 |
| A Night to Remember 208 s. |
High in the crow's-nest of the new White Star Liner Titanic, Lookout Frederick Fleet peered into a dazzling night. It was calm, clear and bitterly cold. There was no moon, but the cloudless sky blazed with stars. The Atlantic was like polished plate glass; people later said they had never seen it so smooth.
This was the fifth night of the Titanic's maiden voyage to New York, and it was already clear that she was not only the largest but also the most glamorous ship in the world. Even the passengers' dogs were glamorous.
- - That was all another world to Frederick Fleet. He was one of six lookouts carried by the Titanic, and the lookouts didn't worry about passenger problems. They were the "eyes of the ship", and on this particular night Fleet had been warned to watch especially for icebergs.
Tänään oli aurinkoinen ja hieman tuulinen päivä. Illan viilennyttyä aion keittää kupin teetä, lueskella hetken sängyssä ja sukeltaa lämpimän peiton alle. Tämän ajastetun kirjoituksen julkaisuajankohtana, klo 2.20, nukun jo sikeästi ja aamulla todennäköisesti herään taas auringonpaisteeseen ja kiireettömään päivänaloitukseen. Mieli ei silti ole ihan rauhallinen, vaan ajatuksissa pyörii kaikenlaista tämän kirjan jälkeen.
Vuonna 1912, 102 vuotta sitten, samana päivämääränä ja samana kellonaikana viimeinenkin osa Titanicista upposi hyiseen Atlantin valtamereen. Tyynen veden pinnalla kellui sekalaista rojua, joka oli vain pari tuntia aiemmin koristanut laivan kansia, ravintoloita ja hyttejä. Pelastusveneissä ihmiset tuijottivat hiljaisina ja tyrmistyneinä uppoamattomaksi uskotun aluksen katoamista syvyyksiin.
Viisi päivää aiemmin, 10. huhtikuuta, Titanic lähti neitsytmatkalleen Southamptonista päämääränään New York City. On selvää, että alus oli hienoin siihen mennessä nähty, vaikka sen loisteliaisuus sai ainakin Lordin teokseen asti vuosi vuodelta yhä liioittelevampia sävyjä ihmisten muisteluissa. Aluksen uskottiin olevan täysin uppoamaton, ja pienen vahingonkin sattuessa se pystyisi kellumaan vaivatta.
Titanic törmäsi jäävuoreen 14. huhtikuuta klo 23.40, koska väistöliike oli jo liian myöhäistä. Matkustajat pyrittiin pitämään rauhallisena, ja suurin osa varmasti uskoi ettei mitään hätää olisi, olihan alus todettu täysin turvalliseksi. Lord tavoitti noin 63 selviytyjää (joitain tietoja saatiin myös näiden sukulaisilta), joiden lausuntojen pohjalta kirja on koostettu. Viimeisen yön vaiheita kerrataan luettelemalla matkustajien sekä miehistön nimiä ja miten nämä reagoivat tilanteeseen.
Aikakauteen kuuluva tietynasteinen jäykkyys käy ilmi siinä, miten eräät suhtautuvat kylmän rauhallisesti katastrofin alkuun, vaikka ymmärtävät tilanteen vakavuuden. Joidenkin itsepäisyys on taas hämmästyttävää: pitäisi ajatella pelastautumista, mutta jalokivet on ehdottomasti saatava hytistä mukaan. Jotkut kieltäytyvät laittamasta pelastusliiviä, koska se tuntuu epämukavalta päällä.
Suurin asia, joka sai huokailemaan turhautuneena, oli hengenvaarallisessakin tilanteessa vaikuttava luokkatietoisuus. Suurin osa kolmannesta luokasta jätettiin oman onnensa nojaan ja vaeltamaan eksyneinä jättimäisen laivan käytävillä, koska eivät kielimuurinkaan takia tienneet mitä tehdä ja minne mennä, saati sitten mitä on tekeillä. Portteja suljettiin varmistamatta ettei niiden takana ollut enää ihmisiä. Onnettomuuden jälkeen lehdistössä reviteltiin otsikoita suurmiesten traagisista kuolemista tai jännittävistä selviytymistarinoista, mutta kolmannen luokan matkustajista kukaan ei ollut kiinnostunut.
Toisaalta, liikuttavat hetketkin olivat sitten todella pysäyttäviä. Naiset ja lapset pääsevät pelastusveneisiin ensin, mutta rouva Straus on epävarma. Hetken mietittyään tämä päättää jäädä miehensä kanssa laivaan: "We have been living together for many years. Where you go, I go." Suostuttelu on turhaa, ja kun ystävät yrittävät ehdottaa herra Strausille, että tämä yrittäisi päästä veneeseen, Straus kieltäytyy menemästä ennen muita miehiä. Rouva Straus taputtaa miestään kädelle ja hymyilee tälle. Nämä istuvat kansituoleille, eikä kumpaakaan nähdä tuon yön jälkeen enää koskaan. Muitakin naisia kieltäytyy jättämästä miehiään. Eräs miehistön jäsenistä yrittää pitää sylissään pientä lasta, mutta laivan alkaessa upota kovaa vauhtia miehen ote lipeää.
Kirjan toteutustavasta voisi tietysti huomauttaa, esimerkiksi luettelomaisesta lähestymistavasta, jonka vuoksi henkilöistä on vaikeaa pitää lukua. Ei tuo ehkä silti olekaan tarkoituksena, vaan antaa mahdollisimman monelle ääni. Kolmen pisteen yliviljelyynkin tottuu jonkin ajan kuluttua. Puutteet eivät siis ole hirveän olennaisia, eivätkä ne jää päällimmäisenä mieleen. Sitä vain keskittyy tapahtumien seuraamiseen, ja kun kirjan takaosan matkustajaluettelosta näkee kuka selviytyy ja kuka ei, sydän jysähtää. Kolmannen luokan matkustajista löytyi muutama suomalainenkin, mutta nopean vilkaisun perusteella kukaan heistä ei selvinnyt. Lord on kerännyt kirjaan myös Titanicin teknisiä tietoja, upeita kuvia aluksen vaiheista sekä joistain henkilöistä. Lord myös kiittää lopussa niitä, jotka ovat antaneet panoksensa kirjan kokoamiseen. Kovin tarkkaan keskusteluja ja tapahtumia ei ole mahdollista kirjata, koska paikalla olleilla on aina omanlaisensa näkemys, mutta hyvän kuvan tämä silti antaa sekä tapahtumista että aluksella olleista ihmisistä.
Ajatuksissa siis pyörii kaikenlaista, lähinnä "entä jos?" -kysymyksiä. Entä jos Titanic olisi ottanut paremmin huomioon varoitukset jäävuorista ja olisi pystynyt välttämään onnettomuuden kokonaan? Entä jos muut alukset olisivat toimineet nopeammin saatuaan Titanicin hätäkutsun? Entä jos miehistö olisi ollut paremmin koulutettua ja osannut siten toimia evakuointitilanteessa? Entä jos pelastusveneitä olisi ollut enemmän kuin vain puolelle aluksen ihmisistä? Entä jos enemmän kuin yksi pelastusvene olisi kääntynyt takaisin ja enemmän kuin kolmetoista ihmistä olisi pelastunut (veneissä oli tilaa vielä sadoille, koska ne oli laskettu veteen puolityhjinä)? Millekään näistä ei voi enää mitään, mutta tapahtumasarjassa oli niin monta tekijää, jotka olisivat voineet muuttaa lopputuloksen.
* * * *
A NIGHT TO REMEMBER (1958)
Ohjaaja: Roy Ward Baker
Pääosissa: Kenneth More, Laurence Naismith, Robert Ayres, Honor Blackman, Anthony Bushnell, Michael Goodliffe
Katsoin melkein heti kirjan kansien sulkemisen jälkeen siitä tehdyn elokuvan. Täytyy sanoa, että kyllä tämä aika lailla päihitti Cameronin näkemyksen, jossa väkisin väännettiin elämää suurempaa rakkaustarinaa, jotta katsojilla varmasti tirskahtaisivat kyyneleet silmistä. Kyllä itsellekin niin aikoinaan kävi, mutta itken muutenkin helposti elokuvia katsoessa, joten sillä ei sinänsä ole mitään merkitystä. Tunnemyrskyn aiheuttaminen ei aina takaa laadukkuutta.
Baker pysyttelee realistisuudessa ja on lisäksi kunnioitettavan uskollinen alkuperäisteokselle. Kuvaus on hienoa ja laivan uppoaminen toteutettu uskomattoman hyvin ottaen huomioon elokuvan ajankohdan. Mustavalkoisuus pitää asiat yksinkertaisina antaen tilaa tapahtumien kuvaukselle. Näyttelijöistä pidin erityisesti kapteeni Smithiä esittäneestä Naismithista. Epätoivo ja pettymys näkyi silmistä, mutta langat pysyivät silti käsissä ja rauhallisuus säilyi loppuun asti. Eivät muutkaan huonoja olleet, ja olikin itse asiassa mukava nähdä vaihteeksi itselle tuntemattomia nimiä.
