Feministisen lukuhaasteen koonti

Juuri sopivasti Minna Canthin ja tasa-arvon päivän viimeisinä tunteina kirjoittelin Sivutiellä-blogista lähteneeseen feministiseen lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Tietokirjoihin en ehtinyt syventyä, mutta ehkä myöhemmin. Tasa-arvoasioihin liittyviä kirjoja on lukulistoille ympäri nettiä kertynyt jo ihan kiitettävästi (mukaan lukien sellaisia, jotka voi ihan yrittämättäkin lukea feministisestä näkökulmasta), joten aihe ei todellakaan jää tähän. Mutta, asiaan.

Tähän nimenomaiseen haasteeseen luin Denis Diderot'n The Nun (1796) -romaanin lisäksi kaksi novellikokoelmaa (eli osallistuvat myös novellihaasteeseen), joissa olikin itse asiassa paljon yhteistä. Molemmat käsittelivät omalla tavallaan pioneereja.

Sarah Weinman (toim.) - Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013)

Jos ei laske laajasti tunnettua Patricia Highsmithiä, jonka tarinoista tehdään vielä nykyäänkin elokuvia (viimeisin taitaa olla Carol, ja sitä ennen Ripleyn edesottamuksia on käsitelty useampaan kertaan), on suurin osa kokoelman kirjailijoista vähemmän tunnettuja. Itselleni entuudestaan tuttuja olivat Highsmithin lisäksi ainoastaan Shirley Jackson (The Haunting of Hill House; filmattu ainakin kaksi kertaa), Vera Caspary (Laura on yksi tunnetuimmista film noireista) ja Dorothy B. Hughes (In a Lonely Place on kiehtova tarina hulluudesta ja hyvä Humphrey Bogart -elokuvaversiona).

"Domestic suspense" on vaikea kääntää suomeksi, mutta kyseessä on siis trillerimäinen tarina, jossa voi olla keskiössä tai lopussa jokin rikos, mutta ei aina. Yleensä miljöönä on kodin ympäristö ja tunnelma hiipivän jännittävä. Joissain novelleissa oli itse asiassa enemmänkin kammottava tunnelma, sillä monet kirjailijat olivat onnistuneet saamaan kodin tyyneen ilmapiiriin sellaisen tunteen kuin jokin olisi pielessä. Pienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena. Useissa tarinoissa oli myös naisia, jotka yrittivät jollain tapaa pyrkiä itsenäisyyteen (oli se sitten enemmän tai vähemmän makaaberi tapa irroittautua kahleista).

Molempiin kokoelmiin on lisätty novellien alkuun lyhyet esittelyt kirjailijoista, ja tässä ensimmäisessä monet olivat yksityiselämässään ihailtavia ja mielenkiintoisia persoonia. Esimerkiksi sosiaalityöntekijänä, kirjastonhoitajana ja opettajana työskennellyt Nedra Tyre sai näistä innoitusta tarinoihinsa, mutta Tyre myös matkusteli yksin elävänä sinkkunaisena ympäri maailmaa, piti kirjojaan uunissa ja rakasti teddykarhuja.

Michael Sims (toim.) - The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010)

1800-luvun lopulla nousi esiin termi "New Woman" eli "Uusi Nainen". Tämä nainen oli itsenäinen, päämäärätietoinen ja tasa-arvoa puolustava korkeasti koulutettu uranainen (tai vähintään siihen pyrkivä). Ajatus oli siihen aikaan radikaali, mutta Simsin löytämät tarinat eivät tee sen sivuilla esiintyvistä naisista suurta numeroa, eikä miestenkään kirjoittamissa tarinoissa paheksuta itseään (ja yhdessä tapauksessa miestään) elättäviä naisia.

Alaotsikko Forgotten Cops and Private Eyes from the Time of Sherlock Holmes kertoo vielä tarkemmin, mitä kokoelmalta on odotettavissa. Tarinoiden päähenkilöt ovat joko ammatiltaan etsiviä tai joutuvat tilanteisiin, joissa tarvitaan loogista päättelykykyä. Parikin kirjailijaa ovat omistaneet kirjoituksiaan Mary Hollandille, jota kutsuttiin Chicagon Sherlock Holmesiksi ja joka muun muassa opetti, miten sormenjälkitekniikkaa hyödynnetään rikostutkimuksessa. Kun Holmes on nyt mainittu pariin kertaan, niin mainittakoon vielä se, että parhaimmat novellit eivät todellakaan jääneet kyseisen yksityisetsivän jalkoihin. Laitoinkin muutaman kirjailijan muistiin, jotta voin myöhemmin kaivaa esiin lisää näiden tarinoita. Erityisesti seikkailuromaaneja lukeva eloisa ja älykäs Madelyn Mack tullaan varmasti näkemään jossain vaiheessa täällä blogissa.

- - -

Näitä ajatuksia voikin sitten jalostaa eteenpäin. Miksi näistä naisista ei puhuta enemmän? Historiallisten faktojen perusteella Hollandin kaltaiset oikeasti eläneet uranaiset olivat yhtä taitavia kuin miehet ja jopa pioneereja omalla alallaan, ja oman kokemukseni perusteella mikään näistä novelleista ei ollut niin huono, että ansaitsisi tulla unohdetuksi.

Kyse onkin siitä, kuinka moni nostaa esiin jonkin tietyn asian. Kuinka moni lukee Sherlock Holmesin jalkoihin jääneitä novelleja, ja kuinka moni muistuttaa Hollandin ja esimerkiksi Hedy Lamarrin kaltaisista upeista ja lahjakkaista uranaisista, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan niin, että nykyaika ei olisi samanlainen ilman heitä.

Heitänkin tässä lopuksi vaatimattoman toiveen siitä, että yhä useampi seuraisi mm. Anthony Bourdainin esimerkkiä (joka jakoi yhdeksän mielettömän upean naisen elämäntarinan naistenpäivänä), jotta kunnian saavat ne, joille se kuuluu.

Bitch Planet, Vol. 1: Extraordinary Machine (#1-5) - Kelly Sue DeConnick et al. (2015)

156 s.

"What every girl should know: Your vagina is disgusting. It smells like the underside of a kangaroo pouch and he doesn't want to touch you because of the grossness. But thankfully, NEW brand douche, perfected by a leading gynecologist, gently cleanses and refreshes, making you feel feminine and special. Because what's more special than a vage filled with vinegar and chemical daisies? Also available in SPICY CINNAMON TACO, for the girl adventurer."

Bitch Planet, vankilaplaneetta, on varattu huonosti käyttäytyville naisille. Naisille, jotka on poistettava yhteiskunnasta ennen kuin alistumattomuuden syöpä leviää. Tätä syöpää inhotaan ja pelätään, eikä se ole ainoastaan vastenmielistä dystooppisen Bitch Planetin miesjoukolle, vaan myös joillekin oman todellisuutemme valioyksilöille. Bitch Planetilla on kaikki ongelmia täynnä olevat naiset, jotka ovat uskaltaneet olla omia itsejään ja joiden olisi pitänyt antaa vaeltaa vapaasti maan päällä, koska heidän tulisi olla tulevaisuus. Suihkukohtauksessa, eksploitaatiokuvaston päälaelleen kumoamisessa, naisten alastomat vartalot ovat kaikenmuotoisia ja -kokoisia, ei tirkistelyn kohteita tai mittasuhteiltaan epäinhimillisiä fantasioiden representaatioita.

Mitä tapahtuu niin sanottujen Isien yrittäessä arvioida ja korjata Pennyä, ylipainoista naista, jonka ideaaliversio osoittautuukin häneksi itsekseen? Hän on onnellinen sellaisena kuin on. Miehet ovat hämmentyneitä ja pettyneitä. Eihän se voi olla oikein. Ylipaino on vika. Se on ällöttävä virhe, toimintahäiriö, joka pitää korjata. Se ei ole naisellista.

Kyse ei kuitenkaan ole vain miehistä. Naisille ei tuota vaikeuksia esitellä loismatodieettiä televisiossa tai arvostella muiden ulkonäköä ennaltamäärättyjen kauneuskäsitysten mukaan. Heille ei ole ongelma lujittaa alistuneisuuden ja kaikille kumartamisen ajatusta. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden jako yhteiskunnassa on viilletty syvälle, ja jos kehtaa hypätä pois muotista, jossa pitää nöyristellä sekä pitää suu kiinni kaikista normeja uhkaavista mielipiteistä, ansaitsee tulla vangituksi.

Dystopia ei yleensä ole lainkaan ominta aluettani, mutta neonvärinen kahlehdittu keskisormea näyttävä käsi tiivistää hyvin Bitch Planetin (ja jokaisen numeron takaa löytyvät mainoksetkin ovat älyttömän hauskoja). Se haluaa vaikuttaa siihen, miten naiset arvioivat itsejään, toisia ihmisiä ja ympäröivää yhteiskuntaa, ja se haluaa tehdä sen kovaan ääneen, mutta sillä on myös asiaan hiukan kieli poskessa oleva ote.

Harmi ettei juoni oikein ota tuulta alleen tai vaikuta hirveän yhtenäiseltä, ja henkilöilläkään ei tunnu olevan paljon persoonallisuutta edustamansa viestin ulkopuolella. Piirrokset, yleinen tunnelma ja energia tuo mieleen Barbarellan (1968) sekä 60- ja 70-luvun psykedeeliset B-leffat (näytekuvaksi valitsin kohdan, jossa viesti on etusijalla), ja sehän tietysti ilahduttaa allekirjoittanutta. Sukupuolikysymysten liioittelu toimii, koska ne ovat samanaikaisesti niin epämukavan lähellä nykyajan yhteiskuntaa, että relevanttiutta ei vain voi olla näkemättä.

DeConnickin ääni on tervetullut lisä sarjakuvateollisuuteen, ja on mielettömän hienoa miten upouusi sarjakuva onnistuu jo nyt inspiroimaan lukijoita ilmaisemaan ja arvostamaan itseään oletettuine epätäydellisyyksineen kaikkineen. Sen vuoksi Bitch Planet ansaitsee kaikki nyt ja tulevaisuudessa saamansa kehut. En malta odottaa, miten tarina etenee seuraavassa kirjassa.

Hatchepsut: The Female Pharaoh - Joyce Tyldesley (1996)

304 s.

Had Hatchepsut been born a man, her lengthy rule would almost certainly be remembered for its achievements: its stable government, successful trade missions and the impressive architectural advances which include the construction of the Deir el-Bahri temple on the west bank of the Nile at Luxor, a building which is still widely regarded as one of the most beautiful in the world. Instead, Hatchepsut's gender has become her most important characteristic and almost all references to her reign have concentrated not on her policies but on the personal relationships and power struggles which many historians have felt able to detect within the claustrophobic early 18th Dynasty Theban royal family.

Antiikin Egyptin historiassa on vielä paljon mitä ei tiedetä. Tunnetuimmat Egyptin kuningattaret eivät välttämättä olleet Egyptin valtakunnan kannalta kaikkein merkittävimpiä hallitsijoita, ja Tyldesleyn elämäkerta eräästä unohdetusta hallitsijasta muistuttaa, miten erikoista on että juuri tietyt henkilöt nousevat esiin historiasta. Hatchepsutista liikkuu paljon myyttejä ja monet käsitykset Tyldesley tyrmää suoralta kädeltä. Ei ole esimerkiksi mitään todisteita sille, että kuningatar olisi ollut ilkeä äitipuoli, joka surmasi hallitsijapuolisonsa ja otti väkisin vallan itselleen. Vaikka Sethen laatima hallitsijajärjestys hylättiin lopulta vääränä, tämän käsitys sai kuitenkin jalansijaa ja on yhä tutkijoita, jotka pitävät Tuthmosiden hovia juonittelun tyyssijana.

Tyldesley käsittelee Hatchepsutin elämää myös sukupuolen kautta. Kruunajaistensa jälkeen Hatchepsut pukeutui naisten mekon ja kruunun sijaan perinteisiin hallitsijan tunnuksiin, joihin kuului muun muassa tekoparta. Tuohon aikaan Egyptissä valta kuului miehille (erityisesti yläluokalle, kun taas tavallisten kansalaisten uskottiin olevan merkityksettömiä eivätkä he saaneet ottaa osaa valtakunnan asioihin), joten on hyvin mahdollista, että Hatchepsut halusi vahvistaa valtaansa ja näyttäytyä vakavasti otettavana hallitsijana. Egyptissä ei edes tunnettu sanaa "kuningatar". Hatchepsutin valtakaudella Egypti kukoisti, mutta tämän nimi yritettiin silti kaikin tavoin pyyhkiä pois esimerkiksi tuhoamalla monumentteja. Tähän ei löydy selkeää selitystä, mutta yksi mahdollisuus on se, että Hatchepsutin poikapuoli halusi päästä eroon epätavallisen naisfaaraon jäljistä, koska uskoi tämän sukupuolen rikkovan järjestystä ("maat") vastaan.

Tyldesleyn elämäkerta on kiehtova kuvaus naisen merkityksestä historiassa, siitä miten historiankirjoitusta voi halutessaan manipuloida ja miten vähäisten todisteiden perusteella tehdyt väärät päätelmät vuosituhansia sitten eläneestä ihmisestä voivat jäädä elämään. Taustalla kuljetetaan paljon tietoa antiikin Egyptin yhteiskunnasta, jonka uskoisin kuitenkin olevan ymmärrettävää myös vasta aihepiiriin tutustuville. Tyldesley myöntää, ettei Hatchepsutista tiedetä paljoa, mutta onnistuu kuitenkin luovimaan faktan ja myyttien välillä, vaikka itse elämäkerran kohde jääkin väkisin etäiseksi.

Päällimmäisenä jää mieleen kysymys, että miksi Kleopatra on maailmankuulu kauneudestaan ja miesten kanssa pelehtimisestä, mutta Hatchepsutin kaltaisia hallitsijavelvollisuutensa tasaisen hyvin suorittaneita työnnetään yhä syvemmälle unholaan? Onko niin, että länsimaisen yhteiskunnan historiaan vaikuttaminen ja salaperäinen naiseus sekä sen hyödyntäminen ovat tässä avainasioita, vai onko kyse yksinkertaisesti tiedon vähäisyys? Tyldesleyn elämäkerta Kleopatrasta odottaa vielä lukemista, joten tulee olemaan mielenkiintoista verrata näitä kahta hahmoa toisiinsa.

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Miniarvioita, osa II

Gill Davies & John Reynolds - Five Hundred Buildings of London (2010)

Melko epäinspiroiva valokuvakirja Lontoon arkkitehtuurista. Kuvien rajaukset eivät ole kaikissa aivan onnistuneita, ja vaikka mustavalkokuvista pidänkin, niin tässä tapauksessa kuvien sävy tekee niistä väljähtäneitä ja yksiulotteisia. Kirjan rakenne taas on epäkäytännöllinen, koska rakennusten lisätiedot oli laitettu kirjan loppuun eikä kuvan yhteyteen. Edestakaisin selailua piti harrastaa aika usein, koska ulkonäön puolesta ei pystynyt päättelemään, millä rakennuksilla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Nämä pienet historialliset yksityiskohdat olivatkin sitten ihan lukemisen arvoisia, ja muutama rakennus (kuten vaaleanpunainen gotiikan suuntausta edustava talo) tuli lisättyä "pakko nähdä vielä joskus" -listalle. Kokonaisuudessaan laadukasta Lontoo-valokuvakirjaa etsivälle en kuitenkaan tätä suosittelisi.

Scott Wood - London Urban Legends: The Corpse on the Tube and Other Stories (2013)

Kirja lontoolaisista urbaaneista legendoista, joka kuitenkin kärsii toisteisuudesta. Tällaisessa kokoelmassa on myös se ongelma, että kaikki legendat eivät välttämättä kiinnosta niin paljon kuin toiset, joten ne lähinnä silmäilee läpi. Onneksi tarinat on järjestetty suhteellisen järkevästi, joten halutessaan voi siirtyä aihealueesta toiseen. Tässä vaiheessa en enää tarkasti muista sisältöä, mutta historialliset yksityiskohdat ja sanontoihin liittyvät legendat olivat ihan mielenkiintoisia.

Ram Devineni, Vikas K. Menon, Dan Goldman - Priya's Shakti (2014)

Monella tapaa ajankohtainen sarjakuva, joka käsittelee naisten oikeuksia Intiassa. Priya, jota isä on kieltänyt opiskelemasta, joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tästä johtuen sekä perheensä että yhteisönsä hylkäämäksi. Priya saa kuitenkin apua Parvati-jumalattarelta ja yhdessä he aloittavat taistelun seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista vastaan. Tarina kuitenkin tuntuu hippusen hätäiseltä sekä pinnalliselta ja tuntuu jäävän ajoittain sanoman jalkoihin. Kuvitus on silti juuri niin hienon värikästä kuin Intiaan sijoittuvalta sarjakuvalta voi odottaa. Sarjakuvan voi lukea ilmaiseksi täällä.

Maiju Lassila - Rakkautta (1912)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tunne/tuntemus)

Jokin aika sitten aloin lukea enemmän suomalaisia klassikkoja, ja yllätyksekseni löysin niiden joukosta todellisia helmiä (mm. Juhani Ahon ihmiskuvaukset ihastuttivat). Valitettavasti Maiju Lassilan humoristinen romaani rakkaudesta ei ihan tähän joukkoon päässyt. Joitain herkullisia kohtauksia toki oli siellä täällä (esimerkiksi Suomen luonnon kauneuden ihailua pilkattiin kuvaamalla epämääräisiä hökkeleitä), mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jäi laimeaksi.

Dante Gabriel Rossetti - The House of Life (1928)

Rakastuin jokin aika sitten Rossettin Christina-siskon Goblin Market (1862) -runoon, ja olin utelias millaista runoutta Dante kirjoitti. Rossettin maalaukset ovat nimittäin ylimaallisen kauniita, mutta prerafaeliittien estetiikantaju ei iskenyt runomuodossa. Tässä kokoelmassa Rossetti kuvailee intiimisuhteita, ja on helppo ymmärtää minkälainen aikalaisten vastaanotto oli, jos eräskin runo kuvaa parin nukahtamista seksin jälkeen. Aistillisuus oli paikoin kaunista ja tyylikästä, mutta loppujen lopuksi purppurainen kirjoitustyyli sekä liiallinen rakkauden ja kauneuden ylistys uuvutti.

Naisen iholla: 32 tarinaa tatuoinneista - Jenny Belitz-Henriksson, Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta (2013)

190 s.

