Kakka - Nicola Davies (2005)

Poo
64 s.

Viisikymmentä tonnia kakkaa putoaa päivittäin Yhdysvaltain eteläosassa sijaitsevan Brackenin luolan pohjalle siellä elävien 20 miljoonan lepakon takamuksista. - - - Kun luolissa on tarjolla ruokaa näinkin paljon, ei ole kummallista, että lukuisat pienet oliot rouskuttavat siellä kiireen vilkkaa. - - - Lepakkoluolat ovat niin hyviä asuinpaikkoja, että jotkin eläimet eivät ikinä poistu niistä: Borneossa sijaitsevasta Niahin luolasta on löydetty kakkaa syövä isopihtihäntälaji sekä isopihtihäntiä syövä gekkolaji, joita ei ole tavattu missään muualla!

Pähkinänsärkijästä (1816) kakkaan, koska vaihtelu virkistää.

Kakkaa tulee ulos (melkein) jokaisesta elävästä olennosta, jotkut syöttävät kakkaa jälkeläisilleen, jotkut käyttävät kakkaa viestinnässä. Prinsessojenkin pitää käydä kakalla.

Daviesin tiivis ja selkeä yleisesitys kakan merkityksestä on hauska sekä informatiivinen. Aihe voi toki olla ällöttävä (en itsekään työntäisi sormeani kakkapökäleeseen), mutta häpeilystä huolimatta kakka on hyvin tärkeä osa luontoa (joskaan ei välttämättä auta unohtamaan erästä Salòn [1975] kohtausta). Tällaiset hauskat pikku kirjaset voivat myös innostaa lapsia luonnontieteiden tai eläinsuojelutyön pariin.

Mitä sitten juuri tästä kirjasta voi oppia? Muun muassa sen, että kakkaa on monenkokoista ja monennäköistä. Sen avulla pääsee eroon elimistön jätteistä, pikkukoalat saavat elintärkeitä mikrobeja sitä popsimalla, se voi viestiä petoeläimille saaliin sijainnin sekä toimia pesänrakennusmateriaalina.

Entä miksi sittäiset olivat tärkeitä australialaisille maanviljelijöille? Se selviää, kun lukee Kakan!

__________

Suomentaja: Joel Kontro

Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki - Mikko-Olavi Seppälä (2016)

232 s.

Orkesteri soitti lakkaamatta. Suurkaupungin yötä juhlivat nuorisoparvet täyttivät kaikki paikat. Iloittiin, naurettiin, meluttiin. Tupakansavu kiiri sinisenharmaana usvana huoneesta toiseen ja kietoi alhaalla tanssisalongissa pyörivät ihmisetkin vaippaansa. Sähköt loistivat vuoroin punaisina, vuoroin vihreinä ja kiihoittivat hermoja. Kun Jazz Band viritti jonkin tutun varieteekatkelman, yhtyi koko yleisö loilottamaan humalaisin äänin samaa säveltä. - Oi kuule, kuule, kuinka banjot soivat -

Sodoma (1929) - Unto Karri

Ah, 20-luku. Yksi kiehtovimmista ja erottuvimmista historian aikakausista. Tutustuin vuosikymmeneen ensimmäistä kertaa F. Scott Fitzgeraldin kautta, mutta en muista mikä sai todellisen rakkauden syttymään. Rakastin kuitenkin sitä kuumeista intohimoa, jolla juhliin ja elämään yleensäkin suhtauduttiin. Maailmansodan kauhut haluttiin unohtaa ja nauttia siitä, että oltiin elossa. Pörssiromahdus olikin sitten ensimmäisten joukossa myrskyn enne, ja muutaman vuoden päästä syttyi toinen maailmansota.

Vaikka 20-luvusta olenkin kiinnostunut, tiedän kuitenkin vielä tällä hetkellä enemmän vuosikymmenen elokuvista, joten en osaa valitettavasti kommentoida laajemmin sitä, miten Suomen 20-luku eroaa esimerkiksi Yhdysvalloista. Pinnallisesti samankaltaisuutta löytyy, mutta yksityiskohdissa voi olla eroja, jos alkaa kunnolla vertailla. Suruton kaupunki on joka tapauksessa suoranainen unelma jokaiselle 20-luvusta kiinnostuneelle. Kannessa on asiaankuuluvasti ihanaa art deco -tunnelmaa (vaikka etukannen hahmot ovatkin omaan makuuni hieman liian sarjakuvamaisia), ja Seppälän kirjoitustyyli on mukaansatempaavaa ja eläväistä. Kokonaisuus on populaariksikin tietokirjaksi yllättävän koukuttava.

Kirja on jaettu temaattisesti, eli luvut käsittelevät muun muassa musiikkia, urheilua, arkkitehtuuria ja terveyttä. Tällöin on ihan selvää, että kaikki aihepiirit eivät välttämättä kiinnosta kaikkia, mutta hyvää tekstiä lukee silti mielellään. Punaisena lankana kulkeva kieltolaki ja sen seuraukset oli itselleni yksi kiinnostavimmista aiheista.

Mehän tiedämme, ettei totaalikielto ollut hyvä ratkaisu. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa (ja varmasti muissakin kieltolakimaissa) kuoli ihmisiä huonolaatuisen tai "jatketun" viinan seurauksena. Alkoholiveron poistumisen myötä menetettiin myös merkittävä tulonlähde, sillä saatiinhan verotuloilla rakennettua Suomeen esimerkiksi kokonainen rautatieverkosto (teemaa on käsitelty esimerkiksi Juhani Ahon Rautatiessä [1884]). Osa ravintoloista pystyi trokarien ansiosta pysymään toiminnassa, ja joskus poliisitkin olivat vastahakoisia jakelemaan rangaistuksia. Jos ratsia lähestyi, viinat laitettiin piiloon ja sen jälkeen meno jatkui kuten aiemmin.

Runsas määrä lainauksia sekä aikalaisilta että aikalaisten kirjoittamista romaaneista (monta menikin lukulistalle) elävöittävät tekstiä vielä lisää. Hauskoja kohtia on monia. Esimerkiksi eräässä kappaleessa kerrotaan, miten ennen poliisiautoja juopuneet joko talutettiin kamarille tai kuljetettiin avolavalla, ja jossain vaiheessa lauantaiyötä loppuikin sitten tila kesken: "Konstaapeli Otto Kosonen kertoi, miten Kaisaniemen lammikosta ongittu "Varapormestarin" nimellä tunnettu juoppolalli nostettiin kerran tilan puutteen vuoksi hellalle kuivumaan: "Ei se hella nyt niin kuuma ollut, että hän olisi palanut, mutta kovasti se höyrysi".".

Historia on monesti tuomittu kuivaksi ja pölyiseksi, mutta Surutonta kaupunkia lukiessa kyseistä mielikuvaa voi vain ihmetellä. Vaikka lait, olosuhteet ja muoti sun muut muuttuvat, on ihmisen perusluonne kuitenkin pohjimmiltaan hyvin samanlainen aikakaudesta toiseen. 1920-luvulla oltiin jo selvästi modernilla aikakaudella monessa asiassa, ja Seppälä tuo esiin monenlaisia nykypäivästäkin tuttuja piirteitä.

On "juoppojunia" eli illan viimeisiä junia, jotka ovat varmasti monelle myöhään liikkeellä olevalle joko enemmän tai vähemmän mieluisia kokemuksia (Lontoon yöbussitkin ovat ihan omanlaisensa maailma). On juhlijoita, joilla on sieraimet valkoisena kokaiinista. On myös makkarakärryjä, jotka ovat suosittuja ravintoloista myöhään palaavien keskuudessa (eräs yleisönosastolle kirjoittanut henkilö valittelee makkarakärryjen puuttumista katukuvasta, ja sieltähän olisi poliisinkin helppo noukkia ihmisiä talteen, eikä tarvitsisi kenenkään hoippua kotiin pimeitä katuja pitkin). Yhdysvaltojen tähtikultti ulottui myös Suomeen, sillä elokuvatähdet olivat esikuvia muodissa, tyylissä ja kauneudessa. Niin, ja nykypäivänäkin tuttu ilmiö oli jo tuolloin suosittua: koska Virossa ei ollut kieltolakia, Tallinnaan ja sen kapakoihin tehtiin säännöllisiä retkiä (1929-31 välisenä aikana turisteja oli jopa 40 000).

Hyvä populaaritietokirja tarvitsee myös kuvia: taiteilijapariskunnan kotiviinipuuhasteluja, uimarannan ihmisjoukkoja nauttimassa kesäpäivästä, Helsingin ensimmäinen bensa-asema, Pörssiravintolan vappujuhlintaa sekä taskumattien avointa torikauppaa. Kaiken kaikkiaan siis erittäin kiehtova kirja, joka sai ainakin jossain määrin innostumaan Suomen historiasta, ja joka tulee varmasti olemaan yksi niistä suomalaisista kirjoista, joita juhlavuoden lopussa suosittelen.

Eskimot - Ernest S. Burch Jr. (1988) + kaksi valokuvateosta

The Eskimos
128 s.

Eskimos thought it important to be happy. A happy person was considered a capable person, a reliable person - in short, a good person; an unhappy one was thought to be deficient in some significant respect. Happiness was expressed through a pleasant demeanour, an open, smiling face, and animated conversation and gestures. Eskimos had a keen sense of humour, frequently ribald, and often tinged with irony. These characteristics led, no doubt, to the western view of Eskimos as being a perpetually lighthearted, rather simple people.

    Actually, of course, Eskimos were no strangers to anger, fear, anxiety, frustration, pain and sorrow, but the extent to which these sentiments were allowed to be expressed varied significantly.

Vaikka olenkin lämpöä ja aurinkoa rakastava otus ja siedän huonosti kylmää, ovat arktiset alueet karussa kauneudessaan ja eristyneisyydessään kiehtoneet jo monta vuotta. Etelänavan tutkimusmatkojen kautta tie on vienyt Grönlantiin ja nyt alkuperäiskansoihin liittyvän lukuhaasteen myötä eskimoiden pariin.

Burch kertoo eskimoiden elämäntavasta perinteisessä muodossaan, eli ennen kuin perinteiset elinkeinot, vaatetus, asumukset jne. alkoivat muuttua eurooppalaisten vaikutuksesta. Niin kuin saamelaisten kohdalla, kuvani eskimoista oli hyvin kapea ja käsitti ajatuksen igluissa asuvasta ja paksuihin turkiksiin pukeutuvasta kansasta. Todellisuudessa kuitenkin lumesta tehdyissä rakennuksissa (jotka vaativat useamman vuoden harjaantumisen, koska oikeankokoisten lohkareiden veistäminen oli haastavaa) asui vain alle 8 % koko eskimoväestöstä. Eskimot ylipäätään olivat levittäytyneet laajalle alueelle ja kieliryhmiäkin oli useita. Vaikka läntisen eskimoalueen luonnonvarat olivat runsaampia ja elämäntapa monitasoisempaa ja vaihtelevampaa kuin idässä, itäinen eskimoalue (jonka asukkaat käsittivät vain yksi kolmasosan koko eskimoväestöstä) on ollut runsaammin edustettuna länsimaisessa kirjallisuudessa.

Niin kuin alkuperäiskansat yleensä, eskimotkin ovat sopeutuneet asuinpaikkojensa olosuhteisiin ja luonnonvaroista riippuen harjoittaneet erityyppisiä elinkeinoja. Esimerkiksi ne ryhmät, joilla ei ollut käytössä puuta, eivät omistaneet myöskään veneitä, telttoja tai jousia ja nuolia. Vaikka ruokavalio oli monilla ryhmillä yksinkertainen (merieläimistä käytettiin kaikki osat ja rasvaa käytettiin kastikkeen lisäksi lampuissa) ja toisinaan ruoan puute saattoi johtaa nälkäkuolemiin, eskimot eivät kärsineet aliravitsemuksesta.

