Kauhunovelleja

 

Lokakuu on ollut sekä kauhun että näköjään myös novellien aikaa. En olekaan pitkään aikaan lukenut novelleja, vaikka niitä olisi periaatteessa helppo lukaista yksi per päivä, jos ei ole enempään aikaa. Nämä kolme kokoelmaa sisältävät laidasta laitaan erityyppistä kauhua suolenpätkistä hienovaraiseen kummitteluun.

The Mammoth Book of Body Horror (2012) edustaa kauhun verisempää ääripäätä. Body horror -alagenrelle ei taida olla virallista suomennosta, mutta perusideana on käsitellä muutoksia ihmisen ruumiissa esimerkiksi erilaisten tartuntatautien, epämuodostumien tai muodonmuutosten kautta. Elokuvien saralla tunnetuin body horror -mestari on David Cronenberg, vaikka varhaisten teostensa jälkeen Cronenberg on siirtynyt enemmän draaman ja rikoselokuvien puolelle. Kärpänen (1986) on yksi omista suosikeistani, ja se on myös hyvä esimerkki siitä, mistä genressä on kyse. Ällötyksen tunteet ovat väistämättömiä, mutta parhaimmillaan päästään syvälle siihen, mistä ihmisyydessä, ulkonäössä tai ruumiillisuudessa on kyse.

Suurin osa Mammoth Book -sarjan kokoelman novelleista olivat yllättävän kesyjä ja toisinaan myös tahallisen tai tahattoman hauskoja, joten osaa voi suositella myös herkemmille lukijoille. Kokoelma on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta, eli Mary Shelleystä ja Edgar Allan Poesta siirrytään vähitellen kohti 2000-lukua ja siten myös itselleni tuntemattomampiin kirjailijoihin. Vahvimmat novellit löytyvät yllättäen uudemmalta osastolta, vaikka olikin mielenkiintoista tutustua tunnettujen elokuvien lähteisiin (George Langelaanin The Fly, H. P. Lovecraftin Herbert West - Reanimator ja John W. Campbellin Who Goes There?).

Stephen Kingin Survivor Type oli ennestään tuttu tarina autiolla saarella pelastusta odottavasta miehestä ja tämän epätoivoisesta yrityksestä pysyä elossa. Huolimatta siitä, että novelli on Kingin parhaimmistoa, en pystynyt enää tällä kertaa lukemaan sitä uudestaan, koska viimeksi tuli lievästi huono olo. Muita loistavia olivat muun muassa Clive Barkerin The Body Politic (päähenkilön kädet yrittävät valloittaa maailman), Ramsey Campbellin The Other Side (Bowring katselee kiikareillaan maailman menoa ja mutisee nuorten rappiota, mutta eräänä päivänä omituinen klovni/miimikko sekoittaa miehen pään), Christopher Fowlerin The Look (nuoret tytöt ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen malleiksi kuuluisan muotisuunnittelijan näytökseen) ja Barbie Wilden Polyp (päähenkilöä ei naurattanut, mutta hohottelin itsekseni, kun paksusuolen tähystys meni pahasti pieleen). Toisaalta esimerkiksi Neil Gaimanin tympeä sukupuolenkorjaukseen kantaa ottava Changes, Nancy A. Collinsin kiehtovaan sirkusmaailmaan sijoittuva mutta valitettavan antikliimaktinen Freaktent sekä Axelle Carolynin tylsä ja yllätyksetön Butterfly olivat joukon huonoimpia.

Sitten siirrytään taudeista ja raajoista parisataa vuotta taaksepäin, eli vuoteen 1816. Percy ja Mary Shelley sekä Claire Clairmont vierailivat tuona kesänä lordi Byronin ja John Polidorin luona Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla. Kesäkuinen sää oli sateinen ja myrskyisä, joten ryhmä kulutti aikaa lukemalla toisilleen kummitustarinoita Fantasmagoriana (1812) -kokoelmasta, josta inspiroituneina Mary Shelley ja Polidori kirjoittivat tahoillaan goottikauhun klassikot Frankenstein (1818) ja Vampyyri (1819).

Fantasmagoriana julkaistiin alun perin ranskaksi, ja se sisälsi kahdeksan Jean-Baptiste Benoît Eyries'n kääntämää saksalaista kummitustarinaa. Koska en osaa ranskaa tai saksaa enkä saanut tähän hätään käsiini uutta vuoden 2005 painosta, jossa olisi puuttuvat tarinat, jouduin tyytymään lyhennettyyn englanninkieliseen versioon. Sarah Elizabeth Utterson jätti kolme tarinaa kokonaan kääntämättä, koska ei pitänyt niistä (!) ja lisäsi itse kirjoittamansa tarinan The Storm. Ihan pätevä sekin, mutta viisi muuta tarinaa ovat viihdyttävää saksalaista goottikauhua, jotka kutittelevat vain hieman selkäpiitä. Ei siis mitään liian pelottavaa, vaan mukavan tunnelmallista luettavaa kynttilänvalossa: sukukirous, muuttuvat muotokuvat, ikuiseen parranajoon tuomittu parturi, haudasta saapuva viesti tuhlaajapojalle jne. En osaa sanoa, missä määrin tarinat vaikuttivat Shelleyn ja Polidorin romaaneihin, mutta ehkä tulevaisuudessa otan asiasta selvää Frankensteinin uusintaluvun yhteydessä.

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) on vahva läpileikkaus viktoriaanisen aikakauden kummitustarinoihin. Mitään pohjanoteerauksia tässä ei oikeastaan ollut, vaan kyse on ennemmin siitä, että mitkä erottuivat vahvimmin joukosta ja jäivät parhaiten mieleen. Huonoimmillaan novellit olivat ihan kivaa ajanvietettä ja parhaimmillaan nykyihmisenkin näkökulmasta oikeasti pelottavia. Joseph Sheridan Le Fanun, M. R. Jamesin ja Robert Louis Stevensonin novelleja olen varmaan ennenkin suositellut, ja erityisesti Jamesin tarinat ovat ihanan pelottavia. Arthur Conan Doylen The Captain of the Pole-Star yllätti karmivuudellaan, ja osaltaan siihen vaikutti varmasti tapahtumapaikka. Arktisten alueiden kuolemanhiljaisuus on juuri sopiva ympäristö kummittelulle ja vainoharhaiselle säpsähtämiselle, kun kuuluu pienikin rapsahdus. Anonyymin The Story of Clifford House puolestaan on tehokas kummitustalonovelli, jonka agressiivisen kummituksen kurkistus lastenhuoneen ovesta on mielikuva, jota en ihan heti unohda.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Halloween, Hämärän jälkeen ja Läpi historian (Romantiikka)

Kirja + elokuva: Huijarit - Jim Thompson (1963)

The Grifters
224 s.

You couldn't be yourself anymore. If a woman ordered a straight double-shot with a beer chaser in a place like this, they'd probably throw her out. Ditto, if she asked for a hamburger with raw onions.

    You just couldn't march to your own music. Nowadays, you couldn't even hear it.. – She could no longer hear it. It was lost, the music which each person had inside himself, and which put him in step with things as they should be.

Halvassa hotellissa asusteleva tunnollinen ja pidetty Roy Dillon työskentelee kaupparatsuna, mutta tehtailee siinä sivussa myös pienimuotoisia huijauksia. Eräänä päivänä yksinkertainen huijaus menee kuitenkin pieleen, ja pian Royn äiti Lilly ilmestyy kuvioihin mutkistamaan tilannetta sekä ajamaan kiilaa Royn ja tämän naisystävän Moiran väliin. 

Enpä tajunnut, miten paljon olinkaan kaivannut Thompsonia. Luin vähän aikaa sitten tältä pari novellia (jotka eivät suurimmaksi osaksi olleet hirveän hyviä), mutta romaanien ahmimisesta on jo jonkun verran aikaa. Thompson kirjoittaa nimittäin erittäin mainiota noiria. Sellaista, joka saa haukkomaan henkeä, mutta joka myös hiukan kutittelee hienolla proosalla.

Huijarit ei ehkä ole kaikkein synkintä tai hulluinta Thompsonia, eikä luultavasti edes hänen parhaimmistoaan muutenkaan (huolimatta hiukan hämmentävän korkeasta kokonaisarvosanasta Goodreadsissa), mutta se on kuitenkin hyvä tarina mielenkiintoisilla henkilöillä höystettynä. Niin no, Carol on outo, koska hänen menneisyydestään paljastuva asia on tarinan kannalta merkityksetön, mutta se on toisaalta tuttu strategia Thompsonilta. Yleensä mukaan heitetään jotain outoa, mutta silti se jotenkin toimii.

Klassisessa noirissa ei välttämättä ole paljon yllätyksiä, ja Huijarit ei ole tässä mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ole suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitä, mutta pidän noirgenrestä ylipäätään siksi, että romaanit ovat yksinkertaisesti rakennettuja tunnelmapaloja tietynlaisesta kyynisestä maailmasta (tai ehkä vain olen helposti miellytettävä mitä noiriin tulee, se on täysin mahdollista). Voin aina luottaa siihen, että joku alkaa käyttäytyä hullusti ja neuroottisesti. Sitten kun keitokseen vielä lisätään murha tai kaksi, niin kasassa on loistava viikonloppuvälipala. Thompson päättää itse asiassa mennä pidemmälle ja tekee äidin ja pojan suhteesta hyvin väärän oloisen ja suoraan sanottuna ällöttävän.

Thompson osaa myös päättää romaaninsa hienosti. Loppukohtaukset jäävät hyvällä tavalla roikkumaan ilmassa ja saavat miettimään, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, kunnes tajuaa, ettei seuraavaa lukua tule enää tässä elämässä. Ennakointia on suhteellisen paljon, mutta se on toteutettu monitulkintaisesti. Jossain vaiheessa epäilys hiipii niskan taakse, ja siinä kohtaa on myöhäistä kääntyä takaisin. Lasi heiluu pöydän reunalla, ja juuri kun ajattelee sen säästyvän putoamiselta, joku tulee ja iskee sen sirpaleiksi.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

HUIJARIT
IMDB
Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Anjelica Huston, John Cusack, Annette Bening, Noelle Harling

Myra Langtry: I'm Roy's friend.
Lilly Dillon: Yes. I imagine you're lots of people's friend.
Myra Langtry: [taking a good look at Lilly] Oh, of course, now that I see you in the light, you're plenty old enough to be Roy's mother.
Lilly Dillon: Aren't we all?
Roy Dillon: Play nice. Don't fight.

Huijarien leffaversio on päällisin puolin ihan mukiinmenevä neo-noir, mutta henkilöiden epäuskottavuus on suuri puute. Ei millään pahalla Cusackia kohtaan, mutta en vain osaa ajatella tätä ylipäätään minkään noirelokuvan pääosassa, ja Roy Dillonia en kuvitellut ollenkaan poikamaiseksi ja kömpelön oloiseksi. Normaalisti hyvät Huston ja Bening tuntuvat myös olevan väärässä paikassa, eivätkä tavoita Lillyn ja Moiran persoonia kovin hyvin. Osittain tämä voi johtua ohjaajastakin, eli tulkintojen ontuvuutta voi hakea vähän sieltäkin.

Toinen vaivaamaan jäänyt asia oli kirja-adaptaatioita usein tahraava muutosvimma. Huijareissa ei onneksi oltu muutettu mitään kovin suurta juonenkäännettä, mutta pienet eroavaisuudet siellä täällä aiheuttivat sen, ettei elokuva tuntunut ollenkaan Jim Thompsonilta. Varsinkin loppukohtaus jäi vaivaamaan, koska kirjassa sen tehokkuus on samaa luokkaa kuin nenän edestä kiinni paiskattava ovi. Leffassa taas erään henkilön reaktio tapahtuneeseen jätti jotenkin nihkeän olon.

Ehkä suosittelisinkin tätä niille, jotka pitävät rikoselokuvista, mutta eivät ole lukeneet kirjaa. Ensimmäiseksi film noiriksi genreen tutustuville Huijarit ei tosin taida myöskään sopia.

Alta nollan - Bret Easton Ellis (1985)

Less Than Zero
208 s.

On one of Mulholland's most treacherous turns, Rip slowed the car down and parked it on the edge of the road and got out and motioned for me to do so too. I followed him to where he stood. He pointed out the number of wrecked cars at the bottom of the hill. - - - Rip told me that, on some quiet nights, late, you can hear the screeching of tires and then a long silence; a whoosh and then, barely audible, an impact. And sometimes, if one listens very carefully, there are screams in the night that can't last too long. Rip said he doubted that they'll ever get the cars out of there, that they'll probably wait until it gets full of cars and use it as an example and then bury it. And standing there on the hill, overlooking the smog-soaked, baking Valley and feeling the hot winds returning and the dust swirling at my feet and the sun, gigantic, a ball of fire, rising over it, I believed him.

Amerikan psyko (1991) on luonnonvoiman lailla jylläävä romaani, enkä usko että on kovinkaan montaa ihmistä, joiden reaktio siihen on pelkästään välinpitämätön. Tunnistin aikoinaan kirjassa piilevän hienouden, mutta en tainnut olla kuitenkaan ihan valmis sen ylivoimaiseen vaikutukseen. En ollut ikinä lukenut mitään sen kaltaista, joten työnsin sen vain aivojeni perukoille ja annoin muhia.

Nyt Ellis on taas alkanut vetää allekirjoittanutta takaisin maailmaansa, ja ajattelin hänen debyyttiromaaninsa olevan sekä pehmeä(mpi) lasku että mielenkiintoinen vilkaisu kirjailijan ensimmäisiiin askelin kirjoittamisen parissa. Ensin matka ei tuntunut sujuvan. Ihmettelin vain useaan kertaan, miksi olinkaan hepun tekstistä pitänyt. Sitten... Jokin vain klikkasi. Totuin karsittuun tyyliin ja jossain vaiheessa tajusin, että minuthan oli vietelty oikein kunnolla.

Kokaiinia, kaikkialla läsnä olevia blondeja, turkoosina kimmeltäviä uima-altaita, yötaivaan alla kahisevia palmujen siluetteja. Yhtäkkiset väkivaltaväläykset Amerikan psykon tapaan tarjoiltuna repivät vertavuotavia haavoja näennäisen tyyneen ulkokuoreen. Jokin on pielessä, mutta et oikein osaa sanoa mikä. Los Angeles on kuin jokin kiirastulimainen painajaisuni, jossa kuvat haluavat kuristaa sinut unissasi jättäen yökkäilemään ja pyörimään kylmässä hiessä.

Sitten tämä kaikki sulaa loppukohtaukseksi, joka on huikea kaikessa vähäeleisyydessään.

Päätökseni lukea tämä englanniksi osoittautui muuten hyväksi. Pitääkin muistaa tämä seuraavalla kerralla, koska Ellis kirjoittaa tylsyydestä ja tyhjyydestä tavalla, joka jättää hämmentyneeksi ja lumoutuneeksi. Hän ei paljoa selittele, henkilöt eivät tiedä mitä tekevät maan päällä ja hienovarainen musta huumori pompahtelee esiin yllättävistäkin paikoista.

Muutama vuosi sitten näkemäni elokuva taas on vähemmän onnistunut tekele 1900-luvun kadonneesta sukupolvesta. Myönnän kyllä, että on varmasti vaikeaa tavoittaa romaanin tunnelma, mutta kun painopiste siirretään johonkin ihan muualle ja karsitaan pois kaikki se, mikä tekee romaanista hienon, niin siitä tulee lopputulokseksi jotain muuta. Toinen tarina, toinen painajainen ja vähemmän kiinnostava kokonaisuus.

Ei leffa nyt täysin toivotonkaan ole, koska värimaailma on upea, 80-luvun estetiikka saa melkein kaiken näyttämään paremmalta, James Spader on oudon kiehtova kaikessa mitä tekeekin jne. On kuitenkin vain yksi asia, joka tekee ehkä yksinään koko elokuvasta katsomisen arvoisen: Robert Downey Jr:n upea roolisuoritus. Hän ei ehkä ole romaanin Julian, mutta hän on se Julian, joka kaikkien tulisi nähdä, vaikka sitten pelkästään tenniskenttäkohtauksen takia.

__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Läpi historian (Postmodernismi)

Leaving Las Vegas - John O'Brien (1990)

200 s.

    Heidät kuskataan Stripille, ja pian he kävelevät hotellin kasinon melun ja massojen halki. - - - Virkailijoilla on puvut ja teennäisen hyödylliset ilmeet. Paikka paukkuu ilon ja surun nopeita huutoja, rahaa hävitään ja voitetaan. Katto sylkee valoa ja teeskentelee olevansa tietämätön ei-kovin-piilokameroista, jotka roikkuvat siitä. Turvallisuusmiehet ryömivät torakoiden tavoin yksipuolisten peilien kätkemillä rampeilla. Kromiset puolipallot tarkkailevat salia jatkuvasti, esitellen sitä itselleen, melkein heti tapahtuman jälkeen: vain valonsäteen päässä. Jokaisen vedon kohtalo ratkeaa ennen kuin todisteet saavuttavat kenenkään silmiä säteilevänä energiana.

Vuonna 1990 julkaistu John O'Brienin debyyttiromaani oli ainoa hänen hyvin pienessä tuotannossaan, joka julkaistiin ennen hänen itsemurhaansa 1994. Hänet löydettiin vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun romaanista oli päätetty tehdä elokuva. Se millä tavalla O'Brienin elämä päättyi, on voinut osaltaan vaikuttaa siihen, miksi Leaving Las Vegas tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta.

Romaani ei niinkään käsittele riippuvuutta, vaan niitä määrätietoisia hetkiä sen jälkeen, kun Ben on ottanut työstään lopputilin ja päättänyt lopettaa elämänsä juoden itsensä hengiltä Las Vegasissa. Beniin ei enää päde ihmeenomaiset kaikenkattavat parannuskeinot, jotka sopivat yhteiskunnan ajatukseen pelastuksesta ja onnellisuudesta. Hän on jo joutunut loppusuoralle, pisteeseen mistä ei voi enää palata, mutta myös - ennen kaikkea - mistä Ben ei halua palata. Hän kääntyy risteyksessä toiseen suuntaan mihin odottaisi ja kulkee motellihuoneiden sekä tyhjien pullojen välitilassa, odottaen sitä viimeistä naksahdusta. Kuvioihin tulee kuitenkin mukaan Sera, joka vaeltaa prostituoituna Las Vegasin katuja ja yrittää vältellä entistä parittajaansa Alia.

Leaving Las Vegasia pidetään toisinaan rakkaustarinana, mutta sanoisin siinä olevan ennemmin kyse syvemmästä ja vähemmän hatarapohjaisesta yhteydestä, melkein alkukantaisesta sellaisesta. Yhteydestä, joka sallii Benin ja Seran olla omia itsejään, ilman tarvetta teeskennellä tai piilottaa sellaisia asioita, joita he eivät halua muiden näkevän. He näyttävät sisimpänsä, todelliset aikomuksensa ja löytävät toisistaan oman sielunsa.

O'Brienin Erin-siskon mukaan O'Brien oli ateisti, mutta Erin ottaa esiin hänen kirjoituksissaan esiintyneet uskonnolliset symbolit ja ehdottaa esimerkiksi Seran olevan lyhennös serafista. Serafit ovat kristinuskossa korkeimmalla taivaallisten olentojen hierarkiassa ja huolehtivat Jumalan valtaistuimesta. Pseudo-Dionysios Areopagitan kuvaus serafeista Taivaallisesta hierarkiasta -teoksessa kytkeytyy melko osuvasti Seraan ja siihen, miten tämä esitetään suhteessa Beniin:

"The name seraphim clearly indicates their ceaseless and eternal revolution about Divine Principles, their heat and keenness, the exuberance of their intense, perpetual, tireless activity, and their elevative and energetic assimilation of those below, kindling them and firing them to their own heat, and wholly purifying them by a burning and all-consuming flame; and by the unhidden, unquenchable, changeless, radiant and enlightening power, dispelling and destroying the shadows of darkness."

Vaikka Benin matka tuntuu loputtomalta vaellukselta, Sera on varauksetta läsnä tehden ajanjaksosta hieman kirkkaamman ja merkityksellisemmän.  O'Brien ei alennu saarnaamaan moralistista opetusta pelastuksesta, vaan haastaa sen sijaan ajattelemaan vaihtoehtoista tietä. Sera ja Ben hyväksyvät loppujen lopuksi toistensa teot ja ymmärtävät, joskus ilman sanoja, mitä toinen tarvitsee. Kumppanuus on sellainen, jota kaikki eivät saa elämänsä aikana kokea.

Benin motivaatiot jätetään suurimmaksi osaksi selittämättä, mutta juuri helppojen vastausten puute tekee romaanista kiehtovan ja puhaltaa sen täyteen elämää. On vaikeaa, kun tietää mihin kaikki päättyy, mutta lohduttava ajatus on se, että Benillä on ollut mahdollisuus elää omien ehtojensa mukaan ja viettää viimeiset hetket Seran kaltaisen kanssa. Matkan varrella on kauniita hetkiä niille, jotka ovat halukkaita ne näkemään. Hetket ovat vain naamioitu strippiluolien valoihin ja kasinoiden ummehtuneiden kokolattiamattojen hajuun.

Emme voi koskaan tietää, mitä O'Brien olisi ajatellut romaaninsa elokuvaversiosta, mutta mielestäni leffa tekee hyvinkin paljon oikeutta alkuperäisteokselleen. Kuvaus on ensinnäkin upeaa. Se on kuin visuaalinen vastine sille, mitä romaanin lukeminen saa tuntemaan. Kirja tietysti paneutuu hiukan syvemmälle ja Benin ja Seran suhde on ehkä kokonaisempi, mutta muuten elokuvan parissa vietetty kaksituntinen on antoisa.

__________

Suomentaja:  Tuomas Kilpi
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

L.A. Noir: The City as Character - Alain Silver & James Ursini (2005)

176 s.

"Dream and reality are the touchstones of film noir. Los Angeles is where the filmmakers of the classic period brought these elements together, created the emotional conundrums which the noir protagonist must confront — the land of opportunity and the struggle to get by, the democratic ideal and the political corruption, the American dream and the disaffection of veterans who gave up the best years of their lives."

Los Angelesilla on elokuvissa monet kasvot (eikä sitä ole mikään muu osoittanut niin hyvin kuin yksi lempidokumenteistani Los Angeles Plays Itself [2003]), ja Silver sekä Ursini tarkastelevat aihetta film noirin näkökulmasta. Itselläni on joskus vaikeaa tunnistaa maisemien perusteella kuvauspaikkoja (jos siis ei lasketa jotain ilmiselviä nähtävyyksiä), ja tässä onkin hyvä lähde jos yhtään mietityttää mitkä noirit on kuvattu L. A.:ssa.

Film noirin ajattelee helposti kovaksikeitettyjen dekkarien perusteella sijoittuvan kaupungin epämääräisimmille kulmille, mutta kirjan jaottelu Los Angelesin eri alueisiin osoittaakin, että paljon sanottavaa löytyy myös rannikkonaapurustoista, joissa rikkaat elävät näennäisen tyytyväistä elämää. On hämmästyttävää, kuinka niin aurinkoisen Kalifornian pinnan alla kiehuu korruption ja särkyneiden unelmien sekoitus, ja erityisesti Raymond Chandler oli hyvä paljastamaan paikan todellisen olemuksen (tämän romaanit sisältävät suosikkikuvaukseni tuon ajan Los Angelesista, ja skandaaleillakin oli tosielämän vastineet). L.A.:n erottaakin muista kaupungeista juuri tuo outo kontrasti, johon myös elokuvateollisuuden kummallisuudet kietoutuvat.

Silver ja Ursini sitovat kaupungin historian ja sen kokemat muutokset elokuvan tekoon: Nainen ilman omaatuntoa (1944) kuvauksissa poliisit vartioivat toisen maailmansodan säännöstelyn vuoksi lavasteissa käytettyä ruokaa, ja uusien lähiöiden sekä niihin muuttavien ydinperheiden muodostuminen oli loistava tilaisuus käsitellä suljettujen ovien takana kasvavaa tyytymättömyyttä. Kaiken kyynisyyden ja fatalismin keskellä toivo kuitenkin elää, että yhteiskunnalliset vääryydet voidaan vielä korjata.

Loistava johdanto Los Angelesiin kuvauspaikkana siis (ja ehkä myös film noiriin ja neo-noiriin, vaikka siihen tarkoitukseen suosittelisinkin mieluummin samojen tekijöiden Film Noir -teosta), mutta silti aika perusyleiskatsaus siihen, miten L.A.:n pulssi sykkii noirin sielussa. Olisi siitä varmasti voinut saada vaikka minkälaisen analyysin aikaiseksi. Elokuvia käsittelevät kohdat vaikuttavat lähinnä pelkiltä juonikuvauksilta, mutta onnistuneita hetkiä on kuitenkin sen verran, että lukemisen arvoinen tämä lopulta oli. Valokuvat ovat upeita, mutta se onkin itsestäänselvä asia tämän aiheen tiimoilta. Kirja ei sisällä ainoastaan kuvia itse elokuvista ja niiden hienosta kuvauksesta valoineen ja varjoineen, mutta myös harvinaisia kulissien takana otettuja kuvia (jälkimmäisistä kannessakin esiintyvä on henkilökohtainen suosikkini).

"The dream of “Hollywood” is in many ways just another, slightly more profane version of the American dream." 

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat)

Miniarvioita, osa IV

Tove Jansson - Kesäkirja (1972)

Osallistuu haasteisiin: I Spy (Vuodenaika) ja Luetaan sateenkaari (Vihreä)

Tästä on kirjoitettu jo niin paljon, etten tiedä mistä aloittaisi. Lukuolosuhteet olivat täydelliset, koska vietin kesällä muutaman päivän mökillä, ja vaikka sää ei juuri silloin ollutkaan kaikkein kauneimmillaan, pääsin silti hyvin tunnelmaan. Janssonin tekstissä on haikeutta, mutta myös pilkettä silmäkulmassa. Isoäiti on paras kuvaus vanhemmasta ihmisestä, johon olen muistaakseni törmännyt. Arvostin sitä, ettei isoäiti ollut tyypillinen leppoisa vanhus, vaan vähän piikikäs, ja henkilöiden dynamiikka on muutenkin mahtavaa seurattavaa. Luonnon kuvauskin on taattua laatua, joten mielelläni palaisin tähän myöhemmin, vaikka tällä kertaa en viittä tähteä antanutkaan.

Pat Morris & Joanna Ebenstein - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Vaaleansininen)
Selailin tätä eräässä lontoolaisessa kirjakaupassa, mutta jo pelkkä kansi sulatti sydämeni ja pakotti viemään kirjan kassalle. Aihe on ehkä hieman makaaberi, mutta vaikka olen itse pitänyt täytettyjä eläimiä jollain tasolla pelottavina, Walter Potterin elämäntyö ansaitsee huomiota. Viktorian aikainen eläintentäyttäjä rakensi uskomattoman yksityiskohtaisia kuvaelmia ja ylläpiti myös museota, jossa esitteli omien töidensä lisäksi monijalkaisia kissoja ja muita kuriositeetteja. Nykyään museon kokoelma on valitettavasti myyty, mutta tämä valokuvakirja onneksi esittelee kokoelman helmiä ja kertoo siinä sivussa myös Potterin elämästä ja museon vaiheista. Potterista tulee kuva lempeänä miehenä, joka suhtautui työhönsä intohimoisesti ja halusi levittää tätä iloa muillekin. Viktoriaaninen aikakausikin hahmottuu entistä enemmän, kun siitä paljastuu uusia leikkisiä puolia.

Vaikka eläinten täyttäminen tuntuisi luotaantyöntävältä, kannattaa silti tutustua Potterin töihin vaikka kirjan virallisilla sivuilla, josta löytyy myös artikkeleita aiheeseen liittyen. Sikaria polttavat oravat, kissojen häät ja teekutsut jne. ovat kaikki ihailtavan huolella tehtyjä. Aika hyvin itseoppineelta harrastelijalta. Harmi vain, että kokoelma on kärsinyt vuosien varrella, koska aina ei ole ymmärretty miten teoksia tulisi hoitaa ja säilyttää. Epäreilua on myös, se miten Potteria ja myöhemmin museonhoitajia on syytetty eläinrääkkäyksestä ja ties mistä. Itse ainakin näen kissanpennut mieluummin siemailemassa teetä pikkuruisista kupeista kuin mietin niitä tapoja, joilla maanviljelijät hankkiutuivat eroon ylijäämäkissoista.

Walter Mosley - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Tummansininen)

Rawlins on tummaihoinen sotaveteraani 1940-luvun Kaliforniassa. Keskiluokkaisen statuksen merkitys on suuri Rawlinsin kaltaiselle miehelle, jolle oma koti on kaikki kaikessa. Turvallinen yhteiskunnallinen asema kuitenkin vaarantuu, kun Rawlins menettää työpaikkansa ja palkataan etsimään kaunis ranskatar Daphne Monet.

Mosleyn Los Angeles näyttäytyy päähenkilön ansiosta hieman erilaisesta näkökulmasta kuin muiden rikoskirjailijoiden, mutta mietin nyt jokusen viikon lukemisen jälkeen jos kirjassa on sittenkään tarpeeksi raikkautta. Tarina on vetävä, Mosleyn kirjoitustyyli imee mukaansa ja L. A. on suhteellisen kiehtova, mutta jotain jäin kaipaamaan. Toisin kuin Chandler ja muut oikeasti kyseisenä aikana eläneet kirjailijat, Mosleyn kirjan vaikutus tuntui häipyvän jonkin ajan kuluttua lukemisesta. Jotenkin jäi tunne nätille rusetille sitomisesta ja pinnallisesta noir-tunnelmasta. Pidin tästä kuitenkin sen verran, että taidan vielä kokeilla toista osaa, jos vaikka saisin paremman otteen sarjasta.

F .E. Sillanpää - Elämä ja aurinko (1916)

Osallistuu  haasteeseen: Maalaismaisemia ja I Spy (Taivaankappale)

Enpä uskonut koskaan tulevan sitä päivää, että sanon pitäväni jotain Sillanpään kirjaa tympeänä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tähän löytyy hyvä syy: Elämä ja aurinko on Sillanpään ensimmäinen romaani, joten tyyli ei ole vielä niin hiottu ja monitasoinen kuin myöhemmissä. En jaksanut melkein lukea koko opusta loppuun, koska sivu toisensa jälkeen kohtasin pelkkää jahkailua ja ympäripyöreitä pohdintoja. Tässä jos missä olisi tarvittu kustannustoimittajan punakynää. Toisaalta, en kyllä usko mitään merkityksellistä jäävän jäljelle jos tästä jotain ryhdyttäisiin karsimaan. Jäi vähän kirjan kokonaisidea hämäräksi.

Tuntematon - Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) ja Tuntematon - Lohilaaksolaisten saaga (1245)

Osallistuvat haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Islanti)

Tuli osallistuttua tässä syksyllä islantilaisia saagoja käsittelevälle kurssille yliopistolla, joka oli hieno tilaisuus oppia yleisesti millainen merkitys saagoilla on islantilaiseen yhteiskuntaan ja ennen kaikkea oppia lukemaan niitä oikeaoppisesti. Monet islantilaiset nykykirjailijatkin inspiroituvat saagoista ja parikymmentä vuotta sitten erästä historiallista saagaa luetutettiin kouluissa todellisena historiana.

Saagojen kieli on aika yksinkertaista ja toteavaa, mutta ainakin William Morrisin käännös soljuu sujuvasti. Tarinoiden muotoon kestää aikansa tottua ja sukupuiden luettelointi tuntuu aluksi oudolta, mutta jälkimmäinen selittyy sillä, että saagat kirjattiin ylös yhtä lailla historiallisiksi dokumenteiksi kuin tarinoiksi islantilaisten edesottamuksista (genretkin vaihtelevat elämäkerrallisista kuningassaagoista romansseihin). Kun kaikki paitsi juoni sitten riisutaan pois, jää jäljelle aika viihdyttävä tarina. Kautta vuosituhansien ihmisillä on ollut samanlaisia pelkoja ja haluja, joten eivät saagat ehkä kuitenkaan niin vieraita ole kuin aluksi luulisi.

Gunnlaugin tarinassa on kaikuja kreikkalaisten näytelmien piirteistä (esim. kohtaloa ei voi paeta, varsinkin jos siitä on olemassa ennustus) ja Lohilaaksolaisten saaga on saippuaoopperamainen tarina erään suvun vaiheista. Koska saagat on kirjoitettu vasta keskiajalla muistiin, rivien välissä on myös huomattavissa nyrpeitä kommentteja pakanoiden elämäntavoista. Mitä naisten asemaan tulee, Gunnlaugissa rakastetun kohtalo on tyytyä asemaansa kulisseissa (tosin tämän isä tuntuu välittävän tyttärestään aidosti), mutta Lohilaaksolaisissa on maininta Unnista, joka lähtee salaa rakennuttamallaan laivalla ja ottaa mukaansa monta korkea-arvoista ja jalosukuista miestä sekä muita seuraajia.

Saagoissa on kieltämättä toisteisuutta, mutta niissä on myös seikkailun ja taian tuntua jos pääsee muodosta huolimatta käsiksi sisältöön. Riippuu tietysti varmaan saagastakin, mutta ehkä kokeilen seuraavaksi vaikka jotain fantasiaelementtejä sisältävää.

The Fade Out (Vol. 1) - Ed Brubaker ja Sean Phillips (2015)

120 s.

Kukaan Goodreads-hyllyjäni selaileva ei voi välttyä huomaamasta rakkauttani klassikkoelokuvia kohtaan. ICheckMoviesin 250 Quintessential Noir Films -lista on tällä hetkellä elämäni, joten kirkaisin tietenkin ilosta kun eräs seuraamani (retromuoti)bloggaaja suositteli film noirista innoituksensa saanutta sarjakuvaa (bloggaajaa itse asiassa käytettiin mallina erääseen hahmoon, mikä on mielestäni aika hieno juttu). Kun päähenkilö herää ammeesta rankan juhlinnan jälkeen ja löytää olohuoneesta kuolleen tähtösen, ei ole epäilystäkään että hauskaa tulee olemaan.

Oli välittömästi selvää, että tekijät ovat onnistuneet vangitsemaan genren tunnelman uskomattoman tarkkaan. Tutkimusapulainen auttoi pitämään yllä 1940-luvun Los Angelesin aitouden tuikkivine valoineen, oransseine auringonlaskuineen ja hämärine kujineen, mutta jälkisanoja lukiessa ei ole epäilystäkään, että tekijöiden oma innostus klassikkoelokuvia kohtaan ja 40-luvun musiikin kuunteleminen työskentelyn lomassa ovat myös auttaneet.

Sarjakuvan lukeminen on kuin seuraisi elokuvaa: Sunset Boulevard (1950) -henkinen selostus, tekstin rytmi ja dialogi muodostavat kaikki koukuttavan kokonaisuuden. Kun näihin yhdistetään vielä upeat piirrokset, joissa parhaiden film noirien tapaan leikitellään valolla ja varjoilla, tulee tulokseksi pelkkää täydellisyyttä. Piirrosten tyyli myös vaihtelee: joissain kohtauksissa alkoholinhuuruiset muistot saavat muodokseen hämärät tupakansavun ympäröimät hahmot ja joissain päähenkilön takana on mustavalkoinen luonnosmainen tausta. Näistä tulee tarinalle salaperäisen monitulkintainen tunnelma, etenkin kun tarinassa tuntuu olevan myös paljon hienovaraisuutta. Tämän vuoksi sarjakuva tulee varmasti kestämään useita lukukertoja.

Henkilöt taas ovat noirympäristössään uskottavia. Tyypillisetkään noirin ja kovaksikeitetyn kirjallisuuden arkkityypit eivät vaikuta kliseisiltä tai kuluneilta. Jos päähenkilö olisi ollut yksityisetsivä, tilanne olisi voinut olla toinen, mutta koska tämä on käsikirjoittaja niin tarinassa on heti toisenlaista imua. Jotkut sivuhenkilöt taas muistuttavat oikeasti eläneistä ihmisistä: saksalaisohjaaja, Montgomery Cliftin kaksoisolento Tyler Graves jne. Jopa ihan oikeat ihmiset ilmestyvät välillä näyttämölle: Clark Gable astelee esiin hauskasti aivan puun takaa, Humphrey Bogart kurkistelee milloin mistäkin ja Bette Davisin mainitaan melkein puukottaneen erästä hyypiötä kynsiviilalla.

Jokaisen numeron takana olevat artikkelit ovat myös suositeltavaa lukemista, vaikka jotkut aiheet onkin jo käsitelty miljoonaan kertaan: Peg Entwistle, Roscoe 'Fatty' Arbuckle, Lana Turner vs. Johnny Stompanato, Jean Spangler, James Stewart ja Our Gang ovat kaikki teräviä kurkistuksia Tinseltownin maailmaan. Kerrankin luin myös lukijoiden kirjeet. Paljon hyviä leffa- ja sarjavinkkejä vanhoihin elokuviin intohimolla suhtautuvilta ihmisiltä.

* * * * *

Vanhan kirjan päivä: Kylmä kyyti - James Sallis (2005)

Drive
192 s.

Paljon myöhemmin, istuessaan selkä seinää vasten Motelli 6:ssa vähän Phoenixista pohjoiseen ja katsellessaan kohti lainehtivaa verilammikkoa Kuski pohti, oliko hän tehnyt kammottavan virheen.  Vielä myöhemmin siitä ei tietysti ollut epäilystäkään.  Toistaiseksi Kuski elää kuitenkin niin sanotusti tätä hetkeä.  Ja hetkeen kuuluu kohti lainehtiva veri, aamunkoiton myöhäisen valon paine ikkunaa ja ovea vasten, liikenteen ääni läheiseltä valtatieltä ja itku viereisestä huoneesta.

Kaikki blogiani vähänkään lukeneet tietävät, että luen paljon vanhempaa kirjallisuutta (en siksi, että jonkun ylemmän tahon mielestä niitä pitää lukea ollakseen sivistynyt, mitä ikinä se tarkoittaakaan).  En tarkoita tässä pelkästään klassikoita, mutta pidän erityisesti niiden tunnelmasta ja ajattomuudesta.  Halusin kuitenkin osallistua omalta osaltani kirjabloggaajien tempaukseen, jonka tarkoitus on muistuttaa myös niistä kirjoista, joita ei enää välttämättä löydy kirjakaupoista.  Kirjan kaupallinen elinkaari on lyhentynyt, mutta kirjastot ovat täynnä helmiä odottamassa löytäjäänsä, ja vanhoistakin kirjoista voi löytyä ajankohtaisuutta sekä korvaamattomia elämää mullistavia ajatuksia.  Valitsin kirjan, jota en ollut lukenut aikaisemmin, mutta monet ovat myös kirjoittaneet omista lukumuistoistaan.

Muistaako joku vielä Nicolas Winding Refnin elokuvan Drive (2011)?  Ohjaajan muukin tuotanto on vakuuttanut allekirjoittaneen ja saanut seuraamaan mitä muuta on tulossa, mutta kirjoista puhuttaessa halusin tuoda esiin erään muunkin aiheeseen liittyvän seikan.  Monet elokuvat ovat sellaisia, joiden ei tiedä perustuvan kirjaan.  Tästäkään ei välttämättä moni olisi kuullut ilman Refnin adaptaatiota, joten elokuvat lisäävät omalta osaltaan tietoisuutta vanhoista kirjoista.  12 Years a Slave (2013) perustuu myös kirjaan, nimittäin oikeasti eläneen päähenkilön muistelmiin.

Kylmän kyydin perusidea on samanlainen kuin elokuvassa:  nimettömäksi jäävä Kuski on ammatiltaan stunt-ajaja, mutta kuskaa öisin rikollisia pitkin Los Angelesin katuja.  Tulee kuitenkin aika, jolloin sekä Kuskilla että sivuhenkilöillä ei suju kaikki enää niin hyvin.

Washington Post nimesi Sallisin kirjan vuoden 2005 parhaaksi kirjaksi.  Lievää liioittelua, sanoisin.  Tarinalla on runkomainen rakenne, ja se vaikuttaa lähinnä puolivalmiilta käsikirjoitukselta.  Ympäristöä ja henkilöitä kuvaillaan harvasanaisesti, mutta ruokien listaamiseen Sallisilla tuntuu olevan jonkinlainen pakkomielle.  Toteutuksesta johtuen tarinasta jää valitettavan valju ja ontto vaikutelma.

Miksi sitten valitsin juuri tämän kirjan edustamaan tempausta?  Tarkoituksenani oli kirjoittaa aivan tavallinen arvio vanhasta kirjasta, ja Kylmä kyyti tuntui olevan sopivan tuntematon suomalaisille lukijoille.  Kuten aiemmin mainitsin, halusin myös tuoda toisen puolen esiin kirjan ja elokuvan suhteesta.

Sallisin teoksessa on kuitenkin myös paljon hyvää, jonka vuoksi suosittelen eksymään kirjastossa muuallekin kuin uutuushyllylle.  Kylmää kyytiä ei ehkä voi sanoa puhdasveriseksi dekkariksi, mutta se tarjoaa eksoottisemman ympäristön kuin se iänikuinen harmaa Ruotsi.  Los Angelesin vaaleanpunaiset auringonlaskut, epämääräiset motellit, Hollywoodin kuvauspaikat.  Olin erityisen iloinen siitä, että Los Angelesin espanjankielistä väestöä tuotiin esiin.

Noir-henkisyys muodostuu Sallisin ytimekkäästä kielenkäytöstä, tylyistä kohtauksista ja suorista viittauksista 40-luvun elokuviin.  Kuskissakin on jonkinlaista yhteneväisyyttä Marlowen kaltaisiin yksityisetsiviin, vaikka onkin vähän puheliaampi kuin elokuvassa.  Itse asiassa, jotkut lukijat Goodreadsissa ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä asian suhteen, mutta kirjassa ei missään vaiheessa sanota Kuskin olevan harvasanainen.  Näin siis elokuvan näkeminen voi vaikuttaa myöhemmin luettavaan kirjaan, vaikka usein päädytään kiroamaan elokuvaa jos siinä ei kaikki mene niin kuin kirjassa.

Kirjat voivat - olivat ne sitten vanhoja tai uusia - innostaa lukijoita yhä uusien (visuaalisten tai kirjallisten) teosten pariin tai etsimään lisää tietoa jostain asiasta.  Kylmän kyydin kohdalla kävi niin, että haluan taas uppoutua Los Angelesista kertoviin kirjoihin, mutta tällä kertaa haluaisin tarinan sijoittuvan erityisesti espanjankielisen väestön pariin.  Jos siis sinulla on jokin sopiva teos mielessä, olisin iloinen jos huikkaisit siitä kommenttiboksissa.

Hauskaa Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää, kirjastossa tavataan!

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Arizona)

Korkinimijä: taksikuskin tarinoita L.A.:n kaduilta - Dan Fante (2006)

Short Dog: Cab Driver Stories
from the L.A. Streets
120 s.

Vihasin sitä että olin jumittunut ajamaan pirssiä.  Siitä asti kun olin mennyt taas hommiin, elämästäni oli haihtunut tarkoitus.  Elämäni oli jumissa.  Taksibisnes uuttaa ihmiskehosta elämää ylläpitävät nesteet pisaran kerrallaan, kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuutena päivänä viikossa.  Taksilla ajeleminen Los Angelesissa ei ole hyödyllistä työtä.  Se on ihmiskuonan siirtämistä paikasta toiseen, mätänemistilassa olevan hylkytavaran kuljettamista yhdestä muovisesta pikaruokaympäristöstä toiseen.

Yksi oman kirjahulluuteni huonoista (?) puolista on se, että mitä enemmän luen, sitä enemmän kiinnostun lukemattomista uusista asioista.  Parin viime vuoden aikana Los Angeles on vetänyt minua puoleensa, mutta eivät ne jutut, jotka suurimmalla osalla tulevat ensimmäisenä mieleen.  Kaupungin pimeä puoli 40-luvun poliisikorruptiosta ja Mustasta Dahliasta nykyajan hörhöihin on äärettömän kiinnostavaa ja syventää kuvaa paikasta, jonka pinnan alla kytee jonkinlainen raju maagisuus elokuvamaailman muovisuudesta huolimatta.

Fanten kokoelmassa on kahdeksan novellia taksikuskeista, joilla on enemmän tai vähemmän ongelmia asioidensa hoitamisessa.  Kokoelman nimen arvoitus selvisi aika nopeasti, kun alkoholilla tuntui olevan osuutensa tyyppien sekoiluun.  Äsken tajusin nimen olevan väännös sanasta "cock sucker", joka tietenkin sopii kuin nyrkki silmään novellien karkeudelle.

Täytyy sanoa, että olin hieman pettynyt.  Novellit olivat suhteellisen viihdyttäviä, ja omalaatuiset henkilöt ihastuttavan hämmentäviä (jättiläiskäärme, wtf!?).  Kokonaisuudessaan jäi silti vähän lattea olo, enkä Goodreadsin hehkuttavista arvioista päätellen ihan tajunnut novellien perimmäistä merkitystä tai niiden suhdetta toisiinsa, vaikka kuinka yritin päätä rapsutellen miettiä.  Novellit ovat siinä mielessä vähän hankalia, että odotan niiltä aina jotain ideaa tai koukkua, enkä mitään tarinan pätkää päämäärättömästä vaeltamisesta (joka siis romaanissa on ihan fine).

Voi olla, että näissä oli jonkinlainen koukku, mutta itse en sitä nyt tällä kertaa nähnyt tai tajunnut.  Arvostin kuitenkin Los Angelesin toisen puolen näyttämistä, koska se on monin verroin mielenkiintoisempaa ja persoonallisempaa kuin silikonia ja ties mitä myrkkyä täyteen pumpatut barbit.  Fantea on muuten verrattu Charles Bukowskiin, joten hepun fanit voisivat kokeilla myös tätä kokoelmaa.  Itse olen vähän huolissani, koska tämän jälkimainingeissa Bukowski ei oikein innosta.  En tiedä, jaksaisinko lukea tällaista menoa kokonaisen romaanin verran.

* * *

Suomentaja:  Kari Aartoma

Yksinäisessä paikassa - Dorothy B. Hughes (1947)

In a Lonely Place
250 s.

Oli hyvä seistä siellä kallioniemekkeellä jolta avautui näkymä iltaiselle merelle usvan noustessa kuin pitsiharso sivelemään hänen kasvojaan.  Tässä oli jotain samanlaista kuin lentämisessä:  tunne että kohoaa korkealle mitättömän maan yläpuolelle, on osa ilman kesytöntä vapautta.  Niin ikään tunne että on usvan ja pilvien ja tuulten tuntemattoman ja oudon maailman sisäänsä sulkema.  Hän oli pitänyt lentämisestä yöllä; hän oli kaivannut sitä sen jälkeen kun sota oli romahtanut kasaan ja kuivunut kokoon.  - -  Tässä oli hiven samaa, kun katseli alas taivaanrannasta kohti maata loputtomiin vyöryvää valtamerta; täällä korkealla rantatien yläpuolella jolla liikenne valokiiloineen virtasi eteenpäin.  Rantatalojen ääriviivat polveilivat taivasta vasten mutta eivät peittäneet näkyvistä hiekan kalpeaa autiutta, sen takana levittäytyvän ulapan pimeää ulottuvuutta.

En olisi ehkä koskaan tiennyt tämän kirjan olemassaolosta, jos en pari vuotta sitten olisi nähnyt Nicholas Rayn samannimistä elokuvaa vuodelta 1950.  Alkuperäisteos muistuttaa Jim Thompsonilta tähän mennessä lukemiani kirjoja, mutta erona on tietenkin kirjailijan sukupuoli, joka tällaisissa tarinoissa taitaa olla harvinaisuus.  Tässä on samanlaista tunnelmaa kuin Raymond Chandlerin ja kumppaneiden kovaksikeitetyissä, mutta tarina koetaan rikollisen silmin, jonka ympärillä verkko kiristyy ja lukija saa jännittää koska heppu jää kiinni vai jääkö ollenkaan.

Tämä rikollinen on Dixon "Dix" Steele, joka asuu tuttavansa asunnossa tämän oleskellessa Rio de Janeirossa.  Steele saa sedältään säännöllisesti rahaa, jonka turvin Steele yrittää kirjoittaa romaania.  Lukijalle on kuitenkin jo heti alusta selvää, että miehen mielenterveys on aivan liian hujan hajan, jotta kirjoittamisesta tulisi yhtään mitään.  Päivät täyttyvät dinereissä syömisestä, naisten väijymisestä, kauniin naapurin pyydystämisestä, kaupungilla vaeltelusta sekä sanomalehden etusivun uutisten vahtaamista.

Siinä missä elokuvassa Steelellä on räjähtävä temperamentti, Hughes keskittyy päähenkilönsä hiljaisen uhkaavaan olemukseen.  Nuorehko ja tavallisen näköinen mies ei jää edes silminnäkijöiden mieleen.  Steelestä tulee välillä uhkarohkea, ja keksii korttitalon alkaessa sortua aina selityksiä miten asiat tulevat järjestymään.  Kyyneleitäkin tämä alkaa vuodattaa kun pää tuntuu räjähtävän ärsytyksestä ja ahdistuksesta, mutta ne eivät tunnu aidoilta vaan pusertuvat melkeinpä automaattisesti kyynelkanavista.  Kuten Thompsonin romaaneissa, päähenkilöä ei käy sääliksi, vaan itse keskityin pohtimaan mitä virheitä tämä kenties on tehnyt.  Asioita mutkistaa se, että Steele ottaa yhteyttä vanhaan ystäväänsä Brubiin, joka sattuu olemaan yksi Los Angelesia piinaavan kuristajatapauksen tutkijoista.

Onneksi tämä aspekti on kirjassa olemassa, koska se tuo rutkasti enemmän jännitystä muuten aika monotoniseen kerrontaan.  Toisinaan luulin huomaavani epäilyn pilkahduksen Brubin puheissa, mutta varmuutta siitä ei voi saada, koska kertoja ei ole kaikkitietävä.  Näin lukijankin mieleen asetetaan mukavasti epäilyksen siemen.  Hughesin kirjoitustyyli ei kuitenkaan ollut ihan omaan makuuni.  Lupaavasta alusta huolimatta lauseet muuttuivat töksähteleviksi ja toistoa oli liikaa.  Päällimmäisenä jäi vain mieleen hieman puuduttava lukukokemus, vaikka kirja olikin ohut.  Steelen mielen hajoamista Hughes kuitenkin kuvasi aika hienosti, ja kaiken kaikkiaan ihan ok tarina, jonka lukemista en kadu vaikka odotukseni olivatkin korkeammalla.

* * *

Rakkaamme - Evelyn Waugh (1948)

The Loved One
164 s.

"Mr Schultz, te kadehditte Kuiskivia Kunnaita."

"Miksi minä en kadehtisi, kun minä näen että ihmiset tuhlaavat niin paljon rahaa omaisiin joita he ovat vihanneet koko ikänsä, kun taas lemmikkieläimet jotka ovat rakastaneet heitä ja ovat olleet heidän tukenaan, eivät ole koskaan esittäneet kysymyksiä, eivät ole koskaan valittaneet, olivat ne sitten rikkaita tai köyhiä, sairaita tai terveitä, haudataan kuitenkin aivan kuin ne olisivat vain eläimiä? -- "

Waughin Brideshead Revisited (1944) on yksi lempikirjoistani, joten päätin napata tämän kirjastosta ja vihdoin kokeilla miehen (kyllä, kyseessä on mies) muuta tuotantoa.  Tiesin etukäteen että muut kirjat ovat hieman kevyempiä, joten olen siksi jonkun aikaa epäröinyt niihin tarttumista.  No juu, tämä ainakin oli ehkä näennäisesti kevyt, mutta mustan huumorin ja ehkäpä hieman makaaberinkin aiheen myötä tämä ei ollut kuitenkaan täydellistä höttöä.

Nuori englantilainen runoilija, Dennis Barlow, työskentelee Los Angelesissa lemmikkieläinten hautaustoimistossa ja tutustuu ihmisten hautaustoimistossa työskentelevään Aimée Thanatogenokseen.  Aiméella on kuitenkin jo sutinaa herra Joyboyn, balsamoijan, kanssa.  Soppaa sekoittaa vielä se, että Barlow'n työtä ei arvosta niin englantilaiset maanmiehet kuin ihmisten parissa työskentelevätkään.

En kuulu niihin ihmisiin, jotka helposti nauravat tai edes hymähtävät kirjoille, eikä tämä ollut poikkeus.  Koska huumori ei täysin uponnut, en myöskään pitänyt hahmojen karikatyyrimaisuudesta ja ohuudesta.  Ihan täysin en halua tätä silti teilata, koska arvostin että keveyden taustalla oli pientä piikittelyä.  Loppua kohden pikimusta huumorikin tuli yhä enemmän esille, kulminoituen loppukohtaukseen joka oli samaan aikaan sekä julma että hauska.  Los Angelesin brittiyhteisön persoonallisuudetkin olivat aika mainioita kaikessa ärsyttävyydessään.

* *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Yhdysvallat)