Klassikkohaaste, osa 5: David Copperfield - Charles Dickens (1849)

Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman. Aloittaakseni elämäkertani elämäni alusta mainitsen, että synnyin (kuten minulle on kerrottu ja kuten uskon) eräänä perjantaina kahdentoista aikaan yöllä. Kellon lyöntien ja minun parkumiseni havaittiin kajahtavan ilmoille yhtaikaa.

Kymmenen vuoden ajan tämä paksukainen on möllöttänyt kirjahyllyssäni näyttäen surulliselta ja yksinäiseltä jossain kynsilakkojeni takana, odottaen tyynesti ja kärsivällisesti, että nostaisin sen vielä joskus piilostaan. Vaikka Dickens on yksi lempikirjailijoistani, David Copperfield oli aina hänen tuotannostaan vähiten houkuttelevin sekä juoneltaan että muuten. Aloin menettää toivoni, että jaksaisin tarttua toimeen. Copperfieldin tarinassa on samankaltaisuuksia Dickensin oman elämän kanssa ja oli ilmeisesti myös tämän oma suosikki, mutta miksi juuri tästä romaanista pitäisi välittää?

Vastaus: koska se on Dickensiä. Alkuun sitä katsoo tuskastuneena sivumäärää (omassa suomennetussa painoksessani 1036) ja kyntää muutaman ensimmäisen kappaleen varmana siitä, ettei koko hommasta tule ikinä mitään. Voisi vain luovuttaa ja lukea sarjakuvan tai jotain. No, Richard Armitagen lukeman äänikirjan kanssa luovutinkin, koska huolimatta tämän hienosta eläytymisestä en vain päässyt tunnelmaan yhtä hyvin kuin paperikirjan kanssa.

Sitten alkaa tapahtua jotain taianomaista. Alat päästä tekstiin sisälle. Sitä melkein alkaa puhua hahmoille, varoittaa, onnitella, itkeä kun joku epäonnistuu tai menettää jonkun. Tapahtuu kiintymistä. Copperfieldissä on uskomaton kavalkadi mielenkiintoisia hahmoja, mutta se ei itsessään riitä. Niin kuin monissa muissa romaaneissaan, Dickens on taitava herättämään eloon hahmonsa.

Davidin eksentrinen isotäti, Betsey Trotwood, vihaa aaseja ja on hieman temperamenttinen, mutta kun on rehellisyyden ja suoraselkäisyyden aika, hän laukoo totuuksia hämmästyttävän suorapuheisesti ja ymmärrettävästi antaa kärsimyksestä vastuussa olevien ihmisten kuulla kunniansa. Teräsrouva ja pohjimmiltaan luotettava, ja ansaitsee ehdottomasti kyräillä Betsey Trotwood -pubin asiakkaita.

Spektrin toisesta päästä löytyy Uriah Heep (joka pohjautuu todennäköisesti kirjailija ja väärentäjä Thomas Powelliin), kaksinaamainen näätä, manipuloiva typerys, jolla on pokkaa teeskennellä kuin olisi vain köyhä ja säälittävä otus, vaikka juonittelee toisten pään menoksi. Heepin vilpillisyys ja tyhjä mielistely tekevät tästä yhden ikimuistoisimmista antagonisteista Dickensin maailmassa.

Sitten löytyy tietenkin vielä pakkomielteinen kirjeiden kirjoittaja ja luottoja haaliva Wilkins Micawber (esikuvanaan Dickensin isä), Copperfieldin ankara isäpuoli Edward Murdstone, komea ja pidetty mutta loppujen lopuksi petollinen ja selkärangaton James Steerforth, ahkera ja kunniallinen Tommy Traddles, kaunis ja lapsellinen mutta itsestään yllättävän tietoinen Dora Spenlow (jonka uskotaan olevan Dickensin nuoruuden rakkaus) jne. Kaikki nämä ilmestyvät esiin Copperfieldin muistoista osana tämän elämäntaipaleen suruja ja menestystä, läpi hyvän ja pahan, mutta mitä enemmän hahmojen kanssa viettää aikaa, sitä vahvemmin ne muuttuvat lihaksi epäselvästä menneisyyden sumusta.

Jopa pienistä pienimmät varjoissa pysyttelevät sivuhenkilöt kuvataan tinkimättömällä tarkkanäköisyydellä. Erityisesti Martha jää mieleen: nuori nainen on vajonnut alas skandaalinkäryisen menneisyytensä takia, mutta suoraa selitystä ei hänen teoilleen anneta. Monet Marthan kaltaiset vaelsivat viktoriaanisen Lontoon katuja, mutta oli Martha sitten antautunut prostituutiolle tai ei, hän osoittaa olevansa hyväntahtoisempi kuin monet muut hahmot.

Huomattavaa on myös se, miten kaikki hahmot (ehkä Heepiä lukuunottamatta) ovat elämänmakuisia kaikkine virheineen ja hyvine hetkineen. Jopa itse Copperfield, jonka kokemukset ja urakehitys heijastavat Dickensin elämää, ei näyttäydy kylmän sankarillisessa valossa, vaan ihmisenä, joka on tietoinen omista heikkouksistaan ja katuu joitain (mahdollisesti jopa loukkaavia) päätöksiä, joita on elämänsä varrella tehnyt.

Kun on viettänyt niin paljon aikaa näiden ihmisten kanssa, on ymmärrettävää, ettei halua päästää irti. Kun käänsin viimeisen sivun ja luin viimeiset sanat, olo oli tyhjiin puserrettu (okei, ehkä itkinkin hieman). Mitäs nyt sitten? Näin pitkä romaani, jossa on hervottomasti hahmoja, ei aina välttämättä osoittaudu ajan ja panoksen väärtiksi, mutta kun toteutus on hyvä, tarina pysyy ikuisesti mielessä. Dickens kirjoittaa kiehtovasti, eikä tämä näy missään muussa kohtauksessa niin hyvin kuin myrskykohtauksessa. Totta kai kerronnassa on karikoitakin, mutta niitä löytyy väistämättömästi muistakin romaaneista. Kuten sen päähenkilö, David Copperfield ei ole täydellinen, mutta se on mukaansatempaava, palkitseva, kaunis ja maailman parasta seuraa.

David tuntui ystävältä, ja kaipaan jo kaikkea tätä. Kuten kaiken muunkin kohdalla, loppu on vääjäämätön, mutta toisin kuin oman elämän, Davidin elämän voi elää koska tahansa uudelleen.

__________

Suomentaja:  J. Hollo
Klassikkohaasteen kooste Tekstiluola -blogissa

The X-Files: Cold Cases - Joe Harris, Chris Carter et al. (2017)

Nyt vaihteeksi jotain erilaista, eli sukellus äänikirjojen maailmaan. Cold Cases oli David Copperfieldin lisäksi toinen Audible-kirja, jonka hankin ilmaiseksi krediitillä. En edes muista, minkä ostin ensin, mutta palautin sen salamannopeasti nähtyäni tämän. Olen ollut erittäin nuoresta iästä lähtien Salaiset kansiot (1993-) -fani, joten olihan tätä nyt ihan pakko kokeilla (ja koska hei, se oli ilmainen). Sarjakuvat eivät ole tuttuja, koska vaikka olen antaumuksella lukenut Buffyn jatkoa, en ole jostain syystä ollut innostunut Salaiset kansiot -jutuista kirjoitetussa muodossa.

Äänikirja kuitenkin kiinnosti jo ihan senkin takia, että Duchovny ja Anderson ovat mukana. Cold Cases (jatko-osa, Stolen Lives, ilmestyy lokakuussa) on siis edellä mainittujen Joe Harrisin sarjakuvien äänikirjaversiointi, ja sen menestyksen salaisuutena on se, että tarinaa on lähestytty radiokuunnelmana eikä normaalina äänikirjana. Tuotanto on äänitehosteineen erinomainen, mutta formaatti tietysti pakottaa dialogiin vähän kömpelyyttä, koska kuuntelija täytyy tehdä tietoiseksi siitä, mitä hahmot näkevät edessään tai koska esim. joku ottaa osumaa luodista. Normaalissa äänikirjassa tämä ei olisi ongelma, mutta tarina ei toisaalta heräisi samalla tavalla eloon.

Tätä ei voisi kuvitellakaan ilman Duchovnya ja Andersonia, mutta muitakin tuttuja ääniä on saatu mukaan tuomaan aitoutta. Näytteleminen on paikoin hieman hapuilevaa, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että tilanteisiin reagoiminen livenä kuvauksissa on erilaisempi kokemus kuin pelkän dialogin lukeminen, mutta kaiken kaikkiaan näyttelijät (myös pienimpien sivuosien esittäjät) suoriutuvat hommastaan hienosti. Jännittävät kohtaukset tuntuvat jännittäviltä, fanien rakastamaa huumoria löytyy jne.

Ostaisinko tämän normaalihintaisena? Luultavasti en, mutta se johtuu siitä, etten ylipäätään maksaisi mistään äänikirjasta melkein 30 dollaria (enkä itse asiassa paperikirjastakaan, jollei se ole jokin erityinen aarre). Cold Cases on joka tapauksessa kiva herkkupala sarjan faneille, ja se myös täyttää muutaman pienen aukon X-Files-maailmassa ja hieman laajentaakin sitä. Kesto on vain hieman yli neljä tuntia, joten se on mahdollista kuunnella päivässä, mutta itse säästin jaksot pitämään seuraa kesäisillä pyörälenkeilläni.

Muutin nyt Audible-jäsenyyteni kevytjäsenyydeksi, eli maksamalla kymmenen dollaria seuraavasta vuodesta (!) sain pitää tähän mennessä kerätyt krediitit ja ostetut kirjat. Krediittejä ei tänä aikana saa uusia, mutta kirjoja saa ostaa, ja todennäköisesti tulen sortumaan johonkin. Alien-ihanuuksia esimerkiksi löytyy useita (Rutger Hauer!), ja mikä sopisikaan paremmin "alukseni" lukon avaimessa killuvaan avaimenperään kuin Alien-tarinan kuuntelu?

PS. Tästä lähin yritän elävöittää postauksiani enemmän kuvilla, koska pelkät kirjankannet alkoivat tylsistyttää. En kuitenkaan ota tätä mitenkään hirveän vakavasti, eli jos johonkin postaukseen en löydä inspiraatiota, niin annan olla. Yritän myös kesän aikana vihdoin saada ulkoasun kuntoon, koska päässäni on muhinut sitä varten jo monta kuukautta eräs idea, mutta vaihdoksesta ilmoitan sitten aikanaan blogin Facebook-sivuilla.

Naistenviikko: Muumien kanssa Rivieralla

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi emännöi taas naistenviikkohaastetta, johon minäkin pääsin sittenkin mattimyöhäisenä osallistumaan.

Viikon kunniaksi nostan esille teoksen Tove Janssonilta, joka on tietysti yksi lempikirjailijoistani, mutta joka oli myös yksityiselämänsä puolesta mielenkiintoinen ja inspiroiva ihminen. Tavoitteena on lukea jossain vaiheessa Janssonista jokin elämäkerta, koska en tiedä tästä läheskään tarpeeksi, mutta vielä tässä postauksessa olen kiinni iki-ihanissa muumeissa. Kirjat on luettu (ja omaksi ostettu, niin kuin osa varmaan Instagramista huomasi), mutta (kaikki kymmenen) sarjakuva-albumia odottavat vielä pöydällä lukuvuoroa. Näin kesän kunniaksi aloitin kuitenkin sarjakuviin tutustumisen elokuvaksikin päätyneestä Muumiperhe Rivieralla -tarinasta, joka on julkaistu erillisenä kirjasena.

Hyppäsin muutama päivä sitten pyörän selkään aamuneljältä ja polkaisin Ruissaloon. Peurat hyppivät pusikoissa ja katselivat varovasti vierasta kulkijaa, golfkentällä pari jänistä nauttivat aamusumusta, varis kellahti hiekkalinnakinastelun tuoksinassa vallihautaan ja räpiköi siellä hetken takkuinen vatsa taivasta kohti, joutsenpariskunta kellui hiljaksiin auringonnousun vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi värjäämässä vedessä.

Hiekassa tepsuttelevat jalat, laineiden liplatus, upean värinen taivas ja täydellinen hiljaisuus. Jäätyneistä varpaista huolimatta oli aika täydellinen hetki ottaa repusta esiin sarjakuvat sekä eväsleivät ja uppoutua muumien maailmaan.

Tarina alkaa siitä, kun Niiskuneiti lukee Rivieran loistosta ja saa Muumipapankin innostumaan. Muumimamma suostuu lähtemään, koska ajattelee heidän viihtyvän kotona paremmin kotiinpaluun jälkeen. Niin se aika monella meneekin. Arki maistuu erilaiselta ja virkistää eri tavalla, kun on päässyt lataamaan akkuja toisiin maisemiin. Miten käy muumien?

Niiskuneiti on taas sokaistunut kaikesta kauniista. Vaikka Audrey Glamour ajaa Rivieralla melkein muumien päälle, Niiskuneiti ei näe muuta kuin Glamourin upean ulkonäön ja filmitähtihohdon. Kalliit bikinitkin pitää saada, ja nopea keino tähän on tietenkin pelailla vähän uhkapelejä. Muumipeikko taas haikailee mustasukkaisena Niiskuneidin perään, eikä ymmärrä, miksi Niiskuneiti kaunistautuu nyt muita kuin häntä varten. Muumipappa innostuu vähän liikaakin iloliemistä, ja norsuveistos johtaa lopulta noloon tilanteeseen.

Muumien kohellus snobien kansoittamassa Etelä-Ranskassa on huvittavaa ja virkistävää, vaikka aluksi olikin outoa nähdä muumit muualla kuin tutussa ja kotoisessa Muumilaaksossa. Jansson onnistuu myös hyvin hienovaraisesti naureskelemaan rikkaiden oudolle mielenlaadulle. Muumien kohellus näyttäytyy eksentrisenä, kun heidän luullaan olevan rikkaita, mutta totuuden tultua ilmi kiinnostus häviää kuin savuna ilmaan. Köyhyyden jalostava vaikutuskaan ei taida ihan pitää paikkaansa, kun eräs miljonääri haluaa kokeilla nälkätaiteilijan uraa. Veneen alla nukkuminen ei taida olla miesparan mielikuvien mukainen elämäntapa, ja viinikin on oikeasti halpaa.

Varsinaisen Janssonin sarjakuvan lisäksi luin elokuvan käsikirjoitukseen perustuvan kirjan ja katsoin kotona Hanna Hemilän ja Xavier Picardin ohjaaman elokuvan. Kirja vaikutti lähinnä hätäiseltä elokuvaa ja alkuperäisen sarjakuvan ruutuja yhdistävältä kyhäelmältä, joka ei taida oikein kiinnostaa muita kuin lapsia ja elokuvasta pitäneitä. Sarjakuva päättyy vihreävetisen uima-altaan ja ruusun terälehdillä maustetun samppanjan perään haikailuun, kun taas kirjassa koko muumiperhe asettuu tyytyväisenä arkisiin askareihinsa ja rauha palautuu Muumilaaksoon. Elokuvaan on tämän lisäksi lisätty vielä outoa säätöä merirosvojen kanssa.

Vaikka pääidea ja suurin osa tapahtumista olivat samanlaisia, oli tietenkin Janssonin alkuperäisessä sarjakuvassa ehdottomasti sitä taikaa, jota tältä tarinalta hain (huolimatta siitä, että elokuvassa oli viehättävä tunnelmaan sopiva musiikki ja värit huokuivat etelän lämpöä).

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten Muumimamman ja Niiskuneidin erilaisiin asioihin keskittyminen erottui vielä selkeämmin epätavanomaisessa ympäristössä. Muumimamman huolehtiva kotiäidin rooli säilyy jopa veneen alla asuessa, Niiskuneidin shoppailu ja haihattelu puolestaan sopivat enemmän Rivieran meininkiin. On kuitenkin huomattava, että Niiskuneiti ansaitsee omat rahansa, vaikkakin uhkapelaamalla, ja saa sen vuoksi pelastettua koko perheen pinteestä.

Entäs sitten se Riviera? Ihanat maisemat, aurinko, hieno arkkitehtuuri. Siinäpä mukavan loman perusainekset. Ei Ruissalokaan tietenkään huono paikka ole viettää heinäkuista arkiaamua.