Burch myös kumoaa muutaman eskimoihin liitetyn väärinkäsityksen. Monet länsimaalaiset ovat olleet siinä uskossa (ja ovat ehkä vieläkin), että eskimot ovat hankkiutuneet eroon hyödyttömiksi käyneistä vanhuksista sekä tappaneet massoittain vastasyntyneitä vauvoja. Todellisuus on kuitenkin se, että eskimot ovat aina eläneet tiiviissä perheyhteisöissä (yleensä yksi ns. kylä muodostui yhdestä perheestä serkkuineen ja muine sukulaisineen) ja arvostaneet vanhempien perheenjäsenten viisautta ja tarinankerrontataitoja. Monelle nykyajan ihmiselle onkin ehkä vaikeaa ymmärtää sitä epäitsekkyyden huipentumaa, jossa esimerkiksi nälänhädän aikaan vanhus saattoi joillain alueilla antaa nuoremmille perheenjäsenille mahdollisuuden selviytymiseen vaeltamalla vapaaehtoisesti lumimyrskyyn kuollen näin nälkään ja kylmyyteen. Lapsenmurhat ovat toisaalta eskimoyhteisöjen ikävämpi puoli, mutta niitä tapahtui ainoastaan hyvin äärimmäisissä olosuhteissa, ja koska eskimot uskoivat ettei ihminen ollut nimettömänä vielä ihminen, nimeämättömän vauvan hylkäämistä lumeen ei pidetty murhana.

Alkuperäiskansojen sosiaalinen hierarkia ja siihen liittyvät käytännöt ovat aina kiehtoneet, ja miten niin erilainen elämäntapa käytännössä toimii. Eskimomiehillä esimerkiksi saattoi olla useampi vaimo ja toisinpäin, ja joskus saatettiin myös vaihtaa vaimoja keskenään (useimmiten vaimojen suostumuksella). Erilaisia avioliittoja oli siis useita, ja vaikka vaihtokauppaa ei olisikaan tapahtunut kuin kerran, perheet olivat velvoitettuja siitä eteenpäin tukemaan toisiaan. Perheiden välisiä adoptioitakin järjestettiin, ja adoptoitu piti aina sekä biologisia vanhempiaan että adoptiovanhempiaan perheenjäseninään.

Huolimatta verikoston perinteestä ja säännöllisistä toisiin kyliin järjestetyistä hyökkäyksistä (koska eihän mikään kansa ole täydellinen), eskimoiden elämäntavassa on silti monessa mielessä jotain äärimmäisen kiehtovaa. Jakamisen, rauhallisuuden, älykkyyden ja rehellisyyden arvostaminen. Ilman syytä lauluun puhkeaminen ja tanssin rakastaminen. Yhteiskunnan toiminen huolimatta virallisten nimitettyjen virkojen puutteesta, eli erilaisten tabujen noudattaminen rytmitti yhteisöjen eloa. Niin, ja se kaikkein tärkein, josta muutkin kuin alkuperäiskansat voisivat ottaa oppia: luonnon arvostaminen. Luonnonvaroja ei ryöstetty tarpeettomasti ja eläinten kuolemat käsiteltiin rituaaleilla.

- - -

Tiina Itkonen et al. - Inughuit (2004)

163 s.

Kenelläkään ei ole kiire minnekään. Asioilla on niin paljon aikaa kuin niihin tarvitaan. Aikaa on myös toisille ihmisille. Ihmiset kyläilevät, pelaavat korttia, korjailevat pyyntivälineitä, ompelevat turkisvaatteita, tekevät helmitöitä, soittavat urkuja tai vain ovat. Eikä tarvitse puhua, ollaan vain hiljaa.

Itkosen uskomattoman upeat valokuvat Grönlannista ja sen ihmisistä täydensivät sopivasti Ernest S. Burchin tekstiä. Kuvissa näkyy konkreettisesti se maailma, jossa iloisuutta ja onnellisuutta pidetään positiivisena voimavarana ja tavoiteltavana asiana.

Karuja maisemia täplittävät varikkäät parakkimaiset talot, joiden sisältä paljastuu iloinen sekamelska toisiinsa sopimattomia risoja huonekaluja ja hujan hajan olevia tavaroita. Asukkaiden silmätkin hymyilevät. Pieni poika nauraa Teräsmies-haalari päällä, vanhempi mies esittelee tyylikkäitä aurinkolasejaan ja kerälle käpertyneet valjakkokoirat nauttivat olostaan sokaisevan valkoisessa lumisessa maisemassa. Kuvissa on leikkisyyttä, naurua, iloa, ja jotenkin tuntuu ettei karuihin olosuhteisiin voikaan sopeutua millään muulla tavalla.

Niin kuin muistakin teksteistä, Itkosen saatesanoista huokuu rakkaus Grönlantia kohtaan. Itsellänikin on sinne matkakuume, eivätkä nämä kuvat yhtään sitä lievittäneet. Päinvastoin. Nyt jos koskaan on sellainen tunne, että Grönlannissa on jotain selittämättömän hienoa.

- - -

Hans Christian Adam & Edward S. Curtis - Edward S. Curtis (1999)

192 s.

In the North American Indian Curtis writes: "As an alien race, we should hardly presume to judge them wholly by our standards and not give them credit for their own customs and codes. They on their part consider some of our customs highly objectionable and immoral."

- - - Through his depiction of the Indians as valiant yet peace-loving peoples who lived in harmony with their families, their tribes, and nature, Curtis might have wanted to make up for the injustices that members of his own race had inflicted on the Indians. He refused to underpin photographically the public view that the poverty-stricken Indians were vegetating as a result of their own weakness, and were antisocial vagabonds.

Curtis syntyi vuonna 1868, jolloin Fort Laramien rauhansopimus sekä päätti Sioux-heimon kanssa käydyt sodat että karkotti alkuperäiskansan lopullisesti reservaatteihin. Tämä oli enteellistä, sillä Curtisin tie johti ennen pitkää studiovalokuvauksesta Amerikan alkuperäiskansojen pariin. Aluksi Curtis uskoi tuolle ajalle tyypillisesti, että heimojen uskonto oli vain taikauskoa, mutta ajan kuluessa Curtisista tuli valokuvaajan lisäksi myös etnografi. Curtisin suurteos on moniosainen tieto- ja valokuvateos Amerikan alkuperäiskansoista, jossa pyritään käsittelemään laajalti eri heimojen tapoja uskonnosta ja rituaaleista legendoihin ja myytteihin.

Ajan kuluessa heimot oppivat luottamaan Curtisiin ja ymmärsivät miten tärkeää työtä tämä tekee tallentaessaan katoamaisillaan olevaa kulttuuria. Curtis onkin  tunnettu siitä, että hän aidosti välitti kuvauskohteistaan ja tuomitsi valkoisten tekemät massamurhat, sekä panoksestaan mytologian ja uskonnon alalla, josta ei oltu vielä tuolloin tehty tutkimusta. Ensimmäisissä valokuvissaan Curtis yritti tallentaa mahdollisimman aitoja tilanteita heimojen elämässä, mikä johti muun muassa kuvankäsittelyyn (eräästä valokuvasta poistettiin kello, jota heimo halusi ylpeänä esitellä) ja pelkästään valokuvaajalle esitettyihin rituaaleihin, mutta herkkyys alkuperäiskansan elämäntavalle on kuitenkin ajalle poikkeuksellista.

Lännenelokuvista tuttu kuva verenhimoisista tomahawkit kourassa riehuvista sotureista jää Curtisin kuvissa taustalle. Erityisesti muotokuvat saavat haukkomaan henkeä, sillä ihmisten terävistä katseista huokuu ylpeyttä omasta kansasta, halua taistella sen oikeuksien puolesta sekä ylpeyttä omista perinteistä. Nämä ovat yli sata vuotta sitten eläneitä ihmisiä, mutta Curtis on niin taitavasti vanginnut jokaisen luonteen, että luulisi heidän koska tahansa astuvan kirjan sivuilta ulos ja alkavan puhua. Kirjassa on myös ihana tilannekuva melonia syövistä lapsista ja taiteellisempia, melkein myyttisen eteerisiä kuvia erilaisista rituaaleista. Mikä tahansa kuvista sopisi myös nykyajan National Geographicin sivuille.

__________

Osallistuvat haasteeseen:  Kansojen juurilla

Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide - Veli-Pekka Lehtola (1997)

304 s.

Saamelaisuudessa ei ole kysymys vain kielestä, vain elinkeinoista, vain asumisesta saamelaisalueella tai vain elämänmuodosta. Kyse on paljon syvemmästä kulttuuriyhteydestä, kuulumisesta tiettyyn perinteeseen, sukuun, kieleen, kokonaiseen kulttuurikompleksiin, joka levittäytyy pitkin pohjoiskalottia ja pitkin menneitä vuosisatoja. - - - Sukutausta on keskeisimpiä piirteitä, jonka perusteella esimerkiksi kaupunkisaamelaiset hengenheimolaisuuden ymmärtävät. Se on nimenomaan etnisyyden erottava ilmiö, joka luo tunteen yhteenkuuluvuudesta biologisella pohjalla. Siihen liittyy tietoisuus yhteisestä perinnöstä sekä kieli, joka vahvistaa sekä yhteisyyttä "meihin" että eroa "heihin".

Saamelaiset ovat Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa, mutta tiedän heistä itse hävettävän vähän. Lehtola on saamelaisen kulttuurin professori ja käsittelee kirjassaan monipuolisesti saamelaisen yhteiskunnan ja identiteetin peruselementtejä, eli kuvani näistä sitkeistä sekä sopeutumiskykyisistä ihmisistä on nyt paljon laajempi kuin neljäntuulenlakkiin ja kirkkaansiniseen saamenpukuun pukeutunut poronhoitaja. Ihmisistä, jotka sodattomana kansana taistelivat toisessa maailmansodassa ja jotka joutuivat jatkuvasti muuttamaan luonnonolojen ja kulttuuristen paineiden vuoksi elintapojaan.

Norjalla oli Pohjoismaista jyrkin asenne saamelaisiin niin sanotun norjalaistamispolitiikkansa kautta, mutta Norja on myös tehnyt paljon työtä saamelaisten aseman parantamisen suhteen. Onpa valtiolta tullut pariinkin otteeseen virallinen anteeksipyyntö menneisyyden virheistä. Suomi ei toisaalta ole vieläkään ratifioinut ILO 169 -sopimusta. Lehtola on kirjoittanut syvemmin Suomen saamelaisten asemasta Saamelaiskiista (2015) -teoksessaan, mutta ainakin yhtenä syynä tuntuu olevan epäselvyys maanomistusten suhteen.

Ymmärrän, että omista maista ollaan huolissaan, mutta alkuperäiskansojen oikeuksien vastustaminen kalskahtaa omaan korvaani sen verran epämiellyttävältä, että olisi mielenkiintoista tietää onko takana kenties muitakin syitä kuin oman kodin menetyksen pelko. Tarkoitushan ei ole suomalaisten uudisasukkaiden karkottaminen pois Lapista, vaan se että saamelaiset saisivat käyttää maitaan toivomallaan tavalla. Kirjallisia todisteita saamelaisten oikeuksista maihinsa löytyy muutaman sadan vuoden takaa (ks. Kaisa Korpijaakon väitöskirja), joten esteitä taitaa syntyä vain ihmisten pään sisällä.

Lehtolan teos tosiaan herätti monia ajatuksia. Miksi kolonialismi on joidenkin mielestä hyväksyttävää ja miksi "toisia" pidetään vähempiarvoisina, vaikka "toiset" ovat asuttaneet maata ensimmäisenä? Miksi saamelaiset ovat saaneet muun muassa lestadiolaisuuden ja valtion tahdittomuuden vuoksi kärsiä vuosisatoja ja hävetä omaa kulttuuriaan ja kieltään (jotkut ovat jopa täysin kieltäneet oman taustansa ja asettuneet kiistoissa suomalaisten puolelle)? Tulevaisuus saamelaisilla näyttää kuitenkin olevan valoisa. Menneisyyden traumoja ja itsetunto-ongelmia on käsitelty taiteen kautta, ja näin taide-elämä on kasvanut alun tendenssimäisyydestä monipuoliseksi elokuvafestivaaleillakin kiitosta saaneeksi taidekulttuuriksi. Naistenjärjestöt tekevät töitä kotiväkivallan kitkemiseksi, saamelaiskieliä yritetään elvyttää koko ajan hyvällä menestyksellä maoreilta omaksutun kielipesätoiminnan avulla jne.

Luin kirjasta viime vuonna julkaistun päivitetyn laitoksen, josta huomaa miten positiiviseen suuntaan saamelainen kulttuuri on kehittynyt. Vaikka teoksessa onkin hurjasti lyöntivirheitä ja taideosio koostuu lähinnä wikipediamaisesta taiteilijoiden luetteloinnista, on se kuitenkin selkeä ja hyvä esittely saamelaisten menneisyyteen ja nykyisyyteen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, koska etenkin saamelaisten maailmankuva shamaaneineen jäi vielä hieman etäiseksi.

__________

Osallistuu haasteeseen: Kansojen juurilla

True Hollywood Noir: Filmland Mysteries and Murders - Dina Di Mambro (2013)

208 s.

    Representatives from Paramount Studios, where Taylor was employed, came out and seized all the letters they could find (with the exception of some Taylor had hidden in his riding boots) and all the bootleg liquor. They even instructed Peavey to clean up the blood and the apartment.

    The fledgling motion picture industry was in peril as this was during the time of the rape/murder trial of comedian Fatty Arbuckle (who was finally acquitted after three trials, yet his career was ruined). There were also the drug addictions of actors Wallace Reid and Jack Pickford (Mary’s brother) and the mysterious death by poison of Pickford’s wife, actress Olive Thomas. Women’s clubs and religious groups were up in arms against the film industry and were threatening to boycott films. By the time the Los Angeles Police Department detectives arrived, the Taylor crime scene was severely compromised.

Erityisesti kulta-ajan Hollywoodin mysteerit, skandaalit ja murhat ovat aina yhtä kiinnostavia, mutta ne päätyvät helposti nolon törkyisiin kirjoihin reviteltäviksi. Kaikkien varoituskellojen tulisi soida siinä vaiheessa, kun kirjoittaja on lisännyt kirjallisuusluetteloon Wikipedia-artikkeleita, TMZ:n juttuja ja E!:n ohjelmia. Di Mambro on kaivanut itselleen vieläkin syvemmän kuopan kommentoimalla minimaalisesti lähteidensä kertomusten luotettavuutta. Sinänsä ihan kiva, että vaivaa on nähty haastattelemalla tapauksiin liittyviä henkilöitä (ja kertoo myös siitä, että on lähdetty eri suuntaan kuin Kenneth Anger Hollywood Babylonissa [1959]), mutta tarinat on otettu vähän liian kritiikittömästi ja kevyesti vastaan.

Takakannen kuvaus on siis mennyt aika nappiin: "[a] tantalizing mixture of classic Hollywood nostalgia and true crime". Di Mambro esittää jokaisesta tapauksesta perusfaktat eikä asetu kenenkään tietyn henkilön puolelle, mikä voi vaikuttaa siltä, että tarkoitus antaa lukijan tehdä itse omat johtopäätöksensä on onnistunut, mutta todellisuudessa hyvään true crime -teokseen tarvitaan niin paljon enemmän. "Tantalizing" ei ole hyvä lähestymistapa, varsinkin jos kappaleet alkavat "the sun glistening off the Pacific Ocean, which sparkled like limitless diamonds" -tyyppisellä kliseisellä säätilan kuvailulla, joka keskellä neutraalia tekstiä tuntuu kuin tikulta silmässä. Tähän päälle vielä toisteisuus, niin johan alkaa kaivata hyvää kustannustoimittajaa.

True Hollywood Noir ei toki ole ihan vailla ansioita. Muutamassa tapauksessa Di Mambro onnistuu korjaamaan muutamia vuosien varrella sitkeästi eläneitä huhuja ja on myös suurimmaksi osaksi kunnioittava ihmisiä kohtaan. Poliisivoimien korruptiota ja studiopomojen todisteiden vääristelyä/piilottelua/hävittämistä käsitellään suoraan ja kaunistelematta. Näyttelijöiden suojelu oli studioille tärkeää, mutta hyvä motivaattori oli tietysti myös studioiden maineen ylläpito ja studiopomojen oman selkänahan pelastaminen.

Harmi, että kirjasta tulee kokonaisuudessan niin hiomaton ja epäammattimainen vaikutelma, vaikka Di Mambro välttääkin tirkistelyä ja mässäilyä. Olisi myös kiva tietää, mistä oli saatu tieto Joan Bennetin kommentista, että tämä olisi aloittanut sairaana ollessaan suhteen Jennings Langin kanssa, vaikka Bennett on aina kiistänyt koko suhteen.

Muitakin epäloogisuuksia ja selittämättömiä asioita löytyy, kuten viittaus Bill Wellmanin muistelmiin It's Made to Sell - Not to Drink (2006) (ei ole mitään syytä olettaa, että Wellman puhuu totta, varsinkin nykyään kun julkkiksilla halutaan joka välissä rahastaa paljastamalla näistä kaikenlaista), maininta että Langin ampuminen auttoi Wangersin uraa, vaikka juuri aiemmin oli sanottu Wangersin elämän muuttuneen lopullisesti negatiiviseen suuntaan, ja väitös ettei lukija muka ikinä olisi kuullut teoriaa, että Lana Turner olisi Johnny Stompanaton oikea murhaaja, vaikka teoria on hyvin tunnettu ja asiaa on jo vuosia spekuloitu.

Aivan toisen vahvuiselle epämukavuuden tasolle meneekin sitten se ihailun haju, joka huokuu Mickey Cohenia käsittelevästä luvusta. Tämä kyllä tunsi elokuvatähtiä ja muita julkkiksia, mutta ei ole mitään hyvää syytä ylipitkälle Cohen-luvulle, eikä varsinkaan sille että Cohenin entinen yhteistyökumppani Jim Smith ansaitsisi niin paljon tilaa. Smith tuntuu vain selittelevän Cohenin rikoksia ja maalailevan tästä kuvaa jonain karismaattisena herrasmiehenä, joka nyt vain sattui tehtailemaan työkseen rikoksia ja pistämään ihmisiä kylmäksi. Murha on murha. Ihan sama, vaikka järjestäytyneen rikollisuuden maailmassa ansaitsisi kohtalonsa. 

Di Mambro kuitenkin tuntuu tukevan Smithiä ja jopa mielistelee kommentoimalla tämän ääntä: "smooth, baritone [and] suitable for broadcasting". En jaksa edes kommentoida kuvaa, jossa Smithin poika pitelee lelukivääriä, ja jota Smith ylpeänä esittelee luonaan vieraileville gangstereille. Cohen-luvussa on muutenkin paljon epäoleellisuuksia, mutta tuo katkaisi kamelin selän.

Kaiken kaikkiaan lyhyt ja nopealukuinen, mutta ei kannata odottaa mitään yllättäviä paljastuksia. Film noir -teemaakaan ei todellakaan ole sidottu oikeastaan millään lailla kirjan tapauksiin.

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat)

L.A. Noir: The City as Character - Alain Silver & James Ursini (2005)

176 s.

"Dream and reality are the touchstones of film noir. Los Angeles is where the filmmakers of the classic period brought these elements together, created the emotional conundrums which the noir protagonist must confront — the land of opportunity and the struggle to get by, the democratic ideal and the political corruption, the American dream and the disaffection of veterans who gave up the best years of their lives."

Los Angelesilla on elokuvissa monet kasvot (eikä sitä ole mikään muu osoittanut niin hyvin kuin yksi lempidokumenteistani Los Angeles Plays Itself [2003]), ja Silver sekä Ursini tarkastelevat aihetta film noirin näkökulmasta. Itselläni on joskus vaikeaa tunnistaa maisemien perusteella kuvauspaikkoja (jos siis ei lasketa jotain ilmiselviä nähtävyyksiä), ja tässä onkin hyvä lähde jos yhtään mietityttää mitkä noirit on kuvattu L. A.:ssa.

Film noirin ajattelee helposti kovaksikeitettyjen dekkarien perusteella sijoittuvan kaupungin epämääräisimmille kulmille, mutta kirjan jaottelu Los Angelesin eri alueisiin osoittaakin, että paljon sanottavaa löytyy myös rannikkonaapurustoista, joissa rikkaat elävät näennäisen tyytyväistä elämää. On hämmästyttävää, kuinka niin aurinkoisen Kalifornian pinnan alla kiehuu korruption ja särkyneiden unelmien sekoitus, ja erityisesti Raymond Chandler oli hyvä paljastamaan paikan todellisen olemuksen (tämän romaanit sisältävät suosikkikuvaukseni tuon ajan Los Angelesista, ja skandaaleillakin oli tosielämän vastineet). L.A.:n erottaakin muista kaupungeista juuri tuo outo kontrasti, johon myös elokuvateollisuuden kummallisuudet kietoutuvat.

Silver ja Ursini sitovat kaupungin historian ja sen kokemat muutokset elokuvan tekoon: Nainen ilman omaatuntoa (1944) kuvauksissa poliisit vartioivat toisen maailmansodan säännöstelyn vuoksi lavasteissa käytettyä ruokaa, ja uusien lähiöiden sekä niihin muuttavien ydinperheiden muodostuminen oli loistava tilaisuus käsitellä suljettujen ovien takana kasvavaa tyytymättömyyttä. Kaiken kyynisyyden ja fatalismin keskellä toivo kuitenkin elää, että yhteiskunnalliset vääryydet voidaan vielä korjata.

Loistava johdanto Los Angelesiin kuvauspaikkana siis (ja ehkä myös film noiriin ja neo-noiriin, vaikka siihen tarkoitukseen suosittelisinkin mieluummin samojen tekijöiden Film Noir -teosta), mutta silti aika perusyleiskatsaus siihen, miten L.A.:n pulssi sykkii noirin sielussa. Olisi siitä varmasti voinut saada vaikka minkälaisen analyysin aikaiseksi. Elokuvia käsittelevät kohdat vaikuttavat lähinnä pelkiltä juonikuvauksilta, mutta onnistuneita hetkiä on kuitenkin sen verran, että lukemisen arvoinen tämä lopulta oli. Valokuvat ovat upeita, mutta se onkin itsestäänselvä asia tämän aiheen tiimoilta. Kirja ei sisällä ainoastaan kuvia itse elokuvista ja niiden hienosta kuvauksesta valoineen ja varjoineen, mutta myös harvinaisia kulissien takana otettuja kuvia (jälkimmäisistä kannessakin esiintyvä on henkilökohtainen suosikkini).

"The dream of “Hollywood” is in many ways just another, slightly more profane version of the American dream." 

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat)

Miniarvioita, osa V

Viimeiset miniarviot tulevat nyt tässä. Vielä yksi normaali rästiin jäänyt kirja-arvio ja pari teatterijuttua, ja sen jälkeen blogi on taas reaaliajassa. Lontoon matkakuviakin olisi tarkoitus jakaa jossain vaiheessa, sitten kun jaksan vihdoinkin käydä ne läpi.

Richard Appignanesi & Swava Harasymowicz - The Wolf Man (2012)

Tämän kohdalla huomasin taas miten tärkeää on lukea takakansiteksti kunnolla, jos lainaa kirjastosta jotain hetken mielijohteesta. Luulin siis sarjakuvan käsittelevän psykologista tilaa, jossa ihminen luulee olevansa ihmissusi, mutta ei tämä ihan niin mielenkiintoiseksi osoittautunutkaan.

