (veneissä oli tilaa vielä sadoille, koska ne oli laskettu veteen puolityhjinä)?  Millekään näistä ei voi enää mitään, mutta tapahtumasarjassa oli niin monta tekijää, jotka olisivat voineet muuttaa lopputuloksen.

* * * *

A NIGHT TO REMEMBER (1958)

IMDB

Ohjaaja:  Roy Ward Baker

Pääosissa:  Kenneth More, Laurence Naismith, Robert Ayres, Honor Blackman, Anthony Bushnell, Michael Goodliffe

Katsoin melkein heti kirjan kansien sulkemisen jälkeen siitä tehdyn elokuvan.  Täytyy sanoa, että kyllä tämä aika lailla päihitti Cameronin näkemyksen, jossa väkisin väännettiin elämää suurempaa rakkaustarinaa, jotta katsojilla varmasti tirskahtaisivat kyyneleet silmistä.  Kyllä itsellekin niin aikoinaan kävi, mutta itken muutenkin helposti elokuvia katsoessa, joten sillä ei sinänsä ole mitään merkitystä.  Tunnemyrskyn aiheuttaminen ei aina takaa laadukkuutta.

Baker pysyttelee realistisuudessa ja on lisäksi kunnioitettavan uskollinen alkuperäisteokselle.  Kuvaus on hienoa ja laivan uppoaminen toteutettu uskomattoman hyvin ottaen huomioon elokuvan ajankohdan.  Mustavalkoisuus pitää asiat yksinkertaisina antaen tilaa tapahtumien kuvaukselle.  Näyttelijöistä pidin erityisesti kapteeni Smithiä esittäneestä Naismithista.  Epätoivo ja pettymys näkyi silmistä, mutta langat pysyivät silti käsissä ja rauhallisuus säilyi loppuun asti.  Eivät muutkaan huonoja olleet, ja olikin itse asiassa mukava nähdä vaihteeksi itselle tuntemattomia nimiä.

Kirja + elokuva: Bel-Ami - Guy de Maupassant (1885)

303 s.

Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin.  Oli päästy niihin huntuihin, joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi kohottelee hameita.  - -  Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin muotoisen maljakon.  He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin makua ja niitä ajattelematta.  Koko heidän huomionsa oli kohdistunut vain siihen, mitä he sanoivat.  He olivat aivan hukkuneet rakkauden mereen.

Georges Duroy on aluksi arka ja epävarma aliupseeri, mutta saa vähitellen jalansijan sanomalehtimaailmassa ja  janoaa koko ajan enemmän valtaa.  Duroy on itseriittoinen unelmoija sekä opportunisti, joka ei ole valmis tekemään sinnikkäästi töitä unelmiensa eteen vaan kulkee sieltä missä aita on matalin.  Toisaalta, La Vie Francaise -lehden toimituksessakin lähinnä pelaillaan päivät pitkät, kehitellään artikkeleita haastattelujen pohjalta, joita ei ole ikinä edes tehty ja keplotellaan rahan kanssa.  Duroy epäilee aluksi omia kykyjään, mutta ehkä ympäristö opettaa selviytymään vähemmälläkin vaivalla, tai ehkä tällä ei edes ole todellisia kykyjä.

Duroy on kirjan edetessä yhä sydämettömämpi, mutta jollain kieroutuneella tavalla oli silti viihdyttävää seurata tämän seikkailuja naisten helmoissa "soreat viikset" väpättäen.  Duroy kiipeää huipulle reittä pitkin, ja joskus tilaisuuksia yhteiskunnassa etenemiseen tarjoutuu myös vähän makabeerilla tavalla.  Ennen kaikkea limanuljaska on pelkkä jäljittelijä ja nousukas, vaikka haluaakin olla suuri ja ihailtu maailmanmies.  Ensimmäinen artikkelikin on omaa käsialaa vain kirjaimellisesti, sillä samassa sanomalehdessä työskentelevän Duroyn entisen armeijakaverin vaimon ajatukset ja ideat ovat oikeasti sen taustalla (joka itse asiassa "auttaa" miestäänkin artikkelien tekemisessä).

Maupassantin kyynistä maailmankuvaa keventää kuitenkin pinnan alla kupliva hilpeä satiirisuus.  Romaani pilkkaa kepeästi keskinkertaisuutta, ja luulen ettei sitä ole tarkoitus ottaa aivan niin tosissaan kuin moni tuntuu tekevän.  Maupassant näyttää olevan yksi niistä helpoiten luettavista klassikkokirjailijoista, joiden teksti ei tarjoa hirveästi haastetta, mutta jotka kietovat tarinallisesti lukijan pikkusormensa ympärille.

* * * *

Suomentaja:  Arvi Nuormaa

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot, 1800-luvun kirjat ja Lue kirja ja katso elokuva

BEL AMI (2012)

Ohjaajat:  Declan Donnellan ja Nick Ormerod

Pääosissa:  Robert Pattinson, Uma Thurman, Kristin Scott Thomas, Christina Ricci, Colm Meaney, Philip Glenister, Holliday Grainger

Huhhei, enpä olisi uskonut katsovani enää vapaaehtoisesti mitään Pattinsonin elokuvaa, mutta kirja sopikin mainiosti elokuvahaasteeseen joten miksipäs ei.  Pukudraama on muutenkin sellainen elokuvalaji, joka hyvin tehtynä on todella mukavaa viihdettä mihin tahansa päivään.  Harmi ettei tämä kuulunut siihen hyvin tehtyjen kategoriaan, mutta vähän aavistelinkin sitä etukäteen.  Duroyn rooliin kuvittelin koko ajan kirjaa lukiessani Aaron Johnsonin Vronsky-tyylissään.  Täydelliset Georges Duroy -viikset!

Ei Pattinson ihan onneton ollut, mutta vähän epämukavalta tämä ajoittain näytti (vai tuntuikohan vain minusta epämukavalta?).  En hirveästi pidä näistä uuden sukupolven nuorista näyttelijöistä, joilla ei tunnu olevan minkäänlaista ilmeikkyyttä tai taitoa oikeasti keskittyä rooliin.  Elokuvassa noin muuten oikaistiin turhan paljon isoissa juonikuvioissa, ja kokonaisuus jäi tästä syystä pinnalliseksi.  Pidin myös paljon Maupassantin kuvailuista (varsinkin romaanin loppu oli hieno), joten en tempautunut elokuvan tunnelmaan samalla lailla kuin kirjaan.  Elokuva oli lähinnä hätäinen tiivistelmä kirjan tapahtumista, ja itse asiassa mitä enemmän tätä nyt ajattelen, sitä enemmän alkaa ärsyttää.

Kumpi voitti?  Kirja