Peer Gynt - Henrik Ibsen (1866)

128 s.

Dovren-ukko
Mun sunnuntaihäntäni sulholle vyötä.
Peer Gynt
Pysy irti!  En narriksi teille mä heity!
Dovren-ukko
Älä tytärtäni tuumi, jos ei peräs peity.
Peer Gynt
Tehdä ihminen elukaksi!
Dovren-ukko
Isket harhaan;
sinut teen vain sulhoksi soveliaaksi.
Tulenkeltaisen nauhuksen saat sinä taaksi,
saat kantaa kunniamerkkimme parhaan.

Näytelmän muotoon kirjoitettu eeppinen runo tai eeppisen runon muotoon kirjoitettu näytelmä.  En ole (vielä) lukenut yhtään jättimäistä runoelmaa, mutta yhteys on aika selvä.  Päähenkilö Peer on itsekeskeinen hulivili, joka seikkailee ympäri maapalloa ja yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni egoismistaan.  Matkalla tavataan niin peikkoja ja noitia kuin varakkaita herroja ja kauniita neitosiakin.

Asiaa tutkittuani Ibsen ilmeisesti haluaa satirisoida Peerin kautta Norjan ahdasmielistä yhteiskuntaa, mutta koska en tunne yhtään Norjan historiaa, kaikki suuret sekä pienet nyanssit jäivät täysin pimentoon.  En vaikuttunut aikoinaan täysin Nukkekodistakaan, ja nyt sitten tämä.  Tosin en pane hirveästi painoarvoa sille, etten ymmärrä jotain, koska se ei ole kirjoittajan vaan lukijan sivistymättömyyden vika.  Tässä häiritsi lähinnä sekavuus, fragmentaarisuus ja kohtausten jatkuva vaihtuminen.  Sääliksi käy sitä, joka yrittää tämän lavastaa näyttämölle, sillä kohtausten suuren lukumäärän lisäksi ne taitavat olla työläitä rakentaa tapahtumapaikkojen vaihdellessa Marokon autiomaasta peikkokuninkaan hoviin.

Tässä sitä taas nähtiin, miten hankalia näytelmät ovat kun niitä lukee katsomisen sijaan.  Tulee väistämättä sellainen olo, että saako tästä nyt kaikkea irti, tai teenkö tälle oikeutta kun luen tämän kirjallisena.  Toisaalta, eikö parhaimmista näytelmistä voi nauttia myös kirjallisessa muodossa?  Niin minulle ainakin kävi Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kanssa.  Ibseniltä kiinnostaisi vielä Hedda Gabler, mutta saa nähdä koska saan aikaiseksi tarttua siihen kun tämäkin oli melkoista pakkopullaa.  Itse vielä valitsin, hah.

* *

Suomentaja:  Otto Manninen
Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia - Bram Stoker (1914)

Dracula's Guest and
Other Weird Stories
464 s.

Seutu jonka halki kuljin oli nyt paljon maalauksellisempaa kuin aiemmalla tiellä.  Näkyvillä ei ollut mitään erityisen silmiinpistävää, mutta joka puolella ympärilläni oli tenhoavaa kauneutta.  En juurikaan kiinnittänyt huomiota ajan kulkuun, ja vasta kun syvenevä iltahämärä lopulta kiinnitti huomioni, aloin miettiä, kuinka löytäisin takaisin kotiin.  Päivän kirkkaus oli mennyttä.  Ilma oli kylmä ja pilvet keräytyivät ylleni yhä paksumpina.  Niitä säesti eräänlainen kaukainen kumiseva ääni, jonka läpi tuntui joskus tunkeutuvan tuo salaperäinen huuto, jonka ajuri oli väittänyt olevan sudesta lähtöisin.  Epäröin hetken.  Olin kuitenkin sanonut, että haluaisin nähdä hylätyn kylän, joten päätin jatkaa matkaani.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Bram Stokerin kuolemasta, ja tämä itse Draculan luojan koostama novellikokoelma suomennettiin juuri sopivasti juhlavuodeksi.  Stokerin Florence-vaimo kertoo alkusanoissaan lisänneensä valikoimaan jälkeenpäin Draculan vieraan, joka on Draculasta poistettu osio.  Muut tarinat on julkaistu aiemmin englantilaisissa ja amerikkalaisissa aikakauslehdissä.  Florencen mukaan Bramin elämä ei ole ollut se kaikkein helpoin, ja tarinat ovat peräisin näiltä varhaisilta ajoilta.  Voi siis hyvin olla, että Bram olisi parannellut kertomuksia, jos ei olisi kuollut ennen kokoelman julkaisua.

Draculan vieraan lisäksi tarinoita on kahdeksan.  Kaikki ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta kokoelma on silti melko epätasainen (ehkä alkuperäinen nimi kertoo paremmin sisällöstä, koska se ei viittaa suoraan kauhuun?).  Niminovelli on ihan ok tunnelmapala, joka olisi sopinut Draculaan.  Toisaalta ymmärrän kohtauksen poiston, koska se ei olisi edistänyt tarinaa millään lailla, ja pidän muutenkin Jonathan Harkerin ja kreivi Draculan ensimmäisestä kohtaamisesta, joka ei olisi ollut sama tämän jälkeen.  Päähenkilön jäädessä nimettömäksi tarina toimii erinomaisesti erillisenäkin novellina, ja novellina pidänkin tästä ehkä enemmän kuin jos se olisi jäänyt romaaniin.

Suomentaja Inkeri Koskinen huomauttaa hienossa esipuheessaan, että novellin alkuperästä on kiistelty Florencen sanoista huolimatta, koska tarina poikkeaa Draculan tyylistä.  Uskon kuitenkin vahvasti Florencea, koska lopun kirje sinetöi kaikki yhtäläisyydet Jonathan Harkeriin.  Tosin kuten sanoin, tarinasta voi ehdottomasti nauttia myös novellina, eli romaania ei esimerkiksi tarvitse lukea etukäteen.  Esipuheesta (jonka muuten säästin viimeiseksi, koska olen liian monta kertaa joutunut juonipaljastusten uhriksi) ratkesi myös arvoitus erään Draculan vieraan tutun paikannimen suhteen, nimittäin kreivitär Dolingen Grazista, Styyriasta viittaa Joseph Sheridan Le Fanun Carmillan salaperäiseen Styyriasta kotoisin olevaan kreivittäreen.  Koskinen myös osoittaa, miten paljon Stoker otti vaikutteita joka puolelta.  Kasvavan kullan salaisuus esimerkiksi sai inspiraationsa eräästä makaaberista Lontoon seurapiirejä puhuttaneesta tapahtumasta.

Kokoelman heikoimmiksi lenkeiksi jäävät Mustalaisennustus ja Uni punaisista käsistä.  Ensimmäinen lässähti lopun takia (tai ainakaan itse en välitä kyseisen kaltaisista loppuratkaisuista) ja toinen oli lähinnä selvästi katolilaisuudesta ammentava ankean tylsä kertomus siitä, että pelkää tulevansa suljetuksi pois taivaasta.

Erityisiksi suosikeiksini taas nousivat perinteinen kummitustarina Tuomarin talo (vaikka en yhtään pelkääkään rottia, loppua kohden jännittävyysaste nousi mukavasti), Edgar Allan Poesta ammentava suhteellisen ällöttävä kidutusvälineitä ja kissoja sisältävä Squaw (olisi mielenkiintoista tietää, miten näin raju tarina otettiin aikoinaan vastaan) ja ihanan goottilainen Kasvavan kullan salaisuus.

* * *

Suomentaja:  Inkeri Koskinen

Kummitustarinoita lapsille

Luin jo elokuussa kasan kummitusjuttuja, joista ensin aioin jättää bloggaamatta kokonaan, mutta ajattelin pienen koontipostauksen kuitenkin sopivan tähän vuodenaikaan.  Pitää kyllä huomauttaa etukäteen, etten tiedä yhtään minkä ikäisille nämä sopivat, joten en ota vastuuta mahdollisista traumoista.

Täältä lisää Halloween-hupia

Hiidenperän kauhuyö (1987) - Gunnel Linde

Pisteet:  * *

Ensimmäinen kirja oli epäonnistunut valinta, koska en tajunnut tämän olevan tarkoitettu paljon nuoremmalle yleisölle kuin ne, joita yleensä lastenkirjallisuuden puolelta luen.  En siis osaa tämän kohdalla sanoa mitään.  Kummittelutarinassa seikkailevat lapset, ja kepposillakin on osansa juonessa.

Havukkavuoren musta lintu (1974) - Vuokko Muje

Pisteet:  * * *

Tarinat perustuvat vanhoihin suomalaisiin kansantarinoihin, joita oli aikoinaan tapana kertoilla tuvissa pimeinä iltoina.  Kirja käyttää tätä perinnettä hyödyksi kehyskertomuksessa, jossa suutari kertoo tarinat kuulijoille.  Tarinat voi toki lukea erikseen, mutta yhteneväisyyden vuoksi hauskinta oli ottaa kehyskertomus mukaan.  Tarinat ovat viihdyttäviä ja jollain tapaa ihanan omituisia.  Eniten jäivät mieleen kertomukset mustasta linnusta ja paholaisen lapsesta, joista ensimmäinen oli kaunis ja surumielinen, kun taas jälkimmäinen oli varsinkin lopussa hauska.  Jotenkin se kuvittelemani kohtaus sai melkein nauramaan ääneen.

Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja (1987) - Ulf Palmenfelt

Pisteet:  * *

Lapsuuteeni liittyen tämä oli ihan ok nostalgiamatka, mutta muuten aika heikohko kokoelma.  Tämä voi tosin johtua siitä, että yleensä pidän yliluonnollisista tarinoista, ja tästä niitä löytyi aika vähän.  Makaaberit loputkin ovat sydäntä lähellä, enkä edes odottanut kannibalismia lastenkirjassa (maksajuttu muuten kuulosti hyvin tutulta, joten luultavasti olen senkin kuullut joskus lapsuudessa).  Tarinat, jotka on tarkoitus kertoa matalalla äänellä ringissä ja pelästyttää kaikki huutamalla viimeinen sana, voivat olla jännittävämpiä juuri sosiaalisessa tilanteessa.  Loppuihin kertomuksiin olin aika pettynyt.  Yksi oli aika naurettava, ja kaksi teknisesti ottaen vitsikirjoistakin löytyviä vitsejä.

Kuu paistaa, kuollut ajaa (1984) - Eija Timonen

Pisteet:  * * *

Samantapainen kokoelma kuin Havukkavuori, mutta enemmän tarinoita eikä kehyskertomusta.  Suurin osa liittyi kummitteluun ja vainajiin (yksi oli yllättäen todella hauska).  Kokoelmaan mahtui muutama kulkuritarina, joissa tämä pyytää talosta yöpymispaikkaa, ja kun tämä laitetaan esimerkiksi kummittelevaan riiheen, kulkuri saa yleensä häädettyä vihulaisen pois.  Kirjan nimitarina oli ehdottomasti kiinnostavin.  Alkusanoissa kerrotaan sen olevan niin sanottu Lenore-tarina, jonka mukaelmia on levinnyt ympäri maailmaa.  Muutama päivä sitten luin alkuperäisen Lenore-balladin, ja englanninkielisiä mietteitäni voi käydä lukemassa täältä (en tee siitä isompaa blogiarviota, mutta kommentoin sitä lyhyesti kun teen vuoden lopulla koontipostauksen bloggaamattomista kirjoista).

Yhteenvetona voi päätellä, että pidän eniten kansantarinoihin pohjautuvista kummitustarinoista.  Timosen teos inspiroi myös ottamaan joskus lisäselkoa siitä, miten Suomessa aikoinaan suhtauduttiin vainajiin, ja liittyikö kenties tarinoiden vainaja-aspekti yleisesti ihmisten pelkoihin.