Pikku vampyyri - Angela Sommer-Bodenburg (1979)

Der kleine Vampir
149 s.

-  Ei meistä kukaan huolehdi, Anna sanoi.  -  Minun sukulaiseni ovat arkussa ja nukkuvat - tai sitten he ovat ulkona ja..., se piti tauon,  -  no tiedäthän sinä!  se lisäsi.  -  Joka tapauksessa, ei meille kenellekään ole aikaa, eikä kukaan ole koskaan lukenut minulle eikä leikkinyt minun kanssani eikä varsinkaan kertonut mitään tarinoita!  Se nyyhkäisi ja näytti hyvin surulliselta.

  Voi raukkaa!  Anton ajatteli.  Jos tuo kaikki piti paikkansa, niin oli todella rangaistus olla vampyyrilapsi!

  Hänen mielestä vanhemmilla oli aina liian vähän aikaa hänelle, mutta vampyyreihin verrattuna hänen kotiolonsa olivat ruhtinaalliset!

Suositun kirjasarjan toinen osa, Pikku vampyyri muuttaa, oli yksi lapsuuden suosikeistani ja sai minut jopa askartelemaan vampyyrinviitan erääseen Halloween-juhlaan.  Yllättävän hyvässä kunnossa (melkein uudenveroisena!) se vieläkin tuolla kirjahyllyssä nököttää, vaikka onkin luettu kannesta kanteen lukemattomia kertoja.  Kirjastosta lainailin aikoinaan myös sarjan seuraavia osia, mutta melko sattumanvaraisessa järjestyksessä enkä muista niistä enää mitään.  Periaatteessa tässä sarjassa ei ehkä haittaa niin paljon, jos lukee kirjat väärässä järjestyksessä, mutta halusin vihdoin napata kirjastosta tämän ihan ensimmäisen ja sukeltaa nostalgiseen (toivottavasti vielä yhtä valloittavaan) von Schlottersteinin vampyyrisuvun maailmaan.

Kun kauhutarinoita rakastava Anton on eräänä iltana yksin kotona, ikkunan taakse ilmestyy ihka-aito vampyyri nimeltään Rydiger.  Aluksi Antonia hirvittää, mutta Rydiger ei olekaan aivan samanlainen kauhistuttava vampyyri kuin kirjoissa, paitsi ehkä ulkonäöltään.  Pian Anton saakin tutustua seikkailujensa lomassa Rydigerin pikkusiskoon Annaan (jolla ei ole vielä hampaita, ja joka juo vain maitoa) ja isoveljeen Lumpiin (jolla on ikuinen murrosikä) sekä joutuu liian lähelle vampyyrinmetsästäjänä kuutamokeikkaa tekevää hautausmaan valvojaa Geiermeieria ja ihmiset pelottavan hyvin haistavaa Dorothee-tätiä.

Kyllä tässä sitä tuttua taikaa vielä oli, vaikken ihan sitä samanlaista tunnetta saavuttanutkaan.  Sarja oli ensimmäinen kosketukseni vampyyreihin, ja osittain tämän ansiosta ehkä pidänkin eniten niistä perinteisistä arkkumullalta tuoksahtavista vampyyreista.  Tässä niitä ei ole laimennettu liian kesyiksi, vaan esimerkiksi Dorothee-täti tarjoaa niitä vanhan kunnon vilunväreitä.  Kiintoisaa oli kuitenkin huomata, ettei puremiseen viitata kertaakaan, joten asiasta tietämättömät lapset jäävät pimentoon vampyyrien ruokatavoista, joka voi ehkä olla ihan  hyväkin asia.  Antonin perhekin on viehättävä, vaikka ei missään nimessä täydellinen, sillä äiti on joskus liian utelias ja isä suuttuu helposti.  Erityismaininnan ansaitsee Amelie Glienken kuvitus, joka lapsuudestakin jäi todella hyvin mieleen.  Hienovaraiset seitinohuet viivat sopivat hyvin kirjan tunnelmaan, ja hahmot kirjan hassuttelevaan luonteeseen.

* * * *

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit - Charles Dickens (1836)

The Pickwick Papers
784 s.

It is the fate of most men who mingle with the world, and attain even the prime of life, to make many real friends, and lose them in the course of nature. It is the fate of all authors or chroniclers to create imaginary friends, and lose them in the course of art. Nor is this the full extent of their misfortunes; for they are required to furnish an account of them besides.

Luin tämän jo muutama päivä sitten, ja aioin jättää kirjoittamatta tästä tylsimyksestä, mutta koin sittenkin parhaimmaksi varoittaa lukijatovereitani.  Jos et ole vielä tutustunut Dickensiin, suosittelen välttelemään tätä viimeiseen asti.  Tai ehkä joku voi tästä pitääkin, Goodreadsin enemmistö ainakin kehui tämän huumoria.

Niin kuin jo varmasti päättelitte, en ole samaa mieltä.  Dickens on yksi lempikirjailijoistani, mutta tämähän oli oikea pohjanoteeraus!  Joidenkin mielestä esikoisromaanille pitäisi antaa armoa, mutta jos kirja on huono niin se on huono, ihan sama onko ensimmäinen vai kymmenes romaani.  Tyylihän voi tietysti kehittyä aina parempaan suuntaan, ja mielipiteet ovat aina mielipiteitä.  Koen myös ensin velvollisuudekseni ilmoittaa, etten todellakaan lukenut tiiliskiveä loppuun.  Yritin löytää tästä sitä tuttua Dickensin viehätysvoimaa, mutta luovutin puolenvälin tienoilla.  Koettakaa siis suhteuttaa tämä postaukseni tuohon tietoon.

Sketches by Boz -tarinakokoelma menestyi hyvin, ja sen ansiosta nuorta kirjailijanalkua Dickensiä pyydettiin kirjoittamaan tarina Robert Seymourin kuvituksiin.  Pian osat kuitenkin vaihtuivat, ja Dickensin kertomuksesta tuli pääasia.  Tarinassa Pickwick-kerhon jäsenet matkustavat ympäri Englantia joutuen erilaisiin kommelluksiin, ja tavaten aina välillä erilaisia ihmisiä, jotka kertovat kerhon arkistoja varten tarinoita.  Seikkailujen episodimaisuus jäi häiritsemään, ja se ettei tarinan kulku kehity mihinkään, koska mikään tapahtuma ei oikeastaan liity mihinkään.

Olen lapsesta asti vihannut Tyyris Tyllerö -hahmoa (voi kun olisin saanut kopauttaa sen muurilta alas!), ja kirjan hahmot jossain määrin muistuttivat tätä raivostuttavaa kananmunaheppua.  Pidän Dickensin leikittelystä kielellä ja ihmisten ominaisuuksilla sekä pienistä huumoriripauksista, mutta tässä hahmot olivat aivan liian karikatyyrimaisia omaan makuuni.  Vuoden 1952 filmatisoinnin julistekin näyttää siltä, ettei minua henkilökohtaisesti voisi kiinnostaa yhtään vähempää!

Jälkimauksi jäi puisevuus.  Ehkä Dickens yritti liikaa olla hauska, jonka vuoksi tästä kirjasta joko pitää tai ei pidä.  Totta kai asiaan on vaikuttanut se, että kuvitukset olivat jo valmiina, joten ihan mitä tahansa ei voinut kuitenkaan keksiä.  Vasta myöhemmissä romaaneissa herra on löytänyt oman äänensä, ja oikeastaan joitakin perusteemoja näkyy jo tässä ensimmäisessä, mutta toteutuksesta en pitänyt yhtään, vaikka romaanin tausta onkin iso osa sen ominaisuuksia.

*

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Uhmattaret: suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890-1930 - Varpu Lindström (1988)

Defiant Sisters: A Social History
of Finnish Immigrant Women
in Canada
205 s.

Vuoteen 1901 mennessä suomalaiset olivat luoneet vankan pohjan tuleville siirtolaisille.  Yhteisöjen kehittyminen pysyviksi siirtokunniksi taattiin naisten aktiivisella osanotolla ja perheiden vakauttavalla vaikutuksella.  Heidän usein sattumanvaraisesti valitsemistaan paikkakunnista kehittyi kanadansuomalaisten suurimmat asutus- ja kulttuurikeskukset.  Pioneerit loivat ensimmäisiä siteitä työpaikkoihin, perustivat ensimmäiset seurat ja kirkot sekä päättivät farmialueiden maantieteellisen sijainnin.  - -  Ensimmäiset suomalaiset naiset olivat myös luoneet ryhmäidentiteetin ja perinteitä, joita heidän seuraajansa usein noudattivat.  - -  Heidän tuli myös olla rohkeita ja vahvoja, olipa sitten kyseessä karhujen karkottaminen, Kalliovuorten kiipeileminen, härkävaljakon ohjaaminen, tai yksinäisyyttä vastaan taisteleminen.

Naisten historia on aina kiinnostavaa, ja tähän törmäsin kun etsin suomalaisten siirtolaisuutta käsitteleviä kirjoja.  Kanada on maana jäänyt tähän mennessä hämärän peittoon, enkä edes tiennyt että sinnekin virtasi siirtolaistulvia Yhdysvaltojen lisäksi.  Lindströmin tutkimus on sinällään aika käänteentekevää, koska se tutkii suomalaisten siirtolaisuutta Kanadassa naisten näkökulmasta, mutta myös mittavan haastattelu -ja kirjeaineiston takia.  Vaikka joidenkin kirjeiden kieli oli hiukan haastavaa, nautin todella paljon ihmisten omien kokemuksien lukemisesta.  Yllätyin muun muassa siitä, että Klondiken kultakuumeen aikaan siellä oli ainakin kolme suomalaista naista, jotka olivat myös ylipäätään ensimmäisiä naisia valtausalueilla.

Vaikka aluksi siirtolaiset valitsivat melkein umpimähkään asuinalueensa, niillä alueilla joissa oli parhaimmat elinolosuhteet oli Suomen kaltaista luontoa.  Ihmisiä muutti pois ankarilta preeria-alueilta vuosien saatossa yhä enemmän ja enemmän, ja toisin kuin muista maista tulleet preerialla viihtyvät siirtolaiset, suomalaisia suuntautui lähinnä Ontarion alueelle (Thunder Bayn satama- ja puuteollisuuskaupunki suurin suomalaiskeskus).  Tämän osaltaan selittää se, että suurin osa osa naimattomista naisista ryhtyi kotiapulaiseksi, joista oli suurin pula kaupungeissa.  Naiset pääsivätkin maahan vain maanviljelijän perheenjäsenenä, morsiamena tai kotiapulaisena.

Siirtolaiselämä kuitenkin rasitti enemmän miehiä kuin naisia, niin kuin käy ilmi tästä aikalaistoimittajankin lauseesta:  "Elämä oli niin vaikeaa, työttömyyttä, nälkä kurnutti vatsassa, yksinäisiä miehiä, ei edes rahaa mennä takaisin Suomeen.  Kyllä sen ymmärtää miksi he valitsivat itsemurhan...  Kun olet vierasmaalainen et ole minkään arvoinen, ja pian alat uskoa sen itsekin".  Naisetkin tekivät itsemurhia, mutta paljon vähemmän, ja yleensä ratkaisuun päätyivät ne, jotka eivät halunneet rasittaa perhettään riutumalla pitkän sairauden kourissa.

Naisten ystäväverkosto oli myös kestävämpi, joka selittyy taas asuinpaikan valinnalla.  Naisten seurelämäkin oli onnellisempaa, ja he olivat valmiimpia avioitumaan muidenkin kansallisuuksien kanssa.  Tosin moni nainen halusi olla itsenäinen ja tienata, eikä antaa avioliiton sotkea suunnitelmiaan.  Yleisesti naisten parempien olojen takia he olivat todennäköisempiä jäämään pysyvästi Kanadaan.  Ylivoimaisesti yleisin kotiapulaisen ammatti toikin kunnoitusta ja arvovaltaa, ja viinatrokarin sekä prostituoidun hommatkin toivat kaivattua itsenäisyyttä.  Usein prostituoidut olivat hyväkäytöksisiä ja hyvin pukeutuvia, vaikka yhteisön muut naiset heitä karttoivatkin.

Vaikka Lindströmin tutkimuksen pääpaino onkin asutushistoriassa ja sosiaalisessa näkökulmassa eikä käsittele ollenkaan kulttuurielämää, joka tarkoittaa minun makuuni hieman liikaa tilastotietoja ja prosenttilukuja, kirja on silti tutustumisen arvoinen.  Itseäni eivät myöskään kiinnostaneet osiot seurakunnista ja sosialistijärjestöistä, mutta terveys ja hyvinvointi, avioliitot sekä työ olivat todella kiinnostavia.  Suomennos tosin on hieman kömpelö, mutta ei se kuitenkaan ratkaisevasti luettavuuteen vaikuttanut.

* * *

Osallistuu haasteisiin:  Kirjallinen maailmanvalloitus ja Kansankynttiläin kokoontumisajot