En kadu kuviani.  Jos sille tielle lähtisin, saisin katua joka päivä jotain asiaa ja elämä valuisi hukkaan.  On hienoa, että olen minä, tässä ja nyt.  On riipaisevaa katsoa, kun ihmiset toivoisivat olevansa toisenlaisia tai vaikka eri-ikäisiä.  Hetkestä nauttiminen on elämän salaisuus.  - Petra Innanen, 42  (Bettie Blackheart)

Kaupan kassajonossa usein vain tunnen, että pian joku alkaa avautua ja kysellä.  Se pitää vain kestää, sillä olenhan itse valinnut tämän tien.  Silti välillä tuntuu epäreilulta.  Enhän itsekään kulje uimahallissa arvostelemassa ihmisiä, joilla on vaikkapa liikakiloja.  Moni tuntuu kuvittelevan, että koska tatuoinnit ovat oma valinta eivatkä esimerkiksi onnettomuus tai vahinko, niitä saa kritisoida vapaasti.  - Gunilla Holmberg, 35

Olen silloin tällöin selaillut kirjakaupoissa tatuointikirjoja, mutta niistä on aina puuttunut "se jokin".  Nyt tiedän, mikä se on ollut.  Naisen iholla ei ole pelkästään galleria kauniita kuvia, vaan se sukeltaa myös kuvien kantajien persoonallisuuksiin, sekä näiden ajatuksiin tatuoinneista yleisesti.  Kirjassa on myös feministisiä sävyjä.  Ei pelkästään siksi, että haastateltavat ovat naisia, vaan kaikista huokuu enemmän tai vähemmän vahvuus ja eri tavoin äärettömän kaunis naiseus.  Kaikki ainakin tuntuvat viihtyvän omissa musteisissa nahoissaan:  "Jotkut sanovat, etteivät tatuoinnit sovi naiseuden kanssa yhteen, mutta mielestäni naisellisuus on juurikin oman kehon haltuun ottamista vaikka sitten tatuointien keinoin.  Myös naisellisuus on juuri sitä, mitä siltä itse haluaa ja odottaa, ei sitä, mitä miehet siltä haluavat.  - Riikka Vainonen, 35".

Tuntuu aina kurjalta, jos omaa ulkonäköä kritisoidaan, enkä näe miten tatuoinnitkaan siihen oikeuttaisivat.  Joskus voi vaikuttaa siltä, että tatuoidulla ihmisellä olisi kova panssari tai olisi muuten kovasydäminen ihminen, mutta näin ei todellakaan ole.  Joskus joku voi pahoittaa mielensä myös muista syistä:  "En siksi, että olisin herkkänahkainen, vaan sen vuoksi, että tyttäreni ovat olleet paikalla ja kuulleet, kun äitiä solvataan hänen ulkonäkönsä vuoksi.  Itse pyrin kasvattamaan lapseni niin, että he ajattelevat jokaisen olevan arvokas, ulkonäöstä riippumatta.  - Jenny Belitz-Henriksson".

On luonnollista, että nuoret omaksuvat uudet ja erilaiset asiat helpommin kuin vanhemmat, mutta toivoisin ettei se paheksunta saisi aikaan naurettavan lapsellista käytöstä.  En voisi ikinä kunnioittaa sellaista henkilöä, joka lasten kuullen alkaa ladella solvauksia.  En tiedä, mitä itse tekisin sellaisessa tilanteessa.  Ehkä hämmentyisin tai tuijottaisin takaisin.  Ei ole oikeasti niin vaikeaa olla armollinen kanssaihmisiä kohtaan.

Niin, eipä tästä nyt löydy mitään nipotettavaa.  Kuvat ovat kauniita ja kertovat jotain jokaisesta kuvattavasta.  Arvostin myös suuresti eri-ikäisten ja erityyppisten ihmisten ottamista mukaan projektiin.  Suosikkikuvani olivatkin varttuneiden naisten iholla.  Haastatteluissa on luultavasti käytetty samoja kysymyksiä, mutta jokaisella on kuitenkin oma persoonallinen tarina kerrottavanaan, joten ne eivät tunnu toistolta.  Suositeltavaa luettavaa myös niille, jotka eivät jostain syystä pysty tatuointeja hyväksymään, tai joille niiden olemus ja tarkoitus ovat vielä hämärän peitossa.  Kaunis kirja kauniista ja vahvoista ihmisistä.

Mikä oma suhteeni tatuointeihin sitten on?  En välttämättä pidä kaikkien kuvia erityisen hienoina, mutta niinhän se on muunkin taiteen kanssa.  Jonkun mielestä Monet on taitavuuden huipentuma, ja joku rakastaa abstraktia taidetta.  Itselläni on aika hirveä neulakammo, joten olen harkinnut tatuoinnin ottamista jo epäinhimillisen pitkään, mutta joskus se päivä vielä tulee.  Kuvavaihtoehtoja on listattu jo vähän liikaakin, mutta luulen osaavani niistä vielä päättää sen oikean.

* * * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Blogistanian kesälukumaraton II

Jippijei, nyt se alkaa!  Osallistujat ja säännöt voi muistin virkistykseksi bongata Hys, äiti lukee nyt -blogista, ja tarkempi kuvaus omasta kirjalistastani löytyy täältä.  Ennen yöunia tulen vielä päivittämään edistymistäni.  Huomiseksi on luvattu kunnon hellettä tänne päin Suomea, joten voisin vaikka rynnistää heti aikaisin aamulla varaamaan paikkaa puistosta, saa nähdä.

Onnea ihan kaikille maratoniin osallistujille, ja toivottavasti myös kannustusjoukot löytävät mielenkiintoista luettavaa!

Vähän Piinaa iltasaduksi (tiedän, olen outo),
ja loput huomenna välipalaksi muiden kirjojen välissä.

Klo 2.13
Ensimmäinen osa Annie luettu, eli 95 sivua.  Enää ei pysy hereillä vaikka kuinka yrittäisi, joten hyvää yötä ja huomiseen!

Klo 12.02
En malttanutkaan lähteä mihinkään herkkujeni ääreltä, vaan jumitin parvekkeella paahtamassa itseäni aikaisesta aamusta lähtien.  Kirjan kanssa eväinä kaurapaahtoleipää, appelsiinimehua ja mehujäätä (mitä, kyllä maratonilla saa syödä mehujäätä aamupalaksi!).  Kuvaa en ottanut, olin kai liian pökerryksissä vähäisistä yöunista.

Luettuja sivuja:  312
Piina (1987) - Stephen King, 312 s.
Pisteet:  * * * *  Suomentaja:  Ilkka Rekiaro

En ole (liian) pitkiin aikoihin lukenut kauhun mestaria, joten olin äärettömän iloinen, että maraton alkoi varmalla King-laadulla taaten superkoukuttavuuden.  Olen jo monta vuotta sitten nähnyt elokuvan, ja vaikka se on edelleen selkeänä mielessä, se ei haitannut ollenkaan.  King on kirjoittanut upeasti tarinansa, joka sijoittuu vain yhteen huoneeseen.  Tämä voisi olla jonkun muun kirjailijan käsissä tylsää, mutta asetelmasta puristetaan tässä kaikki irti, ja jännitys käy välillä sietämättömäksi.  Annien sekopäisyyskään ei tunnu liioitellulta, sillä voin hyvin kuvitella millaisia ne "suurimmat fanit" ovat, joilla viiraa päästä.  Annie siis tuntuu todelliselta (jota muuten Kathy Bates esittää melkein täsmälleen samalla lailla kuin tämä on esitetty kirjassa), ja henkilökuvauksen tarkkanäköisyyden lisäksi King kuvaa kipua loistavasti.  Voisin suositella tätä myös niille, jotka eivät ole vielä lukeneet Kingiä, ja jotka eivät välitä yliluonnollisesta kauhusta.  Jännitys tulee tässä siitä, kun odottaa mitä Annie keksii seuraavaksi ja hajoaako tämän psyyke lopullisesti.

Klo 17.05
Luettuja sivuja:  516
Fear and Loathing in Las Vegas (1971) - Hunter S. Thompson, 204 s.
Pisteet:  * * * *
Osallistuu haasteeseen:  Kaunokirjallinen maailmanvalloitus

En tainnut tajuta ihan kaikkea mitä tapahtui, mutta hauskaa oli.  Thompsonin kirjoitustyyli omalaatuisine rytmityksineen ja sanastoineen on juuri täydellistä tällaisen tarinan kertomiseen, ja Ralph Steadmanin kuvitus sopii kuin nyrkki silmään.  Omituinen keskustelu taco-myyjien kanssa, hallusinaatioita ja teräviä huomioita sen aikaisesta yhteiskunnasta sekä hullusta Las Vegasista jne.  Sekopäinen matka, mutta ah niin viihdyttävä.

Ruoka-aika!  Marokkolaisia lihapullia ja cous cousia.

Klo 21.53
Luettuja sivuja:  804
Love, Castro Street: Reflections of San Francisco (2007) - Katherine V. Forrest ja Jim Van Buskirk, 288 s.
Pisteet:  * * *

Kuten usein eri kirjoittajien kokoelmissa, tässäkin jotkut ovat parempia kuin toiset, jotkut syvällisempiä ja jotkut pelkästään pintaraapaisuja.  Eniten jäi mieleen Aaron Shurinin muistelu siitä, millaista oli työskennellä Alcatrazissa vuonna 1958.  San Francisco näyttäytyy esseissä erikoisena, vapaamielisenä, riehakkaana jne.  Pari kertaa nauroin ääneen, varsinkin Tales from the Casa -esseetä lukiessa, jossa Victor J. Banis muistelee, millaista oli isännöitsijänä kun joutui hoitamaan vähintäänkin erikoisten asukkaiden asioita.

Kello 23.53
Luettuja sivuja: 980
Herland (1915) - Charlotte Perkins Gilman, 176 s.
Pisteet:  * *

Lueskelin tätä jo ruoanlaiton lomassa, mutta innostuin syödessä edellisestä esseekokoelmasta, joten jätin tästä loput maratonin loppurutistukseen.  Pidin aikoinaan Gilmanin Keltaisesta seinäpaperista, joka oli nuoresta lukijasta aika karmaiseva.  Sen jälkeen en ole Gilmania lukenut, ja valitettavasti tämä feministisen utopiakirjallisuuden "helmi" ei ihan vakuuttanut.  Kohtalaisen viihdyttävä tämä oli, ja oli myös mielenkiintoista seurata miesten pärjäämistä yhteiskunnassa, jossa kaikki naiset ovat vahvoja, kauniita ja viisaita, ja joita ei näytä kiinnostavan kohdella miehiä yhtään eri tavalla sukupuolen takia.  Asukkaiden kuvaus jäi silti vaivaamaan, koska kaikki olivat samasta muotista tehtyjä ja jopa häiritsevän robottimaisia.  Itse yhteiskuntakin vaikuttaa jopa utopiaksi vähän liian täydelliseltä.  Aineksia olisi ollut parempaankin, mutta Gilmanin teos jää pinnalliseksi ja kuivahkoksi, ja hyötyisi myös paremmasta juonenkuljetuksesta (no, ehkä myös paremmasta juonesta ylipäätään).  Kokonaisuutena silti ihan luettava, vaikka Terry tekikin mieli kuristaa useammin kuin kerran.  Julkaisuajankohtanaan oli luultavasti tärkeä herättäjä, ja muutenkin näitä unohdettuja oman aikansa kuriositeetteja on useimmiten ihan hauska lukea, vaikka ne eivät hyviä olisikaan.

- - -

Vieläkin malttaisin lukea, mutta taidan kuitenkin katsella koneelta jotain sarjaa ja hotkaista tuoreisiin mustikoihin sekoitettua vaniljajäätelöä.  En ole myöskään ollenkaan vilkaissut muiden etenemistä, vaan ainoastaan vastaillut omaan kirjoitukseeni tulleisiin kommentteihin, joten vierailen myöhemmin kaikkien osallistujien blogeissa.  Useimmilla maraton jatkuu vielä, eli tsemppiä!

Elä yksin ja nauti: klassikko-opas sinkkunaiselle - Marjorie Hillis (1936)

Live Alone and Like It:
The Classic Guide
for the Single Woman
160 s.

Oman elämisen järjestäminen voi kuulostaa pelottavalta, varsinkin jos ajattelumaailmasi laahaa menneessä ja pidät itseäsi yhä heikomman sukupuolen edustajana.  Mutta se ei ole sitä.  Elämänsä järjestäminen voi olla hauskaa.  On tietysti muutamia rajoituksia, niin yksin kuin laumassa elävilläkin, mutta niiden puitteissa voit elää pitkälti niin kuin itse haluat.  Kukaan ei hoivaa sinua kun olet väsynyt, mutta kukaan ei myöskään odota sinulta hoivaa, kun olet väsynyt.  Kukaan ei huolehdi laskuistasi, mutta kukaan ei myöskään valita laskuistasi.  Voit syödä mitä haluat, milloin ja missä haluat, myös päivällistä tarjottimelta olohuoneen sohvalla - tämä on yksi niistä nautinnon korekammista muodoista, joita maskuliininen mielenlaatu ei vielä ole oppinut arvostamaan.

Jos joku olisi vaikka muutama kuukausi sitten kertonut, millaisen kirjan nyt lukisin, olisin nauranut itseni kuoliaaksi.  Tämä on niin kaukana omasta maustani kuin vain voi olla.  Noin yleisesti ottaen saan toki paljon hupia vanhanaikaisista etikettisäännöistä ja naisille suunnatuista ohjeista (kiitos Retronautille monista hyvistä nauruista), mutta oikeasti kokonaisen kirjan lukeminen aiheeseen liittyen ei olisi tullut mieleenikään.  Hillisin opaskirja kuitenkin vaikutti niin sympaattiselta ja söpöltä, että se oli pakko laittaa lukulistalle.  Sen lisäksi, että arvioiden mukaan kirja ei neuvo miten napata hyvä aviomies, ja sen myötä ratkaista yksinasumisen kurimus, jonka yhteiskunta näki nimenomaan naisten kohdalla ongelmana.

Vuoden 1936 bestsellerissä on muutama perimmäinen johtoajatus, joita Hillis aina välillä toistaa:  raha ei takaa hyvää makua, pienipalkkainenkin voi järjestää elämänsä ihan mukavaksi ja itseään on lupa hemmotella vaikka kukaan ei olisikaan näkemässä esimerkiksi  pitsihepeneitäsi.  Neuvot ovat lempeitä ja jämäköitä, mutta Hillis kuitenkin korostaa, että jokainen tekee loppujen lopuksi kuten itse parhaaksi näkee.  Voit ohittaa kaikki neuvot, mutta jos kyhjötät yksin neljän seinän seinällä, älä valita ettei elämäsi ole jännittävää ja ettei sinulla ole ystäviä.  Kirjassa otetaan myös huomioon se, että yksin on voinut joutua asumaan tahtomattaankin vaikkapa avioeron myötä.  Hillisin mukaan kirja ei ole yksinelämisen puolustuspuhe, vaan sen tarkoitus on rohkaista ottamaan kaikki ilo irti tilanteesta.  Saa tehdä mitä haluaa milloin haluaa, eikä silti tarvitse kärsiä yksinäisyydestä jos ottaa ohjat omiin käsiinsä ja lähtee ulos avoimella mielellä katsomaan mitä on tarjolla.

Julkaisuajankohdasta kertovat oikeastaan vain maininnat etiketistä ja vaatetuksesta.  Hieno nainen ja väkijuomat -luku oli hauska, koska siitä voi päätellä että tuohon aikaan oli tärkeää tarjota cocktaileja vierailleen.  Martini, Manhattan ja (Mad Men -sarjastakin tuttu) Old-fashioned tulisi kuulua jokaisen perusdrinkkitietouteen.  Jossain määrin kirjassa myös tuputettiin käsitystä, että jokaisen naisen olisi hyvä olla elegantti sekä hyvin pukeutunut ja siististi ehostettu.  Hillisin neuvot ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi sen verran yleisiä, että nykyajan nainenkin saa niistä varmasti ainakin jotain pientä pohdittavaa, vaikkei olisikaan uranainen 30-luvun New Yorkissa.  Hymyilin itsekseni, kun luin kirjaa pitäessäni taukoa kouluhommista, miten ainakin pari juttua osui ja upposi omalla kohdallani:  asunnon ei tarvitse olla sekainen vaikka ulkopuoliset eivät olekaan sitä joka päivä näkemässä, ja että myös yksin voi syödä hyvin, vaikka tekisikin mieli syödä eineksiä keittiössä suoraan laatikosta.  Ei siis mitään maailmaa mullistavia ajatuksia, mutta pikku kirjanen oli silti ihan mukava välipala.  Pitäisi varmaan lakata syömästä näitä murustavia keksejä sängyssä ja lähteä kauppaan ostamaan aineksia niihin marokkolaisiin lihapulliin, joiden tekemistä olen lykännyt monta viikkoa.

* * *

Suomentaja:  Mari Hyypiä

Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910 - Anna Kortelainen (2010)

160 s.

Albumin helsingitär on keskiluokkainen nuori nainen, joka on käynyt tyttökoulun tai yhteiskoulun.  Yleensä hänen lapsuudenperheensä pystyy kustantamaan hänen opintonsa ja hän asuu kotosalla ja siten vanhempiensa valvonnassa.  - -  Helsingittäremme tähtää omaan ammattiin ja taloudelliseen omavaraisuuteen, vaikka saattaa toki haaveilla myös vaihtoehdosta, onnistuneesta avioliitosta ja lapsista.  Iältään hän on parikymppinen, sillä ennen kolmeakymmentä ikävuotta monilla on jo kiire avioon, jollei halua jäädä itselliseksi naiseksi.

Turun naisista siirrytään 1910-luvun Helsinkiin.  Toteutukseltaan Kortelaisen esittely kaupungista ei kuitenkaan voisi olla erilaisempi:  iloinen sekamelska lehtileikkeitä, mainoksia, valokuvia, maalauksia, postikortteja sekä pätkiä L. Onervan kirjeistä ja fiktiosta.  Kirjailijatar toimii oppaana enimmäkseen Helsingin huvielämässä, mutta lyhyitä osioita on myös omistettu politiikalle, Venäjälle ja aikakauden huonoille puolille.

Onervan albumien lehtileikkeet sun muut ovat käsittääkseni olleet eniten kirjan pohjana, ja ne toivatkin mukavan lisän teoksen leikekirjamaisuuteen.  Vanhat valokuvatkin ovat aina hienoja, mutta tässä oli muutama erityisen hymyilyttävä kuva, lähinnä opiskelijoiden riennoista otettuja ei-niin-virallisia otoksia.  Kaiken kaikkiaan kirja sai hyvälle tuulelle, puhumattakaan kasvavasta innostuksesta Helsinkiin.

L. Onervan ja Leevi Madetojan häät

Toteutus ei silti ollut aivan napakymppi.  Joissain osioissa on liian runsaasti pätkiä Onervan romaaneista ja novelleista, ja tällainen lähestymistapa vaikuttaa aina vähän liian helpolta ratkaisulta.  Vaikka teemana onkin kaupungin lisäksi kirjailija, joka on käyttänyt teoksissaan hyvin paljon vaikutteita omasta elämästään ja kuvaillut silloista Helsinkiä, olisin halunnut silti lukea enemmän Kortelaisen omaa tekstiä (jota alussa kivasti onkin, mutta loppua kohden ote muuttuu laiskemmaksi).

Mitä L. Onervaan tulee, kirjasta tulee kuitenkin erinomaisesti ilmi miten erikoislaatuinen ja tuolle ajalle melkoisen epätyypillinen nainen tämä oli.  Skandaaleja aiheutti muun muassa avioero ja suhde Eino Leinoon, mutta Onerva oli toki myös ahkera ja kovasti työtä tekevä omapäinen kirjailija.  Tämä oli muun muassa mukana Helsingin Sanomissa heti lehden alkutaipaleelta lähtien, ja istui monet tunnit kirjoituspöytänsä ääressä kirjoittamassa omia tarinoitaan.  Erittäin  mielenkiintoinen persoona, jolta yhden kirjan olin jo laittanut lukulistalle, mutta mahdollinen elämäkertakin olisi aika hienoa lukea.

* * *

Naisten kaupunki: turkulaisten naisten historiaa - Anu Lahtinen, Sini Ojala ja Kirsi Vainio-Korhonen (2010)

208 s.

Ne ihmiset, jotka eivät sukupuolensa tai alhaisen yhteiskunnallisen asemansa takia voineet hankkia porvarioikeuksia eivät maksaneet elinkeinoveroja tai eivät edustaneet perhetalouttaan ulospäin, esiintyvät harvoin kaupunginarkistojen asiakirjoissa ja ovat tästä syystä pysyneet myös jälkimaailman silmiltä piilossa.  Osittain ongelmana on kunta- ja kaupunkihistorioiden kaavamaisuus ja vanhahtava perinne.  Uusimmassa historiantutkimuksessa naiset, lapset, perheet sekä yhteiskunnan vähäosaiset, prostituoidut, juopot ja vammaiset ovat jo nousseet esiin, mutta kunnallisissa tilaushistorioissa heitä tapaa vielä harvakseltaan.

Törmäsin tähän sattumalta etsiessäni jotain ihan muuta kirjaston nettisivuilta.  Aihe kuulosti mielenkiintoiselta, koska niin kuin lainauksesta käy ilmi, naisia ei historiankirjoissa paljoa nähdä.  Naisten kaupunki on osa Kerrottu ja koettu Turku -hanketta, joka kuului Turku 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunkiohjelmaan, ja paneutuu sekä tavallisten että tunnettujen naisien elämään.  Täytyy tosin näin aluksi myöntää, että paria poikkeusta lukuunottamatta en tiennyt etukäteen oikeastaan ketään esitellyistä naisista.  Ja syy sille on tosiaan se, että miehet ovat enemmän vallanneet alaa historian saatossa, eikä varsinkaan ennen ollut suuren yleisön tietoisuudessa paljonkaan taitavia tai jollain tapaa edistyksellisiä naisia.

Ilman naisten työpanosta kodit olisivat olleet asuinkelvottomia ja kirkot rapistuneita, materiaalisesti köyhiä sekä nuhjuisia.  Tämä on myös senkin puolesta hyvä teos, että esille otetaan kaikenikäisiä naisia.  Ensimmäisessä osiossa keskitytään keskiaikaan.  Keskiajalta on vähän tietoa naisista, pääosin koska asiakirjoissa miehet toimivat vaimojensa edusmiehinä, vaikka joissain poikkeustapauksissa naiset saattoivat esimerkiksi harjoittaa kauppaa.

Toinen osio käsittelee aikaa vuosien 1600-1917 välillä, joka 1800-luvun sisältäen kiinnosti eniten.  Todella mielenkiintoisia naisia, esimerkiksi Anna Salmberg (1788-1868) oli tyttöpensionaattiajan arvostetuin turkulaisopettaja, joka opetti muun muassa Fredrika Tengströmiä ja varhaista suomalaista naiskirjailijaa Wendla Randelinia.  Fredrika avioitui myöhemmin Johan Ludvig Runebergin kanssa, joiden molempien kirjailijaidentiteetteihin vaikuttivat Walter Scottin romaanit, joihin Salmberg Fredrikan tutustutti.  Mitä yliopistoon tulee, turkulaiset naiset olivat pyrkijöiden eturintamassa.

Muista mielenkiintoisista henkilöistä voisi mainita muun muassa nämä:  Margareta Capsia (1682-1759) oli Suomen ensimmäinen ammattitaidemaalari, Charlotta Catharina Swedenmarck (1744-1813) oli yksi ensimmäisistä runojaan julkaisseista suomalaisnaisista ja muotokuvamaalari Dora Wahlroos (1870-1947) maalasi muun muassa alastomia ihmisvartaloita, joka oli harvinainen ja paheksuttu aihe 1800-luvun lopun naistaiteilijoiden tuotannossa.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen katsaus Turun naisten historiaan, vaikka loppua kohden numeroja ja tilastoja alkoikin olla vähän liikaa omaan makuuni.  Oli myös aika virkistävää lukea paikoista, joiden sijainnit olivat tuttuja.  Se teki jotenkin kotoisan olon.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Uhmattaret: suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890-1930 - Varpu Lindström (1988)

Defiant Sisters: A Social History
of Finnish Immigrant Women
in Canada
205 s.

Vuoteen 1901 mennessä suomalaiset olivat luoneet vankan pohjan tuleville siirtolaisille.  Yhteisöjen kehittyminen pysyviksi siirtokunniksi taattiin naisten aktiivisella osanotolla ja perheiden vakauttavalla vaikutuksella.  Heidän usein sattumanvaraisesti valitsemistaan paikkakunnista kehittyi kanadansuomalaisten suurimmat asutus- ja kulttuurikeskukset.  Pioneerit loivat ensimmäisiä siteitä työpaikkoihin, perustivat ensimmäiset seurat ja kirkot sekä päättivät farmialueiden maantieteellisen sijainnin.  - -  Ensimmäiset suomalaiset naiset olivat myös luoneet ryhmäidentiteetin ja perinteitä, joita heidän seuraajansa usein noudattivat.  - -  Heidän tuli myös olla rohkeita ja vahvoja, olipa sitten kyseessä karhujen karkottaminen, Kalliovuorten kiipeileminen, härkävaljakon ohjaaminen, tai yksinäisyyttä vastaan taisteleminen.

Naisten historia on aina kiinnostavaa, ja tähän törmäsin kun etsin suomalaisten siirtolaisuutta käsitteleviä kirjoja.  Kanada on maana jäänyt tähän mennessä hämärän peittoon, enkä edes tiennyt että sinnekin virtasi siirtolaistulvia Yhdysvaltojen lisäksi.  Lindströmin tutkimus on sinällään aika käänteentekevää, koska se tutkii suomalaisten siirtolaisuutta Kanadassa naisten näkökulmasta, mutta myös mittavan haastattelu -ja kirjeaineiston takia.  Vaikka joidenkin kirjeiden kieli oli hiukan haastavaa, nautin todella paljon ihmisten omien kokemuksien lukemisesta.  Yllätyin muun muassa siitä, että Klondiken kultakuumeen aikaan siellä oli ainakin kolme suomalaista naista, jotka olivat myös ylipäätään ensimmäisiä naisia valtausalueilla.

Vaikka aluksi siirtolaiset valitsivat melkein umpimähkään asuinalueensa, niillä alueilla joissa oli parhaimmat elinolosuhteet oli Suomen kaltaista luontoa.  Ihmisiä muutti pois ankarilta preeria-alueilta vuosien saatossa yhä enemmän ja enemmän, ja toisin kuin muista maista tulleet preerialla viihtyvät siirtolaiset, suomalaisia suuntautui lähinnä Ontarion alueelle (Thunder Bayn satama- ja puuteollisuuskaupunki suurin suomalaiskeskus).  Tämän osaltaan selittää se, että suurin osa osa naimattomista naisista ryhtyi kotiapulaiseksi, joista oli suurin pula kaupungeissa.  Naiset pääsivätkin maahan vain maanviljelijän perheenjäsenenä, morsiamena tai kotiapulaisena.

Siirtolaiselämä kuitenkin rasitti enemmän miehiä kuin naisia, niin kuin käy ilmi tästä aikalaistoimittajankin lauseesta:  "Elämä oli niin vaikeaa, työttömyyttä, nälkä kurnutti vatsassa, yksinäisiä miehiä, ei edes rahaa mennä takaisin Suomeen.  Kyllä sen ymmärtää miksi he valitsivat itsemurhan...  Kun olet vierasmaalainen et ole minkään arvoinen, ja pian alat uskoa sen itsekin".  Naisetkin tekivät itsemurhia, mutta paljon vähemmän, ja yleensä ratkaisuun päätyivät ne, jotka eivät halunneet rasittaa perhettään riutumalla pitkän sairauden kourissa.

Naisten ystäväverkosto oli myös kestävämpi, joka selittyy taas asuinpaikan valinnalla.  Naisten seurelämäkin oli onnellisempaa, ja he olivat valmiimpia avioitumaan muidenkin kansallisuuksien kanssa.  Tosin moni nainen halusi olla itsenäinen ja tienata, eikä antaa avioliiton sotkea suunnitelmiaan.  Yleisesti naisten parempien olojen takia he olivat todennäköisempiä jäämään pysyvästi Kanadaan.  Ylivoimaisesti yleisin kotiapulaisen ammatti toikin kunnoitusta ja arvovaltaa, ja viinatrokarin sekä prostituoidun hommatkin toivat kaivattua itsenäisyyttä.  Usein prostituoidut olivat hyväkäytöksisiä ja hyvin pukeutuvia, vaikka yhteisön muut naiset heitä karttoivatkin.

Vaikka Lindströmin tutkimuksen pääpaino onkin asutushistoriassa ja sosiaalisessa näkökulmassa eikä käsittele ollenkaan kulttuurielämää, joka tarkoittaa minun makuuni hieman liikaa tilastotietoja ja prosenttilukuja, kirja on silti tutustumisen arvoinen.  Itseäni eivät myöskään kiinnostaneet osiot seurakunnista ja sosialistijärjestöistä, mutta terveys ja hyvinvointi, avioliitot sekä työ olivat todella kiinnostavia.  Suomennos tosin on hieman kömpelö, mutta ei se kuitenkaan ratkaisevasti luettavuuteen vaikuttanut.

* * *

Osallistuu haasteisiin:  Kirjallinen maailmanvalloitus ja Kansankynttiläin kokoontumisajot

Whores in History: Prostitution in Western Society - Nickie Roberts (1992)

384 s.

Legislation against the sex trade historically goes hand in hand with intolerance of sexual freedom in general, and women's sexual freedom in particular.  Whores  have always been primary targets of this repression.  The whore is seen as dangerously free:  her financial and sexual autonomy strikes at the root of patriarchy, threatening the interests of male moralists and legislators - some of whom are among her best customers.

Prostituutio on aihe, joka on melkoinen mielipiteiden jakaja ja ikuinen soutaa/huopaa -aihe.  Tässä Roberts kertaa lyhyesti länsimaisen prostituution historian, keskittyen loppupuolella lähinnä lainsäädäntöön ja järjestöjen esiin tuomiseen.  Ajoittain hieman sekava, mutta enimmäkseen selkeä ja todella helposti lähestyttävä yleisesitys, jossa otetaan vahvasti kantaa miesten kaksinaismoralismiin ja feministien näkemyksiin.  Omia mielipiteitäni en tässä sen enempää lähde puimaan, mutta sen voin sanoa että en ehkä vieläkään täysin ymmärrä oman ruumiin vuokraamista, jos oma tilanne antaa mahdollisuuksia toisenlaiseenkin elämään.  Robertsin esittämät vakuuttavat syyt ja prostituoitujen omat näkemykset antoivat kuitenkin ajattelemisen aihetta, ja selvää on ainakin se, että tämän ammattikunnan edustajat on turhan jyrkästi leimattu rikollisiksi.

Yllä olevan lainauksen lisäksi mieleen jäi erityisesti viktoriaaninen aika.  Naiset turvautuivat mieluusti prostituutioon, koska palkka oli yksinkertaisesti parempi kuin missään naisille tarjolla olevissa työpaikoissa.  Nämä halusivat myös kapinoida helvetillisiä työoloja vastaan, joissa heidän oletettiin työskentelevän lähes ilmaiseksi.  Huomionarvoista on myös se, että kautta historian naisten olojen ollessa muuten tukalat, prostituution avulla pystyi kipuamaan huomattavan korkealle yhteiskunnan arvoasteikossa, esim. itsenäiseksi kurtisaaniksi.  Mielenkiintoinen aihe jo historialliseltakin kannalta, mutta kuten sanoin en nykytilannetta ymmärrä vielä kovinkaan paljon joten en myöskään sitä voi kommentoida.

Kirjan kannessa esiintyvä nainen mahtavine sukkahousuineen kuuluu muuten E. J. Bellocqin viime vuosisadan alussa ottamaan kuvasarjaan New Orleansin Storyville-korttelin prostituoiduista.  Koko sarja on nähtävissä iki-ihanassa Retronautissa.

* * *