Valontuojat - Eleanor Catton (2013)

The Luminaries
834 s.

Te Rau Tauwhare sighed.  Hokitika.  He knew the sense of it, but could not translate.  This happened so often between the languages, English and Maori: the words of one tongue never found their exact equivalent in the other[.] - - -

    At last Tauwhare lifted his finger and described a circle in the air.  When his fingertip returned to the place from which it had begun, he jabbed his finger, sharply, to mark the place of return.  But one cannot mark a place upon a circle, he thought: to mark a place upon a circle is to break it, so that it is not a circle any longer.

    'Understand it like this', he said, regretting that he had to speak the words in English, and approximate the noun.  'Around.  And then back again, beginning.'

Walter Moody saapuu vuonna 1866 Godspeed-aluksella Uuden-Seelannin Hokitikan rannoille koettamaan onneaan kultakentille.  Aluksella on tapahtunut jotain kauheaa, eikä maissakaan ole kaikki kohdallaan.  Kaksitoista miestä on kokoontunut paikalliseen hotelliin keskustelemaan viimeaikaisista tapahtumista: rikas nuorukainen on kadonnut, prostituoitu on yrittänyt itsemurhaa ja köyhän juopon mökistä on löytynyt suuri omaisuus.

Viime vuoden puolella näin Wikipedian etusivulla uutisen siitä, miten Catton oli kaikkien aikojen nuorin ja tämän kirja kaikkien aikojen paksuin Booker-palkinnon voittaja.  Uteliaisuus heräsi ja klikkasin itseni kirjailijan sivulle.  Innostuin heti, koska viime aikoina loppumattomaan mielenkiinnon kohteiden listaani olen lisännyt kultaryntäykset ja Uusi-Seelanti oli minulle tätä ennen vielä täysin korkkaamaton tapahtumapaikka kirjallisuudessa.  Tarkoituksenani oli lukea tämä alkukielellä ennen kuin Siltala julkaisisi käännöksen tässä kuussa, mutta väliin tulikin sitten muuta yhtä mielenkiintoista.

No, joka tapauksessa.  Aloitin lukemisen jo maaliskuussa, mutta muutaman luvun jälkeen kirja jäi muhimaan yöpöydälle täysin koskemattomana.  Välillä luin pienen pätkän, mutta monta viikkoa kului etten lukenut tätä ollenkaan.  Jossain vaiheessa sitten sain tarinasta otteen ja valvoin monta kertaa aivan liian myöhään kun piti lukea vielä vähän.  Lämpenin siis kirjalle melko hitaasti, mutta pikku hiljaa sen ote vahvistui ja lopulta olin todella kärsimätön tietämään loppuratkaisun.

Cattonin teos muistuttaa enemmän Deadwood-sarjaa kuin hienostunutta röyhelömekkoja ja vienoja viuhkojen takaa vaihdettuja katseita täynnä olevaa historiallista romaania, vaikka meno ei ehkä niin karua olekaan.  Oopiumi tuhoaa ja uudistaa ihmisiä, kulta tuo kateutta, petoksia ja menestystä.  Kaiken ympärillä leijuu raskaana Uuden-Seelannin sateinen ja kolea ilmasto.

Henkilöitä on paljon, mutta ei ylivoimaisen runsaasti.  Kaikilla on osansa Hokitikan salaperäisissä tapahtumissa ja kaikki liittyvät toisiinsa.  Valontuojat on ennen kaikkea historiallinen mysteeri, vaikka siinä ei koko ajan yritetäkään aktiivisesti selvittää keskiössä olevia tapauksia.  Aikatasoja on useita ja lopuksi palataan alkuun, siihen miten Hokitikan tapahtumat lähtivät liikkeelle.

Romaani on rakennettu astrologian ympärille, mutta siitä ei tarvitse ymmärtää mitään nauttiakseen itse tarinasta.  Voi tietysti kysyä, oliko tähtikuvioiden mukaan ottaminen tarpeellista, mutta ei se toisaalta haitannutkaan vaan lisäsi romaaniin taas yhden tason, jonka kautta romaania voi halutessaan lukea.  Wikipedian mukaan kukin kokouksen kahdestatoista henkilöstä edustaa yhtä horoskooppimerkkiä ja on rakennettu näiden merkkien luonteenpiirteiden pohjalta.  Kuten sanottua, tämä tieto tai sen puute ei sinänsä vaikuta lukemiseen mitenkään, mutta voi ehkä auttaa ymmärtämään lukujen otsikkoja.

Ei tässä(kään) kaikki sentään ihan täydellistä ole.  Pientä toisteisuutta on toisinaan havaittavissa, koska henkilöitä on paljon ja jokaisen näkökulmaa yritetään ottaa esiin.  En voi myöskään sietää lukijan aliarvioimista, ja valitettavasti romaanin keskivaiheilla on hieman tyhjäkäyntiä kun Catton erään henkilön välityksellä kertaa usean sivun verran siihenastisia tapahtumia.  Joku lukija voi tietysti tätä tarvita, mutta vaikea uskoa tällaisen olevan välttämätöntä suurimmalle osalle.  Punottavia lankoja on toki paljon, mutta tapahtumat eivät ole kuitenkaan mahdottoman monimutkaisia.

Valontuojat on silti yksi parhaimmista historiallisista romaaneista joita olen lukenut, ja olen sentään lukenut niitä jonkin verran (Goodreadsin mukaan 81).  Catton ei ainoastaan luonnehdi henkilöitään tarkkanäköisesti, vaan historiallinen ympäristö on myös rakennettu taitavasti ja luontevasti.  Infodumppauksia ei ole näkyvillä edes kaukana horisontissa, vaan 1800-luku hehkuu pienistä asioista: dialogista, Hokitikan ohimenevästä kuvauksesta henkilöiden liikkuessa siellä sekä juonen kannalta tärkeistä esineistä ja asioista.

Romaani antoi myös kimmokkeen lukea lisää siinä käsitellyistä asioista, kuten Uuden-Seelannin länsirannikon kultaryntäyksestä ja maorien kulttuurista.  Te Rau Tauwhare perustuu oikeasti eläneeseen henkilöön, joka oli mielestäni koskettava kunnioituksenosoitus maoreja kohtaan, puhumattakaan siitä miten hyvin valitsemani lainaus Tauwharelta tiivistää romaanin luonteen.  Täytyy vain toivoa, että suunnitteilla oleva tv-sarja toteutuu, jotta pääsemme nauttimaan tarinasta myös visuaalisessa muodossa.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Uusi-Seelanti)

Apinoiden planeetta - Pierre Boulle (1963) + elokuva Apinoiden planeetan synty (2011)

La planète des singes
128 s.

Me astuimme ulos purrestamme ja Hector tuli meidän perässämme.  Professori Antelle tahtoi ehdottomasti ensin tutkia tarkkaan ilmanlaadun.  Tulos oli rohkaiseva: ilma oli koostumukseltaan samanlaista kuin maan päällä, paitsi että tiettyjä jalokaasuja oli eri suhteessa.  Ilmeisesti sitä voi erittäin hyvin hengittää.  Me olimme kuitenkin äärimmäisen varovaisia ja kokeilimme sitä ensiksi simpanssiimme.  Apina vaikutti onnelliselta, kun se pääsi vapaaksi puvustaan eikä sitä vaivannut mikään.  Se oli kuin päihdyksissä siitä että se oli taas vapaa ja sai liikkua tukevalla pohjalla.  Se pomppi sinne tänne ja alkoi sitten juosta metsää kohti ja jatkoi loikkimistaan puiden oksilla.  Se häipyi kauemmas ja katosi, vaikka me huidoimme ja huusimme sitä.

Lyhyessä kehyskertomuksessa Jinn ja Phyllis lomailevat avaruudessa ja löytävät pullopostia, jonka sisältä löytyvässä viestissä lehtimies Odysseus Mérou kertoo tutkimusmatkasta Betelgeuse-tähdelle.  Vuosi on 2500 ja Mérou, professori Antelle sekä lääkäri Arthur Levain laskeutuvat planeetalle, jonka olosuhteet ovat samanlaiset kuin Maassa, mutta sitä asuttavat villieläinten kaltaiset ihmiset sekä älykkäät simpanssit, gorillat ja orangit.

Taikakirjaimet-blogin innoittamana halusin lukea vihdoin Apinoiden planeetta (1968) -elokuvan taustalla olevan kirjan.  Pieniä eroavaisuuksia näistä kahdesta löytyy, ja suurimmat taitavat liittyä loppuratkaisuun sekä elokuvasta puuttuvaan kehyskertomukseen.  Loppuratkaisussa on periaatteessa sama idea, ja pidän molemmista toteutustavoista, mutta kehyskertomus ei olisi välttämättä elokuvassa toiminut ollenkaan.

Evoluution ajautumista aivan toiseen suuntaan Boulle selittää uskottavasti, ja välineellisen ehdollistamisen kokeileminen ihmisiin herättää paljon ajatuksia, puhumattakaan julmemmista kokeista.  Apinayhteiskunta esitetään kuitenkin niin, että sen toiminta kyseenalaistaa samalla myös meidän ihmisten yhteiskunnan.  Mérouta järkyttää tiedemiesten teot ja ihmisten alistaminen, ja voikin kysyä miksi.  Miksi ihmisille tehtävät julmuudet aiheuttavat kylmiä väreitä, mutta esimerkiksi gorillojen salametsästys ei?  Miksi gorillojen ihmismetsästys ällöttää, mutta rikkaiden metsästyssafarit ei?  Ihmiset ovat tottuneet alistamaan muuta luontoa niin kauan, että apinoiden hallitsema maailma tuntuu luonnottomalta ja hullulta.  Mérou ei ota kantaa ihmisten julmuuteen, vaan yhteyksien vetäminen jää lukijan vastuulle.

Planeetan hierarkiassa ei ole käytetty hyväksi eri apinalajien käyttäytymiseen liittyviä piirteitä, vaan gorillat vaikuttavat olevan väkivaltaisempia kuin simpanssit, mutta ehkä muunlainen lähestymistapa ei olisi sopinut tarinassa käsiteltyihin ammattikuntiin.  Méroun asenteessa olin huomaavinani toisinaan rivien välistä paistavaa raivostuttavaa ylimielisyyttä, ja erästä naispuolista yksilöäkään kohtaan ei kuulemma voinut olla kauaa vihainen, koska tällä oli niin hyvä vartalo.

Jotenkin tällaisia aivopieruja lukiessa toivoo todella, että on ymmärtänyt ne väärin tai että ne olisivat kokonaan päähenkilön eivätkä kirjailijan ajatuksia.  Toisaalta olin iloinen, että Zira ja Cornelius olivat olemassa myös kirjassa.  Mérou on älykkäänä ihmisenä jonkinlainen anomalia apinoiden joukossa, ja tämän kohtaamisia planeetan asukkaiden kanssa onkin luonnehdittu taitavasti.  Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen tieteiskirjallisuuden klassikko, vaikka kallistunkin enemmän elokuvan puolelle.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Vive la France!

APINOIDEN PLANEETAN SYNTY (2011)

IMDB
Ohjaaja:  Rupert Wyatt
Pääosissa:  Andy Serkis, James Franco, John Lithgow, Freida Pinto, Karin Konoval, Terry Notary

Tim Burtonin versio Boullen kirjasta oli aikoinaan katastrofi, koska siitä oli karsittu kaikki mielenkiintoinen pois ja jäljelle jäi yksiulotteinen toimintapläjäys.  Halusin kuitenkin antaa tälle uusimmalle elokuvasarjalle mahdollisuuden, koska planeetan syntyhistoria kiinnosti jonkin verran varsinkin kirjan lukemisen jälkeen, ja tällä hetkellä tämä kiinnosti enemmän kuin vanhemmat elokuvat.  Koska kyse on tosiaan elokuvasarjasta, niin planeetan alkuvaiheisiin ehditään syventymään tarpeeksi.

Kyseessä on siis tarina apinoiden planeetan synnystä.  Idea on samantapainen kuin vuoden 1972 elokuvassa, mutta tästä alkaa kuitenkin omanlaisensa elokuvasarja.  Tiedemies Will Rodman testaa uutta lääkettä simpansseihin, ja pelastaa yhden niistä epäonnistuneen kokeen jälkeen.  Caesar-simpanssi on huippuälykäs ja erinäisten vastoinkäymisten jälkeen päätyy johtamaan apinoiden vallankumousta.

Kuten kirja, tämäkin herättää ajatuksia ihmisten ja eläinten suhteesta.  Caesarin loppukohtaus on koskettava eikä toimintakaan ole hassumpaa.  Uskottavuusepäilyjä on ollut apinoiden voimakkuuden suhteen, mutta ihmisapinathan ovat oikeasti todella vahvoja.  Simpanssit ovat juuri oikea ryhmä johtamaan kapinaa, koska ne ovat sekä ketteriä että vahvoja (luin muutama vuosi sitten uutisen, jossa kerrottiin erään naisen lemmikkisimpanssin repäisseen tältä käden irti).

Alkuperäisen elokuvan faneille on tiedossa huippuhetkiä kun kohtauksista ja hahmojen nimistä saa bongata lukuisia viittauksia siihen.  Elokuva toimii toki myös muillekin, mutta viittausjoukko on vain pientä ekstraa, joka saa kunnioittamaan tekijöitä vielä enemmän koska ovat ottaneet huomioon meidät vanhemmatkin fanit.

Aluksi heräsi kysymys siitä, miten pienehkö joukko Caesarin johtamia apinoita pystyy valtaamaan kokonaisen maapallon, mutta onneksi viimeistään loppukohtaus antaa vastauksia.  Siitä onkin sitten mukava siirtyä tänä kesänä ensi-iltaan tulevaan jatko-osaan.  Täytyy sanoa, että odotan innolla.

Kirja + elokuva: Titanicin kohtalonyö - Walter Lord (1955)

A Night to Remember
208 s.

High in the crow's-nest of the new White Star Liner Titanic, Lookout Frederick Fleet peered into a dazzling night.  It was calm, clear and bitterly cold.  There was no moon, but the cloudless sky blazed with stars.  The Atlantic was like polished plate glass; people later said they had never seen it so smooth.

    This was the fifth night of the Titanic's maiden voyage to New York, and it was already clear that she was not only the largest but also the most glamorous ship in the world.  Even the passengers' dogs were glamorous.

    - -  That was all another world to Frederick Fleet.  He was one of six lookouts carried by the Titanic, and the lookouts didn't worry about passenger problems.  They were the "eyes of the ship", and on this particular night Fleet had been warned to watch especially for icebergs.

Tänään oli aurinkoinen ja hieman tuulinen päivä.  Illan viilennyttyä aion keittää kupin teetä, lueskella hetken sängyssä ja sukeltaa lämpimän peiton alle.  Tämän ajastetun kirjoituksen julkaisuajankohtana, klo 2.20, nukun jo sikeästi ja aamulla todennäköisesti herään taas auringonpaisteeseen ja kiireettömään päivänaloitukseen.  Mieli ei silti ole ihan rauhallinen, vaan ajatuksissa pyörii kaikenlaista tämän kirjan jälkeen.

Vuonna 1912, 102 vuotta sitten, samana päivämääränä ja samana kellonaikana viimeinenkin osa Titanicista upposi hyiseen Atlantin valtamereen.  Tyynen veden pinnalla kellui sekalaista rojua, joka oli vain pari tuntia aiemmin koristanut laivan kansia, ravintoloita ja hyttejä.  Pelastusveneissä ihmiset tuijottivat hiljaisina ja tyrmistyneinä uppoamattomaksi uskotun aluksen katoamista syvyyksiin.

Viisi päivää aiemmin, 10. huhtikuuta, Titanic lähti neitsytmatkalleen Southamptonista päämääränään New York City.  On selvää, että alus oli hienoin siihen mennessä nähty, vaikka sen loisteliaisuus sai ainakin Lordin teokseen asti vuosi vuodelta yhä liioittelevampia sävyjä ihmisten muisteluissa.  Aluksen uskottiin olevan täysin uppoamaton, ja pienen vahingonkin sattuessa se pystyisi kellumaan vaivatta.

Titanic törmäsi jäävuoreen 14. huhtikuuta klo 23.40, koska väistöliike oli jo liian myöhäistä.  Matkustajat pyrittiin pitämään rauhallisena, ja suurin osa varmasti uskoi ettei mitään hätää olisi, olihan alus todettu täysin turvalliseksi.  Lord tavoitti noin 63 selviytyjää (joitain tietoja saatiin myös näiden sukulaisilta), joiden lausuntojen pohjalta kirja on koostettu.  Viimeisen yön vaiheita kerrataan luettelemalla matkustajien sekä miehistön nimiä ja miten nämä reagoivat tilanteeseen.

Aikakauteen kuuluva tietynasteinen jäykkyys käy ilmi siinä, miten eräät suhtautuvat kylmän rauhallisesti katastrofin alkuun, vaikka ymmärtävät tilanteen vakavuuden.  Joidenkin itsepäisyys on taas hämmästyttävää: pitäisi ajatella pelastautumista, mutta jalokivet on ehdottomasti saatava hytistä mukaan.  Jotkut kieltäytyvät laittamasta pelastusliiviä, koska se tuntuu epämukavalta päällä.

Suurin asia, joka sai huokailemaan turhautuneena, oli hengenvaarallisessakin tilanteessa vaikuttava luokkatietoisuus.  Suurin osa kolmannesta luokasta jätettiin oman onnensa nojaan ja vaeltamaan eksyneinä jättimäisen laivan käytävillä, koska eivät kielimuurinkaan takia tienneet mitä tehdä ja minne mennä, saati sitten mitä on tekeillä.  Portteja suljettiin varmistamatta ettei niiden takana ollut enää ihmisiä.  Onnettomuuden jälkeen lehdistössä reviteltiin otsikoita suurmiesten traagisista kuolemista tai jännittävistä selviytymistarinoista, mutta kolmannen luokan matkustajista kukaan ei ollut kiinnostunut.

Toisaalta, liikuttavat hetketkin olivat sitten todella pysäyttäviä.  Naiset ja lapset pääsevät pelastusveneisiin ensin, mutta rouva Straus on epävarma.  Hetken mietittyään tämä päättää jäädä miehensä kanssa laivaan: "We have been living together for many years.  Where you go, I go."  Suostuttelu on turhaa, ja kun ystävät yrittävät ehdottaa herra Strausille, että tämä yrittäisi päästä veneeseen, Straus kieltäytyy menemästä ennen muita miehiä.  Rouva Straus taputtaa miestään kädelle ja hymyilee tälle.  Nämä istuvat kansituoleille, eikä kumpaakaan nähdä tuon yön jälkeen enää koskaan.  Muitakin naisia kieltäytyy jättämästä miehiään.  Eräs miehistön jäsenistä yrittää pitää sylissään pientä lasta, mutta laivan alkaessa upota kovaa vauhtia miehen ote lipeää.

Kirjan toteutustavasta voisi tietysti huomauttaa, esimerkiksi luettelomaisesta lähestymistavasta, jonka vuoksi henkilöistä on vaikeaa pitää lukua.  Ei tuo ehkä silti olekaan tarkoituksena, vaan antaa mahdollisimman monelle ääni.  Kolmen pisteen yliviljelyynkin tottuu jonkin ajan kuluttua.  Puutteet eivät siis ole hirveän olennaisia, eivätkä ne jää päällimmäisenä mieleen.  Sitä vain keskittyy tapahtumien seuraamiseen, ja kun kirjan takaosan matkustajaluettelosta näkee kuka selviytyy ja kuka ei, sydän jysähtää.  Kolmannen luokan matkustajista löytyi muutama suomalainenkin, mutta nopean vilkaisun perusteella kukaan heistä ei selvinnyt.  Lord on kerännyt kirjaan myös Titanicin teknisiä tietoja, upeita kuvia aluksen vaiheista sekä joistain henkilöistä.  Lord myös kiittää lopussa niitä, jotka ovat antaneet panoksensa kirjan kokoamiseen.  Kovin tarkkaan keskusteluja ja tapahtumia ei ole mahdollista kirjata, koska paikalla olleilla on aina omanlaisensa näkemys, mutta hyvän kuvan tämä silti antaa sekä tapahtumista että aluksella olleista ihmisistä.

Ajatuksissa siis pyörii kaikenlaista, lähinnä "entä jos?" -kysymyksiä.  Entä jos Titanic olisi ottanut paremmin huomioon varoitukset jäävuorista ja olisi pystynyt välttämään onnettomuuden kokonaan?  Entä jos muut alukset olisivat toimineet nopeammin saatuaan Titanicin hätäkutsun?  Entä jos miehistö olisi ollut paremmin koulutettua ja osannut siten toimia evakuointitilanteessa?  Entä jos pelastusveneitä olisi ollut enemmän kuin vain puolelle aluksen ihmisistä?  Entä jos enemmän kuin yksi pelastusvene olisi kääntynyt takaisin ja enemmän kuin kolmetoista ihmistä olisi pelastunut (veneissä oli tilaa vielä sadoille, koska ne oli laskettu veteen puolityhjinä)?  Millekään näistä ei voi enää mitään, mutta tapahtumasarjassa oli niin monta tekijää, jotka olisivat voineet muuttaa lopputuloksen.

* * * *

A NIGHT TO REMEMBER (1958)

IMDB

Ohjaaja:  Roy Ward Baker

Pääosissa:  Kenneth More, Laurence Naismith, Robert Ayres, Honor Blackman, Anthony Bushnell, Michael Goodliffe

Katsoin melkein heti kirjan kansien sulkemisen jälkeen siitä tehdyn elokuvan.  Täytyy sanoa, että kyllä tämä aika lailla päihitti Cameronin näkemyksen, jossa väkisin väännettiin elämää suurempaa rakkaustarinaa, jotta katsojilla varmasti tirskahtaisivat kyyneleet silmistä.  Kyllä itsellekin niin aikoinaan kävi, mutta itken muutenkin helposti elokuvia katsoessa, joten sillä ei sinänsä ole mitään merkitystä.  Tunnemyrskyn aiheuttaminen ei aina takaa laadukkuutta.

Baker pysyttelee realistisuudessa ja on lisäksi kunnioitettavan uskollinen alkuperäisteokselle.  Kuvaus on hienoa ja laivan uppoaminen toteutettu uskomattoman hyvin ottaen huomioon elokuvan ajankohdan.  Mustavalkoisuus pitää asiat yksinkertaisina antaen tilaa tapahtumien kuvaukselle.  Näyttelijöistä pidin erityisesti kapteeni Smithiä esittäneestä Naismithista.  Epätoivo ja pettymys näkyi silmistä, mutta langat pysyivät silti käsissä ja rauhallisuus säilyi loppuun asti.  Eivät muutkaan huonoja olleet, ja olikin itse asiassa mukava nähdä vaihteeksi itselle tuntemattomia nimiä.