Miniarvioita, osa VIII

Bram Stoker - Midnight Tales (1992)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Stokerin romaani eräästä kammottavasta vampyyrikreivistä on yksi lempikirjoistani, ja kolme vuotta sitten lukemani Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (1914) -novellikokoelma ei ollut sekään yhtään hassumpi. Midnight Tales -kokoelmasta löytyy tuosta edellämainitusta tutut "Draculan vieras" sekä "The Squaw", joten niitä en alkanut uudestaan lukea (jälkimmäistä suosittelen kuitenkin lämpimästi). Jätin lukematta myös "The Bridal of Death" -novellin, koska se on alkuperäinen poistettu loppu romaanista The Jewel of the Seven Stars, ja haluan lukea kirjan ensin. Kaiken kaikkiaan tämä on yhtä epätasainen kuin Draculan vieras, mutta siinä mielessä kiinnostavampi, että novelleissa on huimasti tyyllillistä hajontaa.

Pari novellia on kirjoitettu irlannin murteella (aluksi hankalahkoa luettavaa, mutta alkujärkytyksen jälkeen alkoi sujua vähän paremmin, ja toisen irlantilainen huumori ilahdutti), "The Gombeen Man" on suoraviivainen seikkailukertomus, keskeneräinen "Midnight Tales" sisältää pieniä muutaman rivin tarinapaloja jne. Parhaiten jäi mieleen makaaberi ja suoraan sanottuna outo "The Dualitists", jossa kaksi täysin tunteetonta ja kipua ymmärtämätöntä psykopaattilasta kylvävät tuhoa jo pienestä asti. Tunnelmaltaan ja sävyltään jotenkin hämmentävä, ja ehkä sen taki niin hyvä.

Kokoelman jokaisen novellin alussa käydään myös läpi Stokerin ja tämän ystävän sekä manageroitavan näyttelijä Henry Irvingin henkilökohtaista ja ammatillista suhdetta. Midnight Talesin tarinat saivat alkunsa, kun Irvingin esitysten jälkeen miehet kokoontuivat muiden paikalle kutsuttujen illallisvieraiden kanssa Lyceum-teatterin Beefsteak Roomiin tarinoimaan.

Bruce Campbell - If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat

Kun televisiossa näytettiin aikoinaan Veijari nimeltä Brisco (1993-4) -sarjaa, jäin siihen totaalisesti koukkuun. Huumori iski täysin ja huolimatta siitä, etten ole ikinä pitänyt lännenelokuvista, itkin suurin piirtein verta kun sarja päätettiin lopettaa aivan liian aikaisin. Campbell oli sarjassa pääosassa, mutta onneksi sain nauttia myöhemminkin hepun roolisuorituksista. Ennen kuin näin Evil Dead -trilogian, sivuhahmosekoilu Autolycuksena Xenassa (1996-9) ja Herculeksessa (1995-9) oli ihan parhaimmistoa.

Luonnollisesti olin siis kiinnostunut Campbellin muistelmista, ja hyvät arvostelut nostivat odotukset korkealle. Onneksi odotukseni palkittiin. Campbell kirjoittaa hyvin epämuodollisesti ja keskustelevasti, mikä sopii miehen tyyliin erinomaisesti (niin kuin sekin, että kuvat on kuvaliitteen sijasta ripoteltu ympäri teosta, ja että jokainen luku on aloitettu Campbellille osoitetulle fani- tai vihapostilla). Tarinat Evil Deadin teosta ovat pääosassa, enkä yhtään valita, koska siitä Campbell parhaiten muistetaan ja ihan syystä. Elokuvan matka kulttiklassikoksi on ollut huikea, ja työmäärä sen aikaan saamiseksi oli valtava. Pelkästään tarinat rahoituksen kokoamisesta saa kenen tahansa otsalle kylmän hien. Hienoa oli myös Campbellin häpeilemätön ylpeys siitä, että on säilyttänyt järkensä elokuvateollisuudessa tekemällä töitä lähinnä B-elokuvissa ja pysyttelemällä poissa Hollywoodin myrkyllisestä ilmapiiristä. Tähän liittyi tarina siitä, miten jopa ihmisen puhetapa muuttuu kun Campbellin mukaan Hollywoodin itiöt pääsevät pesiytymään aivoihin.

Campbell pitää myös niin sanottujen duunareiden puolta, eli kaikkien niiden, jotka tekevät tunti toisensa jälkeen töitä kulisseissa, eivätkä aina saa kiitosta uurastuksestaan. Ilman taustajoukkoja ei elokuvia saataisi aikaan. Kuten Robert Englundin muistelmista, Campbellinkin teoksesta välittyy kuva jalat maassa olevasta, humoristisesta, nöyrästä ja rehellisestä tyypistä. Niin, kuka ei tosiaan kieltäytyisi keikasta, josta lopputuloksena on hyvin todennäköisesti järkyttävän huono elokuva, mutta jota kuvatessa saa asua lämpimässä paratiisissa?

Lafcadio Hearn - Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen, Kurjen siivellä ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Japani)

Kwaidan oli ennestään tuttu Masaki Kobayashin samannimisenä elokuvana. Antologiaelokuvassa on mukana kaksi tarinaa Kwaidanista (sokea muusikko ja luminainen) ja muut ovat muista Hearnin kokoelmista. Elokuva on visuaalisesti upea, ja paperilla taas tarinoista huokuu japanilainen mystisyys ja tyyneys, ja joskus taas tunnelmaa on hyvin vaikeaa kuvailla. En ole animefani, vaan pidän enemmän japanilaisen mytologian kummallisuuksista (esim. huikea Onibaba (1964) tiivistää hyvin sen, mitä Japanilla on tarjottavana animen ulkopuolelta). Läheskään kaikki tarinat eivät iskeneet, mutta pari sai aikaan hivenen kylmiä väreitä: kuollut perheenjäsen seisoo lipaston edessä sitä tuijottaen, muotoa muuttava nainen pyyhkäisee käden kasvoiltaan ja paljastaa tyhjyyden, virvatulet loitsivat sokean muusikon jne. Pientä huumorinpilkahdustakin löytyy, kun mies joutuu kulkemaan ympäri maata vihaisen ihmissyöjädemonin pää hihasta killuen.

Hearn on joka tapauksessa tehnyt elämätyönsä japanilaisen kulttuurin parissa (tunnettuaan lapsesta asti ulkopuolisuutta ja jouduttuaan heitetyksi perheestä toiseen Hearn löysi kodin ja perheen Japanista), ja tällaisenaan Kwaidan on korvaamaton läpileikkaus japanilaiseen tarinaperinteeseen. Hearn on tosin kirjoittanut itse tarinat muokaten muistiin, joten ne ovat enemmänkin toisintoja suullisesta ja kirjallisesta tarinaperinteestä. Aasia ei ole kirjallisuuden puolesta hirveän tuttu, joten tämä oli myös piristävä alku Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Vielä kun löytyisi joku hyvä japanilainen kauhuromaani, mutta jotenkin tuntuu, että tällaisina lyhyinä tarinoina aasialainen kauhu toimii parhaiten.

Aransaaret - J. M. Synge (1907)

The Aran Islands
220 s.

(Hups, tämä ajastus jäikin monien muokkausten jäljiltä luonnoksiin.  Eipä mitään, pistän tämän pikaisesti eetteriin nyt kun huomasin.)

Saari on ollut kokonaisen viikon sumun peitossa ja saanut minut tuntemaan itseni oudon hylätyksi ja yksinäiseksi.  Kierrän saaren melkein joka päivä enkä silti näe muuta kuin loputtomiin märkiä kallioita, rantatyrskyjä ja vellovaa merta.

    Savenharmaalle kalkkikivelle tihkunut vesi on muuttanut sen mustaksi, ja aina kun käännyn, näen sen saman harmaan riivatun kiviaidan kiemurtelevan ja mutkittelevan kapeiden peltotilkkujen keskellä ja kuulen saman valittavan tuulen kiljaisut ja vihellykset kiviaitojen raoissa.

    Aluksi ihmiset eivät kiinnitä paljonkaan huomiota luonnonvoimien riehuntaan, mutta muutaman päivän kuluttua äänekkäät puheet vaimenevat keittiössä ja loputtomat jutut sioista ja karjasta alenevat kuiskauksiksi, aivan kuin he kertoisivat tarinoita kummitustalosta.

Inishmore, Inishmaan ja Inisheer sijaitsevat muutaman kymmenen kilometrin päässä Galwayn kaupungista.  Karuilla kalkkikivisaarilla puhutaan vieläkin pääosin iiriä, vaikka suurin osa asukkaista osaakin sujuvasti myös englantia.  Muinaisia kiviaitoja ja muita historiallisia kohteita löytyy luonnollisena osana maisemaa, monet nuoret lähtevät täysi-ikäistyttyään mantereelle, saarille ei pääse autolautoilla ja turistit voivat kierrellä ympäriinsä kätevästi polkupyörillä.

Aransaaret vaikuttaa siis olevan vielä nykyään ainutlaatuinen saariryhmä, eikä tarvitse ollenkaan ihmetellä edes pelkkien kuvien näkemisen perusteella miksi Synge vaikuttui kyseisistä kauniista maisemista.  Avaraa, vihertävän harmaata ja huiman korkuisia jyrkänteitä.  Samaan aikaan sekä pelottavan yksinäistä että suloista ja rauhoittavaa.

Synge oli paljon velkaa Aransaarille, sillä saaret innoittivat kirjailijan uraan ja tekivät Syngestä yhden Irlannin kansalliskirjailijoista.  Tämän setä oli käynyt Aransaarilla jo 1850-luvulla protestanttisena pappina ja lähetystyöntekijänä, ja vuonna 1898 oli Syngen vuoro (alunperin William Butler Yeatsin kehotuksesta).  Aransaaret perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin.

Monet muutkin kävivät ammentamassa saarilta ja muualta läntisestä Irlannista aitoa kansanperinnettä (osana Irlannin kulttuurirenessanssia).  Tässä teoksessa saarelaiset huomauttavatkin huvittuneesti, ettei mantereella ilmeisesti opiskella paljon muuta kuin kielitiedettä.  Toisin kuin monet muut renessanssia kannattaneista irlantilaisista Synge ainakin yritti ymmärtää maaseudun asukkaita ja oppi kunnioittamaan näitä.  Synge saikin kohtuutonta kritiikkiä (ja aikaiseksi mellakan) The Playboy of the Western World -näytelmästään halutessaan ottaa kantaa epäkohtiin (muun muassa patriarkaalisuuteen ja pappien vallan väärinkäyttöön) propagandan suoltamisen sijaan.

Synge kertoo saarten elämästä lähes antropologisella ja folkloristisella otteella kuvaillen jokapäiväisiä arkiaskareita, ihmisiä ja maisemia.  Asukkaat ovat lämpimiä ja vieraanvaraisia, pakanallinen usko keijuihin häilyy taustalla ja sopusoinnussa uskonnon kanssa, eivätkä monet olleet vielä vierailleet koskaan mantereella.  Vaikeista elinolosuhteista huolimatta saarelaiset pitävät sitkeästi yhtä ja näiden välillä vallitsee luja keskinäinen luottamus.  Kansanperinne näkyy vahvasti Syngen kuvailemassa kertomusperinteessä, jossa tarinankertojat vievät tulisijan äärellä istuvat hetkeksi muualle.  Tarinoiden (joissa näkyy muun muassa irlantilaisten myyttiset uskomukset) kirjaaminen sellaisenaan teokseen on arvokasta kulttuuriperinteen säilyttämistä.

Synge tosin tekee välillä liikaa olettamuksia; aina ei tule ilmi onko tiedot saatu haastattelujen kautta vai päätelmien perusteella.  Olin huomaavinani myös hieman tälle ajalle tyypillistä 'noble savage' -ajatusmaailmaa, eli yhteiskunnan ulkopuoliset tahot (esim. alkuasukkaat) edustavat eräänlaista puhtautta ja viattomuutta, jota sivilisaatio ei ole korruptoinut.  Synge on epäilemättä ihastunut saarelaisiin eikä tarkoituksena ole varmaankaan tehdä tieteellistä tutkielmaa, joten ehkä odotukset täysin objektiivisesta kuvauksesta saaren sekä hyvistä että huonoista puolista eivät ole realistisia.  Suurena kansanperinteen ystävänä arvostan kuitenkin Syngen yrityksiä tallettaa kertomuksia, koska uskon vahvasti tällaisesta toimintatavasta olevan suurta kulttuurista hyötyä ja apua menneisyyden ymmärtämisessä.

Aransaaret on siis tarkemmin miettien aika erikoinen teos.  Se on pala eräästä ajasta ja paikasta, jossa ulkomaailmasta melkein erillään olevat ihmiset kietoutuvat saarillaan sumuvaippaan, eivätkä elämän kovuudesta huolimatta halua lähteä kodistaan minnekään.  Koti on turvapaikka.  Kuka tietää, ehkä minäkin menen Aransaarille vaikkapa eläkeiässä kasvattamaan lampaita. 

* * *

Suomentaja:  Heikki Salojärvi
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Irlanti)

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia - Bram Stoker (1914)

Dracula's Guest and
Other Weird Stories
464 s.

Seutu jonka halki kuljin oli nyt paljon maalauksellisempaa kuin aiemmalla tiellä.  Näkyvillä ei ollut mitään erityisen silmiinpistävää, mutta joka puolella ympärilläni oli tenhoavaa kauneutta.  En juurikaan kiinnittänyt huomiota ajan kulkuun, ja vasta kun syvenevä iltahämärä lopulta kiinnitti huomioni, aloin miettiä, kuinka löytäisin takaisin kotiin.  Päivän kirkkaus oli mennyttä.  Ilma oli kylmä ja pilvet keräytyivät ylleni yhä paksumpina.  Niitä säesti eräänlainen kaukainen kumiseva ääni, jonka läpi tuntui joskus tunkeutuvan tuo salaperäinen huuto, jonka ajuri oli väittänyt olevan sudesta lähtöisin.  Epäröin hetken.  Olin kuitenkin sanonut, että haluaisin nähdä hylätyn kylän, joten päätin jatkaa matkaani.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Bram Stokerin kuolemasta, ja tämä itse Draculan luojan koostama novellikokoelma suomennettiin juuri sopivasti juhlavuodeksi.  Stokerin Florence-vaimo kertoo alkusanoissaan lisänneensä valikoimaan jälkeenpäin Draculan vieraan, joka on Draculasta poistettu osio.  Muut tarinat on julkaistu aiemmin englantilaisissa ja amerikkalaisissa aikakauslehdissä.  Florencen mukaan Bramin elämä ei ole ollut se kaikkein helpoin, ja tarinat ovat peräisin näiltä varhaisilta ajoilta.  Voi siis hyvin olla, että Bram olisi parannellut kertomuksia, jos ei olisi kuollut ennen kokoelman julkaisua.

Draculan vieraan lisäksi tarinoita on kahdeksan.  Kaikki ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta kokoelma on silti melko epätasainen (ehkä alkuperäinen nimi kertoo paremmin sisällöstä, koska se ei viittaa suoraan kauhuun?).  Niminovelli on ihan ok tunnelmapala, joka olisi sopinut Draculaan.  Toisaalta ymmärrän kohtauksen poiston, koska se ei olisi edistänyt tarinaa millään lailla, ja pidän muutenkin Jonathan Harkerin ja kreivi Draculan ensimmäisestä kohtaamisesta, joka ei olisi ollut sama tämän jälkeen.  Päähenkilön jäädessä nimettömäksi tarina toimii erinomaisesti erillisenäkin novellina, ja novellina pidänkin tästä ehkä enemmän kuin jos se olisi jäänyt romaaniin.

Suomentaja Inkeri Koskinen huomauttaa hienossa esipuheessaan, että novellin alkuperästä on kiistelty Florencen sanoista huolimatta, koska tarina poikkeaa Draculan tyylistä.  Uskon kuitenkin vahvasti Florencea, koska lopun kirje sinetöi kaikki yhtäläisyydet Jonathan Harkeriin.  Tosin kuten sanoin, tarinasta voi ehdottomasti nauttia myös novellina, eli romaania ei esimerkiksi tarvitse lukea etukäteen.  Esipuheesta (jonka muuten säästin viimeiseksi, koska olen liian monta kertaa joutunut juonipaljastusten uhriksi) ratkesi myös arvoitus erään Draculan vieraan tutun paikannimen suhteen, nimittäin kreivitär Dolingen Grazista, Styyriasta viittaa Joseph Sheridan Le Fanun Carmillan salaperäiseen Styyriasta kotoisin olevaan kreivittäreen.  Koskinen myös osoittaa, miten paljon Stoker otti vaikutteita joka puolelta.  Kasvavan kullan salaisuus esimerkiksi sai inspiraationsa eräästä makaaberista Lontoon seurapiirejä puhuttaneesta tapahtumasta.

Kokoelman heikoimmiksi lenkeiksi jäävät Mustalaisennustus ja Uni punaisista käsistä.  Ensimmäinen lässähti lopun takia (tai ainakaan itse en välitä kyseisen kaltaisista loppuratkaisuista) ja toinen oli lähinnä selvästi katolilaisuudesta ammentava ankean tylsä kertomus siitä, että pelkää tulevansa suljetuksi pois taivaasta.

Erityisiksi suosikeiksini taas nousivat perinteinen kummitustarina Tuomarin talo (vaikka en yhtään pelkääkään rottia, loppua kohden jännittävyysaste nousi mukavasti), Edgar Allan Poesta ammentava suhteellisen ällöttävä kidutusvälineitä ja kissoja sisältävä Squaw (olisi mielenkiintoista tietää, miten näin raju tarina otettiin aikoinaan vastaan) ja ihanan goottilainen Kasvavan kullan salaisuus.

* * *

Suomentaja:  Inkeri Koskinen

Vaatimaton ehdotus - Jonathan Swift (1729)

A Modest Proposal
48 s.

I have been assured by a very knowing American of my acquaintance in London, that a young healthy child well nursed, is, at a year old, a most delicious nourishing and wholesome food, whether stewed, roasted, baked, or boiled; and I make no doubt that it will equally serve in a fricasie, or a ragoust.

Kyseessä on siis lyhyt satiirinen essee, jossa Swift pureutuu tiukasti Irlannin taloudelliseen tilanteeseen ja köyhien kohteluun ehdottamalla pääasialliseksi ruoan lähteeksi vauvoja.  Hansikkaita ja saappaitakin niistä saisi.  Järkyttämällä lukijoita oli hyvät mahdollisuudet tulla kuulluksi.  Niinhän sitä sanotaan, ettei huonoa julkisuutta olekaan.

Swift perustelee ratkaisuaan muun muassa siten, että Irlannin paisunut väkimäärä vähenisi (sekä samalla myös roomalaiskatolisten määrä), köyhät saisivat enemmän omaisuutta kun vauvat voitaisiin myydä rikkaille, äidit huolehtisivat paremmin lapsistaan kun ne olisivat taakan sijaan tulonlähde ja isät eivät enää vahingoittaisi äitejä koska nämä ovat vastuussa näistä tulonlähteistä.  Rikkaampi väestönosa on nimenomaan paras kohde tälle herkulle, koska hehän ovat jo ahmaisseet näiden lasten vanhemmat.  Vauvat eivät mureutensa takia säilyisi pitkään suolattuina, joten vientituotteiksi ne eivät kelpaisi, vaikka Swiftin mukaan eräs maa (Englanti) söisi mielellään irlantilaiset ilmankin suolaa.

Ei ehkä sovi niille, jotka ottavat itsensä turhan vakavasti ja ottavat asiakseen järkyttyä ihan kaikesta, mutta muille suosittelen lämpimästi.  Itse olen pitänyt 1700-luvun kirjallisuutta hieman kuivakkana, mutta ehkä pitäisikin lueskella enemmän näitä satiireja.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot