Minä Cheeta: omaelämäkerta - James Lever (2008)

Me Cheeta:
The Autobiography
320 s.

Sellaista se oli Kulta-aikaan. Eriskummallista. Me olimme tuhmia lapsia tuhmissa leikeissä vakoojasumpussa, joka lavertelisi meistä, jos ikinä jäisimme kiinni. Ja jos alfauros [studiopomo] kääntyisi meitä vastaan, hän saattaisi rangaista, eivätkä kamerat enää valaisisi meihin sielua, ja siinä menisi meidän kuolemattomuutemme. Me siis leikimme henkemme edestä. Ja luultavasti siksi meidän unistamme tuli niin peevelin hyviä. Alfat olivat omalla tavallaan neroja.

Kun olin pieni ja vanhoja mustavalkoisia elokuvia esitettiin muuallakin kuin Yle Teemalla, vietin monta iltapäivää tapittaen Johnny Weissmullerin tähdittämiä Tarzan-leffoja. Luonnollisesti Cheetan "omaelämäkerta" vaikutti hauskalta ja nostalgiselta, kun iskin siihen silmäni kirjastossa.

Cheetahan pääsi aikoinaan Guinnessin ennätystenkirjaan korkean ikänsä vuoksi, ja Tony Gentry, alkuperäisen Cheetan (oikealta nimeltään Jiggs) omistaja, väitti yhden simpansseistaan esiintyneen kaikissa Tarzan-elokuvissa ja valehteli myös sen iän. Lokakuussa 2008 julkaistiin Minä Cheeta, ja pari kuukautta myöhemmin eräs artikkeli paljasti totuuden: Cheeta oli itse asiassa monen eri simpanssin yhdistelmä.

Kun ottaa tämän huomioon, Minä Cheetaa ei tulisi lukea faktana, vaan pelkkänä viihdyttävänä fiktiona, jossa on vähän faktaa joukossa. Viihdyttävähän tämä nimittäin on, eli oli ihan kivaa viettää muutama päivä vanhan Hollywoodin parissa, ovat tarinat sitten keksittyjä tai ei.

Cheetan simpanssin näkökulmasta tekemät huomiot ihmisistä ja ympäristöstään ovat vuorollaan sarkastisia (eläimet "pelastetaan" viidakon julmuudesta showbisnekseen ja "kuntoutetaan" traumoistaan) tai innostuneita (nuorelle Cheetalle New York on kuin unelma, koska se sopii niin hyvin kiipeilyyn). Toisaalta muutamat ihmisten tavat hämmästyttävät, kuten valkoinen ja puuterimainen "homeopaattinen lääke", jota Gilbert Roland ja Constance Bennett vetävät sieraimiinsa.

Cheetan silmissä ihmisillä ja viidakon eläimillä on sekä yhteisiä että erottavia tekijöitä. Hollywoodin kukkuloiden juhlissa paritteleminen on villiä, ja studiopomot käyttäytyvät kuin viidakon kuninkaat. Huomiota kiinnitetään ilmeisesti tarkoituksella myös siihen, miten eläimiä kohdellaan kuin esineinä (elokuvan historiassa on monia esimerkkejä, miten eläimiä on kuollut tuotantojen aikana), mikä on luultavasti yksi syistä, miksi kirja haluttiin kirjoittaa.

Minä Cheeta oli fiktiivisyydestä huolimatta silti ihan mielenkiintoinen ja kevyt alku vuodelle, ja kyyneleitäkin taisi vähän tulla silmiin, kun Cheeta ja Johnny Weissmuller tapasivat viimeisen kerran, vaikka sekin taisi olla täysin keksittyä. Kirja voi ehkä joillekin tuntua pelkältä isolta huijaukselta, mutta itse olen aika puolueellinen mitä eläimiin tulee.

__________

Suomentaja:  Marja Helanen-Ahtola

Miniarvioita, osa IX

Seitsemännen taiteen tarinat -haaste on päättynyt, joten nyt on aika paketoida se. Osan kirjoista kuittaan näin miniarvioina, koska vaikka ne eivät olleet missään nimessä huonoja, niin niistä ei kuitenkaan irtoa tällä kertaa muutamaa riviä enempää tekstiä. Voisin tietysti jättää kokonaan bloggaamattakin näistä, mutta haluan kuitenkin tuoda kirjat esiin blogissa vähän näkyvämmin kuin tuonne listoihin piilotettuina.

A. C. H. Smith - Labyrinth (1985)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja)

Labyrintti (1986) -elokuvalla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan, kun lapsuudessa tapitin sitä televisiosta, ja join kaakaota ja söin äidin leipomia voisilmäpullia. Tänä vuonna päätin David Bowien kuoleman jälkeen syventyä tämän suosikkikirjojen listaan ja kuulin myös, että Labyrintista on myös leffan pohjalta kirjoitettu romaaniversio. Tajusin luettuani E. T.:stä tehdyn romaanin, että romaanisoinnit (vai miksi niitä nyt suomeksi kutsutaan) voivat olla oikeasti hyviä. Parhaimmillaan ne syventävät elokuvan maailmaa ja sen henkilöitä. Labyrinth ei niinkään ollut tätä kategoriaa. Ehkä tämä voisi toimia paremmin jos ei ole ensin nähnyt elokuvaa? Minulle tämä on tärkeämpi visuaalisessa muodossa ja laulujen kera (niin, ja Bowien kera tietysti!.

Cary Elwes ja Joe Layden - As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Prinsessan ryöstö (1987) on myös yksi lapsuuden suosikeistani. Rätisevän VHS-kasetin kuvanlaatu ei ollut parhain mahdollinen, mutta ahmin leffan läpi miljoonia kertoja. Sadesäällä, apealla tuulella, kotona yksin ollessa (ja saatoin ehkä näytellä myös joitain kohtauksia, heh). Rakastuin Wesleyyn ja hurmaavaan merirosvoon, ihastelin suloisia jättiläisrottia ja joka kerta jännitin pääparin puolesta. Kun jonkun aikaa sitten katsoin leffan uudestaan ja luin kirjan, tajusin miten nerokkaasti perinteisten seikkailutarinoiden piirteitä oli yhdistetty omalaatuiseen huumoriin ja useisiin muihin genreihin. En tiedä, onko samanlaista elokuvaa maailmassa, mutta ihmisiin varmasti vetoaa juuri tuo yhdistelmä eri tyylejä ja omaperäinen tunnelma.

Olin tietysti innoissani, kun sain tietää Elwesin kirjasta, jossa käsiteltäisiin elokuvan tekoa. Kirja luultavasti kiinnostaa ainoastaan leffan faneja, mutta se on vain luonnollista. Kirjan sävykin on häpeilemättömän nostalginen ja positiivinen, mikä normaalisti haittaisi ainakin itselläni lukemista, mutta toisaalta suhteeni elokuvaankin on sen verran nostalginen, että en jaksanut tässä tapauksessa asiasta välittää. Näyttelijöiden ja muiden leffan teossa mukana olleiden lainaukset oli sijoitettu epäkäytännöllisesti ja omituisiin kohtiin tekstissä, ja Robin Wrightin kehumiseen oli omistettu kokonainen kappale, mutta kyllä positiiviset puolet silti voittavat negatiiviset. En tunne tarvetta ostaa tätä omaan hyllyyn tai lukea tätä uudestaan, mutta oli mukavaa sukeltaa muutaman illan ajaksi taas pitkästä aikaa leffan maailmaan.

Dashiell Hammett - Varjomies (1934)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Yksityisetsivät Nick ja Nora Charles ovat klassikkoelokuvien voimapari, ja itselleni paras pari ylipäätään. He ovat nokkelia ja hauskoja, ja William Powell ja Myrna Loy tulkitsevät heitä täydellisesti. Screwballkomedioiden ja etsivätarinoiden parhaat puolet on hieno yhdistelmä, ja kun siihen lisätään vielä se, että Nick ja Nora kaatavat kurkkuunsa joka tilanteessa kasan drinkkejä, niin kasassa on omalaatuinen ja hauska keitos. Yhdysvalloissahan kumottiin kieltolaki vuonna 1933, joten tilanteesta otettiin kaikki irti. Vaikka Varjomies on kovaksikeitettyjä dekkareita kirjoittaneen teos, on sen sävy paljon kevyempi. Itse mysteeri ei vain ollut kovinkaan mielenkiintoinen ja komediallinen puoli toimii paremmin elokuvassa. Enemmän kuvailua New Yorkistakin olin odottanut. Olisin luultavasti ilman Nickiä ja Noraa keskeyttänyt koko opuksen, koska aika tasapaksuhan tämä oli huolimatta pääparin hauskasta sanailusta.

William Shakespeare - Hamlet (1602)

Osallistuu haasteisiin:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva), Lukuharjoituksia ja Klassikkojen lumoissa (Renessanssi)
Olin muutama päivä sitten katsomassa Grus Grus Teatterin produktion Hamletista Turun Linnassa (tästä lisää myöhemmin erillisessä postauksessa), josta lopulta pidin enemmän kuin alkuperäisestä. Hamletin kaltaisen legendaarisen teoksen mukana tulee aina se kuiskuttava ääni, että mitä jos se ei olekaan niin hyvä kuin kaikki hehkuttavat. Tässähän on kivasti mielenkiintoisia teemoja hulluudesta, syyllisyydestä ja kostosta, joten kaikki palaset loistavaan tragediaan löytyvät, mutta minua ei vain kiinnostanut tarpeeksi.

H. Rider Haggard - Kuolematon kuningatar (1887)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Tämän lukeminen oli eräänlainen vuoristorata. Välillä oli pakahduttavan upeita luontokuvauksia, välillä ei kiinnostanut ollenkaan joku matka luolaston läpi, välillä oli kiinnostavaa keskustelua uskonnosta jne. Materiaalia tuntui olevan lähinnä pienoisromaaniin. Ei sinänsä mikään ihme, että Kuolematon kuningatar on innoittanut keskusteluja esim. naiseudesta ja siirtomaa-asenteista. Olihan siinä myös jotain kiehtovan mystistä, että nainen hallitsee jotain kaukaista afrikkalaista heimoa ja välillä muikistelee viettelevästi luolassaan kasvot peitettynä (tämä mystisyys sitten pilattiin täysin Hammer-studion kliinisessä leffaversiossa). Ayesha on sekä haavoittuva että kova-asenteinen, haikailee sekä kuolleen rakastajansa perään että saarnaa siitä, miten pelkkä kauneus korvaa synnit.

Haggard toisaalta tuntuu teroittavan lukijan mieleen sitä, että intohimo on väärin ja tuhoisaa, ja että Ayeshan ajatus siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti ja mustavalkoisesti vain pelkkää hyvää ja pahaa, vaan joskus hyvätkin aikeet saavat pahaa aikaan, on jotenkin moraalisesti väärin. No entäs sitten se Ayshean hallitsema heimo? Heillä ei ilmeisesti ole minkäänlaista moraalia, joten heitä johtamaan tarvitaan erityisesti valkoinen nainen. Ylipäätään siis aika ristiriitainen romaani.

Miniarvioita, osa VIII

Bram Stoker - Midnight Tales (1992)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Stokerin romaani eräästä kammottavasta vampyyrikreivistä on yksi lempikirjoistani, ja kolme vuotta sitten lukemani Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (1914) -novellikokoelma ei ollut sekään yhtään hassumpi. Midnight Tales -kokoelmasta löytyy tuosta edellämainitusta tutut "Draculan vieras" sekä "The Squaw", joten niitä en alkanut uudestaan lukea (jälkimmäistä suosittelen kuitenkin lämpimästi). Jätin lukematta myös "The Bridal of Death" -novellin, koska se on alkuperäinen poistettu loppu romaanista The Jewel of the Seven Stars, ja haluan lukea kirjan ensin. Kaiken kaikkiaan tämä on yhtä epätasainen kuin Draculan vieras, mutta siinä mielessä kiinnostavampi, että novelleissa on huimasti tyyllillistä hajontaa.

Pari novellia on kirjoitettu irlannin murteella (aluksi hankalahkoa luettavaa, mutta alkujärkytyksen jälkeen alkoi sujua vähän paremmin, ja toisen irlantilainen huumori ilahdutti), "The Gombeen Man" on suoraviivainen seikkailukertomus, keskeneräinen "Midnight Tales" sisältää pieniä muutaman rivin tarinapaloja jne. Parhaiten jäi mieleen makaaberi ja suoraan sanottuna outo "The Dualitists", jossa kaksi täysin tunteetonta ja kipua ymmärtämätöntä psykopaattilasta kylvävät tuhoa jo pienestä asti. Tunnelmaltaan ja sävyltään jotenkin hämmentävä, ja ehkä sen taki niin hyvä.

Kokoelman jokaisen novellin alussa käydään myös läpi Stokerin ja tämän ystävän sekä manageroitavan näyttelijä Henry Irvingin henkilökohtaista ja ammatillista suhdetta. Midnight Talesin tarinat saivat alkunsa, kun Irvingin esitysten jälkeen miehet kokoontuivat muiden paikalle kutsuttujen illallisvieraiden kanssa Lyceum-teatterin Beefsteak Roomiin tarinoimaan.

Bruce Campbell - If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat

Kun televisiossa näytettiin aikoinaan Veijari nimeltä Brisco (1993-4) -sarjaa, jäin siihen totaalisesti koukkuun. Huumori iski täysin ja huolimatta siitä, etten ole ikinä pitänyt lännenelokuvista, itkin suurin piirtein verta kun sarja päätettiin lopettaa aivan liian aikaisin. Campbell oli sarjassa pääosassa, mutta onneksi sain nauttia myöhemminkin hepun roolisuorituksista. Ennen kuin näin Evil Dead -trilogian, sivuhahmosekoilu Autolycuksena Xenassa (1996-9) ja Herculeksessa (1995-9) oli ihan parhaimmistoa.

Luonnollisesti olin siis kiinnostunut Campbellin muistelmista, ja hyvät arvostelut nostivat odotukset korkealle. Onneksi odotukseni palkittiin. Campbell kirjoittaa hyvin epämuodollisesti ja keskustelevasti, mikä sopii miehen tyyliin erinomaisesti (niin kuin sekin, että kuvat on kuvaliitteen sijasta ripoteltu ympäri teosta, ja että jokainen luku on aloitettu Campbellille osoitetulle fani- tai vihapostilla). Tarinat Evil Deadin teosta ovat pääosassa, enkä yhtään valita, koska siitä Campbell parhaiten muistetaan ja ihan syystä. Elokuvan matka kulttiklassikoksi on ollut huikea, ja työmäärä sen aikaan saamiseksi oli valtava. Pelkästään tarinat rahoituksen kokoamisesta saa kenen tahansa otsalle kylmän hien. Hienoa oli myös Campbellin häpeilemätön ylpeys siitä, että on säilyttänyt järkensä elokuvateollisuudessa tekemällä töitä lähinnä B-elokuvissa ja pysyttelemällä poissa Hollywoodin myrkyllisestä ilmapiiristä. Tähän liittyi tarina siitä, miten jopa ihmisen puhetapa muuttuu kun Campbellin mukaan Hollywoodin itiöt pääsevät pesiytymään aivoihin.

Campbell pitää myös niin sanottujen duunareiden puolta, eli kaikkien niiden, jotka tekevät tunti toisensa jälkeen töitä kulisseissa, eivätkä aina saa kiitosta uurastuksestaan. Ilman taustajoukkoja ei elokuvia saataisi aikaan. Kuten Robert Englundin muistelmista, Campbellinkin teoksesta välittyy kuva jalat maassa olevasta, humoristisesta, nöyrästä ja rehellisestä tyypistä. Niin, kuka ei tosiaan kieltäytyisi keikasta, josta lopputuloksena on hyvin todennäköisesti järkyttävän huono elokuva, mutta jota kuvatessa saa asua lämpimässä paratiisissa?

Lafcadio Hearn - Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen, Kurjen siivellä ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Japani)

Kwaidan oli ennestään tuttu Masaki Kobayashin samannimisenä elokuvana. Antologiaelokuvassa on mukana kaksi tarinaa Kwaidanista (sokea muusikko ja luminainen) ja muut ovat muista Hearnin kokoelmista. Elokuva on visuaalisesti upea, ja paperilla taas tarinoista huokuu japanilainen mystisyys ja tyyneys, ja joskus taas tunnelmaa on hyvin vaikeaa kuvailla. En ole animefani, vaan pidän enemmän japanilaisen mytologian kummallisuuksista (esim. huikea Onibaba (1964) tiivistää hyvin sen, mitä Japanilla on tarjottavana animen ulkopuolelta). Läheskään kaikki tarinat eivät iskeneet, mutta pari sai aikaan hivenen kylmiä väreitä: kuollut perheenjäsen seisoo lipaston edessä sitä tuijottaen, muotoa muuttava nainen pyyhkäisee käden kasvoiltaan ja paljastaa tyhjyyden, virvatulet loitsivat sokean muusikon jne. Pientä huumorinpilkahdustakin löytyy, kun mies joutuu kulkemaan ympäri maata vihaisen ihmissyöjädemonin pää hihasta killuen.

Hearn on joka tapauksessa tehnyt elämätyönsä japanilaisen kulttuurin parissa (tunnettuaan lapsesta asti ulkopuolisuutta ja jouduttuaan heitetyksi perheestä toiseen Hearn löysi kodin ja perheen Japanista), ja tällaisenaan Kwaidan on korvaamaton läpileikkaus japanilaiseen tarinaperinteeseen. Hearn on tosin kirjoittanut itse tarinat muokaten muistiin, joten ne ovat enemmänkin toisintoja suullisesta ja kirjallisesta tarinaperinteestä. Aasia ei ole kirjallisuuden puolesta hirveän tuttu, joten tämä oli myös piristävä alku Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Vielä kun löytyisi joku hyvä japanilainen kauhuromaani, mutta jotenkin tuntuu, että tällaisina lyhyinä tarinoina aasialainen kauhu toimii parhaiten.

Coreyography - Corey Feldman (2013)

288 s.

"So, when a kid who’s been taught to irrationally fear drugs sees his friend smoking pot—and quickly determines that his friend isn’t on a downward spiral; he’s actually turning out just fine—he starts to think, perhaps I’ve been lied to. He starts to wonder: hey, maybe drugs aren’t so bad after all.

    The truth, of course, is that drugs won’t kill you on impact. In fact, recreational drug use can actually be a lot of fun—why else would so many people partake? But therein lies a bigger truth, as well as a bigger problem: addiction isn’t immediate, but addiction can ruin your life."

Joskus tietyt julkisuuden henkilöt putkahtavat ajoittain esiin lapsuuden ja teiniaikojen kuluessa, mutta sen tajuaa kunnolla vasta myöhemmin. Katsoin jokin aika sitten uudestaan Gremlinsin (1984), yhden lapsuuden suosikkielokuvistani, ja Corey Feldman oli yllättäen yhdessä pääosista. Kun olin viidentoista, katsoimme koulussa Stand by Men (1986) ja muistan vaikuttuneeni mm. kohtauksesta, jossa Feldman huutaa jotain isästään, mutta hänen nimensä ei silloin rekisteröitynyt tajuntaani. Jossain vaiheessa kun sitten aloin kiinnostua vampyyreista, katsoin The Lost Boysin (1987). Se oli ihan ok, mutta pidin enemmän näyttelijöistä kuin itse elokuvasta. Kuultuani legendaarisesta ja rakastetusta The Goonies (1985) -elokuvasta, katsoin senkin. Feldman oli jälleen mukana, mutta en muista hahmosta mitään, vaan ainoastaan sen miten petyin leffaan.

Seuraavan kerran kun "tapasin" Feldmanin uudelleen, vuosia oli kulunut useita ja törmäsin Vice-lehden artikkeliin näyttelijän syntymäpäiväbileistä, joissa naiset olivat pukeutuneet alusvaatteisiin ja kirjoittajan mukaan tunnelma oli synkeä eikä vieraslukumääräkään ollut huikea. Silloin tuntui masentavalta nähdä taas yksi entinen lapsitähti vyörymässä alamäkeen, ja jostain syystä rinnastin Feldmanin epäreilusti Charlie Sheeniin. Artikkelissa oli kuitenkin epämukavan holhoava sävy. Juttu tuntui sellaisen ihmisen pään silitykseltä, joka ei ole pyytänyt sääliä. Lopussa oli pari riviä Feldmanin tyytymättömyydestä artikkeliin, koska se ei ollut mitä oli luvattu.

Pikakelaus vuoteen 2016, jolloin sain selville, että Feldman on kirjoittanut positiivisen vastaanoton saaneen muistelmateoksen. Olen välttänyt nykyajan julkkismuistelmia, koska erittäin harva nykypäivän julkkiksista kiinnostaa sen verran, että jaksaisin lukea kokonaisen kirjan heidän elämästään (ja sitten tietysti on niitä narsistisia paasauksia, joiden kirjoittajat ovat kerta toisensa jälkeen todistaneet olevansa vieraantuneita todellisuudesta, ja jotka skippaan suosiolla nyt ja aina). Jokin kuitenkin veti minua puoleensa Feldmanin kirjassa, vaikka aavistin ettei tämä päästäisi minua helpolla.

Olinkin oikeassa. Feldman aloittaa iskulla palleaan kertomalla hetkestä, jolloin kuuli ystävänsä Corey Haimin kuolemasta. Jostain syystä kohta viilsi todella syvältä, ja osittain siksi miten hyvin Feldman kuvasi haaskalintujen pelaamaa peliä: loputon virta puheluita toimittajilta ja ihmisiltä, jotka luulevat julkkisstatuksensa oikeuttavan teeskentelemään syvääkin suhdetta vainajaan. Helikoptereita metsästämässä hyvää kuvaa Haimin asunnosta, Haimin naapuri kerjäämässä hautajaiskeikkaa laulajatyttöystävälleen, Warren Boyd (jonka tehtävä oli pitää Haim kuivilla, mutta katosi sopivasti aina kun Haimilta loppui rahat) tunkemassa A-luokan julkkiksia hautajaisiin huolimatta näiden olemattomasta suhteesta Haimiin, paine kehitellä lausunto medialle, paparazzeja vaanimassa puskissa pahaa aavistamattomia ihmisiä, tontille tunkevia toimittajia jne. Tuossa maailmassa vaanivat oksettavat viidakon lait, ja näistä asioista lukeminen saa olon aina hieman levottomaksi ja hengästyneeksi.

Kuten ensimmäisestä kappaleesta voi arvata, tämä ei ole ainoastaan Feldmanin tarina. Sekä Haimia että Feldmania käytettiin nuorena useita kertoja hyväksi seksuaalisesti, tekijöinä elokuva-alalla työskentelevät miehet, joten Feldmanin mielestä Haim ansaitsee myös tuulla kuulluksi ja alalla työskentelevien lasten vanhempia tulee varoittaa. An Open Secret (2014) -dokumentti käsittelee ongelmaa. Harmi, että se ei pärjännyt lippukassoilla (varmaan siksi, että dokumenteille on vaikeampaa saada yleisöä kuin kevyille eskapistisille leffoille), mutta vaikka en ole vielä nähnyt sitä, niin aiheen tärkeys tekee siitä kuitenkin kiireellisen ja pakollisen katsottavan ihan jokaiselle. Elokuvat ovat iso osa yhteiskuntaamme, joten kulissien takaisista tapahtumista tulee puhua, varsinkin jos ne koskettavat lapsia ja nuoria. Dokumenttia on ilmeisesti pätkitty erään kanteen jälkeen, ja se vaikuttaa muutenkin todella vaikeasti löydettävältä. Aika näyttää yrittääkö Hollywood hienovaraisesti työntää elokuvaa taka-alalle ja ennen pitkää antaa sen pysyä unohduksissa. Lapsinäyttelijöiden rahallinen (vanhemmat) ja henkinen (alan työntekijät, joista useat ovat korkealla nokkimisjärjestyksessä) hyväksikäyttö tulee joka tapauksessa kitkeä. Sitä ei olisi koskaan pitänyt tapahtua, eikä sitä pitäisi olla olemassa nyt.

Kuten Martin Weissin tapaus osoittaa, työtä riittää vielä tuomioiden rukkaamisessa, silloin kun asiat etenevät siihen pisteeseen. Kuten Feldman sanoo: "the bright lights of Hollywood are blinding, and the sanctity of childhood is easily trumped by the deafening drumbeat of fame". Vallanhimoiset agentit ovat valmiita tekemään lähes mitä tahansa saadakseen asiakkailleen kuuluisuutta, ja elokuva-ala on täydellinen vastaanottopaikka lapsille, jotka haluavat epätoivoisesti kuuluisiksi. Lapsille, joilla ei välttämättä ole kunnollista tukiverkostoa, joka voisi ohjata heitä Hollywoodin surrealistisen maailman läpi.

Feldmanin elämällä ei monella tapaa ollut loistavaa alkua. Hän asui sisaruksineen henkisesti tasapainottoman äidin kanssa, joka kielsi kutsumasta kavereita kylään, joskus jätti lapset näkemään nälkää niin kauan kunnes heräsi joskus iltapäivällä ja joka teki parhaansa, jottei vaikuttaisi päällekäyvältä ja intensiiviseltä niin sanotulta "stage motherilta" (joskus onnistuen, joskus ei). Tässä on siis kyse kodista, missä Feldman näki vain televisiosta miten vanhemmat peittelivät lapsensa vuoteeseen ja antoivat näille hyvänyönsuukon, ja missä äiti hyökkäsi fyysisesti lapsensa kimppuun. Äitihän oli tietysti sairas, mutta oli varmasti suuri helpotus päästä kyseisestä ympäristöstä pois kuvauspaikalle.

Feldman kertoo vilpittömästi kokemuksistaan. Itsemurhayrityksiä ja huumeongelmaa ei peitellä, eikä vikaa yritetä sälyttää jollekin muulle. Katkeruutta ei ole, vain rehellistä Feldmania muokanneen menneisyyden ja matkan varrella tehtyjen virheiden käsittelyä (huumekoukussa rypevänä tehty huumeiden vastainen kampanja, Four Seasonsilla järjestetyt megabileet - kun studiopomot erehtyivät sanomaan, että kaikki kulut kuvausten jälkeisestä rentoutumisesta maksetaan - ja täysin tuhottu huone jne.). Hän ei väitä olevansa täydellinen, mikä tekee muistelmista vieläkin paremmat. Feldman myöntää auliisti, että hänellä on vaikeuksia sanoa ei ja tarve nähdä ihmisissä hyvää, myös kaikkein epäluotettavimmissa. Hän myös valitettavasti uskoo olleensa osallinen Haimin kuolemaan tutustuttamalla tämän ensimmäisten joukossa kokaiiniin.

Huolimatta kaikista mielenkiintoisista tarinoista elokuvien kuvauksista ja ystävyydestä Michael Jacksonin kanssa, muistelmissa on surullinen sävy, josta en lukemisen jälkeen päässyt heti eroon. Ei sellaista säälin ja holhoavuuden yhdistävää surullisuutta, jota monet tuntevat entisistä kuuluisista julkkiksista, vaan sellaista haikeaa surullisuutta, jota tuntee kun jollain on ollut vaikea menneisyys, mutta on selviytynyt voittajana. Feldman on ollut jo vuosia kuivilla, ja toivon hänelle ja pojalleen oikeasti vain pelkkää hyvää.

Kun julkkis mokaa, se usein tapahtuu miljoonien valppaiden ihmisten silmien alla (joista monella ei ole mitään ongelmaa repiä julkkiksia palasiksi, koska "hei, sehän valitsi itse ammattinsa, joten oikeutta valittamiseen ei ole kun yksityiselämää tökitään", vaikka yrittää kaikin voimin pitää sen juurikin yksityisenä), mutta se ei tarkoita, että suuri yleisö tuntee kyseistä henkilöä tai on tietoinen kaikesta tapahtuneesta. Haavoittuvien ihmisten vainoaminen ei ole ikinä ollut eikä tule ikinä olemaan viehättävää. Loppujen lopuksi Feldmanin muistelmat loppuvat positiivisessa vireessä, koska hän on yhä täällä. Ei ole tarvetta sääliin eikä kuvitella häntä säälittäväksi invalidiksi, jonka elämä on ohi tai jotenkin mitätön.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Hollywood Monster: A Walk Down Elm Street with the Man of Your Dreams - Robert Englund & Alan Goldsher (2009)

298 s.

"Once a psychiatrist wrote me. He had a young patient who had heard of Freddy Krueger and was having nightmares about him. I really wanted to help, so I got in touch with Robert and asked if he would say a few words to the kid into a vidcam. Not only did Robert do that, but he did it while he was being put into, and then out of, his Freddy makeup, describing each step of the way how Freddy was nothing more than latex and glue, and nothing to be worried about." 

- Wes Craven

Luulen nähneeni Robert Englundin ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuotta sitten, kun Masters of Horror -antologiasarja esitettiin Suomen televisiossa (rakastan muuten antologioita; elokuva tai tv-sarja, on aina yhtä jännittävää nähdä kuinka seuraava osa on toteutettu ja mikä sen tarina on). Siinä hän tulkitsi antaumuksella seremoniamestaria yökerhossa, jossa kuolleet stripparit tanssivat lavalla. Tuolloin olin kyllä kuullut hepun maineesta, mutta vasta muutama päivä myöhemmin katsoin sen kuuluisan Painajainen Elm Streetillä (1984) -elokuvan. En vaikuttunut, mutta en ollut vielä siinä vaiheessa kova kauhufani, joten tietoa kauhuelokuvan historiasta ja siitä, mille alueelle Elm Street siinä sijoittuu ei ollut.

Sen jälkeen olen katsonut vain kaksi Englundin elokuvaa, Urban legend - kauhutarinoita (1998) ja Oopperan kummitus (1989), joista kumpikaan ei todellakaan ollut asteikon kärkipäässä, mutta Englundin roolisuoritukset ja omistautuminen jäivät mieleen. Jälkimmäinenkin näkyy kilometrien päähän, ja muistelmat osoittivat aavistukseni oikeaksi: Englund hyväksyy ainoastaan mielenkiintoisimmat käsikirjoitukset, eikä välitä elokuviensa rahallisesta menestyksestä, voittavatko ne palkintoja tai saavatko kriitikot puolelleen. Hän vaikuttaa tyypiltä, joka aidosti kunnioittaa kauhua ja panee peliin aina sata prosenttia, mutta arvostaa myös uskollista fanikuntaansa (en edes muista, kuinka monta kertaa olen kuullut, kuinka mukava ja lämmin hän on kasvokkain tavattuna). Joskus on vaikeaa nähdä julkkiksen korrektin ulkokuoren taakse, mutta Englund on yksi niistä harvoista, joiden uskon olevan yhtä mukava kuin miltä vaikuttaa. Saat sen mitä näet, ilman teeskentelyä.

Muistelmien sävy on hyvin epämuodollisen keskusteleva, koska haamukirjoittaja Alan Goldsher kirjoitti teoksen Englundin sanelujen pohjalta, mutta lähestymistapa sopii tämän tyyliin. Englundilla on loistava huumorintaju ja tätä lukiessa tuntui siltä, kuin istuisi dinerissa ja söisi pannukakkuja, joisi kahvia ja kuuntelisi kertomuksia hänen seikkailuistaan. Likapyykkejä tai juoruja tästä ei kuitenkaan löydy ja suurin osa yksityiselämästä on jätetty pois, mitä kyllä kunnioitan (oma valintahan se kuitenkin on mitä muistelmiin laittaa, vaikka häpeän myöntää pitäväni joskus elokuvamaailmaan liittyvien törkyjuttujen lukemisesta). Tulisi myös muistaa, että koska muistelmat ovat Robert Englundin, niin kirja tosiaan keskittyy nimenomaan tämän uraan kokonaisuudessaan, ei vain Freddyyn (vaikka kansikuva muuta väittäisikin).

Kirjassa on aika paljon toistoa Englundin maskeerausvalitusten suhteen ja luonnollisesti painopiste on (niin ainakin kuvittelen) hänen lempiprojekteissaan, mutta ehkä jälkimmäinen onkin odotettavissa kun tilaa on rajallisesti. Paksu tiiliskivi ei olisi ollut niin houkutteleva, vaikka olisin silti mielelläni nähnyt hieman syvemmälle menevää pohdiskelua elokuvateollisuudesta kauhunäyttelijän näkökulmasta. Niin, en ehkä täysin rakastunut muistelmiin, mutta on tämä kuitenkin jokaiselle kauhufanille lukemisen arvoinen (eikä haittaa, jos Elm Street ei ole tuttu), vaikka sitten lukisikin tämän vain 'kuullakseen' Englundin äänen.

Suurin osa tarinoista ovat viihdyttäviä, ja on aina yhtä mielenkiintoista tietää mitä kulissien takana tapahtuu. Esimerkiksi voi sanoa nauttineensa legendaarisen Roger Cormanin kanssa työskentelystä, mutta vasta kun kertoo, miten aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi tarjottiin kuvauspaikalla vain maapähkinävoi-hillovoileipiä ja pukuhuoneissa oli vain muovituolit, niin siitä saa jonkinlaisen käsityksen Cormanin säästeliäisyydestä (ohjaaja oli siis kuuluisa kengännauhabudjeteistaan, mutta esimerkiksi Edgar Allan Poe -filmatisoinnit onnistuivat tästä huolimatta erinomaisesti).

Tunsin myös pienen kateuden piston sydämessäni, koska Englundin lapsuus oli positiivisella tavalla elokuvateollisuuden ympäröimää. Clark Gableen saattoi törmätä ruokakaupassa, sukulaissedät päästivät vierailulle tv-sarjojensa lavasteisiin ja RKO:n ulkokuvauspaikka, jossa cowboystuntmiehet putoilivat hevosten selästä, näkyi lapsuuskodin takapihalta. On mielenkiintoista, miten Englundin vanhemmat veivät hänet katsomaan pelottavia aikuisten elokuvia, jotka sitten pysyivät matkassa sen verran hyvin, että huolimatta kausista surffaajana ja klassisesti kouluttautuneena teatterinäyttelijänä Englund kiinnostui lopulta kauhuelokuvista ja kasvoi suoranaiseksi ikoniksi. Musikaalifanina oli mukava huomata, että moderni musikaali (Stephen Sondheimin Company) sai hänet ymmärtämään, että taide voi olla samaan aikaan sekä suosittua että merkityksellistä. Olisinpa nähnyt Englundin Juudaksena Godspellissä. Ehkä sitten tulevaisuudessa yksi aikakoneen matkakohteista?

Suomalaisväriäkin yllättäen löytyi: en ollenkaan ole tajunnut, että Renny Harlin ohjasi yhden monista Freddy Krueger -jatko-osista! En ole fani, mutta Englundilla oli vain positiivista sanottavaa hänen vaatimattomuudestaan ja tarkkanäköisyydestään (ja huomautti, miten Harlin näytti viikingiltä pitkien vaaleiden hiustensa kanssa). Joka tapauksessa, haluan nähdä vielä uudestaan Kruegerin hiippailemassa ympäri Desilu-studiota (joka, hassua kyllä, oli I Love Lucy -sarjan kuvauspaikka), joten aion piakkoin katsoa Elm Streetin uudestaan. Ehkä vielä tänään, on jo pimeä. Tosin ei parane ajatella sitä tarinaa, miten elokuvan konsepti sai alkunsa. Aika hemmetin pelottavaa. Onneksi asun kerrostalossa.

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Come, Tell Me How You Live: An Archaeological Memoir - Agatha Christie Mallowan (1946)

208 s.

    It is my first experience of struggling into a sleeping-bag. It takes the united efforts of Max and myself, but, once inside, I am enchantingly comfortable. I always take abroad with me one really good soft down pillow - to me it makes all the difference between comfort and misery.

    I say happily to Max: 'I think I like sleeping in a tent!'

    Then a sudden thought occurs to me.

    'You don't think, do you, that rats or mice or something will run across me in the night?'

    'Sure to', says Max cheerfully and sleepily.

Kaksi lempiasiaani yhdistyvät tässä harmonisesti: arkeologia ja Agatha Christie. Hän kirjoitti toisen aviomiehensä, Max Mallowanin, kanssa tehdyistä matkoista Syyriaan ja Irakiin vastauksena kysymykseen, jota häneltä usein kysytään, eli millainen kokemus arkeologisilla kaivauksilla oleskeleminen oli (tämä on toinen kahdesta Mallowan-nimellä julkaistusta kirjasta). Siinä muistelmien viehätys juuri piilee, koska ne tuntuivat siltä, kuin olisimme siemailleet teetä ja mutustelleet keksejä jossain tyypillisessä christiemäisessä maaseutukylässä, nauttineet iltapäivästä arkeologiatarinoilla ja venytelleet harmaita aivosolujamme, odotellen sitä hetkeä kun joku nitistetään.

Christie varoittaa alussa, että kirja ei tule sisältämään muuta kuin arkipäiväisiä tapahtumia, joten syvällistä matkakertomusta on turha odottaa. Huumori, joka välillä pilkistää Christien fiktiosta? No, tässä hän antaa palaa (siis pidättyväiseen englantilaiseen tyyliin). Jos ei haittaa kuulla ryhmän ummetusongelmista tai nauraa sille, että yksi viimeisistä mielikuvista on vedessä kelluvat vessanistuimet (Mac-paran ensimmäinen arkkitehtuurinen työ), niin tämä on sinua varten.

Christie keskittyy kaikkiin niihin tavanomaisiin ongelmiin, joita matkustaessa voi kohdata: pluskoon mekkojen ostaminen, vetoketjujen paholaismaisuus, epäkunnossa olevat pesutilat, epämukavat taksit, heikkous kenkien ostamiseen, kamppailu erään ryhmän jäsenen vähäpuheisuuden kanssa, postikonttorin tehottomuus jne. Paras kohta on se, kun B:llä on ongelmia moskiittopyjamien saamisessa postikonttorista, ja kun tämä vihdoin pääsee pukeutumaan niihin ja rentoutumaan, hiiri pääsee niihin sisään (kyseessä oli asu, jossa oli jonkinlaiset onesie-tyyppiset suljetut hihat ja lahkeet).

Ongelmista, joita voi kohdata erilaisessa kulttuurissa, jossa ihmisillä on erilainen käsitys asioiden hoitamisesta (ja jossa outoja länsimaisia tapoja pidetään vuorostaan hyvin omalaatuisina ja epäloogisina) kerrotaan ilman ilkeilyä. Vaikka on selvää, että Christiellä oli erityinen paikka sydämessään molemmille maille, hän ei myöskään sorru liialliseen romantisoimiseen, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat. Oli joitain kohtia, (kun esimerkiksi palvelijan henkisiä kykyjä epäiltiin jne), jotka tuntuivat vähän epäilyttäviltä, mutta siirtomaa-asenne olisi voinut olla paljon huomattavampaakin.

Oli myös hienoa huomata Christien asenne kaivauksilla. Jacquetta Hawkes sanoo esipuheessaan Christien kirjoittaneen jokaisen kauden alussa, mutta ei pelännyt liata käsiään kun apua tarvittiin esineiden puhdistamisessa ja luetteloinnissa. Murhamamma vaikuttaa olleen yksityishenkilönä paljon mielenkiintoisempi mitä olen luullut, joten tästä on hyvä jatkaa joskus tulevaisuudessa tavallisiin muistelmiin ja elämäkertoihin.

Osallistuu haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Syyria) ja Agatha Christie 125 vuotta

Shakespeare & Company - Sylvia Beach (1956)

Shakespeare and Company
232 s.

Uneksin ranskalaisesta kirjakaupasta, mutta siitä piti tulla Adriennen kirjakaupan sivuliike New Yorkiin.  Halusin auttaa ihailemiani ranskalaisia kirjailijoita ja tehdä heitä tunnetummiksi omassa maassani.  Pian kuitenkin tajusin, että äitini pienet säästöt, jotka hän oli halukas tähän seikkailuun uhraamaan, eivät riittäisi peittämään newyorkilaisliikkeen kuluja.  Masentuneena luovuin tästä kiehtovasta ajatuksesta.
  Luulin, että Adrienne Monnier pettyisi kuullessaan suunnitelmamme - hänen ranskalaisen kirjakauppansa amerikkalaisen sivuhaaran - menneen myttyyn.  Mutta päinvastoin, hän ilahtui.  Ja siinä hetkessä, silmieni edessä, ranskalainen kirjakauppani muuttui amerikkalaiseksi kirjakaupaksi Pariisissa.  Pääomani riittäisi siellä paljon pitemmälle.  Vuokrat olivat alhaisemmat ja samoin olivat elinkustannuksetkin niinä aikoina.

Oli ehkä pienimuotoinen virhe lukea tämä heti Noël Riley Fitchin tyhjentävän kirjan jälkeen, koska Fitch oli selvästi ammentanut paljon Beachin muistelmista, joten monia samoja asioita sain lukea uudelleen.  Ehkä olisi ollut järkevämpää lukea ensin muistelmat ja sen jälkeen tuo aihetta syventävä tietokirja?  Toisaalta, jotkut Beachin muistamat asiat eivät menneet todellisuudessa aivan samalla lailla, joten ehkä oli hyödyllisempää kuulla ensin totuus, jotta saa tapahtumat oikeaan perspektiiviin.

Beach kuvaa eleettömästi ja yksinkertaisesti raskasta mutta antoisaa matkaansa kirjakauppansa parissa, mutta koska naisen linjana oli suojella ystäviensä yksityisyyttä ja pysytellä poissa omista henkilökohtaisista tunteistaan, kovin syvälle tässä ei mennä aikakauteen tai sen ihmisiin.  Joitain mukavia anekdootteja toki tässä on, kuten maininta asiakkaiden hansikkaita pureskelevasta kissasta.  Jotain pientä pilkettä Beachin silmäkulmassa olin myös havaitsevinani, ja kepeä sävy oli kuitenkin pääasiassa ihan mukavaa.  Yllätyin tosin miten helläkätisesti Joycea tässä kohdellaan, mutta enpä olisi pitänyt mistään skandaalinkäryisestä lyttäämisestäkään.  Loppupeleissä siis ihan kiva opus, vaikken varauksetta ihastunutkaan.

* * *

Suomentajat:  Ruth Routa ja Heikki Karjalainen
Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Claudinen koti - Colette (1922)

La Maison de Claudine
158 s.

Puutarhasakset louskuttelevat nokkaansa puutarhoissa.  Vaikka sulkisitte minut pimeään huoneeseen, tuo ääni toisi sinne kaiken uhallakin huhtikuun auringon, joka pistelee ihoa ja on petollinen kuin tuoksuton viini.  Sen mukana tulee sisään leikatun aprikoosipuun mehiläistuoksu ja samalla jonkinlainen ahdistus, johonkin lapsuudenaikaiseen pieneen sairauteen liittyvä levottomuus:  nuo sairaudet itävät, venyvät hieman pitkiksi, paranevat jonakin aamuna, tulevat takaisin illalla...  - -  Puutarhasaksien louskutus, kovanokkaisten lintujen kuiva vuoropuhelu...  Ne puhuvat puhkeamisesta, varhaisesta auringonpaisteesta, otsan poltosta, kylmästä varjosta, tiedottomasta vastenmielisyydestä, petetystä lapsellisesta luottamuksesta, epäluulosta, uneksivasta surumielisyydestä...

Elokuvien ystäville Coletten (1873-1954) nimi voi olla tuttu Gigistä (1958) ja Chéristä (2009), mutta itse tutustuin ensin kirjailijaan yksityishenkilönä muutama vuosi sitten Judith Thurmanin kirjoittaman elämäkerran kautta.  Päällimmäisenä Sidonie-Gabrielle Colettesta jäi kuva rohkeasta naisesta, joka halusi monen muun tavoin toteuttaa itseään välittämättä sen ajan sukupuoleensa kohdistuvista odotuksista.  Tätä samaa teemaa käsittelee suurin osa naisen tuotannosta rakkauden ilojen ja surujen sekä luontokuvausten lisäksi.  Pelkäsin aluksi että kirjailijan elämä osoittautuisi kiehtovammaksi kuin itse kirjat, mutta toisin kävi.

Claudinen koti on astetta hämmentävämpi tapaus.  Coletten tuotannossahan on paljon omaelämäkerrallisia elementtejä (esim. La Vagabonde perustuu tämän omiin avioeron jälkeisiin kokemuksiin varieteetanssijattarena), mutta tämän luokittelin nyt kokonaan muistelmateokseksi.  Sellaiseksi se on varmaan alunperin tarkoitettukin (kirja on käännetty englanniksi sekä nimillä Claudine's House että My Mother's House), vaikka nimi hämääkin aika lailla.  Claudine nimittäin viittaa Coletten Claudine-sarjaan, jota julkaistiin aluksi tämän aviomiehen nimissä, ja jonka suosio kismitti Willyä melkoisesti.  Onneksi myöhemmin kunnian sai asianmukaisesti sen ansaitseva henkilö.

Noh, pakkaa sekoittaa vielä se, että tämä sopisi täydellisesti sarjan ensimmäiseksi romaaniksi.  Claudinen hahmossa ja elämässä on nimittäin paljon yhtymäkohtia Coletten elämään, joten Claudinen koti voisi hyvin kertoa myös Claudinen kasvamisesta Ranskan maaseudulla eläinlauman sekä omalaatuisten vanhempien ja sisarusten keskellä.  Kyse taitaa olla vain siitä, minkä tulkinnan lukija itse haluaa valita.

Teos ei missään nimessä ole kronologinen kertaus Coletten lapsuudesta (eihän kukaan muista joka ikistä tapahtumaa ja vielä niiden järjestystä), vaan koostuu melkeinpä novellien kaltaisista pätkistä, joissa päähenkilöinä on vanhemmat, sisarukset, eläimet tai jokin kylässä asuvista persoonallisuuksista.  Raikkaasti ja herkästi kirjoitettu kuvaus lapsuuden huolettomuudesta vaihtuu lopussa aikuisuuden melankoliaan, mutta säilyttää lämminsydämisyytensä ja viattomuutensa Coletten oman lapsen hahmossa.

Kirjan kauneimpia kohtia ovat muun muassa ullakolta kuuluvien askelten arvoituksen tutkiminen, ja kun kuvataan Coletten isosiskon pakkomiellettä lukemiseen (ja jonka pitkien hiusten kampaaminen muuten aiheuttaa äidille harmaita hiuksia).  Kuinkahan moni meistä tunnistaisi itsensä siitä, kun on pakko illalla lukea vielä yksi sivu toisensa jälkeen, kunnes havahtuu siihen että on aamu ja kynttilä on palanut loppuun?

* * * *