Miniarvioita, osa VII

Kesä sen kuin puksuttaa menemään ja kirjojen sivut rapisevat, mutta tietokoneen äärellä en ole paljon blogin merkeissä jaksanut olla. Koska kaikenlaista tapahtumaa ja tavallista rentoa kesäpäivää sekä -iltaa tulee vielä vietettyä ulkoilmassa mahdollisuuksien mukaan, niin esittelen tähän väliin haastekirjoja miniarviomuodossa. Luultavasti kirjoittelen enemmänkin tämän tyyppisiä juttuja, ettei blogi pääse täysin kuolemaan kesän ajaksi (yhteen pian päättyvään lukuhaasteeseen olen hamstrannut sellaisen pinon kirjoja, että tuskin kaikista on asiaa kunnon postaukseksi asti). Facebook-sivuilla tosin on blogin hiljaiselonkin aikana elämää, eli sinne jaan joitain yleisiä kirjoihin liittyviä Instagram-kuvia.

Douglas E. Winter (toim.) - Dark Visions (1988)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Lukemani novellikokoelmat ovat yleensä olleet jonkun tietyn kirjailijan kokoelmia tai tietyn teeman ympärille koottuja antologioita (ks. alla). Dark Visions sisältää seitsemän novellia kolmelta eri kirjailijalta: kolme ystävältämme Stephen Kingiltä, kolme Dan Simmonsilta ja yksi George R. R. Martinilta. Kokeilin pitkästä aikaa äänikirjaa, ja kuuntelin yhden novellin per ilta ennen nukkumaanmenoa.

Niin kuin usein, aina kaikki antologioiden novellit eivät nappaa, mutta tällä kertaa heikoin lenkki oli yllättäen Stephen King. "Sneakers" oli ihan ok, mutta "The Reploids" ja "Dedication" eivät jaksaneet kiinnostaa ollenkaan. Simmonsin tarinat sen sijaan pitivät huomioni tehokkaasti itsessään. Yhdysvaltain sisällissodan kauhuista kertova "Iverson's Pits" kärsi pienestä laahavuudesta, mutta "Metastasis"-novellin syöpävampyyrit olivatkin jo melkoisia otuksia ja "Vanna Fucci is Alive and Well and Living in Hell" oli hauska tarina siitä, kun paholaismainen vieras saapuu sekoittamaan pakkaa television evankelistaohjelmaan. Martinilta olen lukenut aiemmin Fevre Dreamin (1982), jonka vampyyritulkinnasta ja miljööstä pidin, ja "The Skin Trade" käsittelikin sitä pakan toista puolta eli ihmissusimytologiaa. Enemmänkin trillerimäinen etsivätarina kuin kauhua, mutta ihan mukiinmenevä, joskin kaksiulotteiset henkilöt muodostuivat taas jonkinasteiseksi ongelmaksi.

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.) - Mystisiä kissatarinoita (1994)
Suomentaja: Pasi Junila
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Isot, pienet, karvaiset, karvattomat, pilkulliset, raidalliset. Kaikenlaiset kissat ovat sydäntäni lähellä, niin kesyt kuin niiden villit serkutkin. Tämä antologia oli siis ihan pakko hankkia. Kaikki tarinat eivät ole kauhua, mutta painopiste on kuitenkin kissojen mystisyydessä ja joissakin novelleissa se sitten aiheuttaakin väristyksiä, vaikka kissa ei olisikaan täysin näyttämöllä vaan hiipii varjoissa. Stella Whitelaw'n muinaiseen Egyptiin sijoittuva "Suuri Mau-jumala" oli iso pettymys, koska se lievästi sanoen lässähti, eikä siinä tuntunut olevan minkäänlaista jujua (niin kuin yleensä odotan novelleissa olevan). Sakin "Tobermory" puolestaan osoittautui joukon parhaimmaksi. Eräs mies keksii keinon, miten kissat saadaan puhumaan, mutta seurapiirin snobit ovatkin sitten lopulta kauhuissaan, kun lemmikki lörpöttelee ihmisten salat julki. Nancy Etchemendyn "Lasikissassa" ei ole elävää kissaa, mutta novelli on silti erinomainen ja loppu järkyttävä.

Kokoelmassa on myös esimerkkejä oikeissa sanomalehdissä julkaistuista kohtaamisista kummitusten kanssa sekä miten kissat liittyvät erilaisiin mytologisiin tarinoihin, kuten kuningas Arthuriin. Muutenkin erityyppiset tarinat valottavat jossain määrin sitä miten kissoihin on suhtauduttu ja miten niiden luonteet ovat innoittaneet kauhutarinoita.

Robert Phillip Kolker (toim.) - Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004)
Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat ja Hämärän jälkeen

Hitchcockin mestariteosta pidetään yhtenä hienoimmista kauhuelokuvista, ja se kuuluu ehdottomasti omiinkin suosikkeihini. Viimeistään Kolkerin toimittaman esseekokoelman lukemisen jälkeen tajuaa, miten erilaisista näkökulmista elokuvaa voikaan tulkita. Ainoastaan musiikkia käsittelevän esseen jätin kesken, koska paljon musiikin teoriaa sisältäneenä se rehellisesti sanottuna meni niin yli hilseen, että olisin voinut yhtä hyvin lukea hepreankielistä Raamattua. Osaa tulkinnoista toistettiin useammassa esseessä, mutta jokainen oli kuitenkin omalla tavallaan hyvä ja terävänäköinen.

Joskus elokuva-analyysi (ja kirjallisuusanalyysi) kurkottelee omaan makuuni vähän liian syvälle ja yrittää nähdä jotain, mitä ei välttämättä teoksessa edes ole, mutta tässä kokoelmassa ei ylianalysointia juurikaan ollut. Tekikin mieli samantien katsoa Psyko uudestaan, ja muutakin Hitchcockin tuotantoa tulee tästä lähin katsottua aivan eri silmin. Pinnallisesti katsottuna Hitchcock voi vaikuttaa viihteelliseltä, mutta todellisuudessa elokuvat ovat äärimmilleen hiottuja kokonaisuuksia niin visuaalisesti kuin teemallisestikin. Hieno yhdistelmä auteurismia ja suurelle yleisölle maistuvaa jännitystä. Hitchcockin tosin mainittiin pitäneen elokuviaan hauskoina, joten ehkä silmäkulmassa oli pilkettä enemmän kuin luulisi. Jännityksen mestarin elämäkerta itse asiassa odottaa lukuvuoroaan, eli siinä varmaan avataan vähän enemmän tuota Hitchcockin väitettä omista elokuvistaan.

Agatha Christie - Hiirenloukku (1952)
Osallistuu haasteeseen: Lukuharjoituksia

Osa lukijoista varmaan jo tietääkin, että kävin katsomassa kaarinalaisen harrastajateatterin huikean hienon suomalaisversion tästä Lontoossa vuosikymmeniä pyörineestä näytelmästä. Viimevuotisella Lontoo-kierroksella otimme kuvan teatterirakennuksesta, mutta emme sillä kertaa käyneet katsomassa mitään (mikä näin jälkikäteen jäi pirusti harmittamaan, mutta tästä lisää sitten kun saan jo vuoden lupailemani matkakertomuksen kasaan). Kirjastosta löytyi kuitenkin näytelmä paperiversiona, jonka päätin sitten lukaista lempeän kesäpäivän ratoksi.

Koska tarinan tapahtumat olivat vieläkin erittäin hyvin muistissa, oli lukeminen välillä vähän puisevaa. Näytelmän kohdalla se on kuitenkin ihan luonnollista, koska harvoin mitään dialogeja lähdetään muuttamaan. Tunnistan myös laadun kun sen näen, ja onhan Hiirenloukku nyt aika hieno. Suljetussa paikassa tapahtuvat murhamysteerit ovat kaikkein kiehtovimpia, ja nytkin lumen saartamassa majatalossa on kaikki jännitysnäytelmän ainekset, kun kissa-hiiri -leikki syö paikalla olijoiden tunteita ja saa kaikki kääntymään toisiaan vastaan. Toisin kuin esim. neiti Marplen ja Hercule Poirot'n ratkomissa tapauksissa, Hiirenloukussa ei voi luottaa kehenkään, vaan kuka tahansa voi olla murhaaja. Tosin Paravicini on hauskasti Poirot'n kaltainen heppu.

Dekkariviikko: Rikoksien Lontoo

Oksan hyllyltä -blogissa juhlittiin viikon ajan dekkareita. Ehdin ennen haasteen päättymistä lukea neljä kirjaa ja teemaksi muodostui kuin vahingossa Lontoo, koska huomasin lukupinooni eksyneen useampia kyseiseen kaupunkiin sijoittuvia kirjoja. Pohjoismaiset dekkarit eivät ole makuuni, mutta onneksi dekkarien maailmasta löytyy jokaiselle jotakin, joten tutustutan teidät nyt historialliseen osastoon. Onpa joukkoon eksynyt yksi kulta-ajalta peräisin oleva teoskin.

Tervetuloa siis ensimmäisen maailmansodan, vampyyreiden, herrasmieskomisarion ja varieteeteatterin matkassa Lontoon kaduille! Kuvat on otettu vuosien 2011 ja 2015 reissuilla.

Notting Hillin putiikeista löytyy kaikkea kartoista ja jääkaappimagneeteista 1900-luvun alkupuolen jalkapalloihin.

Jacqueline Winspear - Maisie Dobbs (Maisie Dobbs #1) (2003)
Sisäköstä collegeen Cambridgeen ja Cambridgesta yksityisetsiväksi. Maisie Dobbs on neuvokas ja älykäs nuori nainen, joka pääsee anteliaiden ja ystävällisten työnantajien pienellä avustuksella hyödyntämään älyään ja hankkimaan itsenäisesti elantonsa. Ensimmäinen tapaus tuo mieleen ensimmäisen maailmansodan kauhut ja Maisie joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä konkreettisesti silmästä silmään.

Maisie Dobbsin ongelmat liittyvät vahvasti cozy mystery -dekkarigenreen, eli teos kärsii välillä liiallisesta keveydestä ja kömpelyydestä. Siitä löytyy mm. täysin tarpeettomia yksityiskohtia henkilön käyttämistä kengistä, infodumppauksia tarinan kannalta yhdentekevistä paikoista ja jopa listauksia kadunnimistä ja metroasemista Maisien reitin varrella. Ei näitä onneksi joka välissä ollut, mutta ne kuitenkin vaikuttivat siihen, miten historiallinen ympäristö välittyy lukijalle.

Maisie vaikuttaa henkilönä vähän liian täydelliseltä ja new age -psykologisoinnin tyyppinen tapa ratkaista tapausta todennäköisesti vain pahenee jatkossa, mutta en halua luopua toivosta vielä sarjan ensimmäisen osan jälkeen. Pitkä selostus Maisien menneisyydestä olisi voinut häiritä, mutta se sopi ihan hyvin avausosaan, koska se selittää paljon Maisien motiiveja ja luonnetta. Toivoisin kuitenkin, että tapaukset olisivat jatkossa vähän parempia, parannusta olisi tapahtunut myös konkreettisesti tekstitasolla, että jatkuvia vihjauksia menneisyyteen ei enää olisi kun nyt on tapahtumat selvitetty, ja että Maisien sopivat aavistukset siitä, että jokin on vinossa (yllätys: Maisie on aina oikeassa) sekä kliseiset oppi-isän viisaudet pidettäisiin minimissä.

Highgaten hautausmaan länsipuoli, jonne pääsee vain opastetulla kierroksella.

Barbara Hambly - Those Who Hunt the Night (James Asher #1) (1988) 

Kielitieteen professoria ja entistä vakoojaa James Asheria odottaa eräänä iltana karmaiseva näky kotona, kun vampyyri Simon Ysidro odottaa koomaan vajonneen palvelusväen ja Lydia-vaimon keskellä. Lontoon vampyyreita vainoaa sarjamurhaaja ja Ysidro värvää (tai periaatteessa pakottaa) Asherin selvittämään tapausta. Murhaajan jäljittäminen vie niin Lontoon Highgaten hautausmaalle kuin Pariisin katakombeihinkin.

Dekkarin idea vaikutti sen verran erikoiselta, että oli pakko kokeilla miten se toimii käytännössä (syy, jonka vuoksi ylipäätään tähän törmäsin, oli se että etsin jokin aika sitten Highgatelle sijoittuvaa kirjallisuutta). Toimihan se, ainakin osittain. Kirjailijan historiantutkinto voi toimia sekä romaanin puolesta että vastaan, mutta tässä tapauksessa siitä oli hyötyä. Hambly osaa taitavasti punoa ympäristön ja historialliset yksityiskohdat tarinan sekaan ilman erillisiä infolaatikkomaisia juonen keskeyttäviä luentoja, vaikka missään vaiheessa ei edes käy ilmi, että millä ajanjaksolla nyt liikutaan. Ensin luulin kyseessä olevan viktoriaaninen aikakausi, mutta eihän silloin ollut moottoripyöriä. Tähän muuten liittyy eräs hauska kohtaus, jossa Ysidro pääsee moottoripyörän kyytiin, ja se ilmeisesti miellytti säihkyvistä silmistä päätellen.

Vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen ja sopivalla tavalla pohdiskelevuutta ja vauhdikkuutta yhdistävä, niin Hamblyn kirjoitustyyli petti kirjan. Joka väliin tungetut vertauskuvat alkoivat jo puolivälissä kiristää pollaa. Jotkut lukijat ovat tulkinneet tyylin tarkoituksellisen leikitteleväksi, mutta en itse oikein usko siihen, koska muuten teksti on todella asiallista. Romaanissa on myös jonkin verran toisteisuutta ja jonkinlaista kömpelyyttä sen suhteen, että millaisessa välissä on luontevaa kertoa henkilöiden sisäisistä pohdiskeluista.

No, entäs ne vampyyrit sitten? Kyseisiä olentoja on tulkittu niin monella tavalla vuosisatojen varrella, että on mielenkiintoista törmätä taas uudenlaiseen näkemykseen. Hamblyn vampyyreista pidin kovasti, koska niissä (vai heissä?) näkyy vuosisatojen jättämät pölyiset jäljet. Ihan kuin ne voisivat hajota tomuksi jo pelkästä kättelystä. Hambly on ottanut huomioon, että vampyyrit eivät välttämättä ole mitään kameleontteja, jotka sopeutuvat kuin taikaiskusta jokaisen vuosisadan tapakulttuuriin. Vampyyrien ja ihmisten välinen luonnollinen epäluottamuskin näkyy realistisella tavalla siinä, miten yhteisen päämäärän eteen työskenteleminen ei tee kenestäkään ylimpiä ystävyksiä, vaan lähinnä kumpikin taho ajattelee varuillaan omaa selkänahkaansa. Vaikka Hamblyn vampyyrit siis pystyvät ajattelemaan järkevästi kun tilanne sitä vaatii, niiden tapoihin kuitenkin kuuluu se, että uhria vaanitaan ja tämän kanssa ystävystytään jopa kuukausia ennen h-hetkeä. Toisaalta, yhtäläisyydet vakoojien ja vampyyrien tekojen välillä muistuttaa, että kaikilla on syntinsä, jotka pitää vain hyväksyä. Avuttomuus Asherin tilanteessa välittyy myös hyvin.

Huolimatta tekstin kömpelyydestä jatkan sarjan parissa, koska haluan tavata Hamblyn vampyyrit uudestaan (vaikka harmillisesti yhdelle suosikkihahmoistani käy lopussa vähän huonosti). Tämän ensimmäisen kirjan tapauskin oli viihdyttävä eikä ollenkaan liian ennalta-arvattava. Kokonaisuutena vampyyrien tunkeutuminen dekkarigenreen toimii hyvin, ja lopputulos voisi toimia yhtä hyvin heille, jotka vierastavat kauhua. Pääpaino kirjassa kun on itse tutkinnassa, vaikka kapuloita rattaisiin tuleekin nimenomaan siitä, että tapauksessa on mukana vampyyreita (eli tarina ei toimisi, jos niiden tilalle heittäisi ihmisiä).

Palace Theatre, jossa esitettiin mm. Les Misérables -musikaalia yhdeksäntoista vuotta.

Josephine Tey - Murha lippuluukulla (Komisario Alan Grant #1) (1929)
Suomentaja: Kristiina Drews
Lontoolaisen teatterin ulkopuolella kiemurtelee jono ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä suositun musikaalin viimeisen esityksen. He kuitenkin saavat nähdä jotain ihan muuta, kun eräs jonossa seisova mies murhataan tikarilla.

Aloitan aina välillä uuden dekkari- tai mysteerisarjan, koska kaipaan sitä, että saa seurata useamman kirjan verran henkilöiden kehittymistä. Olen ollut sarjakoukussa ainoastaan Anne Ricen vampyyrikronikoihin, ja nyt metsästän sitä oikeaa dekkareiden joukosta. Alan Grant -sarjassa on vain kuusi teosta, joten tiesin sarjan olevan hyvin nopeasti luettu, jos tykästyisin siihen. Suurimmaksi osaksi niin kävikin, mutta päähenkilö oli hieman omituinen.

Grant jäi nimittäin aika etäiseksi hahmoksi. Ensimmäisessä kirjassa paljastuu, että hänellä on pöytä hienostoravintolassa. Ilmeisesti käytöstavatkin ovat melko hienostuneet ja ehkä jopa peribrittiläisen jäykät. Grantissa on myös ristiriitaisuutta: jotenkin tuntui siltä, että Tey haluaa luoda komisariosta taitavan poliisin malliesimerkin, mutta miehen työskentelystä jää lähinnä kömpelö kuva. Grant mokailee jatkuvasti tekemällä omituisia ja hätäisiä johtopäätöksiä. Murhaajan on pakko olla italialainen (alkuteoksessa käytetään pilkkanimeä "dago"), koska murhatapa vaikuttaa ulkomaalaiselta. Jostain syystä alkumetreillä on aivan selvää, että murhaaja ja uhri tunsivat toisensa, vaikka siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Erityisesti naisten suu paljastaa enemmän kuin silmät (!?).

Naurettavinta koko jutussa oli se, että jos Grant olisi kuulustellut erästä hyvin epäilyttävästi käyttäytyvää henkilöä, olisi juttu ratkennut jo alkumetreillä. Sitten ei tietysti olisi ollut koko kirjaa, mutta ehkä olisi alun perin pitänyt kehittää joku vähän uskottavampi juttu. Herkkäuskoisuuttakaan Grantilta ei puutu, vaan hän jättää vaistonsa huomiotta ja uskoo esimerkiksi erään tapaukseen liittyvän henkilön kertomuksen muitta mutkitta. Eipä olisi kannattanut. Ihan kiva juttuhan se on, että uskoo omiin kykyihinsä, mutta Grantin tapauksessa sillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Oli kuitenkin ihan virkistävää Maisie Dobbsin jälkeen kohdata etsivä, joka on joskus huonolla tuulella ja omiin taitoihin uskomiseenkin tulee ainakin kerran pieni särö.

Murhaajan henkilöllisyys onkin sitten lopulta lukijallekin ihan oikea yllätys, koska Tey onnistuu näppärästi johtamaan harhaan joka käänteessä. Huolimatta itse komisarion puutteista sarja kuitenkin vaikuttaa mukavalta kulta-ajan dekkariviihteeltä, jossa ei hirveästi kuvailla Lontoota, mutta joka on kuitenkin riittävän mukaansatempaava ja kulta-ajalle tyypillisesti kodikas. Päättelin Goodreadsin lukijoiden kommenteista, että muut teokset (erityisesti Ajan tytär) ovat huomattavasti parempia, joten nyt vain reippaasti Grantin uusia seikkailuja kohti! Toivottavasti herra on oppinut siihen mennessä jotain.

St Paulin katedraali, jonne Kitty jää loukkuun murhaajan kanssa.

Kate Griffin - Kitty Peck and the Music Hall Murders (Kitty Peck #1) (2013)
On vuosi 1880 ja Lady Gingerin varieteeteatterista katoaa tanssityttöjä. Seitsemäntoistavuotias ompelijatar Kitty Peck joutuu mukaan vyyhteen, kun Lady Ginger haluaa hänen selvittävän tapausta. Kittylle kehitetään ohjelmanumero, joka takaa hyvän näköyhteyden yleisöön ja näin mahdollisen murhaajan etsimiseen. Tytön ystävä, tulipalossa vahingoittunut Lucca, tulee myös mukaan tutkimuksiin, ja lopulta molempien henki on vaarassa kun totuus alkaa paljastua.

Tämän kanssa kävi päinvastoin kuin Teyn dekkarin kanssa, eli syyllinen ei yllättänyt ollenkaan, ja toisin kuin Hamblyn teksti, Griffinin sujuva kirjoitustyyli veti välittömästi mukaansa. Lopulta olin niin koukussa, että vetelin loppumetreillä melkein puolet kirjasta yhdessä illassa. Sinänsä erikoista, koska jatko-osasta tiesin Kittyn selviävän ja tapahtumien kulku ei sisältänyt ollenkaan yllätyksiä, mutta tarina vain eteni todella mukavasti ja tekstiä luki mielellään. Limehousen slummin hämyisiä ja virtsanhajuisia katuja kuvataan hyvin eläväisesti, ja tapauksen dekadentit juonteet taas estävät sen, ettei kirjassa söpöillä, kuten joskus cozy mystery -genressä on tapana. Kitty on nuoresta iästään huolimatta vahva (menneisyyden tapahtumien vuoksi myös hieman henkisesti kovettunut) ja pystyvä, mutta kyyneleiltäkään ei vältytä. Erittäin lupaava esikoisteos siis, joten luen mielelläni toisenkin osan.

Halloween-haasteen yhteenveto

Emilie Le Masque Rouge -blogista heitti ilmoille haasteen, jossa oli tarkoitus lukea koko lokakuun ajan Halloween-teemaan sopivia kirjoja. Kirjoitin nyt poikkeuksellisesti pelkät miniarviot, mutta ehkä nämä sopivat lyhyen haasteen puitteisiin ihan mukavasti. Kaikkia kategorioita en ehtinyt käymään läpi enkä onnistunut valitsemaan edes hirveän hyviä kirjoja, mutta kiitos kuitenkin mukavasta haasteesta!

NOITIA

Kuka pelkää noitia (1983)- Roald Dahl, 206 s.

Pisteet:  * * *

Poika ja tämän norjalainen isoäiti yrittävät estää noitien juonen muuttaa kaikki maailman lapset hiiriksi. Pidin erityisesti siitä, että Dahlin noidat voivat teeskennellä olevansa tavallisia ihmisiä, esimerkiksi opettajia. Niinhän se menee, että kenestäkään ei ikinä tiedä, mitä tämän sisällä lymyilee. Muuten kirja ei sitten erityisesti säväyttänytkään. Jali ja suklaatehdas on ollut tähänastisista lukemistani Dahleista paras, mutta ei tämä silti ole suosikkilastenkirjailijani. En edes osaa perustella sitä sen kummemmin. Tässä yhteydessä voisin myös tehdä sellaisen paljastuksen, että en voi sietää Quentin Blaken risumaista kuvitusta. Se sopii kyllä Dahlin erikoisiin tarinoihin, mutta ei se minua mitenkään esteettisesti miellytä.

KUMMITUKSIA

Carnacki, the Ghost-Finder (1913) - William Hope Hodgson (luettu läppäriltä Kindlestä)

Pisteet:  * *

Carnacki on paranormaaleja ilmiöitä tutkiva etsivä, englanniksi ns. 'occult detective'. Hodgsonin lähestymistapa on tieteellinen ja muistuttaa sellaisenaan Ghost Hunters -sarjaa ja muita nykypäivän haamututkijoita, mutta tarinoissa on hyvin vähän vaihtelua ja niissä viitataan jatkuvasti asioihin, joita ei selitetä tarkemmin. Tarinat ovat itse asiassa niin kaavamaisia (Carnacki lähtee tutkimaan, rakentaa puolustusjärjestelmän ilmiöitä vastaan ja joko karkottaa ilmestykset tai paljastaa niiden olevan huijausta), että mietin kuoleeko Carnacki (joka on poikkeuksellisen yksiulotteinen henkilö) lopulta tylsyyteen työnsä takia. The House Among the Laurels -tarinassa tunnelma on hetkellisesti jännittävä, mutta siihen se sitten jääkin. Hodgsonin kirjoitustyyli muistuttaa Lovecraftista, ja se ei minun kohdallani ole kyllä mikään kohteliaisuus. Turhauttavan epämääräistä ja latteaa.

HÄMÄHÄKKEJÄ

Taputtavat pikku kätöset (2002) - Dan Rhodes, 320 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Elina Koskelin

Erään saksalaisen museon yläkerrassa asuu vanha mies, joka on ajoittain tekemisissä lääkäri Ernst Fröhlicherin kanssa. Lopulta kaupunkia kuohuttaa ennenkuulumaton rikos. Sen perusteella mitä olen Edward Goreyn kuvitusta nähnyt, Rhodesin kirjassa on samankaltainen tunnelma. Ei ehkä sairasta eikä oikein kauhuakaan, mutta kuitenkin makaaberia. Mustan huumorin kanssa tasapainottelu onnistuu hyvin, joten kirja ei ole ollenkaan mauton, vaan yllättävän kevytsävyinen. Välillä tosin mentiin jo vähän liian syville vesille, joten kevyen tunnelman keskeyttää lähinnä kiusaantuneisuuden tunne. Luulen Rhodesin halunneen sanoa jotain vähän syvällisempää kuolemasta, mutta siihen kirja oli liian repaleinen. Siitä päästäänkin siihen isoimpaan ongelmaan, eli lukuisat henkilöt eivät kytkeytyneet mielestäni tarpeeksi vahvasti pääjuoneen (erityisesti tarina portugalilaisista rakastavaisista vaikutti tarpeettomalta eikä jaksanut kiinnostaa oikeastaan ollenkaan). Kerronta syöksähtelee vähän joka suuntaan ja rikkoo kronologian tehden romaanista turvonneen ja hajanaisen.

