 |
| 272 s. |
Behind him, above the red sandstone wall of the mesa, a skyscape of feathery cirrus clouds stretched southward toward Mexico. To the west over the Painted Desert, they were flushed with the afterglow of sunset. To the north this reflected light colored the cliffs of the Zuñi buttes a delicate rose. Far below him in the shadow of the mesa, a light went on in the camper near the site of the anthropologist's dig. Ted Isaacs cooking supper, the Fire God thought.
Kaksi intiaanipoikaa (toinen Navajo, toinen Zuñi) on kadonnut kuin tuhka tuuleen jättäen jälkeensä verilammikon. Komisario Joe Leaphorn Navajoiden heimopoliisista alkaa tutkia tapausta, mutta miten pitkälle on mahdollista arvoituksen ratkaisemisessa päästä kun ympärillä leijuu Zuñi-heimon salaileva ilmapiiri? Hippikommuuni ja antropologinen (takakannen mukaan arkeologinen) kaivaus ovat pääosassa, sekä poikien heimojen erilaisuus ja vuorovaikutuksen hankaluudet.
Ainoa syy, miksi tämän ylipäätään lainasin kirjastosta, oli parina viime vuotena herännyt kiinnostus Yhdysvaltain eri osavaltioiden erityispiirteisiin sekä alkuperäiskansojen uskonnot ja historia. New Mexicon heimokulttuurin ja murhamysteerin yhdistäminen tuntui sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan tämä oli napata mukaan, vaikka rakas kärsinyt laukkuni oli jo valmiina oksentamaan sisältönsä jäiselle kadulle minä hetkenä hyvänsä.
Jo Leaphorn-tarinoiden kansissa esiintyvät symbolit kertovat, että intiaanien mytologia on todella suuressa osassa. Kannattaa olla aiheesta kiinnostunut jo valmiiksi, koska erilliseltä tuntuvien mytologiaan ja historiaan liittyvien puheiden lisäksi en saanut tästä oikein mitään muuta irti. Parikymmentä viimeistä sivua on ihan suhteellisen jännittävää takaa-ajoa, mutta se etten jaksanut kiinnostua itse rikoksesta mitenkään erityisesti taitaa olla tämän dekkarin kannalta huono juttu.
En myöskään saanut minkäänlaista otetta komisario Leaphorniin. Jotain hänen ajatuksiaan aina välillä putkahtaa, mutta henkilö on kaiken muun lisäksi jotenkin passiivinen ja kylmä. Kylmä siinä mielessä, että Hillerman ei oikein ole saanut Leaphornia eläväksi. Intiaanien elämästäkään ei mitään suuria oivalluksia tarjottu, mutta aiheen ansiosta jaksoin silti lukea kirjan loppuun. Loppuratkaisu oli oikeastaan ainoa kohta, jossa intiaanien ja valkoisten kulttuurien yhteentörmäys näkyi konkreettisesti, ja jättikin aika melankolisen jälkimaun. Huolimatta siitä, nautinko itse tarinasta vai en, Hillerman on selvästi perehtynyt asiaan ja se jos mikä on kunnioitettavaa.
Nämä artikkelit ovat muuten mielenkiintoista luettavaa, vaikka itse käsitellyistä aiheista ei olisikaan samaa mieltä.
* *
Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen maailmanvalloitus (New Mexico)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti