 |
| Crocodile on the Sandbank 296 s. |
Poimin sinivihreän veistoksen hyllyltä ja hankasin sitä nenäliinallani ja näytin Evelynille sen jättämää likaista tahraa nenäliinassani. - - -
"Rouva! Jättäkää korvaamattoman arvokkaat muinaisesineet rauhaan! On tarpeeksi paha, että se epäpätevä typerys Maspero sekoittaa ne keskenään! Täydennättekö hänen typeryyttään tuhoamalla esineet, jotka hänellä on jäljellä?" - - -
"Hyvä herra", sanoin katsoen häntä päästä varpaisiin. "En tunne teitä -"
"Mutta minä tunnen teidät, rouva! Olen tavannut teidän tapaisianne liian usein - riehaantuneita brittiläisiä naisia kömpelöimmillään ja pöyhkeimmillään. Lempo soikoon! Laji täyttää maan moskiittojen tavoin ja on yhtä raivostuttava. Pyramidien syvyydet, Himalajan korkeudet - missään en pääse teitä pakoon!" - - -
Käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Näin Evelynin sekä nuoren miehen, joka oli vastustajani solakampi ja parrattomampi kaksoiskappale: tummahiuksinen, sinisilmäinen, pitkä mutta ei yhtä massiivinen.
"Radcliffe", mies sanoi kiireisesti. "Pelotat armollista neitiä. Pyydän, että -"
"En ole peloissani", sanoin rauhallisesti. "Paitsi ystävänne terveyden puolesta. Vaikuttaa siltä, että hän on saamassa kohtauksen. Kärsiikö hän usein aivojen vajaatoiminnasta?"
Lainaus on tällä kertaa poikkeuksellisen pitkä (ja siltikin jonkin verran karsittu), koska kyseinen kohtaus on kirjan hauskin ja tiivistää hyvin sekä keskeisten henkilöiden luonteenpiirteet että kirjan yleissävyn. Kyseessä on siis Amelia Peabody -sarja, jossa Amelia seikkailee pääosin 1800-1920-lukujen Egyptissä ja kohtaa matkoillaan mystisiä asioita. Ensimmäisessä osassa Amelian kuuluisa tutkijaisä on jättänyt tyttärelleen suuren perinnön, ja omaisuuden turvin Amelia lähtee Englannista. Matkalla tämä ottaa suojelukseensa rakastajansa hylkäämän Evelynin, ja yhdessä naiset joutuvat keskelle salaperäisiä ja aavemaisia tapahtumia tavattuaan Emersonin veljekset, arkeologi Radcliffen ja filologi Walterin.
Viime vuoden elokuussa menehtynyt egyptologi Barbara Mertz kirjoitti romaaninsa pseudonyymeilla Elizabeth Peters ja Barbara Michaels, jotta akateeminen ura ja romaaniura pysyisivat erillään. Mertz voitti kirjoillaan useita tunnustuksia, ja onpa Amelian mukaan nimetty oma palkintonsakin. Vaikka kirjat eivät varsinaisesti olekaan dekkareita eikä tässä ensimmäisessä ratkota murhaa, niin ne ovat hyvin kotoisia mysteereitä Agatha Christien hengessä ja suosio on helppo ymmärtää.
Amelia Peabodyn seikkailut sijoittuvat kaikki egyptologian niin sanotulle kultakaudelle, eli ajalle jolloin tehtiin kaikki merkittävimmät arkeologiset löydöt. Huolimatta kirjailijan taustasta inforyöppyjä ja historiallisia luentoja ei ole, vaan Egypti toimii luonnollisena taustana tapahtumille. Amelia esimerkiksi rakastuu pyramideihin ja pääsee harjoittelemaan arkeologisia menetelmiä, joista on myöhemmin hyötyä. Olisin itse asiassa voinut lukea enemmänkin 1800-luvun arkeologiasta ja Egyptistä, varsinkin kun Emersonit tekevät kaivauksia Akhenatenin kaupungissa. Äärettömän mielenkiintoinen aikakausi ei siis aivan tullut iholle asti, mutta onneksi henkilöt vievät sen tilan.
Amelia ei ole aivan perinteinen viktoriaanisen aikakauden nainen. Feministi ja itse vanhaksipiiaksi julistautunut on kiinnostunut muinaishistoriasta, eikä pelkää sanoa suoraan mitä ajattelee. Amelian määrätietoisuus ja tapa tökkiä päivänvarjolla epämiellyttäviä ihmisiä ovat loistavaa vaihtelua pyörtyileviin ja persoonallisuudeltaan laimeisiin tyttöihin. Evelyn menee periaatteessa tähän jälkimmäiseen kategoriaan, mutta haluan uskoa Amelian seuran tehneen tälle hyvää, eikä Evelynin menneisyyskään aivan viittaa siihen, että tämä olisi valmis mukautumaan sokeasti viktoriaanisen yhteiskunnan odotuksiin. Karkeakäytöksinen Radcliffe Emerson on puolestaan jopa hieman byronmainen, mutta ehkä intohimo omaan ammattiin ja halu säilyttää historiaa selittävät osaltaan olemattomat hienotunteisuuden kyvyt. Henkilöiden perustuminen oikeisiin historiallisiin henkilöihin on hauska yksityiskohta, josta voi lukea lisää täältä.
Romantiikkaa on omaan makuuni vähän liian paljon, eikä itse mysteerikään ole mikään erikoinen, vaan aika selvä ja looginen tapaus heti alusta asti. Kirjan yleissävy on kuitenkin onneksi hauska. Kuten on aikaisemmin ehkä tullut ilmi, en lue humoristisia kirjoja ja nauran harvoin ääneen lukiessani, mutta tämä oli yksi harvoista poikkeuksista. Eikä hauskuus tule esiin pelkästään tapahtumissa, vaan yleisellä tasolla kirja parodioi seikkailuromaaneja sekä 1800-luvun niin sanottuja sensaatioromaaneja (esim. Collinsin Valkopukuinen nainen ja Dickensin Edwin Droodin arvoitus). Henkilöissä ja salaperäisyydessä on paljon tuttuja piirteitä jos on lukenut kyseisiä kirjoja.
Jos tarina olisi otettu liian vakavasti tai jos se olisi sijoittunut nykyaikaan, en todennäköisesti olisi pitänyt tästä niin paljon. Muinainen Egypti on kiehtonut lapsesta asti ja omatoimisissa viktoriaanisissa naisissa on vain sitä jotain, joten tällaisenaan kirja oli juuri sopivan kevyt seikkailu. Voisin jatkaa ehdottomasti sarjan parissa toistekin!
* * *
Suomentaja: Mervi Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen maailmanvalloitus (Egypti)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti