Miniarvioita, osa IX

Seitsemännen taiteen tarinat -haaste on päättynyt, joten nyt on aika paketoida se. Osan kirjoista kuittaan näin miniarvioina, koska vaikka ne eivät olleet missään nimessä huonoja, niin niistä ei kuitenkaan irtoa tällä kertaa muutamaa riviä enempää tekstiä. Voisin tietysti jättää kokonaan bloggaamattakin näistä, mutta haluan kuitenkin tuoda kirjat esiin blogissa vähän näkyvämmin kuin tuonne listoihin piilotettuina.

A. C. H. Smith - Labyrinth (1985)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja)

Labyrintti (1986) -elokuvalla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan, kun lapsuudessa tapitin sitä televisiosta, ja join kaakaota ja söin äidin leipomia voisilmäpullia. Tänä vuonna päätin David Bowien kuoleman jälkeen syventyä tämän suosikkikirjojen listaan ja kuulin myös, että Labyrintista on myös leffan pohjalta kirjoitettu romaaniversio. Tajusin luettuani E. T.:stä tehdyn romaanin, että romaanisoinnit (vai miksi niitä nyt suomeksi kutsutaan) voivat olla oikeasti hyviä. Parhaimmillaan ne syventävät elokuvan maailmaa ja sen henkilöitä. Labyrinth ei niinkään ollut tätä kategoriaa. Ehkä tämä voisi toimia paremmin jos ei ole ensin nähnyt elokuvaa? Minulle tämä on tärkeämpi visuaalisessa muodossa ja laulujen kera (niin, ja Bowien kera tietysti!.

Cary Elwes ja Joe Layden - As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Prinsessan ryöstö (1987) on myös yksi lapsuuden suosikeistani. Rätisevän VHS-kasetin kuvanlaatu ei ollut parhain mahdollinen, mutta ahmin leffan läpi miljoonia kertoja. Sadesäällä, apealla tuulella, kotona yksin ollessa (ja saatoin ehkä näytellä myös joitain kohtauksia, heh). Rakastuin Wesleyyn ja hurmaavaan merirosvoon, ihastelin suloisia jättiläisrottia ja joka kerta jännitin pääparin puolesta. Kun jonkun aikaa sitten katsoin leffan uudestaan ja luin kirjan, tajusin miten nerokkaasti perinteisten seikkailutarinoiden piirteitä oli yhdistetty omalaatuiseen huumoriin ja useisiin muihin genreihin. En tiedä, onko samanlaista elokuvaa maailmassa, mutta ihmisiin varmasti vetoaa juuri tuo yhdistelmä eri tyylejä ja omaperäinen tunnelma.

Olin tietysti innoissani, kun sain tietää Elwesin kirjasta, jossa käsiteltäisiin elokuvan tekoa. Kirja luultavasti kiinnostaa ainoastaan leffan faneja, mutta se on vain luonnollista. Kirjan sävykin on häpeilemättömän nostalginen ja positiivinen, mikä normaalisti haittaisi ainakin itselläni lukemista, mutta toisaalta suhteeni elokuvaankin on sen verran nostalginen, että en jaksanut tässä tapauksessa asiasta välittää. Näyttelijöiden ja muiden leffan teossa mukana olleiden lainaukset oli sijoitettu epäkäytännöllisesti ja omituisiin kohtiin tekstissä, ja Robin Wrightin kehumiseen oli omistettu kokonainen kappale, mutta kyllä positiiviset puolet silti voittavat negatiiviset. En tunne tarvetta ostaa tätä omaan hyllyyn tai lukea tätä uudestaan, mutta oli mukavaa sukeltaa muutaman illan ajaksi taas pitkästä aikaa leffan maailmaan.

Dashiell Hammett - Varjomies (1934)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Yksityisetsivät Nick ja Nora Charles ovat klassikkoelokuvien voimapari, ja itselleni paras pari ylipäätään. He ovat nokkelia ja hauskoja, ja William Powell ja Myrna Loy tulkitsevät heitä täydellisesti. Screwballkomedioiden ja etsivätarinoiden parhaat puolet on hieno yhdistelmä, ja kun siihen lisätään vielä se, että Nick ja Nora kaatavat kurkkuunsa joka tilanteessa kasan drinkkejä, niin kasassa on omalaatuinen ja hauska keitos. Yhdysvalloissahan kumottiin kieltolaki vuonna 1933, joten tilanteesta otettiin kaikki irti. Vaikka Varjomies on kovaksikeitettyjä dekkareita kirjoittaneen teos, on sen sävy paljon kevyempi. Itse mysteeri ei vain ollut kovinkaan mielenkiintoinen ja komediallinen puoli toimii paremmin elokuvassa. Enemmän kuvailua New Yorkistakin olin odottanut. Olisin luultavasti ilman Nickiä ja Noraa keskeyttänyt koko opuksen, koska aika tasapaksuhan tämä oli huolimatta pääparin hauskasta sanailusta.

William Shakespeare - Hamlet (1602)

Osallistuu haasteisiin:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva), Lukuharjoituksia ja Klassikkojen lumoissa (Renessanssi)
Olin muutama päivä sitten katsomassa Grus Grus Teatterin produktion Hamletista Turun Linnassa (tästä lisää myöhemmin erillisessä postauksessa), josta lopulta pidin enemmän kuin alkuperäisestä. Hamletin kaltaisen legendaarisen teoksen mukana tulee aina se kuiskuttava ääni, että mitä jos se ei olekaan niin hyvä kuin kaikki hehkuttavat. Tässähän on kivasti mielenkiintoisia teemoja hulluudesta, syyllisyydestä ja kostosta, joten kaikki palaset loistavaan tragediaan löytyvät, mutta minua ei vain kiinnostanut tarpeeksi.

H. Rider Haggard - Kuolematon kuningatar (1887)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Tämän lukeminen oli eräänlainen vuoristorata. Välillä oli pakahduttavan upeita luontokuvauksia, välillä ei kiinnostanut ollenkaan joku matka luolaston läpi, välillä oli kiinnostavaa keskustelua uskonnosta jne. Materiaalia tuntui olevan lähinnä pienoisromaaniin. Ei sinänsä mikään ihme, että Kuolematon kuningatar on innoittanut keskusteluja esim. naiseudesta ja siirtomaa-asenteista. Olihan siinä myös jotain kiehtovan mystistä, että nainen hallitsee jotain kaukaista afrikkalaista heimoa ja välillä muikistelee viettelevästi luolassaan kasvot peitettynä (tämä mystisyys sitten pilattiin täysin Hammer-studion kliinisessä leffaversiossa). Ayesha on sekä haavoittuva että kova-asenteinen, haikailee sekä kuolleen rakastajansa perään että saarnaa siitä, miten pelkkä kauneus korvaa synnit.

Haggard toisaalta tuntuu teroittavan lukijan mieleen sitä, että intohimo on väärin ja tuhoisaa, ja että Ayeshan ajatus siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti ja mustavalkoisesti vain pelkkää hyvää ja pahaa, vaan joskus hyvätkin aikeet saavat pahaa aikaan, on jotenkin moraalisesti väärin. No entäs sitten se Ayshean hallitsema heimo? Heillä ei ilmeisesti ole minkäänlaista moraalia, joten heitä johtamaan tarvitaan erityisesti valkoinen nainen. Ylipäätään siis aika ristiriitainen romaani.

Coriolanus, Donmar Warehouse (24.2.2014)

192 s.

Arvosteltava esitys on Finnkinoissa nähty National Theatre Live -jälkilähetys, joka taltioitiin 30.1.2014 live-esityksestä.

Ohjaus: Josie Rourke

Rooleissa: Tom Hiddleston (Caius Martius Coriolanus), Hadley Fraser (Aufidius), Volumnia (Deborah Findlay), Virgilia (Birgitte Hjort Sørensen), Helen Schlesinger (Sicinius), Elliot Levey (Brutus), Mark Gatiss (Menenius)

Luin näytelmän etukäteen paperiversiona melkein kokonaan.  Vaikka kyseessä onkin tragedia ja loppu näin ollen pedattu, halusin jättää silti lopun lukematta, jotta siihen johtanut tapahtumien kehitys jäisi yllätykseksi.  Shakespearen näytelmien lukemisesta on jo monta vuotta aikaa (olin sitä paitsi lukenut niitä tätä ennen vain kaksi), joten tarkoituksena on lukaista loputkin omassa tahdissa WSOY:n suomennoksina.  Coriolanuksella ei todellakaan ollut tarkoitus aloittaa, mutta Hiddleston oli pakko nähdä, joten päätin uhrautua.  Ei se poliittisuus niin kuivaa ja luotaantyöntävää sitten ollutkaan.  Tässä arviossa käsittelen sekaisin paperiversiota ja Donmarin produktiota.

Menenius

Hänen luontonsa on liian jalo maailmaan.
Hän ei imartele edes Neptunusta
kolmikärjen vuoksi, eikä Jupiteria,
vaikka saisi vallan salamoida.
Hänelle suu ja sydän ovat samaa;
mitä sydän takoo, se kielen täytyy heti ilmaista,
ja kun hän suuttuu, hän unohtaa kuulleensakaan
sanaa kuolema.

Suomentaja:  Lauri Sipari

Rooman nälkäinen kansa liikehtii, koska heiltä on pimitetty viljaa ja he syyttävät siitä kenraali Caius Martiusta.  Volskien kaupungin - Corioleksen - valloituksen jälkeen Caius Martius saa tunnustukseksi rohkeudestaan lisänimen Coriolanus, ja pyrkii äitinsä kehotuksesta konsuliksi.  Coriolanus saa senaatin puolelleen, mutta Brutus ja Sicinius saavat kansan peruuttamaan äänensä, ja Coriolanuksen äkkipikaisuus johtaa tämän karkottamiseen Roomasta.  Tragedialle ominainen vastoinkäymisten kasautuminen päättyy synkkään loppuun.

Perinteisesti protofasistisena johtajana pidetty Coriolanus ei  ymmärrä mielistelyä, varsinkin jos sitä pitää tehdä tuuliviirimäisen ja halveksittavan kansan edessä, koska liiallinen nöyryys voi ajaa kansan kapinaan ja röyhkeyteen.  Kansa taas on sitä mieltä, että kenraali on ollut voittoisa vain saadakseen mainetta ja ollakseen äidilleen mieliksi.  Toisaalta, Coriolanuksen uskollisuus itseään kohtaan on jossain määrin myös ihailtava piirre jos sitä ei tulkitse osana ylpeyttä (liika ylistäminenhän voi helposti tehdä merkkihenkilöistä pelkkiä kunnian kiiltokuvia).  Coriolanus osaa olla vain karkea sotilas eikä hyvä poliitikko, koska ei luultavasti ymmärrä tarpeeksi hyvin poliittisia valtataisteluita, ja Tom Hiddleston tulkitsee loistavasti näitä kenraalin luonteen ristiriitoja.  Coriolanus näyttää avoimesti halveksuntansa, joka ei ole se kaikkein diplomaattisin tapa saavuttaa kansan suosio.

Coriolanuksen äiti Volumnia ja vaimo Virgilia ovat kenraalin elämän naiset, joiden vaikutus lopulta johtaa tragediaan.  Volumnia on naarasleijona, joka hurraa Coriolanuksen saavutuksille taisteluissa, ja tavallaan myös manipuloi tätä tavoittelemaan yhä suurempaa kunniaa.  Volumnia vaikuttaa sellaiselta äidiltä, joka elää lastensa ja näiden saavutusten kautta.  Volumnian suostuttelut eivät ikinä johda mihinkään hyvään, eikä tämä tunnu ymmärtävän Virgilian inhimillisiä huolia.  Deborah Findlayn roolisuoritus oli ehdottomasti Hiddlestonin intohimoisen tulkinnan ohella yksi suosikeistani.  Findlayn kokemus näkyy helpon oloisena näyttelemisenä ja sisältä kumpuavana luonnollisuutena.  Virgilia taas on kuuliainen vaimo, joka häilyy enimmäkseen taustalla, eikä näin ole mikään ikimuistettava rooli.  Birgitte Hjort Sørensen saa kuitenkin mukavasti eloa Virgiliaan, vaikka tämän rooli onkin lähinnä itkeä joka välissä.

Kuva:  Johan Persson

Shakespeare ei ota kantaa siihen, kumpi on parempi tai kumpi on oikeassa: kansa vai Coriolanus.  Kumpikaan taho ei ole mustavalkoinen, vaan hyviä ja huonoja puolia löytyy kummastakin, niin kuin oikeassakin elämässä.  Tulkinnanvaraisuus onkin näytelmän parhaita puolia, ja poliittiset juonittelutkin pitävät mielenkiinnon yllä.  Tribuunit Brutus ja Sicinius toimivat kansan manipuloijina ja käyttävät hyväksi Coriolanuksen äkkipikaisuutta toteuttaakseen omia päämääriään.  Donmarin produktiossa parivaljakko edustaa kuivaa huumoria, mutta valitettavasti Elliot Leveyn Brutus ei iskenyt ollenkaan.  Vähän liikaa pelkkää vähäeleistä oleilua omaan makuuni, eikä vuorosanatkaan tulleet ulos ihan niin voimallisesti kuin odotin.

Menenius Agrippan sanailut puolestaan ovat hauskoja pelkästään paperillakin, mutta Mark Gatiss on oikein mainio Menenius ja suoriutuu tunteellisimmistakin kohtauksista ihan hienosti.  Hadley Fraser oli ennestään tuttu musikaaleista (Raoul!  Marius, Grantaire, Javert!), mutta en ollut tutkinut roolitusta sen tarkemmin, enkä sitten tunnistanut Fraseria tuuheassa parrassaan.  Välillä meni yliartikuloinnin puolelle, mutta pääasiassa hieno tulkinta Aufidiuksesta, jonka kuvittelinkin vähän tuollaiseksi lupsakan ronskiksi.

Shakespearella on ilmeisesti tapana vääristellä historiallisia tapahtumia, joskus jopa tarpeettomasti ilman näkyvää syytä, johon suhtaudun vähän kaksijakoisesti.  Vääristelystä sekä roomalaisten ja englantilaisten tapojen sekoittumisesta en olisi tiennyt ilman alaviitteitä, joten tuskinpa näin pienellä asialla on vaikutusta näytelmästä saatuun kokonaiskuvaan, mutta kyllä tällainen silti aina vähän harmittaa.  Shakespearella on toisaalta ollut eri tavalla lähteitä käytettävänään, joten menkööt sen piikkiin.  Voin joka tapauksessa suositella lämpimästi Markku Peltosen loistavaa esipuhetta, jos haluaa tutustua yksityiskohtaisemmin näytelmän historialliseen kontekstiin.

Donmarin produktio oli yleistunnelmaltaan hieno.  Modernit ja yksinkertaiset lavasteet sekä näyttelijöiden liikkuminen lavalla tukivat toistensa lisäksi näytelmän teemoja.  Ohjaaja ja Donmarin taiteellinen johtaja Josie Rourke sanoikin esityksen alun haastattelussa, että Coriolanusta on ennen tehty mahtipontisilla lavasteilla.  Coriolanuksesta tosin tuli Rourken käsittelyssä vähän liian jalo ja väärinymmärretty, eikä kokonaistulkinnassa menty ihan mieleiseeni suuntaan.  Jotkin kohdat olivat todella hauskoja, mutta ne saivat myös miettimään, että onko ne nyt ylitulkittu tahallaan hauskoiksi.  Vaikutti nimittäin toisinaan siltä, että tragediaa oli kevennetty liikaa ja hauskuutta oli lisätty.  Esimerkiksi kohtauksen, jossa Coriolanus kerää kansalta ääniä, olin kuvitellut enemmän katkeraksi pilkaksi enkä tilaisuudeksi naurattaa yleisöä.  Tomin ja Hadleyn suudelma taas oli kuin suoraan villeimmistä unistani, mutta nyt muutaman päivän mietittyäni se ei ehkä kuitenkaan tehnyt palvelusta näytelmälle (puhumattakaan loppukohtauksen ruusun terälehdistä).  Enemmän hienovaraisuutta ja rivien välistä tulkitsemista, kiitos.

Produktiosta ja sen vahvoista näyttelijäsuorituksista jäi kuitenkin voimakas ja energinen jälkimaku, ja esityksen taltioinut kameratyöskentely takasi elokuvamaisen eläytymisen tarinaan.  Englanninkielisen tekstityksen ansiosta näytelmää tuntematonkin pysyy varmasti kärryillä, vaikkei osaisikaan kaikkia Shakespearen ajan ilmauksia.

Suuret kiitokset siis myös Finnkinolle näistä elämyksistä!

Coriolanus oli ensimmäinen lavalla näkemäni Shakespearen näytelmä, ja tulen ehdottomasti jatkamaan sekä niiden lukemista että mahdollisuuksien mukaan myös niiden katsomista.  En näköjään ole myöskään mikään visuaalinen puristi mitä Shakespearen näytelmien esittämiseen tulee, vaan modernisointi toimii loistavasti kun se tehdään hillitysti.  Nyt vain pohtimaan, minkä teoksen luen seuraavaksi.