VAMPYYREJA

Radleyn perhe (2010) - Matt Haig, 341 s.

Pisteet:  * * * *

Ulkopuolisille Radleyt näyttäytyvät normaalina keskiluokkaisena perheenä. Peter ja Helen kuitenkin taistelevat väljähtyneen avioliittonsa kanssa ja teini-ikäisillä Rowanilla ja Claralla on vaikeuksia sopeutua pikkukaupungin elämään. Peter ja Helen myös salaavat lapsiltaan jotain: he ovat kaikki vampyyreja. Sitten tapahtuu tragedia, joka muuttaa perheen elämän. Verestä tulee intohimon, totuuden, houkutuksen ja jännityksen symboli. Kaiken sen, jota Peter ja Helen ovat yrittäneet tukahduttaa. En ollut hirveän kiinnostunut teinien ongelmista enkä rakkaushöpinöistä, mutta perhe-elämän ja vampirismin yhdistelmä oli erittäin raikas ja mielenkiintoinen. Haig käyttää hienovaraisesti väkivaltaa ja keskittyy lähinnä henkiseen puoleen sekä siihen, mitä vahinkoa jotkut tekevät itselleen. Oli jännää seurata, pääsevätkö Radleyt tasapainoon itsensä kanssa vai jatkavatko he ääripäiden kanssa taistelua. Radleyn perhe onkin lähempänä ihmissuhderomaania kuin kauhua, joten voin suositella tätä myös niille, jotka yleensä pitävät vampyyreja luotaantyöntävinä.

ZOMBEJA

Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat (2006) - Max Brooks, 342 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Helmi Keränen

Brooks käsittelee zombisotaa realistisesti, niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kaikilla ei välttämättä ole niin hyviä selviytymistaitoja kuin toisilla ja suhtautumistapojakin on monia. Valitettavasti toteutus ei ollut niin kiinnostava kuin alkuun olin ajatellut. Brooks käyttää vähän liian paljon tilaa selittääkseen poliittista taustaa, strategioita ja yleisiä maailmanlaajuisia vaikutuksia. Siviilien selviytymistaistelu oli kaikkein mielenkiintoisinta. Kun maailma näyttää olevan tuhoutumassa, edes viimeistä huutoa oleviin turvallisuuslaitteisiin törsäävät julkkikset eivät pysty pelastamaan itseään (kyseinen kappale oli muuten hulvaton). Tässä onkin nyt lähinnä kyse siitä, millaisesta zombikokemuksesta itse pitää. Brooks tarjoaa kivasti jotain uutta, mutta pidän enemmän yksilöiden kamppailusta uudenlaisessa maailmassa (The Walking Dead, Elävien kuolleiden yö). Sukupolvi Z:n haastattelumuoto ei onnistunut pitämään otteessaan, ja henkilötkin olivat aika kliseisiä (varsinkin japanilaiset, huh), joten kulttuurinenkin näkökulma loistaa poissaolollaan. Infodumppaus ja lukemattomat selitykset eivät taas tuntuneet luonnollisilta suullisessa historiassa, puhumattakaan siitä miten zombit vaikuttivat olevan lähinnä taustaelementtejä.

Yövartio - Sarah Waters (2006)

The Night Watch
472 s.

Helen opened her eyes and gazed into the luminous blue of the sky.  Was it crazy, she wondered, to be as grateful as she felt now, for moments like this, in a world that had atomic bombs in it - and concentration camps, and gas chambers?  People were still tearing each other into pieces.  There was still murder, starvation, unrest, in Poland, Palestine, India - God knew where else.  Britain itself was sliding into bankruptcy and decay.  Was it a kind of idiocy or selfishness, to want to be able to give yourself over to trifles: to the parp of the Regent's Park band; to the sun on your face, the prickle of grass beneath your heels, the movement of cloudy beer in your veins, the secret closeness of your lover?  Or were those trifles all you had?  Oughtn't you, precisely, to preserve them?  To make a little crystal drops of them, that you could keep, like charms on a bracelet, to tell against danger when next it came?

Jatketaanpa hiukan kevyemmällä sotakirjallisuudella.  Watersin kirjat eivät ole ikinä olleet minulle mitenkään hirveän mullistavia, mutta niistä on tullut niin sanottuja lohtukirjoja (vaikka tämä onkin vasta kolmas lukemani).  Mikä tahansa aihe, ne saavat oloni tuntemaan turvalliseksi ja pehmoiseksi, kuin olisin lämpimän viltin alla.  Kirjat houkuttelevat ahmimaan ne yhdeltä istumalta.  Ne ovat täydellisiä kesäiseen puistossa istuskeluun mansikoiden kera, tai jos on kiireinen, iltaisin sängyssä loikoiluun (yöpöydällä mahdollisesti teetä ja keksejä) ja tarinaan uppoutumiseen ennen nukahtamista.  Eivät nämä ehkä sitä kaikkein parasta historiallista fiktiota ole (päivänselvää varsinkin nyt, kun luin samaan aikaan Cattonin Valontuojia), mutta silti viihdyttäviä oikeanlaisessa mielentilassa.

Yövartiossa sukelletaan 1940-luvun Lontooseen.  Kirja jakautuu kolmeen osaan vuosilukujen mukaan ja kronologisesti liikutaan sodanjälkeisestä ajasta siihen, kun sodan alkamisesta on kulunut vasta pari vuotta.  Neljän lontoolaisen tarinat liikuttavat kukin omalla tavallaan:  entinen ambulanssinkuljettaja Kay vaeltelee katuja pitkin, Helenillä on salaisuus, Viv tapailee uskollisesti erästä sotilasta ja Duncan pitää huolen herra Mundysta, jolla on Duncaniin yllättävä yhteys.

Henkilöiden keskinäiset suhteet paljastuvat pikku hiljaa, ja kunkin tarinan rauhallinen eteneminen onkin kirjan paras puoli.  Waters on myös malttanut luoda ajankuvaa hienovaraisesti ilman ylimääräisiä infodumppauksia, vaikka lopun kirjaluettelo paljastaakin lähteiden määrän melkoisen suureksi.  Henkilöt tuntuvat sopivan juuri tähän aikakauteen, ja kullakin on omanlaisensa persoonallisuus.  Langat pidetään koko ajan hyvin kasassa, ja viimeisen sivun viimeiset haikeat rivit päättävät kirjan kauniisti.

En odottanut kotirintaman kuvaukselta paljon, koska en ole sellaisia paljon lukenut (en itse asiassa muista tällä hetkellä yhtäkään), mutta Watersin näkemys vaikutti hyvin aidolta ja maanläheiseltä.  Vaikka sota on täydessä käynnissä, on ihmisillä silti yhä arkielämän ongelmia.  Ilmatorjunnan äänet häipyvät lähinnä taustameluksi ja raunioituneet rakennukset ovat jokapäiväinen näky.  Vasta sitten kun pommi osuu omalle kohdalle, se katkaisee normaalin elämän jatkumisen.  Ambulanssinkuljettajat joutuvatkin kohtaamaan järkyttäviä näkyjä, eikä aina edes pommisuojat tarjoa riittävää suojaa.  Kukin joutuu kuitenkin keksimään omanlaisensa selviytymiskeinon, jotta poikkeustilaan ajautuneessa yhteiskunnassa ei tule hulluksi, vaikka sota pääseekin kurkistelemaan ovista ja ikkunoista.

Lätkäisen tälle nyt saman pistemäärän kuin Vieras kartanossa -romaanille, mutta pidin tästä kuitenkin hippusen enemmän.  Silmänkääntäjä taas oli hieman tätä Yövartiota parempi, joten suosittelen kyllä vahvasti senkin lukemista.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (Sodan liepeillä)

Länsirintamalta ei mitään uutta - Erich Maria Remarque (1929)

Im Westen nichts Neues
296 s.

Olen nuori, olen kaksikymmentävuotias, mutta en tunne elämästä muuta kuin epätoivon, kuoleman, hädän ja mitä mielettömimmän typeryyden tässä tuskien alhossa.  Näen kansoja ajettavan toisiaan vastaan ja näen niiden surmaavan toisiaan äänettöminä, tietämättöminä, mielettöminä, kuuliaisina, syyttöminä.  Näen maailman viisaimpien aivojen keksivän aseita ja sanoja, jotta sota voitaisiin tehdä yhä mutkikkaammaksi ja pitkäaikaisemmaksi.  Ja minun laillani näkee sodan mielettömyyden minun ikäpolveni rintaman sekä tällä että tuolla puolen, koko maailmassa - kokee sen minun kanssani.  Mitä tekevät isämme, kun kerran nousemme ja astumme heidän eteensä ja vaadimme heitä tilille?  Mitä he odottavat meiltä, kun tulee aika, jolloin ei ole sotaa?  Vuosikaudet on ainoana työnämme ollut surmaaminen;  se oli ensimmäinen tekomme tässä elämässä.  Meidän tietomme elämästä rajoittuu kuolemaan.  Mitä tapahtuu tämä jälkeen ja miten meidän käy? 

Kaipasin Andriessenin kuvateoksessa enemmän kuvauksia itse rintamaoloista joukkojen strategisen liikuttamisen ja paikannimilistausten sijaan, ja muistinkin sitten pitäneeni Remarquen teokseen pohjautuvasta Milestonen elokuvasta erittäin paljon.  Sen loppu on itkettävän kaunis ja sanomaltaan aina ajankohtainen.  Enkä joutunut todellakaan pettymään kirjankaan suhteen, koska tässä tapauksessa kirja ja elokuva ovat hyvin lähellä toisiaan, vaikka Remarquen tarkoitus ei ollutkaan omien sanojensa mukaan ajaa pasifista ideologiaa vaan ainoastaan kertoa erään sukupolven tarina.

Jos tästä tarinasta haluaa etsiä selkeää juonta, joutuu hämmennyksiin.  Kirja on muistomerkki ensimmäisen maailmansodan sotilaille, jotka joutuivat kokemaan uudenlaisen sodankäynnin hirvittävyyden.  Uudet aseet takasivat sen, että vihollisia saatiin hävitettyä massoittain.  Fyysinen ja psyykkinen kärsimys oli sanoinkuvaamatonta.  Silti tuntuu siltä, että tämä on vain pieni läpileikkaus sodan hirvittävyyteen.  Varmaa on myös se, että se joka ei itse ole ollut sodassa ei tule koskaan ymmärtämään monia vuosia mutaisia taistelukenttiä, masentavia juoksuhautoja ja kuolevia tovereita.

On syytä luottaa kirjan uskottavuuteen, koska Remarque itse oli ensimmäisen maailmansodan veteraani.  Remarque kutsuttiin Wikipedian mukaan palvelukseen vain 18-vuotiaana, niin kuin moni muukin nuori alokas, ja haavoittui 31. heinäkuuta 1917.  Miehellä kävi tuuri, koska tämä sai viettää loppusodan saksalaisessa sotasairaalassa.  Natsivallan alussa Remarquen teokset kuitenkin kiellettiin ja niitä poltettiin julkisesti, mikä sai tämän muuttamaan Sveitsiin.  Ahdistelu ja pilkka kuitenkin jatkui, ja natsit väittivät jopa, ettei Remarque ollut viettänyt päivääkään rintamalla ja että tämä polveutui Ranskan juutalaisista.  Remarquen Saksan kansalaisuus kumottiin vuonna 1938.  Seuraavana vuonna tämä lähti vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1947 molemmille myönnettiin maan kansalaisuus.  Remarquen Saksaan jääneelle siskolle ei käynyt yhtä hyvin:  vuonna 1943 tämä mestattiin "moraalin heikentämisestä" eli lausunnosta siitä, miten sota oli jo hävitty.

Miksi tämä pitkähkö tiivistys kirjailijan elämästä?  Se osoittaa konkreettisesti sen, miten sodasta selviytyminen ei takaa ongelmien väistymistä ja helpottuneen seesteistä loppuelämää.  Remarque päätyi suhteisiin kuuluisien näyttelijättärien kanssa ja nai Paulette Goddardin (jonka ensimmäinen kunnon elokuvarooli oli Chaplinin Modern Timesissa [1936]), mutta voi vain kuvitella miten sodan läpikäyminen vaikutti Remarquen elämän taustalla.  Tämä ei myöskään nähnyt ihmisten ottavan oppia menneisyydestä, vaan maailma ajautui uuteen sotaan.

Remarquen kirjassa sota kylvää tuhoa ja nuoria miehiä kuolee kovaa vauhtia sekä rintamalla että sotasairaaloissa, joiden sängyissä on jatkuvasti uusia kasvoja.  Rintamalla sotilaat ovat turtuneita, koska tunteiden kuormittavuuteen ei ole varaa, muuten ei pysy skarppina.  He eivät pysty näkemään muuta kuin vihollisuuden:  pakko tappaa ennen kuin tulee tapetuksi.  Sodan loppuvaiheessa kuolee ihan liian moni alokas riittämättömän koulutuksen vuoksi.  Propaganda hokee jatkuvasti miten viholliset ovat lähestulkoon itse Saatanan kätyreitä.  Todellisuudessa vihollisten joukossa on ihan yhtä lailla pelokkaita nuoria, jotka laskevat alleen pelkän tulituksen äänen kuulemisesta ja jotka tulevat hulluiksi juoksuhaudoissa.

Remarquen tyyli kirjoittaa on vahva, ja alun lainaus onkin vain yksi monista hienoista kohdista.  Pitää tosin tässä vielä muistuttaa siitä, että kirja ei välttämättä sovellu heikkohermoisille.  Suosittelen kyllä kaikkia lukemaan tämän, mutta itselläkin tuli vähän huono olo lukiessani sotilaasta, joka ryömi viimeisillään voimillaan sidontapaikalle suolten roikkuessa ulkona.  Tärkeä kirja joka tapauksessa, näitä asioita ei sovi unohtaa.

Remarque kuvaa hyvin myös päähenkilö Paulin sopeutumisvaikeuksia, kun tämä matkustaa kotiin lomalle.  Ihmisten suhtautumistavat ovat hyvin erilaisia, mutta kukaan ei tunnu silti ymmärtävän rintamaoloja, koska nämä eivät ole siellä olleet.  Mikään määrä myötätunnon ilmauksia tai lausuntoja sodankäynnin ylevyydestä ei saa kuolleiden ystävien kasvoja pois mielestä.  Nuorten poikien värvääjät uskoivat tekevänsä oikein, mutta pojat eivät ehtineet kunnolla edes aloittaa elämäänsä kun heidät jo vietiin kuoleman keskelle.  Toisaalta on hyvä muistaa, että tämä on romaani ja kaikki sotilaat eivät luultavasti kokeneet sotaa samalla tavoin.  Remarquen teos on kuitenkin hyvä herättelijä, joka antaa äänen eräälle sukupolvelle.

Jokin aika sitten mainitsin eräässä yhteydessä siitä, että itken harvoin kirjoja lukiessa eikä mieleen muistunut kuin pari esimerkkiä.  No, tässä tulee kolmas.  Pidättelen kyyneleitä jopa tätä kirjoittaessani, joten kirjan viimeiset rivitkin saivat oikean myrskyn aikaiseksi.  Luin tämän jo päiviä sitten, mutta venytin arvion kirjoittamista, koska yksinkertaisesti pelkäsin ahdistavaan maailmaan palaamista.  Sotaa ei voi käsittää, mutta aina kuitenkin voi yrittää vaikka kuinka tekisi pahaa.  Remarquen sanoin:  "Paljon täytyy olla valhetta ja arvotonta, kun ei vuosituhansien kulttuuri ole voinut estää edes näiden verivirtojen vuodattamista, näiden satojentuhansien tuskan tyyssijojen olemassaoloa".

Loppusanat kertovat siitä, ettei yksittäisen ihmisen hengellä ole väliä sodankäynnissä.  Niin, vai onko sillä sittenkin?

* * * *

Suomentaja:  Armas Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (I maailmansota)

Pessi ja Illusia - Yrjö Kokko (1944)

231 s.

- Sinä osaat sitten olla kaunis tuollaisena, virkkoi äkkiä Illusia.

- Millaisena? kysyi Pessi.

- Kun sinä hymyilet tai naurat, silloin kun sinä näytät minulle kukkien ja perhosten kauneutta, mutta sellaisena sinä et ole kaunis, kun kerrot tuollaisia kertomuksia kuin tuosta neiti Cuscutasta.

- Mutta se kertomus on totta, sanoi Pessi.

- Mutta onhan totta, että kukatkin ovat kauniita, että auringon paiste on lämmintä, että linnut laulavat suloisesti.

- On, on, myönsi Pessi.

- Kun molemmat ovat totta, niin valitkaamme me se totuus, joka tekee meidät molemmat kauniiksi.

- Nyt sinä saat sitten nähdä itsesi veden kalvosta, sanoi Illusia tarttuen Pessiä käteen.  Pessikin nousi seisomaan, mutta esteli, ja Illusian täytyi suorastaan vetää häntä mukanaan.  - Sinun pitää oppia tuntemaan mikä ero sinun kasvoillasi on, kun ajattelet ikäviä asioita ja murjotat ja silloin kun sinä hymyilet.

Kirjan alussa (oletettavasti, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan) Kokko ja tämän tytär keskustelevat keijukaisista.  Kokko ehdottaa, että ihmisten elämässä keijukaiset tuovat kauneutta ja rikkautta.  Lauseen voisi tulkita vaikka siten, että elämässä on hyvä nähdä kauneutta ja taikaa, vaikka se usein onkin pientä ja näkymätöntä.  Tähän ajatukseen kietoutuu kertomuksen taika.  Illusia-keiju laskeutuu maan päälle kotoaan sateenkaarelta ja tapaa Pessi-peikon.  Ristilukki katkaisee Illusian siivet, eikä tämä voi siten palata kotiin.  Illusia ja Pessi aloittavat opettavaisen matkansa luonnon helmassa, ja kasvavat siinä samalla henkisesti.

Illusia on aluksi kuin viaton lapsi, joka tahtoo nähdä kaikessa hyvää eikä ymmärrä pahantahtoisuutta.  Siivettömänä tältä kuoriutuu pois yltiöoptimismi, kun ajan kuluessa luonnon raadollisemmat puolet näyttäytyvät, ja kun hengissä pysymisen eteen pitää tehdä työtä.  Pessin itsesuojeluvaisto puolestaan on terveellistä, mutta Illusian optimismi ja utelias suhtautuminen luontoon vaikuttavat siihen, miten Pessikin oppii nauttimaan elämästä vähän enemmän ainaisen pessimismin sijaan.  Molemmat siis oppivat toisiltaan paljon, ja jonkinlainen muutos on väistämätön.

Pessin ja Illusian tarinan rinnalla kulkee monta pienempää kertomusta erilaisista kasveista ja eläimistä.  Luontokappaleiden antropomorfisointi eli inhimillistäminen ei häirinnyt ollenkaan, koska se yksinkertaisesti toimi sellaisenaan ja antoi monesti ajattelemisen aihetta.  Kirjan sivuilta löytyy monia ihmistyyppejä ja luonteenpiirteitä.  Jotkut kohdat olivat hauskoja, kuten eräs lause sepelkyyhkysille omistetusta luvusta:  "- -  upeimmat urheilijasepelkyyhkysetkin olivat henkiseltä tasoltaan kaksi viikkoa haudotun munan asteella".  Jotkut taas olivat oivaltavia, kuten Kokon selitys sille, miksi käet munivat toisten lintujen pesiin.  Neiti Käki -parka, taisit valita väärän puolison.  Jotkut ominaisuudet olivat hyvinkin tuttuja:  "Cuculus kukkui kaikkialla.  Hän lupasi hopehia tanhuville ja kultia kujille.  Hän kyllä tiesi, ettei voisi pitää lupauksiaan, mutta siitä hän ei välittänyt.  Saattoihan aina luvata.  Eihän kaikkia lupauksia tarvinnut pitää, kunhan vain keinoilla milla hyvänsä sai kannattajia".

Naiskäsitys on ajoittain hieman kyseenalaista:  "Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia!  Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi!" ja "Rouva Leppälinnulla näytti olevan huumorintajua, ja se on hyvin harvinainen lahja naisilla".  Mietin onko tässä nyt kyse siitä, että julkaisuajankohtana naiset kuviteltiin lähinnä hellan ääreen harjoittamaan vaatimattomana luterilaista työmoraalia, vai kuuluivatko nämä piirteet vain tiettyjen eläinten luonteenpiirteisiin, ja siten vain kirjan sivuille eikä Kokon mielipiteisiin.  En ole vieläkään osannut päättää, mutta kokonaiskuvaa koko kirjasta se ei kuitenkaan vedä liikaa pakkasen puolelle.  Annan siis asian olla tällä kertaa.

Tämä ei nimittäin tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että kirja on yksinkertaisesti kaunis.  Kokko kirjoittaa lumoavalla otteella, eivätkä luontokuvaukset ehkä juuri tästä syystä vaikuttaneet ollenkaan pitkäpiimäisiltä, vaikka luinkin alkuperäisen lyhentämättömän version.  Tarinaa tukevat vanhat valokuvat, jotka ovat Kokon itsensä ottamia (erään lyhennetyn version kuvitusta voi käydä kurkkaamassa ainakin Annan blogista).  Valokuvat tosin ovat aika tavanomaisia, ja voisin kuvitella lukevani kirjan ilmankin niitä.  Nautin joka tapauksessa siitä, miten kunnioitus luontoa kohtaan on hallitsevaa, ja rivien välistä olin löytävinäni myös jonkinlaista kritiikkiä ihmisten toimintaa kohtaan.  Tarinassa on juuri sellaista taianomaisuutta ja tietynlaista monitasoista älykkyyttä, jota etsin lastenkirjoista.  Ihmisten raadollisuus ja luonnon hyväksikäyttö tulee ilmi monesti aika surullisellakin tavalla, mutta luonnosta voi silti löytää aina toivoa.

Kokko aloitti omien sanojensa mukaan Pessin ja Illusian kirjoittamisen rintamalla, pimeässä ja ahtaassa korsussa.  Kirjoittamisen päätyttyä Kokko tunsi olonsa samanlaiseksi kuin minäkin:  "Oli kuin olisin kadottanut kaksi hyvää ja uskollista ystävää, jotka olivat olleet mukanani niin monessa kovassa koettelemuksessa".

* * * * *

Osallistuu haasteisiin:  Lastenkirjat ja Ihminen sodassa (II maailmansota)

Ensimmäinen maailmansota valokuvina - J. H. J. Andriessen (2005)

World War I in Photographs
600 s.

Kirjan kirjoittaja on yrittänyt antaa tässä kirjassa paikan uudesta lähdemateriaalista nouseville uusille näkemyksille ja hylätä 1900-luvun aikana syntyneet myytit.

    Hän korostaa, että nämä ajoittain poikkeavat näkemykset tapahtumista ensimmäisen maailmansodan aikana ja eri hallitusten rooleista siinä eivät millään tavalla kyseenalaista rintamalla olleiden sotilaiden uhrauksia, intoa ja urheutta kansallisuudesta riippumatta.  Pikemminkin päinvastoin, "suuren sodan" sotilaat suorittivat usein vaikeasti kuviteltavia sankaruuden, rohkeuden, itseuhrauksen, sinnikkyyden ja toveruuden tekoja, joita meidän on mahdoton käsittää 2000-luvulla.

Ihminen sodassa -lukuhaasteen myötä päätin vihdoin tutustua lähemmin ensimmäiseen maailmansotaan, joka on Venäjän vallankumousta lukuunottamatta jäänyt hämäräksi alueeksi.  En voi väittää vieläkään tuntevani tapahtumaketjujen pääpiirteitä kunnolla, mutta jonkinlaista eroa osaan nyt kuitenkin tehdä ensimmäisen ja toisen maailmansodan välille.

Ranskalaisten viinivarasto

Tekstin lukemista vaikeutti suomennoksen lukuisten kirjoitusvirheiden ja anglismien lisäksi se, että siinä keskityttiin varsinkin keskivaiheilla lähinnä joukkojen liikkumiseen rintamilla.  Valtava kasa päivämääriä ja paikannimiä tekevät sotahistoriasta sekä puuduttavaa että kasvotonta.  Odotukseni olivat täysin erilaiset, koska olisin halunnut tietää lisää kuvissa näkyvistä asioista, kuten uudenlaisista aseista ja muista taisteluun liittyvistä asioista (tekstissä mainitaan vain lyhyesti sinappikaasu), rintaman todellisuudesta (ehkä jopa itse sotilaiden kertomana) sekä yleisesti niistä käytännön asioista joita sotaan liittyi.  Valokuvien kokoelma olikin sitten paljon ansiokkaampi, vaikka niissäkin on vähän toistoa samantapaisten laiva- ja asekuvien muodossa.

Koira muonittajana

Joitain mielenkiintoisia tiedonmurusia onnistuin kuitenkin poimimaan, joista varmasti aion lukea joskus lisää joistain enemmän kulttuurihistoriallisemmista lähteistä.

Kymmenet tuhannet miehet jäivät hautaamatta.  Valokuvat kuolleista sotilaista ja hevosista olivat kammottavia ja surullisia, olo jäi niistä aika lohduttomaksi.  Kuljetuksia ja miehiä jäi jatkuvasti jumiin tai hukkui ja tukehtui liejuisilla taistelukentillä, talviaikaan sotilaita paleltui kuoliaaksi juoksuhaudoissa ja monet kuolivat ensiavun tai hoidon puutteeseen.  Taistelukentät näyttivät karuilta maailmanlopun maisemilta ja kokonaiset kylät raunioituivat pelkiksi kivikasoiksi.  Tykkitulen tuoksinassa tuli esiin "hautausmaiden" ruumiita, jotka silpoutuivat ja hautautuivat uudelleen.  Ei-kenenkään-maalta päiväkausia kantautuneet avunhuudot hiljenivät lopulta.

Punaisen ristin sairaanhoitaja antaa juotavaa haavoittuneelle

Intialaisjoukot taistelivat brittiläisen imperiumin puolesta, ranskalaiset käyttivät vietnamilaisia ja senegalilaisia ja Yhdysvaltojen puolesta taisteli myös afroamerikkalaisia.  Joitakin siirtomaajoukkoja pelättiin aggressiisivuutensa vuoksi.

Jäin myös miettimään sitä, keitä valokuvaajat olivat ja mitä he ajattelivat taistelukentillä työskentelemisestä.  Palkattiinko heidät varta vasten tähän tehtävään?  Joihinkin valokuviin vangittujen miesten kasvojen ilmeet ovat joka tapauksessa aavemaisia, eikä pelkästään sen takia, että hyvin harva heistä selvisi kotiin asti.

Silloin kun panssarivaunuissa ei ollut vielä radiopuhelimia

Tähän loppuun haluaisin vielä jakaa sivulta 168 löytyvän runon, jonka kirjoitti kanadalainen sotilaslääkäri John McCrae kuolleen ystävänsä muistoksi.  Tämä löydettiin miljoonien unikkojen keskeltä 2. toukokuuta 1915.

In Flanders Fields

In Flanders Fields the poppies blow
Between the crosses row on row
That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
scare heard amid the guns below

We are the dead, short days ago
we lived, felt dawn.  Saw sunset glow,
loved and were loved, and now we lie
In Flanders Fields

Take up our quarrel with the foe
To you from failing hands we throw
the torch.  Be yours to hold it high
If ye break faith with us who die
we shall not sleep, though poppies grow
In Flanders Field.

* * *

Suomentaja:  Marko Niemi
Sisällön asiatarkistus:  Jarmo Laine
Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (I maailmansota)

Maus - selviytyjän tarina, Vol. 1-2 - Art Spiegelman (1986)

The Complete Maus:
A Survivor's Tale
296 s.

Poika, joka työskentelee sarjakuvapiirtäjänä.  Isä, joka on kokenut sotarintaman, sotavankeuden ja Auschwitzin.  Isä, joka kertoo tarinansa, vaikka ei usko kenenkään olevan siitä kiinnostunut.  Poika, joka piirtää isänsä kokemuksista sarjakuvan Maus, jossa natsit ovat kissoja ja juutalaiset hiiriä.  Saalistajat ja tuholaiset.

Maus on piirrostyyliltään hillitty sarjakuva, jossa yksinkertainen kuvitus tekee palveluksen tarinalle, joka ei tarvitse mitään ylimääräistä väriloistoa vaan pääsee esiin hillittyjen viivojen takaa.  Teos on yhtä paljon muistelma kuin sarjakuva.  Ensimmäinen osa kertoo siitä, miten kaikki alkoi.  Vladekin nuoruus, naimisiinmeno ja saksalaisten tiukentuva kuristusote Puolaan.  Juutalaisten omaisuutta takavarikoidaan ja heidät viedään ghettoon.  Lopulta jokaisen täytyy huolehtia itsestään etsimällä yhä jatkuvasti piilopaikkoja, joita harvat ystävälliset sielut tarjoavat.  Toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa loppui, eli Vladekille ja tämän vaimolle Anjalle aukeavat epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen Auschwitzin keskitysleirin julmat portit.

Sarjakuvassa on kauttaaltaan harmaan sävyjä, ei vain visuaalisesti.  Isän reistaileva terveys, riidat uuden vaimon kanssa ja temppuileva käytös tekevät isän ja pojan suhteesta vaikean, mutta Art haluaa kuitenkin ymmärtää isäänsä ja miten sota tähän vaikutti.  Isää ei glorifioida, vaan hänet esitetään todenmukaisesti hieman hankalana ihmisenä, joka silloin tällöin käyttäytyy melko käsittämättömästi, mutta johon sota ja esikoispojan kuolema sota-aikana sekä ensimmäisen vaimon itsemurha ovat selvästi vaikuttaneet.  Kukaan ei ole täydellinen, eivät edes keskitysleireillä olleet.  Kokemukset eivät koskaan unohdu, ja ihmisiin todennäköisesti suhtautuu vähän eri tavalla kuin ennen, mutta leiriltä selviytyminen (tai sinne joutuminen) ei tee kenestäkään automaattisesti läpeensä hyvää ihmistä.

Eläinten antropomorfisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta tässä tapauksessa poikkeuksellisesti pidin siitä.  Eri "puolille" kuuluvat erottaa helposti, kun joissain lukemissani sarjakuvissa henkilöiden tunnistettavuus on hankalaa.  Eläinhahmojen avulla sarjakuva myös onnistuu kertomaan allegorista tarinaa siitä, mitä on olla ihminen, ja miten ihmiset joskus käyttäytyvät kuin eläimet (eivätkä ainoastaan natsit, vaan myös epätoivoiset keskitysleirivangit sekä tavalliset siviilit).  Henkilökohtaiset kokemukset tuovat sodan lähelle, ja tapahtuneita asioita voi yrittää ymmärtää vähän paremmin kun sorretuilla on kasvot ja omanlainen tarina kerrottavanaan.  Isoja persoonattomia lukuja on vaikea hahmottaa, mutta Mausin omaperäinen lähestymistapa kertoo niin erään selviytyjän tarinan kuin erään pojan suhteesta isäänsä.  Selviytyä voi, mutta unohtaminen on mahdotonta.

Maus saa kunnian olla elämäni ensimmäinen sarjakuva, jonka haluaisin ostaa omaksi ja lukea aina uudelleen ja uudelleen.  Suosittelen lämpimästi myös sarjakuvia vieroksuville.  Itse asiassa, haluaisin kaikkien lukevan tämän.  Keskitysleireistä on paljon materiaalia, mutta Mausin koskettavuus on jotain aivan muuta.  Pala kurkussa tuli erittäin tutuksi tätä lukiessa.

* * * * *

Osallistuu haasteisiin:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Puola) ja Ihminen sodassa (II maailmansota)

Maailmojen sota - H. G. Wells (1897)

The War of the Worlds
224 s.

No one would have believed, in the last years of the nineteenth century, that this world was being watched keenly and closely by intelligences greater than man's and yet as mortal as his own; that as men busied themselves about their various concerns they were scrutinized and studied, perhaps almost as narrowly as a man with a microscope might scrutinize the transient creatures that swarm and multiply in a drop of water.  With infinite complacency men went to and fro over this globe about their little affairs, serene in their assurance of their empire over matter.

Yleensä uudemmissa katastrofielokuvissa tuhoutuva kohde on New York, mutta 1800-luvun lopulla Lontoo on maailman keskipiste.  Miljöö oli ehdottomasti tällaisenaan kiinnostavampi, vaikka yleensä nurisenkin siitä, miten katastrofielokuvat yleensä antavat sellaisen kuvan, ettei maailmassa muuta olekaan kuin se rakas suurkaupunki.  Ehkä tässä oli nyt mukana jotain uutuudenviehätystä, mutta mielenkiintoinen osien vaihto joka tapauksessa.  Iso-Britannian keskeisyys antaa aihetta imperalismin käsittelylle, mutta tässä tapauksessa tietenkin maiden välisestä siirtomaavallasta on siirrytty planeettojen väliseen.  Ehkä imperialismista kehittynyt vallan tunne saa hallituksen arvioimaan voimansa väärin, ja aliarvioimaan marsilaiset?  Wells haastoi rohkeasti aikalaisensa pohtimaan imperialismin merkitystä ja perusajatusta.

Tarinahan on periaatteessa ulkokohtaisesti aika selkeä ja yksinkertainen:  Marsista lähetetään kapseleita Maahan, ja sieltä kömpivät marsilaiset alkavat kylvämään tuhoa siirtyen yhä lähemmäksi Lontoota.  Nimetön kertoja raportoi tapahtumista, omasta selviytymistaistelustaan ja siihen liittyvistä ajatuksistaan sekä veljensä pakomatkasta, josta kertoja oli kuullut myöhemmin.  Aika alussa siis paljastetaan, että ainakin kertoja ja tämän veli selviytyvät, mutta jännitystä tulee siitä, löytääkö kertoja vielä vaimonsa ja miten maapallolle lopulta käy.

Tilanteen kehittyminen epätietoisuudesta, epäuskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä paniikkiin sekä sekasortoon on uskottavasti kerrottu.  Ihmiset muuttuvat kaaoksessa ja yrittävät pääasiassa huolehtia vain itsestään.  Maailmanlopun tunnelmissa lait eivät enää päde, ja heikoimmat valitettavasti jäävät jalkoihin. Kaikilla on myös erilaiset tavat toimia poikkeuksellisessa tilanteessa, ja Wells onkin ansiokkaasti käyttänyt tätä hyväkseen kertojan törmätessä aina välillä muihin eloonjääneisiin.  Kun marsilaiset sekoittavat pakkaa ja yhteiskunnalliset rakenteet muuttuvat, kaikki ovat samalla viivalla huolimatta syntyperästä, joten ihmisten yksilölliset luonteenpiirteet pääsevät selkeämmin esille.

Toisin kuin esimerkiksi Jules Vernen tapauksessa, Wellsin tarinat ovat oikeasti jännittäviä.  Ne pitävät otteessaan viimeiselle sivulle asti, ja ylenmääräinen tiedehöpötys (ainakin uudempiin lukemiini sci-fi -teoksiin verrattuna) sekä epäolennaiset yksityiskohdat on jätetty pois tehden romaaneista silti mielenkiintoisia ideoiltaan ja teorioiltaan.  Tiede on myös tällaiselle luonnontieteitä vieroksuvalle humanistille ymmärrettävää.  Wellsin kirjoitustyyli on yksinkertaista mutta otteessaan pitävää.  Lontoo tuntuu realistiselta, vaikka sitä ei paljon kuvatakaan paikannimien luetteloimisen lisäksi, vaan 1800-luvun urbaani elämä jää katastrofin taustalle.  Tyyli on reportterimaista, mutta ei kuivakkaa, vaan tapahtumat tuntuvat todellisilta ja täysin mahdollisilta.  Ohut kirja, mutta antaa silti aihetta loputtomiin tulkintoihin monenlaisista näkökulmista, eikä teosta siis kannata todellakaan väheksyä sen iän tai tutun tarinan vuoksi.

* * * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja Ihminen sodassa (Kuvitteelliset sodat)

Pohjanmaan helmi: romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta - J. O. Åberg (1878)

Österbottens perla
149 s.

Pienillä kivillä, joita oli tiheässä pitkin Alajärven-joen itäistä rantaa, hyppeli nuori tyttö, paljain jaloin ja kauloin.  Hänen soikeanpyöreiden kasvojensa ympäri, joiden suurissa sinervissä silmissä saattoi lukea ainoastaan lapsellista viattomuutta ja jonka suu oli paisuva, kuin kypsä rypäle, valuivat vaaleat hivukset irtonaisina aina vyötäisiin asti.  Kevyt puku peitti hänen solakkaa vartaloansa eikä ulettunut alemma, kuin että pienet jalkansa ja nilkkaluunsa jäivät näkyviin.  - -  Pohjanmaan helmi, siksi häntä yleisesti nimitettiin, antoikin syytä nimelleen, jolla ei ainoastaan tarkoitettu ruumiin vaan myöskin sielun kauneutta.  Vaan Ilma, se oli tuon kauniin helmen nimi, ei tiennyt kauneudestaan.

Kirjastokäyntini ovat aina suunnitelmallisia:  kuljen ympäriinsä paperilappu kädessä, lainaan kirjat ja lähden pois.  1800-luvun haaste on kuitenkin loppumaisillaan, ja halusin jonkun mahdollisimman lyhyen ja kevyen loppukirilukemisekseni.  Tämä pieni historiallinen romaani sitten tupsahti onnellisesti lattialle etsiessäni erästä toista kirjaa, ja päätin napata läpyskän mukaan.

Nimensä mukaisesti sotaan - tässä tapauksessa Suomen sotaan - suhtaudutaan romanttisesti.  Pohjanmaan lakeuksien jylhä luonto ja asukkaiden elo häiriintyy, kun venäläinen kasakkajoukkio lähestyy.  Sen johtaja, katteini Margunoff, haluaa Ilman omakseen.  Aiemmin Margunoff yritti viedä tytön, mutta tämän nyt edesmennyt isä vastusti ja talonpojat polttivat lopulta katteinin kartanon.  Nyt katteini on kostoretkellä ja haluaa Ilman joko elävänä tai kuolleena.

Margunoff ja muut venäläiset kuvataan irstaina ja susimaisina, joka on ihan luonnollinen asenne kun hyökkääjiä pelätään.  Tänä päivänä vastakkainasettelu meihin ja teihin on lähinnä huvittavaa, varsinkin kun Suomen ja Venäjän välillä ei ole enää sotaa.  Åbergin mukaan iso paha susi tulee ja yrittää viedä Suomen mennessään.  Ajatus lähinnä haukotuttaa, mutta pienoisromaani osoittautui silti ihan sympaattiseksi kaikessa "romantillisuudessaan".

Pyörtyilevien naisten kuvaus on kliseistä ja yksiulotteista, puhumattakaan tarinan konnasta Margunoffista.  Yllätyin kuitenkin siitä, että Åberg muistuttaa venäläisten olleen aivan yhtä urhoollisia kuin suomalaistenkin, vaikka luonne ei ollutkaan niitä parhaimpia.  Toisaalta, venäläisten viinansietokykyä ihaillaan, koska he eivät ikinä ole pahansuopia humalassa.  Tässä vaiheessa en jaksanut ottaa tarinaa ihan niin vakavasti, vaan olin mukana pieni pilke silmäkulmassa.  Vanhanaikaiset ilmauksetkin ihastuttivat, joista tosin saa kiittää suomentajaa.  Kasakka Kotschoffsky tuo pientä ristiriitaa siihen, millaisina venäläiset mielletään, koska Margunoffin vihollinen ei selvästikään ole paha ihminen.

Vaikka Ruotsin itäinen osa liitettiinkin Suomen sodan seurauksena Venäjään, eli laajemmassa mittakaavassa iso paha susi voitti, pienten ihmisten kohtalo Åbergin romaanissa saa kuitenkin hymyn huulille.  Sodista huolimatta ihmisille tapahtuu myös hyviä asioita, ja monet elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

* * *

Suomentaja:  J. G. Hagfors
Osallistuu haasteisiin:  1800-luvun kirjat ja Ihminen sodassa (Kaukaiset sodat)

Sofien valinta - William Styron (1976)

Sophie's Choice
632 s.

Lähestyessäni nyt ulko-ovea näin heidät molemmat painautuneina tiukasti toisiaan vasten yhtenä ainoana hämäränä ääriviivana vasten vaaleanpunaista käytävää, johon katossa killuva, miltei kokonaan ympäriinsä lenteleviin yöperhosiin peittynyt neljänkymmenen watin lamppu levitti kalvasta valohämyään.  Näkymää hallitsi pituutensa ja voimasta ansiosta Nathan, leveäharteinen voimanpesä, komeutensa kruununa yhtä mustanpuhuva hiuskuontalo kuin jollain siouxilla.  - -  Hän piteli Sofieta tiukasti kiinni käsivarresta, ja Sofie kyyristeli hänen hyökkäyksensä edessä kuin myrskyn tuiverruksessa värähtelevä ruusunnuppu.

Puolalaissyntyinen Sofie joutuu tekemään keskitysleirillä vaikean valinnan, joka varjostaa tämän koko myöhempää elämää.  Stingo, nuori kirjailijanalku Yhdysvaltain syvästä etelästä, joutuu kesällä 1947 keskelle Sofien ja juutalaisen Nathanin myrskyistä suhdetta muutettuaan New Yorkin juutalaisyhteisön keskelle Brooklyniin.  Lopulta Sofien valinta vaikuttaa kaikkien kolmen kohtaloon.

Joskus tulee vastaan kirjoja, jotka muistuttavat miten taannoinen päätökseni opetella jättämään kirja kesken jos siltä tuntuu oli tosiaankin hyvä.  Sinä aikana kun yrittää tarpoa huonon kirjan lävitse, jää monta elämystä kokematta.  Varsinkin tällaisen tiiliskiven ollessa kyseessä.  Tarina olisi periaatteessa ollut todella hyvä, mutta toteutus ei toimi ollenkaan.  Styronin proosa hukkuu täysin polveilevan juonen alle.  Aivan liian montaa teemaa yritetään käsitellä samaan aikaan, onnistumatta kuitenkaan yhdistää niitä.

Materiaalia olisi usean romaanin verran:  juutalaisvastaisuus, syvän etelän rasismi ja orjuus, holokausti, mielisairaus, riippuvaisuus, syyllisyys, seksuaalisuus (joka yritetään kytkeä jokaiseen teemaan niin ettei siinä ole enää mitään järkeä) jne.  Nyt tuntui siltä, että Styronilla oli monta hyvää ideaa ja päätti heittää ne kaikki samaan kasaan.  Loppujen lopuksi Sofien tekemän valinnan paljastuminen ei enää jaksanut kiinnostaa, mikä kenties kertoo enemmän kuin mikään muu.  Mitä henkilöihin tulee, Nathan oli oikeastaan ainoa mielenkiintoinen, ja olisin tavallaan toivonut että tälle olisi annettu tilaa jossain vähemmän tukahduttavassa ja rönsyilevässä tarinassa.

*

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (New York)