The Cat in Ancient Egypt - Jaromir Malek (1993)

144 s.

At Abydos, the most important Middle-Kingdom cemetery in Upper Egypt, Flinders Petrie found a small tomb with a pyramidal superstructure which he dated to c.1980-1801 BC.  In its chapel, there were seventeen skeletons of cats and nearby a row of small offering pots which the excavator estimated may have originally contained milk.  This would be the earliest recorded instance of adult cats being given milk which, as wild animals, they would not taste after they had been weaned.  Diodorus mentions that the Egyptians used to feed cats with bread in milk, or with raw cut-up fish, and that they called them with a special clucking sound.

Profeetta Muhammad leikkasi tarinan mukaan takkinsa hihan, ettei olisi häirinnyt hihan päällä nukkuvaa kissaa.  Keskiajalla lahjoitettiin rahaa Kairon kodittomien kissojen ruokintaan.  Nykypäivän Egyptissä kissojen olot ovat edelleen suurimmaksi osaksi lokoiset, vaikka niiden merkitys ei olekaan enää uskonnollinen.  Kairon moskeijoiden sisäpihoilla voi törmätä auringossa kuorsaaviin karvaturreihin, ja kaduilla niitä silitellään ja ruokitaan.  Miten sitten tähän tilanteeseen tultiin?  Jaromir Malek kertoo runsaiden värikuvien saattelemana millaista kissan elämä oli muinaisessa Egyptissä, ja miten sen merkitys kehittyi hyödyllisyydestä suureen suosioon lemmikkieläimenä ja edelleen uskonnollisesti tärkeään eläimeen.

Niili oli Egyptin pääkulkuväylä, ja myös eläinlajeja oli paljon sen varrella, mutta ne eivät kuitenkaan yleisesti aiheuttaneet paljon vaaraa väestölle.  Faaraoiden aikakautena metsästys ei ollut enää tärkeä elinkeino, mutta ammattimetsästäjät pyydystivät joitakin lajeja uhrilahjoiksi temppeleihin tai kasvatusta varten.  Kuningas ja tämän virkamiehet tappoivat eläimiä myös huvin ja urheilun vuoksi.  Kalat olivat talonpoikien ja tavallisen väestön ruokaa, mutta papeilta ne olivat rituaalisen epäpuhtauden vuoksi kiellettyjä.  Suurin uhka ihmisille ja karjalle olivat krokotiilit, kun taas virtahepoa, joka kuoli 1800-luvulla sukupuuttoon Egyptin alueella, metsästettiin satoa vahingoittavana tuhoeläimenä.  Lintuja on runsaasti kuvattu hautojen seinillä, ja hieroglyfeissä on noin kolmisenkymmentä erilaista merkkiä, jotka kuvaavat ornitologisen tarkasti erilaisia lintulajeja.

Villikissojen ja kesykissojen erottelu voi olla vaikeaa, koska egyptiläisillä ei ollut sanoja villille ja kesylle.  Hieroglyfeissä kissaa tarkoittava sana oli onomatopoeettinen 'miu' tai 'mii', eli 'hän joka naukuu'.  Koska tutkijat ovat halunneet siltikin erotella villit ja kesyt kissat, muumioiden tutkiminen on luonnollisesti ollut vaikeaa, varsinkin kun näiden kahden lajityypin sekoittuminen keskenään oli väistämätöntä.  Kissalajien tunnistaminen taiteen avulla on sen sijaan ollut helpompaa. 

Gayer-Andersonin kissa / British Museum, 2011

Taiteessa kissat kuvattiin tarkasti, vaikka taide olikin enemmän käytännöllistä.  Sen tarkoitus oli esittää hautojen seinillä eräänlainen toivemaisema siitä, millaista kuolemanjälkeinen elämä olisi.  Kissan kesyttämisen tarkkaa aikajanaa ei ole mahdollista tietää, joten paras lähde kissan aseman kehittymisen tutkimiselle on taide, jossa pitää tutkia kontekstia ja aiheen esiintymistiheyttä.  Ihmisen ja kissan suhteen muuttumisen voi päätellä myös kissan tulemisesta uskonnolliseksi 'suojelueläimeksi', kissan käyttämisestä nimenä ja kissan muotoisista amuleteista.

Kissan kuvaaminen kotioloissa (yleensä naisen tuolin alla) yleistyi thebalaisissa haudoissa 1450 eaa.  Tästä huolimatta kissoille, toisin kuin koirille, ei annettu koskaan nimiä.  Amarna-kaudella (faarao Amenhotep IV:n eli Akhenatenin hallintokaudella) taide muuttui ylväämmäksi.  Kodikkaita kohtauksia ei enää tehty, joten lemmikkieläimetkin jäivät pois.  Kissat oikeastaan loistavat suurimmaksi osaksi poissaolollaan kaikissa Uuden valtakunnan aikaisissa haudoissa.  Koriste-esineissä kissa-aihetta vielä käytettiin, mutta lähinnä esteettisistä syistä.

Lääketieteessä kollin rasva, turkki ja uloste sekä naaraan istukka ja turkki mainitaan resepteissä käytettäväksi joko ulkoisesti tai höyrytyksen avulla.  The story cats -kappale valottaa hauskasti tavallisen kansan elämää kertomalla pienistä kiviliuskoista, joihin on piirretty yksinkertaisia riipustuksia erilaisista eläinaiheista.  Kissoja palvelemassa rottia, kissa ja hiiri nyrkkeilemässä ja hiiriä hyökkäämässä kissojen linnoitukseen.  Malek ehdottaa, että nämä ovat olleet todennäköisesti työntekijöiden tauoilla huvin vuoksi tekemiä nopeita luonnoksia.  Monet niistä vaikuttavat siltä, että niillä on haluttu satirisoida ylimyksiä.

Kissamuumioita / British Museum, 2011

Minulle mielenkiintoisimmat aiheet muinaiseen Egyptiin liittyen ovat olleet nuoresta asti muumiointi ja muumiot (niin kuin kuvistakin näkyy, sain pari vuotta sitten toteutettua unelmani katsastamalla British Museumin muumio-osaston), joten ei ollut yllätys että tässäkin kirjassa kyseinen kappale oli suosikkini.  Kappale oli tosin melko lyhyt, joten hieman jäi kaivertamaan josko kissamuumioista löytyisi vieläkin enemmän tietoa.

Joka tapauksessa, muitakin eläimiä muumioitiin, mutta kissan uskonnollinen merkitys takasi sen, että on löydetty esimerkiksi kokonainen kissahautausmaa täynnä niiden jäännöksiä.  On kuitenkin syytä muistaa, että egyptiläiset eivät palvoneet itse eläintä, vaan eläin edusti jumalien olomuotoa.  Jotkut jumalat esitettiin useamman eläimen hahmoisina, ja yleensä vartalot olivat ihmisen (Bastet on tunnetuin kissahahmoinen jumalatar).  Surullisin muumiointiin liittyvä puoli on se, että muumiotutkimusten mukaan useilta nuorilta kissoilta oli taitettu niskat tai ne oli kuristettu, eli harva kuoli luonnollisesti.  Egyptiläiset luultavasti suhtautuivat jumalallisiinkin eläimiin käytännöllisesti:  kissojen lisääntymistä haluttiin rajoittaa tai uhraamisesta kiinnostuneita pyhiinvaeltajia haluttiin miellyttää.

Malekin kirja on suositeltava niin kissoja kuin historiaakin rakastaville.  Egyptiläisen yhteiskunnan muotoutuminen kerrataan lyhyesti alussa ja uskonnosta sekä taiteesta kerrotaan perusasiat, jotta kissojen aseman voi asettaa oikeaan kontekstiin.  Kokonaisuudessaan äärettömän mielenkiintoinen ja sivumääränsä ansiosta kuitenkin suhteellisen kevyenä pysyvä tietoisku.

* * * *

Ensimmäinen maailmansota valokuvina - J. H. J. Andriessen (2005)

World War I in Photographs
600 s.

Kirjan kirjoittaja on yrittänyt antaa tässä kirjassa paikan uudesta lähdemateriaalista nouseville uusille näkemyksille ja hylätä 1900-luvun aikana syntyneet myytit.

    Hän korostaa, että nämä ajoittain poikkeavat näkemykset tapahtumista ensimmäisen maailmansodan aikana ja eri hallitusten rooleista siinä eivät millään tavalla kyseenalaista rintamalla olleiden sotilaiden uhrauksia, intoa ja urheutta kansallisuudesta riippumatta.  Pikemminkin päinvastoin, "suuren sodan" sotilaat suorittivat usein vaikeasti kuviteltavia sankaruuden, rohkeuden, itseuhrauksen, sinnikkyyden ja toveruuden tekoja, joita meidän on mahdoton käsittää 2000-luvulla.

Ihminen sodassa -lukuhaasteen myötä päätin vihdoin tutustua lähemmin ensimmäiseen maailmansotaan, joka on Venäjän vallankumousta lukuunottamatta jäänyt hämäräksi alueeksi.  En voi väittää vieläkään tuntevani tapahtumaketjujen pääpiirteitä kunnolla, mutta jonkinlaista eroa osaan nyt kuitenkin tehdä ensimmäisen ja toisen maailmansodan välille.

Ranskalaisten viinivarasto

Tekstin lukemista vaikeutti suomennoksen lukuisten kirjoitusvirheiden ja anglismien lisäksi se, että siinä keskityttiin varsinkin keskivaiheilla lähinnä joukkojen liikkumiseen rintamilla.  Valtava kasa päivämääriä ja paikannimiä tekevät sotahistoriasta sekä puuduttavaa että kasvotonta.  Odotukseni olivat täysin erilaiset, koska olisin halunnut tietää lisää kuvissa näkyvistä asioista, kuten uudenlaisista aseista ja muista taisteluun liittyvistä asioista (tekstissä mainitaan vain lyhyesti sinappikaasu), rintaman todellisuudesta (ehkä jopa itse sotilaiden kertomana) sekä yleisesti niistä käytännön asioista joita sotaan liittyi.  Valokuvien kokoelma olikin sitten paljon ansiokkaampi, vaikka niissäkin on vähän toistoa samantapaisten laiva- ja asekuvien muodossa.

Koira muonittajana

Joitain mielenkiintoisia tiedonmurusia onnistuin kuitenkin poimimaan, joista varmasti aion lukea joskus lisää joistain enemmän kulttuurihistoriallisemmista lähteistä.

Kymmenet tuhannet miehet jäivät hautaamatta.  Valokuvat kuolleista sotilaista ja hevosista olivat kammottavia ja surullisia, olo jäi niistä aika lohduttomaksi.  Kuljetuksia ja miehiä jäi jatkuvasti jumiin tai hukkui ja tukehtui liejuisilla taistelukentillä, talviaikaan sotilaita paleltui kuoliaaksi juoksuhaudoissa ja monet kuolivat ensiavun tai hoidon puutteeseen.  Taistelukentät näyttivät karuilta maailmanlopun maisemilta ja kokonaiset kylät raunioituivat pelkiksi kivikasoiksi.  Tykkitulen tuoksinassa tuli esiin "hautausmaiden" ruumiita, jotka silpoutuivat ja hautautuivat uudelleen.  Ei-kenenkään-maalta päiväkausia kantautuneet avunhuudot hiljenivät lopulta.

Punaisen ristin sairaanhoitaja antaa juotavaa haavoittuneelle

Intialaisjoukot taistelivat brittiläisen imperiumin puolesta, ranskalaiset käyttivät vietnamilaisia ja senegalilaisia ja Yhdysvaltojen puolesta taisteli myös afroamerikkalaisia.  Joitakin siirtomaajoukkoja pelättiin aggressiisivuutensa vuoksi.

Jäin myös miettimään sitä, keitä valokuvaajat olivat ja mitä he ajattelivat taistelukentillä työskentelemisestä.  Palkattiinko heidät varta vasten tähän tehtävään?  Joihinkin valokuviin vangittujen miesten kasvojen ilmeet ovat joka tapauksessa aavemaisia, eikä pelkästään sen takia, että hyvin harva heistä selvisi kotiin asti.

Silloin kun panssarivaunuissa ei ollut vielä radiopuhelimia

Tähän loppuun haluaisin vielä jakaa sivulta 168 löytyvän runon, jonka kirjoitti kanadalainen sotilaslääkäri John McCrae kuolleen ystävänsä muistoksi.  Tämä löydettiin miljoonien unikkojen keskeltä 2. toukokuuta 1915.

In Flanders Fields

In Flanders Fields the poppies blow
Between the crosses row on row
That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
scare heard amid the guns below

We are the dead, short days ago
we lived, felt dawn.  Saw sunset glow,
loved and were loved, and now we lie
In Flanders Fields

Take up our quarrel with the foe
To you from failing hands we throw
the torch.  Be yours to hold it high
If ye break faith with us who die
we shall not sleep, though poppies grow
In Flanders Field.

* * *

Suomentaja:  Marko Niemi
Sisällön asiatarkistus:  Jarmo Laine
Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (I maailmansota)

Kalmantanssi - Milja Kaunisto (2014)

399 s.

Soimasin ääneti itseäni.  Kuinka turhaan olinkaan nyrpistellyt Pariisin lemua, kuinka turhaan inhonnut katujen sontaista pintaa.  Nuori mies irvistää hajuille, hänen mieleensä ei juolahda kavahtaa köyhyyttä, hänellä kun on maailman avaimet kukkarossaan.  Minä en enää ollut nuori ja siksi puute puistatti minua, kipu kauhistutti ja heikkous huolestutti.  Kuljin nuoruuteni suurimman seikkailun mailla ja ymmärsin, että nuoruuttani ei enää ollut.  Oivalsin samlla, miksi Viattomien hautausmaan kalmankuvat kiehtoivat minua.  Näin niissä tulevaisuuteni.  Vanhuuden vaiva oli tuleva osakseni, ymmärsin sen silloin enkä enää voinut sulkea siltä silmiäni.  Olinko elämäni puolivälissä vai oliko se kääntynyt jo loppuaan kohti?

Olavi Maununpojan maallinen vaellus jatkuu ensin suomalaisen pikkukylän kirkkoherrana, mutta lopulta Olavi taivaltaa häpeän kourissa takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon.  Miracle on poissa ja Olavi joutuu sekaantumaan itse Orléansin neitsyen eli Jeanne d'Arcin kuulusteluun.

Hyväksi havaitun Synnintekijän (2013) jatko-osa keskittyy vahvasti kirkon piirin kaksinaismoralismiin, mutta tällä kertaa lähinnä Euroopan valtataisteluiden kautta, jotka vaikuttivat merkittävästi Euroopan muotoutumiseen.  Juonia punotaan, liittolaisia hankitaan ja piispojen omaisuutta kartutetaan.  Jeanne d'Arcia on hyödynnetty loistavasti ja neitsyeen liittyvä juonenkäänne rakennettu taidolla.  Historiallista kehystäkin on jälleen käytetty juuri sopivasti luomaan ajankuvaa.  Joitakin historiallisia romaaneja vaivaava infodumppaus on jätetty pois, joten keskiaikainen ympäristö on elävää ja ennen kaikkea uskottavaa.

Naisten vahvuuksia peilataan jälleen miesten ennakkoluulojen ja saamattomuuden kautta.  Käänteinen feminismi toimii erinomaisesti, ja Beatrixin tarinan jatkuminen ainoastaan kirjojen alkupuoliskoissa on oikeastaan aika hyvä idea, vaikka tämän elämää seurataankin vain muutaman kappaleen ajan.  Tässä kohtaa haluaisin kuitenkin mainita myös Mareduddin, johon olen vaivihkaa ihastunut tässä Olavin mukana kulkiessa.  Tämän rooli Kalmantanssissa oli erityisen ilahduttavaa, ja loi kuvan suoraselkäisestä miehestä, josta voisin mielelläni etsiä lisätietoja.  Ehdottomasti yksi parhaimmista henkilöistä.  Olavin luonteen kehityskin alkaa pikku hiljaa näkyä.  Hyvään vai huonoon suuntaan, se jää vielä nähtäväksi.

Juonitteluihin liittyvät hallintoasiat ja hallitsijoiden nimet taas eivät jääneet kovin hyvin mieleen, mutta ongelma on lukijan.  Yritänkin yleensä tämän vuoksi välttää luettelomaisia tapahtumia kertaavia historiallisia tietokirjoja (vaikka näköjään puolivahingossa luenkin sellaista juuri parhaillaan) ja pysytellä kulttuurihistoriassa.  Tässä mielessä pidin ihanan ronskista Synnintekijästä ehkä enemmän, mutta toisaalta Kalmantanssi on juonellisesti tasapainoisempi ja tapahtumarikkaampi.  Laatu on kuitenkin kokonaisuudessaan tasaista molempien välillä, joka ei ole ollenkaan itsestään selvä asia useammassa kirjassa jatkuvasta tarinasta puhuttaessa.

Toivottavasti Olavin edesottamuksia luetaan vielä pitkään, ovat nämä sen verran koukuttavia ja tyyliltään raikkaita opuksia.  Houkuttelevat tutustumaan myös siihen vähemmän kauniiseen keskiaikaan.  Odotan malttamattomana jatkoa (ja ihan vähän niitä jokakesäisiä Turun keskiaikaisia markkinoita)!

* * *

Arvostelukappale Gummerukselta
Milja Kaunisto Facebookissa