Sergei Pankejeff oli Sigmund Freudin kuuluisin potilas, jota käytettiin todistamaan psykoanalyysiteorian kelpoisuus. Psykologian olisi ihan hyvä olla edes jonkinasteinen mielenkiinnon kohde ennen kuin tämän lukemista lähtee yrittämään, koska sen lisäksi tarinalla on hyvin vähän annettavaa. Välillä sivutaan historiallisia tapahtumia ja Pankejeffin perhettä, mutta en kuulu Freudin ihailijoihin, joten välillä lukeminen oli aika raskasta. Freud päätti, että Pankejeffin hoitojakson tulisi olla tietyn mittainen (ei väliä parantuisiko potilas sen aikana vai ei), teki järjettömän mielipuolisia päätelmiä unista ja lapsuuden tapahtumista (joista kaikkia ei edes oikeasti tapahtunut) ja väitti Pankejeffin sairauden olevan vain päähänpisto (ihan kuin masennus olisi vain ollut tahdon asia).

Pankejeff myönsi myöhemmin, ettei hoito auttanut ja psykoanalyysin nimettömänä kasvona oleminen tuntui epämukavalta. Sarjakuvan viimeiset ruudut kuvastavat tätä: ihan kuin helpotusta ei olisi koskaan ollut, vaan pimeys pysyi mukana erilaisissa olomuodoissa. Loppu on tavallaan ihan vaikuttava vähäeleisyydessään, mutta harmi ettei sitä ennen mikään vaikuttanut. Piirrokset ovat kyllä oudon kiehtovia. Ne ovat enimmäkseen lapsellisen oloisia luonnoksia, mutta parhaimmillaan ne jakautuvat varjoiksi, symboleiksi ja epämääräisiksi hahmoiksi. Rikkonainenkin mieli voi olla kaunis.

Robert Keller - The Deadly Dozen: America's 12 Worst Serial Killers (2014)

Lyhyen kahtatoista sarjamurhaajaa käsittelevän kirjan olemassaolo ei vaikuta hirveän järkevältä, koska käsittääkseni aihetta käsitteleviä kirjoja on jo jonkin verran, ja monet varmasti ovat aika tyhjentäviä kuvauksia. Testasin kuitenkin jokin aika sitten Kindle-sovellusta puhelimessani ja tämän sai ladattua Amazonista ilmaiseksi, joten eipä siinä ollut mitään menetettävää (tai no, ehkä aika). Olin makaaberin utelias minkälaisia sekopäitä sivuilla tulisi vastaan, joten loppujen lopuksi sain luettua tämän kokonaan, mutta en nyt mitenkään erityisemmin vaikuttunut.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjasta tietysti löytyy. John Gacy esiintyi klovnina ja oli tunnettu ulospäin suuntautuneena ja menestyneenä liikemiehenä. Yksi Jeffrey Dahmerin huumatuista uhreista onnistui pakenemaan, mutta poliisi uskoi Dahmerin kertomuksen rakastavaisten riidasta, koska tämä oli niin rauhallinen ja kaunopuheinen. Jos poliisit olisivat vaivautuneet tutkimaan asunnon, nämä olisivat löytäneet edellisen uhrin mätänemästä makuuhuoneen lattialta. No, myöhemmin sitten tämä tapahtui: "There's a goddamn head in the refrigerator!". Ted Bundy työskenteli Seattlen itsemurhakriisikeskuksen päivystyslinjalla ja sai tunnustuksen poliisilta pelastettuaan erään pikkulapsen hengen. David Berkowitz oli epäonninen naisten kanssa, joten päätti sitten loogisesti murhata mahdollisimman monta.

Nämä faktat ovat kuitenkin kaikki luettavissa varmaan ihan Wikipediastakin, joten lukisin mieluummin elämäkerran tai jonkun paksumman ja perusteellisemman teoksen. Kellerin lähestymistapa on aivan liian pinnallinen ja, niin kuin myöntää itsekin, subjektiivinen. Monessa kappaleessa on myös jonkin verran toisteisuutta, joka kertoo ettei tekstiä ole hiottu tarpeeksi. Arvostan sitä, että jokaista uhria on haluttu kunnioittaa antamalla heille tilaa, mutta ei kukaan heistä silti pääse kunnolla esiin kasvottomasta massasta, ja uhrien listauksetkin ovat lauseiden puolesta todella samanlaisia ja monotonisia.

Charles Williams - A Touch of Death (1953)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Aisti)

Noiriin voi aina luottaa jos haluaa lukea jotain sellaista, jossa onnellisia loppuja ei tunneta tai joku sekoaa. Williams on tähän mennessä ollut minulle tuntematon, mutta jos tämä on tosiaan hänen heikoimpia romaanejaan, tulen olemaan myöhemmin paratiisissa. A Touch of Death tuoksuu pelolta, hieltä, puuterilta, huulipunalta ja seksiltä, ja se on illan hämyssä kiiltävien terävien saksien värinen. Williamsin proosa on asiallista ja vähäeleistä, mutta pinnan alla tirisee intohimo ja tukahdutettu raivo. Juoni on epäilemättä venytetty ja rungoltaan ei niin mielenkiintoinen. Se kuitenkin tarttuu kuin purukumi. Scarborough vaikuttaa ajoittain lähes unissakävelijältä, ja vaikka hän tajuaa bikineihin pukeutuneen naisen tuovan ongelmia, hän ei pysty kääntymään takaisin. Aivan kuin painajaisessa. Viimeinen kohtaus autossa on kuuminta mitä olen lukenut pitkään aikaan ja loppu on kuin läimäys kasvoille, vaikka tiesikin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Miten joku voikin olla samaan aikaan sekä jääkylmää että kiehuvan kuumaa?

Margery Allingham - The Tiger in the Smoke (Albert Campion #14) (1952)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tulen sivutuote)

Lontoossa on sakea sumu ja sen kaduilla liikkuu murhaaja, joka on palannut kotimaisemiin etsiäkseen käsiinsä aarteen. Albert Campion kutsutaan apuun selvittämään tapausta, mutta loppujen lopuksi Campion ei oikeastaan ratko paljon mitään, vaan jää etäiseksi enimmäkseen taustalla pönöttäväksi hahmoksi. Harhaanjohtavaa, koska tätä sarjaa kuitenkin kutsutaan Albert Campionin nimellä. Campion ei ole edes hahmon oikea nimi! Allingham pyörittelee paljon hahmojen luonteita ja näiden käyttäytymistä, mutta rikosten ratkaisu jää sivuun useaan otteeseen, kun hahmot vuorotellen pysähtyvät psykologisiin pohdintoihin.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi aika ristiriitainen olo, koska Allingham osaa kuitenkin kuvata taitavasti Lontoota ja savusumun vaikutusta kaupungin dynaamisuuteen, ja erikoiset aarretta havittelevat sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia seurattavia. Odotukseni eivät siis ihan kohdanneet sitä mitä oikeasti sain, ja olisin toivonut pohdintojen olleen vähän luonnollisempi osa tarinankerrontaa. Ne jäivät sellaisenaan nyt aika irrallisiksi ja tekivät lukemisesta raskasta sekä juonesta ehkä hieman venytetyn oloisen. Campionillakaan ei näin jälkeenpäin ajatellen tuntunut olevan mitään tarkoitusta. Koko tyypin olisi voinut jättää kokonaan pois, eikä se olisi vaikuttanut mitenkään. Aion kuitenkin jatkaa vielä sarjan parissa, koska tunnelmallisuus ja hahmogallerian erikoisuus jäi mietityttämään.

Miniarvioita, osa II

Gill Davies & John Reynolds - Five Hundred Buildings of London (2010)

Melko epäinspiroiva valokuvakirja Lontoon arkkitehtuurista. Kuvien rajaukset eivät ole kaikissa aivan onnistuneita, ja vaikka mustavalkokuvista pidänkin, niin tässä tapauksessa kuvien sävy tekee niistä väljähtäneitä ja yksiulotteisia. Kirjan rakenne taas on epäkäytännöllinen, koska rakennusten lisätiedot oli laitettu kirjan loppuun eikä kuvan yhteyteen. Edestakaisin selailua piti harrastaa aika usein, koska ulkonäön puolesta ei pystynyt päättelemään, millä rakennuksilla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Nämä pienet historialliset yksityiskohdat olivatkin sitten ihan lukemisen arvoisia, ja muutama rakennus (kuten vaaleanpunainen gotiikan suuntausta edustava talo) tuli lisättyä "pakko nähdä vielä joskus" -listalle. Kokonaisuudessaan laadukasta Lontoo-valokuvakirjaa etsivälle en kuitenkaan tätä suosittelisi.

Scott Wood - London Urban Legends: The Corpse on the Tube and Other Stories (2013)

Kirja lontoolaisista urbaaneista legendoista, joka kuitenkin kärsii toisteisuudesta. Tällaisessa kokoelmassa on myös se ongelma, että kaikki legendat eivät välttämättä kiinnosta niin paljon kuin toiset, joten ne lähinnä silmäilee läpi. Onneksi tarinat on järjestetty suhteellisen järkevästi, joten halutessaan voi siirtyä aihealueesta toiseen. Tässä vaiheessa en enää tarkasti muista sisältöä, mutta historialliset yksityiskohdat ja sanontoihin liittyvät legendat olivat ihan mielenkiintoisia.

Ram Devineni, Vikas K. Menon, Dan Goldman - Priya's Shakti (2014)

Monella tapaa ajankohtainen sarjakuva, joka käsittelee naisten oikeuksia Intiassa. Priya, jota isä on kieltänyt opiskelemasta, joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tästä johtuen sekä perheensä että yhteisönsä hylkäämäksi. Priya saa kuitenkin apua Parvati-jumalattarelta ja yhdessä he aloittavat taistelun seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista vastaan. Tarina kuitenkin tuntuu hippusen hätäiseltä sekä pinnalliselta ja tuntuu jäävän ajoittain sanoman jalkoihin. Kuvitus on silti juuri niin hienon värikästä kuin Intiaan sijoittuvalta sarjakuvalta voi odottaa. Sarjakuvan voi lukea ilmaiseksi täällä.

Maiju Lassila - Rakkautta (1912)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tunne/tuntemus)

Jokin aika sitten aloin lukea enemmän suomalaisia klassikkoja, ja yllätyksekseni löysin niiden joukosta todellisia helmiä (mm. Juhani Ahon ihmiskuvaukset ihastuttivat). Valitettavasti Maiju Lassilan humoristinen romaani rakkaudesta ei ihan tähän joukkoon päässyt. Joitain herkullisia kohtauksia toki oli siellä täällä (esimerkiksi Suomen luonnon kauneuden ihailua pilkattiin kuvaamalla epämääräisiä hökkeleitä), mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jäi laimeaksi.

Dante Gabriel Rossetti - The House of Life (1928)

Rakastuin jokin aika sitten Rossettin Christina-siskon Goblin Market (1862) -runoon, ja olin utelias millaista runoutta Dante kirjoitti. Rossettin maalaukset ovat nimittäin ylimaallisen kauniita, mutta prerafaeliittien estetiikantaju ei iskenyt runomuodossa. Tässä kokoelmassa Rossetti kuvailee intiimisuhteita, ja on helppo ymmärtää minkälainen aikalaisten vastaanotto oli, jos eräskin runo kuvaa parin nukahtamista seksin jälkeen. Aistillisuus oli paikoin kaunista ja tyylikästä, mutta loppujen lopuksi purppurainen kirjoitustyyli sekä liiallinen rakkauden ja kauneuden ylistys uuvutti.

Miniarvioita, osa I

Jotta pääsen piakkoin kirjoittelemaan rauhassa uusimmista lukemisistani, puran bloggaamattomien kirjojen sumaa nyt miniarvioiden muodossa. Joka vuosi luen kirjoja, joista en millään keksi sanottavaa. Näistä seuraavista on kyllä ollut aikomus kirjoittaa erikseen, mutta se on vain jäänyt, enkä ole jaksanut miettiä asiaa sen kummemmin tai ainakaan yrittää väkisin (harrastuksen täytyy pysyä hauskana ja mielekkäänä). Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan näistä edes jonkinlaisen jäljen blogiin (joitakin olen jo Goodreadsin puolella kommentoinut lyhyesti).

Paul Koudounaris - Heavenly Bodies: Cult Treasures & Spectacular Saints from the Catacombs (2013) 

Vuonna 1578 Roomasta löydettiin katakombi, jossa oli tuhansia luurankoja. Näiden ajateltiin olevan kristittyjä marttyyreja, ja jäännökset kuljetettiin saksankielisen Euroopan katolisiin kirkkoihin korvaamaan uskonpuhdistuksen aikana tuhotut pyhäinjäännökset. Luurangot koristeltiin mm. silkillä, jalokivillä sekä kultalangalla ja aseteltiin huolellisesti erilaisissa asennoissa näytteille kirkkosaleihin. Koudounaris on tehnyt korvaamatonta työtä tallentaessaan nämä nykyään piilossa olevat (jotkut on tungettu esim. kirkkojen romuvarastoihin) valokuviin todistamaan uskomattoman taidokasta kädenjälkeä.

Vaikka olisi mitä tahansa mieltä pyhäinjäännösten palvonnasta, on aivan selvää, että tällaiset kädentaidot ansaitsevat tulla muistettaviksi. Valokuvien lisäksi tekstissä on myös nähty vaivaa, eli jäännösten historia kerrotaan selkeästi, elävästi ja mielenkiintoisia yksityiskohtia hyödyntäen. Uskontojen historiassa kiinnostaa aina se, miten vahvasti tiettyihin asioihin halutaan uskoa: todisteita jäännösten henkilöllisyyksistä oli hyvin vähän, jos ei ollenkaan, mutta mikäs siinä kun katolisuus kerran tarvitsi vahvistusta. Toisaalta, mikä antoi protestanteille oikeuden määrittää, mikä katoliseen uskoon sopii ja mikä ei?

David Hempleman-Adams, Sophie Gordon, Emma Stuart - The Heart of the Great Alone: Scott, Shackleton and Antarctic Photography (2009)

Etelämantereen autiota maisemaa halkoo jättimäiset jäävuoret, joiden alapuolella ihminen näyttää mitättömältä. 1900-luvun retkikunnat ottivat mielettömän upeita kuvia matkoiltaan (virallisina kuvaajina Herbert George Ponting ja Frank Hurley), ja huolimatta kuvien yksivärisyydestä voi niistä aistia kimmeltävän hangen, kirkkaansinisen taivaan ja jäämuodostelmista heijastuvan auringon. Kuvat Scottin miesten viimeisistä hetkistä taas pysäyttävät: kasvoilta heijastuu ääretön väsymys ja pettymys, hartiat ovat painuneet kasaan ja näyttää siltä, että kukaan ei jaksa ajatella enää mitään. Toinen retkikunta on ehtinyt ensin. Eläimetkin muistetaan tallentaa: koira kurkistaa sille rakennetusta iglusta, suloisten pingviinien kuvista huokuu lämpöä ja hevoset seisovat tallissaan valmiina palvelukseen.

Kirjan teksti on aika pinnallista, mutta kuvat korvaavat aika hyvin sen puutteet. Aina välillä sitä unohtaa, millaisiin suorituksiin jo sata vuotta sitten yllettiin. Alkeellisilla kameroilla ja muilla välineillä saavutettiin jotain sellaista, jota ei voi nykyihminen käsittää. Osa ihmisistä ja eläimistä menehtyi matkalla, mutta nämä kuvat todistavat, ettei henkiä menetetty turhaan, koska hienojen maisemien lisäksi retkikunnilla oli suuri merkitys tieteen edistämisessä.

Jerry Thomas - The Bartender's Guide (1862)

Sitten vähän jotain kevyempää: drinkkiopas alan pioneerilta! Thomas popularisoi cocktailit Yhdysvalloissa ja oli tunnettu koreilevasta tyylistään sekä baarimikkojen esiintyjän elkeiden kehittämisestä. Olen viime aikoina ollut innostunut cocktaileista, ja vaikka en sinänsä ole ollenkaan kiinnostunut niiden teknisestä puolesta, olisi kuitenkin ihan kiva osata tehdä kotonakin jotain. Thomasin kirjan bongasin hyvään aikaan, koska se tarjoaa erinomaisen välähdyksen cocktailien historiaan ja herkullisia reseptejäkin löytyy vaikka kuinka. Mitat ovat virkistävästi vähän sinne päin, eli loraus sitä ja loraus tuota, niin hyvää tulee. Ei siis mennä ihan kemian puolelle. Kirjasta löytyy myös erilaisten siirappien ohjeet, jos haluaa tehdä kaiken alusta asti itse, eivätkä nekään niin mahdottoman vaikeilta vaikuta.

Tuohon aikaan baarimikoilla alkoi olla myös vähän luovaa silmää (ennen cocktailit koostuivat lähinnä sokerista sekä brandysta, ginistä tai viskistä). Nimet ovatkin sitten sen mukaisia: Philadelphia Fish-House Punch, Bimbo Punch, Sleeper, White Tiger's Milk, Locomotive jne. Alkoholittomiakin drinksuja löytyy niitä kaipaaville. Mikä parasta, kirja löytyy kokonaisuudessaan netistä! Aion silti ostaa tämän jossain vaiheessa omaan hyllyyn, jotta reseptikokeilut helpottuvat. West India Coupereehen tuleva jäätelö kuulostaa vähän enemmän namilta kuin Royal Punchin vasikanjalkahyytelö.

James Malcolm Rymer - Varney the Vampire (1845)

Osallistuu haasteisiin:  I Spy (Paranormaali) ja Klassikot
Toukokuu ei sitten loppunutkaan ihan mieltä ylentävissä tunnelmissa, koska vampyyritarina ei ollut niin herkku mitä odotin. Rymerin raapustus on niin sanottu 'penny dreadful', eli näitä jatkokertomuksia myytiin 1800-luvulla viikoittain pennin hintaan. Tarinat painettiin halvalle paperille ja ne oli suunnattu lähinnä nuorille työväenluokan kansalaisille, ja aiheet liikkuivat yleensä yliluonnollisessa tai rikollisten edesottamuksissa. Yleensä ylidramaattisuudesta on ollut itselläni hyviä kokemuksia, koska hyvin toteutettuna se voi olla hauskaa. Valitettavasti Varneyn tarina oli siitä toisesta päästä: kuivakka kertomus tylsästä vampyyrista, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa sitten millään.

Alku oli lupaava goottilaisine tunnelmineen, mutta sitten lässähti ja pahasti. Varney on silti mielenkiintoisin hahmo (ainakin teoriassa), koska tämä on suurin piirtein ainoa, jolla on sielu. Muut henkilöt ovat kuin paperinukkeja (yksi jopa unohtuu kirjailjalta täysin matkan varrella!) eikä tarinassakaan kyllä ole mitään logiikkaa. Tekstiä on lavennettu kaikilla mahdollisilla keinoilla (koska siitähän saa silloin enemmän rahaa, jes!), joten joka välistä löytyy minitarinoita, joilla ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä itse pääjuonen kanssa. Ehkä Rymerinkin kiinnostus lopahti jossain vaiheessa?

Samuel Taylor Coleridge - The Rime of the Ancient Mariner (1798)

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Ammatti)
En yleensä lue paljon runoutta, ja usein se jää etäiseksi tai en ymmärrä ollenkaan, mistä kulloinkin puhutaan. Viime aikoina olen ollut vähän onnekkaampi, ja olen huomannut, että jos runo iskee niin se iskee lujaa. Christina Rossettin Goblin Market on esimerkiksi upea ja runsas, eikä kuvituskaan jää yhtään kakkoseksi. Coleridge taas... Aluksi hankalalta tuntuvan arkaaisen kielen rytmiin pääsee kuitenkin lopulta mukaan. Se nielee jyrisevän meren syvyyksiin ja peittää suolan tuoksulla. Se vetää jalat alta ja saa tuntemaan albatrossin painon niskassa. Melodia tanssii meriolioiden ja henkien mukana. Kun merimiehet nousevat, on aika lähteä kotiin, mutta hetken aavemaisuus ei lupaa hyvää. Mieleen jää limaiseen vaaleanvihreään väriin kasteltu aavelaiva.

Tulkintoja runolle on varmaankin yhtä monta kuin on lukijaakin, ja paljon riippuu siitä, mitä runo saa tuntemaan (yksi mahdollinen tulkintavaihtoehto on kuitenkin selitetty aika selkeästi lopussa). Itse jättäisin kokonaan ajatuksen albatrossin Kristuksesta pois, koska se ei ota huomioon voimakasta luonnon läsnäoloa. Voisi siis päätellä, että pidän runoudessa kielikuvista, kielestä ylipäätään ja siitä, että se saa tuntemaan voimakkaasti. Metaforien liiallisuus saa vain pyörittelemään päätä.

Easy Riders, Raging Bulls - Peter Biskind (1999)

512 s.

"Bonnie and Clyde opened in London on September 15, became a hit, more than a hit, a phenomenon. The Bonnie beret was all the rage, hip, happening, but the groundswell that was building for the picture was too late to affect the bookings in the U.S.

    Then, on December 8, weeks after it had closed, Time magazine put it on the cover as the peg and prime example for a story bannered: “The New Cinema: Violence... Sex... Art,” by Stefan Kanfer. In the body of the piece, Kanfer cited the lesbian scenes in The Fox, the jarring shock cuts in Point Blank, the violence of Bonnie and Clyde, and the experimentation of films like Blow-Up and The Battle of Algiers to argue that European innovation was entering mainstream American filmmaking."

"Directors don’t have much power anymore, the executives make unheard of amounts of money, and budgets are more out of control than they ever were. And there hasn’t been a classic in ten years."
- Francis Ford Coppola

Bonnie ja Clyden  (1967) ensi-illan jälkeen Stefan Kanfer määritteli Uuden Hollywoodin mitä täydellisimmin: "disregard for time-honored pieties of plot, chronology, and motivation; a promiscuous jumbling together of comedy and tragedy; ditto heroes and villains; sexual boldness; and a new, ironic distance that withholds obvious moral judgments."

Robert De Niro ja Martin Scorsese
[lähde]

Elokuvan historia on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, yksityiskohtia ja laajoja kokonaisuuksia, jotka jokaisen elokuvanystävän toivoisi tietävän ymmärtääkseen miksi elokuvat ovat nykyään sellaisia kuin ovat. Biskind kertoo elävästi (vaikkakin hiomattomalla otteella) kapinallisen ns. Uuden Hollywoodin tarinan. Se oli kuin tähdenlento, joka loisti vähän aikaa kirkkaasti, mutta joka päätyi lopulta kraatteriin johonkin päin aavikkoa. Se oli konsepti joka ampui itseään jalkaan hyvistä aikeista huolimatta, ja se oli "the last time Hollywood produced a body of risky, high-quality work—as opposed to the errant masterpiece—work that was character-, rather than plot-driven, that defied traditional narrative conventions, that challenged the tyranny of technical correctness, that broke the taboos of language and behavior, that dared to end unhappily." Tässä tapauksessa on välttämätöntä ymmärtää 60-luvun lopun ja 70-luvun elokuvien konteksti, jotta saa tarttumapintaa niiden ideoihin ja potentiaaliin.

Yksinkertaisimmillaan uuden Hollywoodin kunnianhimoisena tavoitteena oli syrjäyttää studiojärjestelmä ja antaa lahjakkaille ihmisille mahdollisuus kokeilla ideoitaan uudella auteurmaisella tavalla, tehden 70-luvusta ohjaajien aikakauden. Biskindin yritykset siirtyä liiketoimintapuolelle näivettävät tekstin pelkäksi budgettien listaamiseksi ja siihen kuinka ison osuuden kukin sai. Kirjasta kuitenkin välittyy se tunnelma, kuinka nuoret riistivät John Fordin aikakauden jättiläisiltä vallan ja käyttivät hyödykseen johtohenkilöiden hämmennystä muuttuvasta sosiaalisesta ilmapiiristä, tullen hulluksi ideoidensa (ja yksityiselämiensä) kanssa.

Vaikka elokuvamakuni onkin laaja, oli hienoa huomata että UH:n ohjaajat inspiroituivat (ja joissain tapauksissa jopa pyrkivät olemaan) eurooppalaisen elokuvan suurista auteurohjaajista. Taiteellisemmat elokuvat vaativat katsojalta tietynlaista huomiota ja järkkymätöntä keskittymistä, mutta Scorsese ja kumppanit kuorruttivat teoksensa omilla tyyleillään. Ei ehkä niin tunnistettavasti kuin esimerkiksi Antonioni ja Bergman, mutta kuitenkin hieman lähestyttävämmin suurta yleisöä ajatellen (tosin en vieläkään ymmärrä miten ihmeessä Kuin raivo härkä (1980) epäonnistui lippuluukuilla).

Jack Nicholson, Lauren Bacall ja Warren Beatty
[lähde]

Tämän lisäksi Biskindin mainitsemat pienet muutokset elokuvantekoprosessissa käyvät järkeen jos on kyseisiä elokuvia nähnyt (Taksikuski (1976) jne.). Käsikirjoittajat eivät olleet enää ns. kertakäyttötavaraa ja heille oli tärkeää sukeltaa syvälle työhönsä, sen sijaan että olisivat pitäneet sitä vain jonkinlaisena välipysäkkinä kunnon kirjallisuuteen. Näyttelijät taas eivät enää olleet samasta muotista tulleita, vaan (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tietenkin) keskinkertaisen näköisiä teatteri-ihmisiä, joista huokui elokuviin realistisuutta. Dustin Hoffman Miehuuskokeessa (1967) on tästä hieno esimerkki. Kukaan ei enää vartavasten etsinyt tähtiä, vaan hiomattomia timantteja.

Biskind ehdottaa, että UH oli osittain vihaa auktoriteetteja kohtaan ja vaihtoehtokulttuurin juhlintaa (kuten Easy Rider (1969)). Tämä loi yhteyden uudenlaiseen yleisöön, mutta se ei valitettavasti kestänyt kauan. Biskindin sävy tuntuu hieman halventavalta etenkin Lucasista ja Spielbergistä puhuttaessa. Tämä tuntuu myös vetävän ajoittain omia johtopäätöksiä ja tulkintoja elokuvista esittäen ne faktana eikä mielipiteenä. En arvosta tietokirjailijoita, jotka tekevät tiettäväksi oman asenteensa, etenkin jos se tehdään katkeralla ja syyttelevällä tavalla.

Ymmärrän kuitenkin mitä Biskind ehkä haluaa sanoa. Taiteen tekemisen into vähitellen väistyi studioiden toivuttua. Spielbergiä ja Lucasia ei voi yksistään syyttää, mutta he kuitenkin ottivat tahattomasti osaa kassamagneettien aikakauteen. Biskind väittää vakuuttavasti että Spielbergin taipumus konservatiivisuuteen ja kaupallisuuteen, ajoittainen 12-vuotiaan käytös, viehtymys jättää tekijänoikeudet myöntämättä sille joka kulloinkin auttoi elokuvan tekemisessä (Rob Cohenin mielestä oli Verna Fieldsin idea jättää hai aluksi tehokkaasti näkymättömiin Tappajahaissa (1975) jne.) ja taantuneiden aikuisten sekä auktoriteettinostalgian suosiminen johtivat hajuttomaan ja mauttomaan elokuvataiteeseen.

Marlon Brando, Al Pacino ja Francis Ford Coppola
[lähde]

Ei ole Spielbergin vika, että Tappajahain jälkeen studiot ahneuksissaan halusivat yhtä isoja tuottoja, mutta tämä kuitenkin valitsi vallanpitäjien puolen ja heidän miellyttämisensä. "Meidän" muuttuminen vaihtoehtokulttuurin lapsista kaikenkattavaan Matti Meikäläiseen ei välttämättä ole yksipuolisesti huono asia, mutta se kuitenkin johti laimeisiin aikuisille suunnattuihin perhe-elokuviin. Biskindin mukaan Lucas halusi hyveellisen sävyn Star Warsiin (1977), sanoi sitä Disney-elokuvaksi ja suosi suoraviivaisen kerronnan sekä helposti lähestyttävien kaksiulotteisten hahmojen lisäksi onnellisia loppuja. Olen samaa mieltä Biskindin kanssa siitä, että Lucas ja Spielberg toivat takaisin niin sanotut pikkukaupunkien ja esikaupunkien arvot. Lucas sanoi jopa, että "words are great in the theater, but that’s not movies". Pelottavaa. Voitteko kuvitella miltä Ilmestyskirja. Nyt (1979) olisi näyttänyt, jos alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti Lucas olisi ohjannut sen?

Pauline Kael sanoi sen parhaiten: "Discriminating moviegoers want the placidity of nice art — of movies tamed so that they are no more arousing than what used to be called polite theater. So we’ve been getting a new cultural puritanism — people go to the innocuous hoping for the charming, or they settle for imported sobriety, and the press is full of snide references to Coppola’s huge film in progress... [They were] infantilizing the audience, reconstituting the spectator as child, then overwhelming him and her with sound and spectacle, obliterating irony, aesthetic self-consciousness, and critical reflection." Friedkin vertasi muutosta siihen, kuinka McDonald's otti maan kouriinsa. Lucas väittää hänen ja Spielbergin vain ymmärtäneen mitä yleisö halusi nähdä, mutta sehän kuulostaa aikamoisen laskelmoivalta, puhumattakaan siitä että Lucaksen väite siitä, kuinka tämä tuhosi Hollywoodin tekemällä elokuvista älykkäitä on täyttä sontaa. Tämä jopa uskoi, että "the most important parts of a film are the first five minutes and the last twenty. Everything in between is filler, and if there is enough action, no one will notice that the characters aren’t particularly complex, or that the acting is wooden".

Uusi Hollywood oli monella tapaa villi aikakausi, niin hyvässä kuin pahassakin. BBS-tuotannon toimisto haisi pilveltä, useimmat auttoivat demokraattisesti ystäviensä elokuvien kanssa, kaikki halusivat päästä Peruun kuvaamaan The Last Movie (1971) -elokuvaa jotta voisivat salakuljettaa huumeita Los Angelesiin, Dennis Hopperin huumeongelman takia ohjaajat kirjoittivat käsikirjoitukseen mitä aineita milloinkin sai ottaa, joillakin ohjaajilla oli jättimäinen ego ja jotkut (kuten Coppola) yksinkertaisesti megalomaanisia hulluja, naiset (jotka usein antoivat jollain tavoin oman panoksensa miestensä elokuviin) joutuivat kestämään kusipäisesti käyttäytyviä miehiään (Bert Schneider Candice Bergenille: "I’m sorry it’s so threatening to you, Bergen, but you have to understand that I’m a love object for every woman who walks into my office.... Start dealing with that. It’s time you began growing up"; ihan kuin 70-luvun avoimet suhteet olisivat antaneet luvan pettämiseen), Yksi lensi yli käenpesän (1975) -elokuvan kuvauspaikalla näyttelijöille tarjottiin ikään kuin takeawayna pilveä, jotta näiden ei tarvinnut lähteä ostamaan sitä kadulta jne.

Dennis Hopper, John Ford ja John Huston
[lähde]

Voimme olla kaikki silti samaa mieltä siitä, että useimmat tästä hulluudesta syntyneet elokuvat ovat hyviä ja erotettavissa 60-luvun lopun ja 70-luvun elokuviksi. Biskind muistuttaa, että studioiden toivuttua niiden johtohenkilöt ovat nyt enimmäkseen bisnesmiehiä, jotka ovat kiinnostuneita lähinnä kaupallisuudesta ja rahasta. Olemme nyt tilanteessa, jossa on vaikeaa esitellä ideaa, joka ei lupaile suuria tuottoja. Indie-elokuvat löytävät kyllä yleisönsä, mutta kassamagneetteihin verrattuna niiden markkinat ovat paljon pienemmät. Tähtinäyttelijöiden palkat ovat suuremmat kuin koskaan. Uusia kasvoja on helpompi pallotella, ja kun joku suurista sai tilaisuuden uuteen tulemiseen, tämä turvautui valtavirtaelokuvaan ja epäonnistui.

Altman ei ole optimistinen: "You get tired painting your pictures and going down to the street corner and selling them for a dollar. You get the occasional Fargo, but you’ve still got to make them for nothing, and you get nothing back. It’s disastrous for the film industry, disastrous for film art".

Kuka tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On selvää että tarvitsemme kaikenlaisia elokuvia, ja että jokaisella on oma makunsa. Toivoisin kuitenkin lisää rohkeita tekijöitä, jotka saisivat tilaisuuden esitellä kykyjään, olivat näiden ideat sitten miten hulluja tahansa, ja niin että omaperäinen tyyli vielä säilyisi vuosien varrella. Toivon myös elokuvabisneksen vähän hidastavan tahtia ja rajoittavan rahannälkäänsä, jotta ne uudet kyvyt myös huomattaisiin.

Onneksi nykypäivälläkin on omat hetkensä. Räjähtävällä Mad Max: Fury Roadilla (2015) Miller onnistui sytyttämään valkokankaan tuleen. Se iski tajuntaan voimalla, ja se onkin mitä itse elokuvasta haen. Godard näytti aikoinaan minkä tahansa olevan mahdollista, ja jopa Lucas sanoi, että "emotionally involving the audience is easy. Anybody can do it blindfolded, get a little kitten and have some guy wring its neck".

* * *

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Eläin/hyönteinen)

Kirja + elokuva: Titanicin kohtalonyö - Walter Lord (1955)

A Night to Remember
208 s.

High in the crow's-nest of the new White Star Liner Titanic, Lookout Frederick Fleet peered into a dazzling night.  It was calm, clear and bitterly cold.  There was no moon, but the cloudless sky blazed with stars.  The Atlantic was like polished plate glass; people later said they had never seen it so smooth.

    This was the fifth night of the Titanic's maiden voyage to New York, and it was already clear that she was not only the largest but also the most glamorous ship in the world.  Even the passengers' dogs were glamorous.

    - -  That was all another world to Frederick Fleet.  He was one of six lookouts carried by the Titanic, and the lookouts didn't worry about passenger problems.  They were the "eyes of the ship", and on this particular night Fleet had been warned to watch especially for icebergs.

Tänään oli aurinkoinen ja hieman tuulinen päivä.  Illan viilennyttyä aion keittää kupin teetä, lueskella hetken sängyssä ja sukeltaa lämpimän peiton alle.  Tämän ajastetun kirjoituksen julkaisuajankohtana, klo 2.20, nukun jo sikeästi ja aamulla todennäköisesti herään taas auringonpaisteeseen ja kiireettömään päivänaloitukseen.  Mieli ei silti ole ihan rauhallinen, vaan ajatuksissa pyörii kaikenlaista tämän kirjan jälkeen.

Vuonna 1912, 102 vuotta sitten, samana päivämääränä ja samana kellonaikana viimeinenkin osa Titanicista upposi hyiseen Atlantin valtamereen.  Tyynen veden pinnalla kellui sekalaista rojua, joka oli vain pari tuntia aiemmin koristanut laivan kansia, ravintoloita ja hyttejä.  Pelastusveneissä ihmiset tuijottivat hiljaisina ja tyrmistyneinä uppoamattomaksi uskotun aluksen katoamista syvyyksiin.

Viisi päivää aiemmin, 10. huhtikuuta, Titanic lähti neitsytmatkalleen Southamptonista päämääränään New York City.  On selvää, että alus oli hienoin siihen mennessä nähty, vaikka sen loisteliaisuus sai ainakin Lordin teokseen asti vuosi vuodelta yhä liioittelevampia sävyjä ihmisten muisteluissa.  Aluksen uskottiin olevan täysin uppoamaton, ja pienen vahingonkin sattuessa se pystyisi kellumaan vaivatta.

Titanic törmäsi jäävuoreen 14. huhtikuuta klo 23.40, koska väistöliike oli jo liian myöhäistä.  Matkustajat pyrittiin pitämään rauhallisena, ja suurin osa varmasti uskoi ettei mitään hätää olisi, olihan alus todettu täysin turvalliseksi.  Lord tavoitti noin 63 selviytyjää (joitain tietoja saatiin myös näiden sukulaisilta), joiden lausuntojen pohjalta kirja on koostettu.  Viimeisen yön vaiheita kerrataan luettelemalla matkustajien sekä miehistön nimiä ja miten nämä reagoivat tilanteeseen.

Aikakauteen kuuluva tietynasteinen jäykkyys käy ilmi siinä, miten eräät suhtautuvat kylmän rauhallisesti katastrofin alkuun, vaikka ymmärtävät tilanteen vakavuuden.  Joidenkin itsepäisyys on taas hämmästyttävää: pitäisi ajatella pelastautumista, mutta jalokivet on ehdottomasti saatava hytistä mukaan.  Jotkut kieltäytyvät laittamasta pelastusliiviä, koska se tuntuu epämukavalta päällä.

Suurin asia, joka sai huokailemaan turhautuneena, oli hengenvaarallisessakin tilanteessa vaikuttava luokkatietoisuus.  Suurin osa kolmannesta luokasta jätettiin oman onnensa nojaan ja vaeltamaan eksyneinä jättimäisen laivan käytävillä, koska eivät kielimuurinkaan takia tienneet mitä tehdä ja minne mennä, saati sitten mitä on tekeillä.  Portteja suljettiin varmistamatta ettei niiden takana ollut enää ihmisiä.  Onnettomuuden jälkeen lehdistössä reviteltiin otsikoita suurmiesten traagisista kuolemista tai jännittävistä selviytymistarinoista, mutta kolmannen luokan matkustajista kukaan ei ollut kiinnostunut.

Toisaalta, liikuttavat hetketkin olivat sitten todella pysäyttäviä.  Naiset ja lapset pääsevät pelastusveneisiin ensin, mutta rouva Straus on epävarma.  Hetken mietittyään tämä päättää jäädä miehensä kanssa laivaan: "We have been living together for many years.  Where you go, I go."  Suostuttelu on turhaa, ja kun ystävät yrittävät ehdottaa herra Strausille, että tämä yrittäisi päästä veneeseen, Straus kieltäytyy menemästä ennen muita miehiä.  Rouva Straus taputtaa miestään kädelle ja hymyilee tälle.  Nämä istuvat kansituoleille, eikä kumpaakaan nähdä tuon yön jälkeen enää koskaan.  Muitakin naisia kieltäytyy jättämästä miehiään.  Eräs miehistön jäsenistä yrittää pitää sylissään pientä lasta, mutta laivan alkaessa upota kovaa vauhtia miehen ote lipeää.

Kirjan toteutustavasta voisi tietysti huomauttaa, esimerkiksi luettelomaisesta lähestymistavasta, jonka vuoksi henkilöistä on vaikeaa pitää lukua.  Ei tuo ehkä silti olekaan tarkoituksena, vaan antaa mahdollisimman monelle ääni.  Kolmen pisteen yliviljelyynkin tottuu jonkin ajan kuluttua.  Puutteet eivät siis ole hirveän olennaisia, eivätkä ne jää päällimmäisenä mieleen.  Sitä vain keskittyy tapahtumien seuraamiseen, ja kun kirjan takaosan matkustajaluettelosta näkee kuka selviytyy ja kuka ei, sydän jysähtää.  Kolmannen luokan matkustajista löytyi muutama suomalainenkin, mutta nopean vilkaisun perusteella kukaan heistä ei selvinnyt.  Lord on kerännyt kirjaan myös Titanicin teknisiä tietoja, upeita kuvia aluksen vaiheista sekä joistain henkilöistä.  Lord myös kiittää lopussa niitä, jotka ovat antaneet panoksensa kirjan kokoamiseen.  Kovin tarkkaan keskusteluja ja tapahtumia ei ole mahdollista kirjata, koska paikalla olleilla on aina omanlaisensa näkemys, mutta hyvän kuvan tämä silti antaa sekä tapahtumista että aluksella olleista ihmisistä.

Ajatuksissa siis pyörii kaikenlaista, lähinnä "entä jos?" -kysymyksiä.  Entä jos Titanic olisi ottanut paremmin huomioon varoitukset jäävuorista ja olisi pystynyt välttämään onnettomuuden kokonaan?  Entä jos muut alukset olisivat toimineet nopeammin saatuaan Titanicin hätäkutsun?  Entä jos miehistö olisi ollut paremmin koulutettua ja osannut siten toimia evakuointitilanteessa?  Entä jos pelastusveneitä olisi ollut enemmän kuin vain puolelle aluksen ihmisistä?  Entä jos enemmän kuin yksi pelastusvene olisi kääntynyt takaisin ja enemmän kuin kolmetoista ihmistä olisi pelastunut (veneissä oli tilaa vielä sadoille, koska ne oli laskettu veteen puolityhjinä)?  Millekään näistä ei voi enää mitään, mutta tapahtumasarjassa oli niin monta tekijää, jotka olisivat voineet muuttaa lopputuloksen.

* * * *

A NIGHT TO REMEMBER (1958)

IMDB

Ohjaaja:  Roy Ward Baker

Pääosissa:  Kenneth More, Laurence Naismith, Robert Ayres, Honor Blackman, Anthony Bushnell, Michael Goodliffe

Katsoin melkein heti kirjan kansien sulkemisen jälkeen siitä tehdyn elokuvan.  Täytyy sanoa, että kyllä tämä aika lailla päihitti Cameronin näkemyksen, jossa väkisin väännettiin elämää suurempaa rakkaustarinaa, jotta katsojilla varmasti tirskahtaisivat kyyneleet silmistä.  Kyllä itsellekin niin aikoinaan kävi, mutta itken muutenkin helposti elokuvia katsoessa, joten sillä ei sinänsä ole mitään merkitystä.  Tunnemyrskyn aiheuttaminen ei aina takaa laadukkuutta.

Baker pysyttelee realistisuudessa ja on lisäksi kunnioitettavan uskollinen alkuperäisteokselle.  Kuvaus on hienoa ja laivan uppoaminen toteutettu uskomattoman hyvin ottaen huomioon elokuvan ajankohdan.  Mustavalkoisuus pitää asiat yksinkertaisina antaen tilaa tapahtumien kuvaukselle.  Näyttelijöistä pidin erityisesti kapteeni Smithiä esittäneestä Naismithista.  Epätoivo ja pettymys näkyi silmistä, mutta langat pysyivät silti käsissä ja rauhallisuus säilyi loppuun asti.  Eivät muutkaan huonoja olleet, ja olikin itse asiassa mukava nähdä vaihteeksi itselle tuntemattomia nimiä.

The Cat in Ancient Egypt - Jaromir Malek (1993)

144 s.

At Abydos, the most important Middle-Kingdom cemetery in Upper Egypt, Flinders Petrie found a small tomb with a pyramidal superstructure which he dated to c.1980-1801 BC.  In its chapel, there were seventeen skeletons of cats and nearby a row of small offering pots which the excavator estimated may have originally contained milk.  This would be the earliest recorded instance of adult cats being given milk which, as wild animals, they would not taste after they had been weaned.  Diodorus mentions that the Egyptians used to feed cats with bread in milk, or with raw cut-up fish, and that they called them with a special clucking sound.

Profeetta Muhammad leikkasi tarinan mukaan takkinsa hihan, ettei olisi häirinnyt hihan päällä nukkuvaa kissaa.  Keskiajalla lahjoitettiin rahaa Kairon kodittomien kissojen ruokintaan.  Nykypäivän Egyptissä kissojen olot ovat edelleen suurimmaksi osaksi lokoiset, vaikka niiden merkitys ei olekaan enää uskonnollinen.  Kairon moskeijoiden sisäpihoilla voi törmätä auringossa kuorsaaviin karvaturreihin, ja kaduilla niitä silitellään ja ruokitaan.  Miten sitten tähän tilanteeseen tultiin?  Jaromir Malek kertoo runsaiden värikuvien saattelemana millaista kissan elämä oli muinaisessa Egyptissä, ja miten sen merkitys kehittyi hyödyllisyydestä suureen suosioon lemmikkieläimenä ja edelleen uskonnollisesti tärkeään eläimeen.

Niili oli Egyptin pääkulkuväylä, ja myös eläinlajeja oli paljon sen varrella, mutta ne eivät kuitenkaan yleisesti aiheuttaneet paljon vaaraa väestölle.  Faaraoiden aikakautena metsästys ei ollut enää tärkeä elinkeino, mutta ammattimetsästäjät pyydystivät joitakin lajeja uhrilahjoiksi temppeleihin tai kasvatusta varten.  Kuningas ja tämän virkamiehet tappoivat eläimiä myös huvin ja urheilun vuoksi.  Kalat olivat talonpoikien ja tavallisen väestön ruokaa, mutta papeilta ne olivat rituaalisen epäpuhtauden vuoksi kiellettyjä.  Suurin uhka ihmisille ja karjalle olivat krokotiilit, kun taas virtahepoa, joka kuoli 1800-luvulla sukupuuttoon Egyptin alueella, metsästettiin satoa vahingoittavana tuhoeläimenä.  Lintuja on runsaasti kuvattu hautojen seinillä, ja hieroglyfeissä on noin kolmisenkymmentä erilaista merkkiä, jotka kuvaavat ornitologisen tarkasti erilaisia lintulajeja.

Villikissojen ja kesykissojen erottelu voi olla vaikeaa, koska egyptiläisillä ei ollut sanoja villille ja kesylle.  Hieroglyfeissä kissaa tarkoittava sana oli onomatopoeettinen 'miu' tai 'mii', eli 'hän joka naukuu'.  Koska tutkijat ovat halunneet siltikin erotella villit ja kesyt kissat, muumioiden tutkiminen on luonnollisesti ollut vaikeaa, varsinkin kun näiden kahden lajityypin sekoittuminen keskenään oli väistämätöntä.  Kissalajien tunnistaminen taiteen avulla on sen sijaan ollut helpompaa. 

Gayer-Andersonin kissa / British Museum, 2011

Taiteessa kissat kuvattiin tarkasti, vaikka taide olikin enemmän käytännöllistä.  Sen tarkoitus oli esittää hautojen seinillä eräänlainen toivemaisema siitä, millaista kuolemanjälkeinen elämä olisi.  Kissan kesyttämisen tarkkaa aikajanaa ei ole mahdollista tietää, joten paras lähde kissan aseman kehittymisen tutkimiselle on taide, jossa pitää tutkia kontekstia ja aiheen esiintymistiheyttä.  Ihmisen ja kissan suhteen muuttumisen voi päätellä myös kissan tulemisesta uskonnolliseksi 'suojelueläimeksi', kissan käyttämisestä nimenä ja kissan muotoisista amuleteista.

Kissan kuvaaminen kotioloissa (yleensä naisen tuolin alla) yleistyi thebalaisissa haudoissa 1450 eaa.  Tästä huolimatta kissoille, toisin kuin koirille, ei annettu koskaan nimiä.  Amarna-kaudella (faarao Amenhotep IV:n eli Akhenatenin hallintokaudella) taide muuttui ylväämmäksi.  Kodikkaita kohtauksia ei enää tehty, joten lemmikkieläimetkin jäivät pois.  Kissat oikeastaan loistavat suurimmaksi osaksi poissaolollaan kaikissa Uuden valtakunnan aikaisissa haudoissa.  Koriste-esineissä kissa-aihetta vielä käytettiin, mutta lähinnä esteettisistä syistä.

Lääketieteessä kollin rasva, turkki ja uloste sekä naaraan istukka ja turkki mainitaan resepteissä käytettäväksi joko ulkoisesti tai höyrytyksen avulla.  The story cats -kappale valottaa hauskasti tavallisen kansan elämää kertomalla pienistä kiviliuskoista, joihin on piirretty yksinkertaisia riipustuksia erilaisista eläinaiheista.  Kissoja palvelemassa rottia, kissa ja hiiri nyrkkeilemässä ja hiiriä hyökkäämässä kissojen linnoitukseen.  Malek ehdottaa, että nämä ovat olleet todennäköisesti työntekijöiden tauoilla huvin vuoksi tekemiä nopeita luonnoksia.  Monet niistä vaikuttavat siltä, että niillä on haluttu satirisoida ylimyksiä.

Kissamuumioita / British Museum, 2011

Minulle mielenkiintoisimmat aiheet muinaiseen Egyptiin liittyen ovat olleet nuoresta asti muumiointi ja muumiot (niin kuin kuvistakin näkyy, sain pari vuotta sitten toteutettua unelmani katsastamalla British Museumin muumio-osaston), joten ei ollut yllätys että tässäkin kirjassa kyseinen kappale oli suosikkini.  Kappale oli tosin melko lyhyt, joten hieman jäi kaivertamaan josko kissamuumioista löytyisi vieläkin enemmän tietoa.

Joka tapauksessa, muitakin eläimiä muumioitiin, mutta kissan uskonnollinen merkitys takasi sen, että on löydetty esimerkiksi kokonainen kissahautausmaa täynnä niiden jäännöksiä.  On kuitenkin syytä muistaa, että egyptiläiset eivät palvoneet itse eläintä, vaan eläin edusti jumalien olomuotoa.  Jotkut jumalat esitettiin useamman eläimen hahmoisina, ja yleensä vartalot olivat ihmisen (Bastet on tunnetuin kissahahmoinen jumalatar).  Surullisin muumiointiin liittyvä puoli on se, että muumiotutkimusten mukaan useilta nuorilta kissoilta oli taitettu niskat tai ne oli kuristettu, eli harva kuoli luonnollisesti.  Egyptiläiset luultavasti suhtautuivat jumalallisiinkin eläimiin käytännöllisesti:  kissojen lisääntymistä haluttiin rajoittaa tai uhraamisesta kiinnostuneita pyhiinvaeltajia haluttiin miellyttää.

Malekin kirja on suositeltava niin kissoja kuin historiaakin rakastaville.  Egyptiläisen yhteiskunnan muotoutuminen kerrataan lyhyesti alussa ja uskonnosta sekä taiteesta kerrotaan perusasiat, jotta kissojen aseman voi asettaa oikeaan kontekstiin.  Kokonaisuudessaan äärettömän mielenkiintoinen ja sivumääränsä ansiosta kuitenkin suhteellisen kevyenä pysyvä tietoisku.

* * * *

Sylvia Beach and the Lost Generation: A History of Literary Paris in the Twenties and Thirties - Noël Riley Fitch (1983)

447 s.

Alcohol consumption had doubled, announced the French Academy of Sciences that summer.  The only explanation given, according to the New York Times (23 July 1925), was the increased spending power among French workers.  No one thought to count the bottles in Montparnasse.  - -  There were a dozen hangers-on for every serious writer, drinking and playing in Montparnasse, which Ford calls "the latest of all Cloud-Cuckoo Lands."  Hemingway calls these hangers-on "bums" with remarkable kidneys.  Westbrook Pegler, writing in America, would call them "a queer bunch of undisciplined and self-indulgent brats who were determined not to pull their weight in the boat and wanted the world to drop everything and sit down and bawl with them.  A kick in the pants and a clout over the scalp were more like their needing..."

Rakastan yksityiskohtaisia tietokirjoja ja elämäkertoja (yleisluontoiset johdatukset aiheeseen ovat asia erikseen), mutta näköjään minullakin on rajani.  Siinä kohtaa kun päivämääriä ja kirjojen julkaisuun liittyviä yksityiskohtia on lueteltu kirjassa sadoittain (tai siltä se ainakin tuntui), metsään on menty ja lukeminen tuntuu kuoppaiselta.  Lukemattomat yksityiskohdat tuntuivat välillä kuin joiltain rikkaruohotiheiköiltä, joiden läpi pitää tarpoa etsien sitä pääasiaa.  Tämän vuoksi kirja ei tunnu loppuun asti hiotulta, vaan sekava kerronta voi uuvuttaa kärsivällisimmänkin lukijan.  Jaksoin silti lukea kirjan loppuun, koska halusin nimenomaan tarkan kuvan tuon ajan Pariisista.  Matka oli siis raskas, mutta loppujen lopuksi oli haikeaa jättää hyvästit tuolle maailmalle, jollaista ei enää ikinä tulla näkemään.

Fitch on muun muassa kaivanut esiin julkaisemattomia osia Sylvian muistelmista, joten naisen todellisista ajatuksistakin pääsi lukemaan, vaikka tämä oli haluton kritisoimaan julkisesti ketään.  Sivuilla vilisee sekä tärkeitä että vähemmän tärkeitä henkilöitä.  Joistakin olisin kuullut mielelläni lisää (Black Sun -kustantamon sekopäinen Harry Crosby), jotkut oli kuvattu ilahduttavan tarkkanäköisesti (ihmettelen suuresti, jos joku ei pidä Gertrude Steiniä epämiellyttävänä tämän lukemisen jälkeen).  Sylvian kirjakauppa Shakespeare and Company kuvataan juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin sen olleen, mutta sitä ei kuitenkaan turhaan romantisoida, vaan työmäärän ja hankalien ihmisten kanssa asioimisen (kuten erään James-nimisen herran) kuormittavuus käy valitettavan selväksi.  Aukioloaikojakaan ei aina huomioitu, mutta silti Sylvia jaksoi päivästä toiseen hymyillä ja toivottaa asiakkaansa lämpimästi tervetulleiksi.  Kaupassa toimi myös lainauspalvelu, ja Sylvian periaate oli pitää tunnelma enemmän kirjastomaisena, jotta asiakkaat saivat halutessaan rauhassa kierrellä kirjojen keskellä.

Kaikki eivät ottaneet avosylin vastaan ketään syrjimättä.  Gertrude Steinista jäi ikävän snobi vaikutelma.  Toisin kuin Sylvian luona, Steinin asunnossa taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaimot olivat häiriötekijöitä.  Alice B. Toklas, Steinin elämänkumppani, piti vaimoista huolen jossakin asunnon syrjäisessä kolkassa, etteivät nämä vahingossakaan voisi osallistua keskusteluun.  Steinin omien sanojen mukaan 1900-luvun kirjallisuus on Gertrude Stein, ja tämä lukee itsensä neljän suurimman amerikkalaisen kirjailijan joukkoon.  Toinen itserakkaaksi osoittautunut persoona oli James Joyce, joka lypsi rahaa tuttaviltaan, mutta ei ollut kiinnostunut näiden ongelmista.  Sylvia ihaili Joycea ja piti tätä nerona, mutta miehen tuhlaileva elämäntapa imi muun muassa Sylvian rahavarantoja kohtuuttoman paljon.  Joyce kykeni välittämään vain niistä, jotka koki oman itsensä jatkeena.

Sylvia Beachilla oli lapsenomainen kyky nauttia jokapäiväisen elämän pienistä seikkailuista, vaikkapa sellaisena kertana kun tämä oli ystävänsä kanssa uittamassa lasten leikkivenettä  Luxembourgin puistossa eväänä Hemingwayn viskipullo.  Tai silloin, kun Sylvian ja Adriennen ystävä vei nämä kiertelemään Montmartren homobaareihin hassuissa asuissa.  Elämän jatkuvana varjopuolena oli migreeni, johon auttoi vain pidempiaikainen oleskelu vuoristossa.  Sylvian ja Adrienne Monnierin suhdetta ei käsitellä tässä paljoa, mutta se oli lämmin ja tasaveroinen, joka johti yhteiseen asuntoon.  Naiset muuttivat erilleen 1930-luvulla (käsittääkseni kyse oli jonkinlaisesta kolmiodraamasta), mutta pysyivät silti ystävinä.  Sylvia ei omien sanojensa mukaan saanut muistelmissaan sanottua Adriennesta kaikkea mitä olisi halunnut, koska tämä olisi ollut kaiken keskipisteessä mielenkiintoisella persoonallaan.  Mitä ystäviin tuli, Sylvia suojeli näiden yksityisyyttä sekä kirjakaupassa (Hemingwayn osoitetta ei paljastettu, ja joskus Joycen ollessa kaupan takahuoneessa uteliaat ohjattiin muualle) että muistelmissaan.

Pariisi 1920-luvulla oli ehdottomasti se riehakkain aikakausi, ja Shakespeare and Companyn kulta-aikaa.  Vaikka juhlinta oli äänekästä ja runsasta, Fitch korostaa pienen kirjailijajoukon keskittyneen enimmäkseen työntekoon.  Kuitenkin esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldin juominen riistäytyi käsistä tämän ryypätessä joskus viikonkin yhteen menoon, ja tämä olikin tuotteliaampi muualla kuin Pariisissa.  Muiden juhliessa Adrienne ja Sylvia rentoutuivat joko vuoristossa tai tekivät töitä (Adriennellakin oli oma kirjakauppa), mutta tietysti joskus viettivät myös aikaa ystäviensä kanssa minkä kiireiltään ehtivät.  Pariisin sosiaalinen elämä oli pääosin jakaantunut kahteen eri ääripäähän:  rauhallisiin salonkeihin ja riehuviin surrealisteihin / juoppoihin kirjailijoihin.

Ympäristö kuitenkin kuihtui 1930-luvulla, kun suuri joukko amerikkalaisia ja englantilaisia lähti takaisin kotiin Euroopan ilmapiirin muuttuessa.  Sylvia suhtautui sodan mahdollisuuteen rauhallisesti, eikä välittänyt isän ja siskojen lukuisista pyynnöistä palata takaisin Yhdysvaltoihin.  Kun sota syttyi ja kaupankäynti väheni entisestään, Sylvia halusi pitää kauppansa turvasatamana esimerkiksi niille ulkomaalaisille opiskelijoille, jotka eivät olleet enää tervetulleita Sorbonneen.  Joyce oli vihainen, koska kaikki olivat keskittyneitä sotaan eikä juuri julkaistuun Finnegans Wakeen.

Vuosien taloudellisten vaikeuksien jälkeen natsit saivat vuonna 1941 aikaan sen, että Sylvia siirsi ystävien avustuksella kaupan sisällön salaiseen paikkaan, ja näin Shakespeare and Company -rakennus jäi tyhjilleen.  Saksalaiset pidättivät Sylvian seuraavana vuonna, mutta tämä pääsi vapaaksi reilun kuuden kuukauden vankeuden jälkeen.  Vuosien raskas työ ja siihen liittyvät vaikeudet olivat kuitenkin jättäneet jälkensä, eivätkä Shakespeare and Companyn ovet enää auenneet.  Muistelmat julkaistiin vihdoin vuonna 1959.  Lokakuussa vuonna 1962 Sylvia Beach kuoli kotonaan Pariisissa sydänkohtaukseen, ja haudattiin ystävien vastustuksesta huolimatta Yhdysvaltoihin.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot