 |
| The Aran Islands 220 s. |
Saari on ollut kokonaisen viikon sumun peitossa ja saanut minut tuntemaan itseni oudon hylätyksi ja yksinäiseksi. Kierrän saaren melkein joka päivä enkä silti näe muuta kuin loputtomiin märkiä kallioita, rantatyrskyjä ja vellovaa merta.
Savenharmaalle kalkkikivelle tihkunut vesi on muuttanut sen mustaksi, ja aina kun käännyn, näen sen saman harmaan riivatun kiviaidan kiemurtelevan ja mutkittelevan kapeiden peltotilkkujen keskellä ja kuulen saman valittavan tuulen kiljaisut ja vihellykset kiviaitojen raoissa.
Aluksi ihmiset eivät kiinnitä paljonkaan huomiota luonnonvoimien riehuntaan, mutta muutaman päivän kuluttua äänekkäät puheet vaimenevat keittiössä ja loputtomat jutut sioista ja karjasta alenevat kuiskauksiksi, aivan kuin he kertoisivat tarinoita kummitustalosta.
Inishmore, Inishmaan ja Inisheer sijaitsevat muutaman kymmenen kilometrin päässä Galwayn kaupungista. Karuilla kalkkikivisaarilla puhutaan vieläkin pääosin iiriä, vaikka suurin osa asukkaista osaakin sujuvasti myös englantia. Muinaisia kiviaitoja ja muita historiallisia kohteita löytyy luonnollisena osana maisemaa, monet nuoret lähtevät täysi-ikäistyttyään mantereelle, saarille ei pääse autolautoilla ja turistit voivat kierrellä ympäriinsä kätevästi polkupyörillä.
Aransaaret vaikuttaa siis olevan vielä nykyään ainutlaatuinen saariryhmä, eikä tarvitse ollenkaan ihmetellä edes pelkkien kuvien näkemisen perusteella miksi Synge vaikuttui kyseisistä kauniista maisemista. Avaraa, vihertävän harmaata ja huiman korkuisia jyrkänteitä. Samaan aikaan sekä pelottavan yksinäistä että suloista ja rauhoittavaa.
Synge oli paljon velkaa Aransaarille, sillä saaret innoittivat kirjailijan uraan ja tekivät Syngestä yhden Irlannin kansalliskirjailijoista. Tämän setä oli käynyt Aransaarilla jo 1850-luvulla protestanttisena pappina ja lähetystyöntekijänä, ja vuonna 1898 oli Syngen vuoro (alunperin William Butler Yeatsin kehotuksesta). Aransaaret perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin.
Monet muutkin kävivät ammentamassa saarilta ja muualta läntisestä Irlannista aitoa kansanperinnettä (osana Irlannin kulttuurirenessanssia). Tässä teoksessa saarelaiset huomauttavatkin huvittuneesti, ettei mantereella ilmeisesti opiskella paljon muuta kuin kielitiedettä. Toisin kuin monet muut renessanssia kannattaneista irlantilaisista Synge ainakin yritti ymmärtää maaseudun asukkaita ja oppi kunnioittamaan näitä. Synge saikin kohtuutonta kritiikkiä (ja aikaiseksi mellakan) The Playboy of the Western World -näytelmästään halutessaan ottaa kantaa epäkohtiin (muun muassa patriarkaalisuuteen ja pappien vallan väärinkäyttöön) propagandan suoltamisen sijaan.
Synge kertoo saarten elämästä lähes antropologisella ja folkloristisella otteella kuvaillen jokapäiväisiä arkiaskareita, ihmisiä ja maisemia. Asukkaat ovat lämpimiä ja vieraanvaraisia, pakanallinen usko keijuihin häilyy taustalla ja sopusoinnussa uskonnon kanssa, eivätkä monet olleet vielä vierailleet koskaan mantereella. Vaikeista elinolosuhteista huolimatta saarelaiset pitävät sitkeästi yhtä ja näiden välillä vallitsee luja keskinäinen luottamus. Kansanperinne näkyy vahvasti Syngen kuvailemassa kertomusperinteessä, jossa tarinankertojat vievät tulisijan äärellä istuvat hetkeksi muualle. Tarinoiden (joissa näkyy muun muassa irlantilaisten myyttiset uskomukset) kirjaaminen sellaisenaan teokseen on arvokasta kulttuuriperinteen säilyttämistä.
Synge tosin tekee välillä liikaa olettamuksia; aina ei tule ilmi onko tiedot saatu haastattelujen kautta vai päätelmien perusteella. Olin huomaavinani myös hieman tälle ajalle tyypillistä 'noble savage' -ajatusmaailmaa, eli yhteiskunnan ulkopuoliset tahot (esim. alkuasukkaat) edustavat eräänlaista puhtautta ja viattomuutta, jota sivilisaatio ei ole korruptoinut. Synge on epäilemättä ihastunut saarelaisiin eikä tarkoituksena ole varmaankaan tehdä tieteellistä tutkielmaa, joten ehkä odotukset täysin objektiivisesta kuvauksesta saaren sekä hyvistä että huonoista puolista eivät ole realistisia. Suurena kansanperinteen ystävänä arvostan kuitenkin Syngen yrityksiä tallettaa kertomuksia, koska uskon vahvasti tällaisesta toimintatavasta olevan suurta kulttuurista hyötyä ja apua menneisyyden ymmärtämisessä.
Aransaaret on siis tarkemmin miettien aika erikoinen teos. Se on pala eräästä ajasta ja paikasta, jossa ulkomaailmasta melkein erillään olevat ihmiset kietoutuvat saarillaan sumuvaippaan, eivätkä elämän kovuudesta huolimatta halua lähteä kodistaan minnekään. Koti on turvapaikka. Kuka tietää, ehkä minäkin menen Aransaarille vaikkapa eläkeiässä kasvattamaan lampaita.
* * *
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen maailmanvalloitus (Irlanti)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti