Kun aika loppuu - Elina Hirvonen (2015)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,

jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä. 

On kaupunkeja, joiden kaduilla voi kävellä turvallisin mielin läpi yön ja niitä, joiden hyvin hoidetuilla kaduilla kävelevät vain varkaat. On siltoja, joiden alla nukutaan ja niitä, joiden alla voi pysähtyä suutelemaan.

Kirjojen Suomen kirjablogiosuus aloitettiin viiden blogin voimin Ilkka Remeksen Kiirastulella. Nyt siirrytään vuoteen 2015 ja pysytään vielä ajankohtaisissa teemoissa.

Kun aika loppuu on itse asiassa monella tapaa myös ajaton. Vanhemmuuteen liittyvät tunteet, kuten syyllisyys ja voimattomuus, ovat sekä menneisyyttä, nykyisyyttä että tulevaisuutta. Riitänkö minä? Teenkö tarpeeksi? Arjen pienet onnen hetket voidaan muistaa vasta jälkikäteen. On laskujen maksua, harrastuksiin kiitämistä, töitä ja mitä vielä. Koko ajan rakastetaan, mutta sitä ei välttämättä sanota ääneen. Rakkautta on esimerkiksi sisarusten iltasatuhetki peiton alla vanhempien riidellessä toisessa huoneessa.

Hirvosen romaanistakin huokuu rakkaus, mutta vahvimpana epätoivo sekä epäusko. Lauran ja tämän tyttären näkökulmien vuorottelu tuo romaaniin kerroksellisuutta, ja näin muodostuva kuva muistoista on täynnä ristiriitaisuuksia ja säröjä. Muistot koostuvat pitkälti tunteista, ja faktat voivat sekoittua kuviteltuun. Tai ehkä toiveisiin.

Oma lapsi muistetaan ehkä sellaisena kuin tämän haluaisi olevan, tai millainen tämä on joskus ollut. Ehkä kuviteltua lasta ei olekaan ollut, vaan sisäinen maailma on jotain ihan muuta. Tässä onkin mielestäni yksi romaanin kiehtovimmista ajatuksista: missä määrin toisen ihmisen voi tuntea? Oli kyse sitten omasta lapsesta tai ei, kenenkään pään sisään ei voi täysin päästä. Hyvin usein myös kysytään, että miten kukaan voi antaa lapselleen anteeksi tämän tekemät rikokset. Ehkä tässä taas päästään takaisin alkuun, eli alkukantaiseen vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Tarinan kehämäinen ja sirpaleinen rakenne on melkeinpä päällekäyvää. Hirvonen kirjoittaa elegantisti ja koskettavasti, mutta aiheiden runsaus ja tarinan rönsyily ja poukkoilu sinne tänne aiheuttaa väkisin sen, että kaikkeen ei päästä niin syvälle kuin toivoisi. Olisin kaivannut lisää iskevyyttä ja lihaa luiden päälle. Esimerkiksi ilmastonmuutosta käsitellään lähinnä sivujuonteena. Se on läsnä henkilöiden elämässä ja käynnistää tapahtumasarjan, mutta muiden teemojen rinnalla se tuntuu ohuelta. Romaanin keskiössä oleva Aslak antaa myös vaikutelman ohuesta monen asian summasta, eikä stereotyyppinen käsittelytapa paranna asiaa.

Ajattelemaan haastaminen taitaa tässä kuitenkin olla se juttu, mihin lukijat ovat tarttuneet. Vaikka itseäni jäi häiritsemään pinnallisuus ja teemojen polveilu, niin tämä on kuitenkin selvästi ansainnut paikkansa 101 kirjaa -listalla. Se on parhaimmillaan juuri perhesuhteiden ja muistojen kuvauksessa, eikä se taida menettää otettaan myöskään tulevaisuuden lukijoista.

Kun aika loppuu jättää jälkeensä myös erään hyvin olennaisen kaiun, joka voi ehkä olla peräti se kaikkein tärkein anti: toivon kipinä on aina säilytettävä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Flappers and Philosophers - F. Scott Fitzgerald (1920)

244 s.

"We're going through the black air with our arms wide and our feet straight out behind like a dolphin's tail, and we're going to think we'll never hit the silver down there till suddenly it'll be all warm round us and full of little kissing, caressing waves."

Nyt on aika. Joskus muutama kuukausi sitten päätin vähitellen tutustua uudelleen Fitzgeraldiin, ja tämä hetki tuntuu juuri täydelliseltä, koska proosamakuni (ja ehkä myös taitoni lukea rivien välistä) on jonkin verran muuttunut sitten Kultahatun (1925) lukemisen. Haluan nähdä, olenko ehkä sivuuttanut jotain tai onko Kultahatussa piirteitä, joita osaan arvostaa vanhempana vähän enemmän. Ensin tosin iskin silmäni, hampaani ja käteni Fitzgeraldin ensimmäiseen novellikokoelmaan.

Flappers and Philosophers, joka julkaistiin samana vuonna kuin Fitzgeraldin esikoisromaani This Side of Paradise (1920), on enimmäkseen hienovarainen ja herkkä katsaus 20-lukuun, ja tuttuun tapaan siellä täällä on myös kaikuja Fitzgeraldi(e)n yksityiselämästä. On Head and Shouldersin epäsuhtainen pariskunta, ja tarinan melankolisessa lopussa iskee oivallus, että rakkaudellakin on hintansa. On Bernice Bobs Her Hair, jossa polkkatukasta (ns. flappereiden tunnistettavimmasta piirteestä) tulee rohkeuden ja poikien houkuttelun symboli, mutta jota lopulta ihaillaan vain ajatuksen tasolla, konservatiivisten ihmisten märkänä unena, ei konkreettisena tekona. Lopulta päähenkilö Bernice löytää vapautensa voitonhurmosta täynnä olevassa viimeisessä kohtauksessa.

Novelleista kuitenkin vain kaksi erottuivat huimasti edukseen, ja joille loput eivät mielestäni pärjää (varsinkaan ne neljä, joita en edes jaksa mainita). Avausnovelli The Offshore Pirate oli iso yllätys, koska se on rakkaustarina, mutta ei mitään tyypillistä hattaraa. Se on yhtä kirpeä kuin päähenkilö Ardita kaikessa hemmotellussa flapperhohdossaan, ja yhtä kimmeltävä kuin turkoosi meri kesäpäivänä. Se on lasillinen kuohuvaa tähtitaivaan alla ja veneen kylkeen iskeytyvien aaltojen ääntä. The Ice Palace puolestaan käsittelee etelävaltioiden ja pohjoisen eroa. Sallyn kasvava pettymys ja abstrakti tarve kokea jotain suurta huipentuu jääpalatsiin, jossa yksinäisyys muuttuu usvaiseksi ja unenomaiseksi kristallinkirkkaaksi jääksi, ja Fitzgeraldin proosa kilisee kuin jääkuutiot lasissa.

Kokonaisuudessaan kokoelma ei ollut ihan napakymppi, mutta timantit vahvistivat sen, että jatkan Fitzgeraldin parissa. Lisää kirpeyttä ja kilinää, kiitos!

__________

Osallistuu haasteeseen: Novellit

Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki - Mikko-Olavi Seppälä (2016)

232 s.

Orkesteri soitti lakkaamatta. Suurkaupungin yötä juhlivat nuorisoparvet täyttivät kaikki paikat. Iloittiin, naurettiin, meluttiin. Tupakansavu kiiri sinisenharmaana usvana huoneesta toiseen ja kietoi alhaalla tanssisalongissa pyörivät ihmisetkin vaippaansa. Sähköt loistivat vuoroin punaisina, vuoroin vihreinä ja kiihoittivat hermoja. Kun Jazz Band viritti jonkin tutun varieteekatkelman, yhtyi koko yleisö loilottamaan humalaisin äänin samaa säveltä. - Oi kuule, kuule, kuinka banjot soivat -

Sodoma (1929) - Unto Karri

Ah, 20-luku. Yksi kiehtovimmista ja erottuvimmista historian aikakausista. Tutustuin vuosikymmeneen ensimmäistä kertaa F. Scott Fitzgeraldin kautta, mutta en muista mikä sai todellisen rakkauden syttymään. Rakastin kuitenkin sitä kuumeista intohimoa, jolla juhliin ja elämään yleensäkin suhtauduttiin. Maailmansodan kauhut haluttiin unohtaa ja nauttia siitä, että oltiin elossa. Pörssiromahdus olikin sitten ensimmäisten joukossa myrskyn enne, ja muutaman vuoden päästä syttyi toinen maailmansota.

Vaikka 20-luvusta olenkin kiinnostunut, tiedän kuitenkin vielä tällä hetkellä enemmän vuosikymmenen elokuvista, joten en osaa valitettavasti kommentoida laajemmin sitä, miten Suomen 20-luku eroaa esimerkiksi Yhdysvalloista. Pinnallisesti samankaltaisuutta löytyy, mutta yksityiskohdissa voi olla eroja, jos alkaa kunnolla vertailla. Suruton kaupunki on joka tapauksessa suoranainen unelma jokaiselle 20-luvusta kiinnostuneelle. Kannessa on asiaankuuluvasti ihanaa art deco -tunnelmaa (vaikka etukannen hahmot ovatkin omaan makuuni hieman liian sarjakuvamaisia), ja Seppälän kirjoitustyyli on mukaansatempaavaa ja eläväistä. Kokonaisuus on populaariksikin tietokirjaksi yllättävän koukuttava.

Kirja on jaettu temaattisesti, eli luvut käsittelevät muun muassa musiikkia, urheilua, arkkitehtuuria ja terveyttä. Tällöin on ihan selvää, että kaikki aihepiirit eivät välttämättä kiinnosta kaikkia, mutta hyvää tekstiä lukee silti mielellään. Punaisena lankana kulkeva kieltolaki ja sen seuraukset oli itselleni yksi kiinnostavimmista aiheista.

Mehän tiedämme, ettei totaalikielto ollut hyvä ratkaisu. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa (ja varmasti muissakin kieltolakimaissa) kuoli ihmisiä huonolaatuisen tai "jatketun" viinan seurauksena. Alkoholiveron poistumisen myötä menetettiin myös merkittävä tulonlähde, sillä saatiinhan verotuloilla rakennettua Suomeen esimerkiksi kokonainen rautatieverkosto (teemaa on käsitelty esimerkiksi Juhani Ahon Rautatiessä [1884]). Osa ravintoloista pystyi trokarien ansiosta pysymään toiminnassa, ja joskus poliisitkin olivat vastahakoisia jakelemaan rangaistuksia. Jos ratsia lähestyi, viinat laitettiin piiloon ja sen jälkeen meno jatkui kuten aiemmin.

Runsas määrä lainauksia sekä aikalaisilta että aikalaisten kirjoittamista romaaneista (monta menikin lukulistalle) elävöittävät tekstiä vielä lisää. Hauskoja kohtia on monia. Esimerkiksi eräässä kappaleessa kerrotaan, miten ennen poliisiautoja juopuneet joko talutettiin kamarille tai kuljetettiin avolavalla, ja jossain vaiheessa lauantaiyötä loppuikin sitten tila kesken: "Konstaapeli Otto Kosonen kertoi, miten Kaisaniemen lammikosta ongittu "Varapormestarin" nimellä tunnettu juoppolalli nostettiin kerran tilan puutteen vuoksi hellalle kuivumaan: "Ei se hella nyt niin kuuma ollut, että hän olisi palanut, mutta kovasti se höyrysi".".

Historia on monesti tuomittu kuivaksi ja pölyiseksi, mutta Surutonta kaupunkia lukiessa kyseistä mielikuvaa voi vain ihmetellä. Vaikka lait, olosuhteet ja muoti sun muut muuttuvat, on ihmisen perusluonne kuitenkin pohjimmiltaan hyvin samanlainen aikakaudesta toiseen. 1920-luvulla oltiin jo selvästi modernilla aikakaudella monessa asiassa, ja Seppälä tuo esiin monenlaisia nykypäivästäkin tuttuja piirteitä.

On "juoppojunia" eli illan viimeisiä junia, jotka ovat varmasti monelle myöhään liikkeellä olevalle joko enemmän tai vähemmän mieluisia kokemuksia (Lontoon yöbussitkin ovat ihan omanlaisensa maailma). On juhlijoita, joilla on sieraimet valkoisena kokaiinista. On myös makkarakärryjä, jotka ovat suosittuja ravintoloista myöhään palaavien keskuudessa (eräs yleisönosastolle kirjoittanut henkilö valittelee makkarakärryjen puuttumista katukuvasta, ja sieltähän olisi poliisinkin helppo noukkia ihmisiä talteen, eikä tarvitsisi kenenkään hoippua kotiin pimeitä katuja pitkin). Yhdysvaltojen tähtikultti ulottui myös Suomeen, sillä elokuvatähdet olivat esikuvia muodissa, tyylissä ja kauneudessa. Niin, ja nykypäivänäkin tuttu ilmiö oli jo tuolloin suosittua: koska Virossa ei ollut kieltolakia, Tallinnaan ja sen kapakoihin tehtiin säännöllisiä retkiä (1929-31 välisenä aikana turisteja oli jopa 40 000).

Hyvä populaaritietokirja tarvitsee myös kuvia: taiteilijapariskunnan kotiviinipuuhasteluja, uimarannan ihmisjoukkoja nauttimassa kesäpäivästä, Helsingin ensimmäinen bensa-asema, Pörssiravintolan vappujuhlintaa sekä taskumattien avointa torikauppaa. Kaiken kaikkiaan siis erittäin kiehtova kirja, joka sai ainakin jossain määrin innostumaan Suomen historiasta, ja joka tulee varmasti olemaan yksi niistä suomalaisista kirjoista, joita juhlavuoden lopussa suosittelen.