Miniarvioita, osa VIII

Bram Stoker - Midnight Tales (1992)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Stokerin romaani eräästä kammottavasta vampyyrikreivistä on yksi lempikirjoistani, ja kolme vuotta sitten lukemani Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (1914) -novellikokoelma ei ollut sekään yhtään hassumpi. Midnight Tales -kokoelmasta löytyy tuosta edellämainitusta tutut "Draculan vieras" sekä "The Squaw", joten niitä en alkanut uudestaan lukea (jälkimmäistä suosittelen kuitenkin lämpimästi). Jätin lukematta myös "The Bridal of Death" -novellin, koska se on alkuperäinen poistettu loppu romaanista The Jewel of the Seven Stars, ja haluan lukea kirjan ensin. Kaiken kaikkiaan tämä on yhtä epätasainen kuin Draculan vieras, mutta siinä mielessä kiinnostavampi, että novelleissa on huimasti tyyllillistä hajontaa.

Pari novellia on kirjoitettu irlannin murteella (aluksi hankalahkoa luettavaa, mutta alkujärkytyksen jälkeen alkoi sujua vähän paremmin, ja toisen irlantilainen huumori ilahdutti), "The Gombeen Man" on suoraviivainen seikkailukertomus, keskeneräinen "Midnight Tales" sisältää pieniä muutaman rivin tarinapaloja jne. Parhaiten jäi mieleen makaaberi ja suoraan sanottuna outo "The Dualitists", jossa kaksi täysin tunteetonta ja kipua ymmärtämätöntä psykopaattilasta kylvävät tuhoa jo pienestä asti. Tunnelmaltaan ja sävyltään jotenkin hämmentävä, ja ehkä sen taki niin hyvä.

Kokoelman jokaisen novellin alussa käydään myös läpi Stokerin ja tämän ystävän sekä manageroitavan näyttelijä Henry Irvingin henkilökohtaista ja ammatillista suhdetta. Midnight Talesin tarinat saivat alkunsa, kun Irvingin esitysten jälkeen miehet kokoontuivat muiden paikalle kutsuttujen illallisvieraiden kanssa Lyceum-teatterin Beefsteak Roomiin tarinoimaan.

Bruce Campbell - If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat

Kun televisiossa näytettiin aikoinaan Veijari nimeltä Brisco (1993-4) -sarjaa, jäin siihen totaalisesti koukkuun. Huumori iski täysin ja huolimatta siitä, etten ole ikinä pitänyt lännenelokuvista, itkin suurin piirtein verta kun sarja päätettiin lopettaa aivan liian aikaisin. Campbell oli sarjassa pääosassa, mutta onneksi sain nauttia myöhemminkin hepun roolisuorituksista. Ennen kuin näin Evil Dead -trilogian, sivuhahmosekoilu Autolycuksena Xenassa (1996-9) ja Herculeksessa (1995-9) oli ihan parhaimmistoa.

Luonnollisesti olin siis kiinnostunut Campbellin muistelmista, ja hyvät arvostelut nostivat odotukset korkealle. Onneksi odotukseni palkittiin. Campbell kirjoittaa hyvin epämuodollisesti ja keskustelevasti, mikä sopii miehen tyyliin erinomaisesti (niin kuin sekin, että kuvat on kuvaliitteen sijasta ripoteltu ympäri teosta, ja että jokainen luku on aloitettu Campbellille osoitetulle fani- tai vihapostilla). Tarinat Evil Deadin teosta ovat pääosassa, enkä yhtään valita, koska siitä Campbell parhaiten muistetaan ja ihan syystä. Elokuvan matka kulttiklassikoksi on ollut huikea, ja työmäärä sen aikaan saamiseksi oli valtava. Pelkästään tarinat rahoituksen kokoamisesta saa kenen tahansa otsalle kylmän hien. Hienoa oli myös Campbellin häpeilemätön ylpeys siitä, että on säilyttänyt järkensä elokuvateollisuudessa tekemällä töitä lähinnä B-elokuvissa ja pysyttelemällä poissa Hollywoodin myrkyllisestä ilmapiiristä. Tähän liittyi tarina siitä, miten jopa ihmisen puhetapa muuttuu kun Campbellin mukaan Hollywoodin itiöt pääsevät pesiytymään aivoihin.

Campbell pitää myös niin sanottujen duunareiden puolta, eli kaikkien niiden, jotka tekevät tunti toisensa jälkeen töitä kulisseissa, eivätkä aina saa kiitosta uurastuksestaan. Ilman taustajoukkoja ei elokuvia saataisi aikaan. Kuten Robert Englundin muistelmista, Campbellinkin teoksesta välittyy kuva jalat maassa olevasta, humoristisesta, nöyrästä ja rehellisestä tyypistä. Niin, kuka ei tosiaan kieltäytyisi keikasta, josta lopputuloksena on hyvin todennäköisesti järkyttävän huono elokuva, mutta jota kuvatessa saa asua lämpimässä paratiisissa?

Lafcadio Hearn - Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen, Kurjen siivellä ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Japani)

Kwaidan oli ennestään tuttu Masaki Kobayashin samannimisenä elokuvana. Antologiaelokuvassa on mukana kaksi tarinaa Kwaidanista (sokea muusikko ja luminainen) ja muut ovat muista Hearnin kokoelmista. Elokuva on visuaalisesti upea, ja paperilla taas tarinoista huokuu japanilainen mystisyys ja tyyneys, ja joskus taas tunnelmaa on hyvin vaikeaa kuvailla. En ole animefani, vaan pidän enemmän japanilaisen mytologian kummallisuuksista (esim. huikea Onibaba (1964) tiivistää hyvin sen, mitä Japanilla on tarjottavana animen ulkopuolelta). Läheskään kaikki tarinat eivät iskeneet, mutta pari sai aikaan hivenen kylmiä väreitä: kuollut perheenjäsen seisoo lipaston edessä sitä tuijottaen, muotoa muuttava nainen pyyhkäisee käden kasvoiltaan ja paljastaa tyhjyyden, virvatulet loitsivat sokean muusikon jne. Pientä huumorinpilkahdustakin löytyy, kun mies joutuu kulkemaan ympäri maata vihaisen ihmissyöjädemonin pää hihasta killuen.

Hearn on joka tapauksessa tehnyt elämätyönsä japanilaisen kulttuurin parissa (tunnettuaan lapsesta asti ulkopuolisuutta ja jouduttuaan heitetyksi perheestä toiseen Hearn löysi kodin ja perheen Japanista), ja tällaisenaan Kwaidan on korvaamaton läpileikkaus japanilaiseen tarinaperinteeseen. Hearn on tosin kirjoittanut itse tarinat muokaten muistiin, joten ne ovat enemmänkin toisintoja suullisesta ja kirjallisesta tarinaperinteestä. Aasia ei ole kirjallisuuden puolesta hirveän tuttu, joten tämä oli myös piristävä alku Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Vielä kun löytyisi joku hyvä japanilainen kauhuromaani, mutta jotenkin tuntuu, että tällaisina lyhyinä tarinoina aasialainen kauhu toimii parhaiten.

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia - Bram Stoker (1914)

Dracula's Guest and
Other Weird Stories
464 s.

Seutu jonka halki kuljin oli nyt paljon maalauksellisempaa kuin aiemmalla tiellä.  Näkyvillä ei ollut mitään erityisen silmiinpistävää, mutta joka puolella ympärilläni oli tenhoavaa kauneutta.  En juurikaan kiinnittänyt huomiota ajan kulkuun, ja vasta kun syvenevä iltahämärä lopulta kiinnitti huomioni, aloin miettiä, kuinka löytäisin takaisin kotiin.  Päivän kirkkaus oli mennyttä.  Ilma oli kylmä ja pilvet keräytyivät ylleni yhä paksumpina.  Niitä säesti eräänlainen kaukainen kumiseva ääni, jonka läpi tuntui joskus tunkeutuvan tuo salaperäinen huuto, jonka ajuri oli väittänyt olevan sudesta lähtöisin.  Epäröin hetken.  Olin kuitenkin sanonut, että haluaisin nähdä hylätyn kylän, joten päätin jatkaa matkaani.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Bram Stokerin kuolemasta, ja tämä itse Draculan luojan koostama novellikokoelma suomennettiin juuri sopivasti juhlavuodeksi.  Stokerin Florence-vaimo kertoo alkusanoissaan lisänneensä valikoimaan jälkeenpäin Draculan vieraan, joka on Draculasta poistettu osio.  Muut tarinat on julkaistu aiemmin englantilaisissa ja amerikkalaisissa aikakauslehdissä.  Florencen mukaan Bramin elämä ei ole ollut se kaikkein helpoin, ja tarinat ovat peräisin näiltä varhaisilta ajoilta.  Voi siis hyvin olla, että Bram olisi parannellut kertomuksia, jos ei olisi kuollut ennen kokoelman julkaisua.

Draculan vieraan lisäksi tarinoita on kahdeksan.  Kaikki ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta kokoelma on silti melko epätasainen (ehkä alkuperäinen nimi kertoo paremmin sisällöstä, koska se ei viittaa suoraan kauhuun?).  Niminovelli on ihan ok tunnelmapala, joka olisi sopinut Draculaan.  Toisaalta ymmärrän kohtauksen poiston, koska se ei olisi edistänyt tarinaa millään lailla, ja pidän muutenkin Jonathan Harkerin ja kreivi Draculan ensimmäisestä kohtaamisesta, joka ei olisi ollut sama tämän jälkeen.  Päähenkilön jäädessä nimettömäksi tarina toimii erinomaisesti erillisenäkin novellina, ja novellina pidänkin tästä ehkä enemmän kuin jos se olisi jäänyt romaaniin.

Suomentaja Inkeri Koskinen huomauttaa hienossa esipuheessaan, että novellin alkuperästä on kiistelty Florencen sanoista huolimatta, koska tarina poikkeaa Draculan tyylistä.  Uskon kuitenkin vahvasti Florencea, koska lopun kirje sinetöi kaikki yhtäläisyydet Jonathan Harkeriin.  Tosin kuten sanoin, tarinasta voi ehdottomasti nauttia myös novellina, eli romaania ei esimerkiksi tarvitse lukea etukäteen.  Esipuheesta (jonka muuten säästin viimeiseksi, koska olen liian monta kertaa joutunut juonipaljastusten uhriksi) ratkesi myös arvoitus erään Draculan vieraan tutun paikannimen suhteen, nimittäin kreivitär Dolingen Grazista, Styyriasta viittaa Joseph Sheridan Le Fanun Carmillan salaperäiseen Styyriasta kotoisin olevaan kreivittäreen.  Koskinen myös osoittaa, miten paljon Stoker otti vaikutteita joka puolelta.  Kasvavan kullan salaisuus esimerkiksi sai inspiraationsa eräästä makaaberista Lontoon seurapiirejä puhuttaneesta tapahtumasta.

Kokoelman heikoimmiksi lenkeiksi jäävät Mustalaisennustus ja Uni punaisista käsistä.  Ensimmäinen lässähti lopun takia (tai ainakaan itse en välitä kyseisen kaltaisista loppuratkaisuista) ja toinen oli lähinnä selvästi katolilaisuudesta ammentava ankean tylsä kertomus siitä, että pelkää tulevansa suljetuksi pois taivaasta.

Erityisiksi suosikeiksini taas nousivat perinteinen kummitustarina Tuomarin talo (vaikka en yhtään pelkääkään rottia, loppua kohden jännittävyysaste nousi mukavasti), Edgar Allan Poesta ammentava suhteellisen ällöttävä kidutusvälineitä ja kissoja sisältävä Squaw (olisi mielenkiintoista tietää, miten näin raju tarina otettiin aikoinaan vastaan) ja ihanan goottilainen Kasvavan kullan salaisuus.

* * *

Suomentaja:  Inkeri Koskinen