Veljeni, Leijonamieli - Astrid Lindgren (1973)

Bröderna Lejonhjärta
231 s.

Arvatkaas mikä minusta on hauskaa.  Minusta on hauskaa maata vanhanaikaisessa kaappisängyssä semmoisessa vanhanaikaisessa keittiössä ja jutella Joonatanin kanssa, kun tulen kajo lepattelee seinillä, ja jos katson ikkunasta, niin näen kirsikkapuun oksan, joka kiikkuu hiljaa iltatuulessa.  Ja tuli liedessä hiipuu hiipumistaan, kunnes enää vain kekäleitä on jäljellä, ja huoneen nurkissa alkaa hämärtää, ja minua unettaa yhä enemmän, ja minä makaan vuoteessa enkä yski ensinkään, ja Joonatan kertoo minulle juttuja.  Hän kertoo ja kertoo, ja viimein hänen äänensä kuulostaa minusta enää vain semmoisilta kuiskauksilta taas, ja niin minä nukahdan.  Juuri tästä minä pidän, ja tämmöistä oli silloin ensimmäisenä iltana Ritarlassa, ja sitä varten minä en sitä ikänä unohda.

Ronja, ryövärintyttären (1981) ohella Veljeni, Leijonamieli on toinen niistä Lindgrenin kuuluisimmista teoksista, jotka ovat päässeet lapsuudessa tutkan ohi.  Viimeksi mainitun lukemattomuudelle taitaa kuitenkin olla hyvä syy näin jälkeenpäin ajatellen.  Luin ensimmäisinä kouluvuosinani Muumi-lehteä, ja yhdessä niistä oli pieni pätkä Veljeni, Leijonamielestä.  Kohta oli alusta, jossa Joonatan lohduttaa sairasta Korppua.  Muistan vieläkin elävästi sen kurkkua kuristavan ja sydäntä puristavan tunteen.  Ymmärsin kuoleman olevan jotain lopullista, yksinäistä pimeyttä.  Pelkoja on kaikilla monenlaisia, mutta kuolema on ainoa oikeasti iso asia jota olen aina pelännyt.

Ehkä siis oli hyvä, että tartuin vihdoin kirjaan, koska Lindgrenin taito käsitellä kuolemaa lapsille tarkoitetussa tarinassa on jotain mitä en ole ennen kokenut.  Tapahtumista huolimatta kirjassa on lämpöä ja lohtua.

Tapaamme kuolemansairaan Kaarle 'Korppu' Leijonan, joka ihailee syvästi isoveljeään Joonatania.  Joonatan lohduttaa pelokasta Korppua ja vakuuttaa ettei kuolema ole lopullista, vaan "Nangijalassa sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin".  Valitettavasti Joonatan kuolee ensin traagisessa tulipalossa yrittäessään pelastaa pikkuveljensä.  Myöhemmin Korppu näkee Joonatanin valkoisena kyyhkysenä, joka kutsuu Korppua Nangijalaan.  Pian molemmat veljekset ovat taas yhdessä ja tästä kirja varsinaisesti alkaakin.  Luvassa on jännittäviä seikkailuja, kun käy ilmi ettei Nangijalassa olekaan kaikki sitä miltä näyttää.

Tiesin etten tule välttymään kyyneliltä.  Alkusivut olivatkin takkuista luettavaa, koska näkökenttä verhoutui jatkuvasti jollain ihmeellisellä sumulla.  Olo kuitenkin helpottui huomattavasti kun tarinassa päästiin Nangijalaan ja sävy muuttui fantasiaseikkailuksi.  Vaikka merkitsin hätäisenä Goodreadsin puolella tämän viiden tähden arvoiseksi, asiaa sulateltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei tästä tullut vahvoista alku- ja loppupuolen tunteista huolimatta lempikirjaani.  Fantasiaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta en yleensä paria leffa- ja sarjapoikkeusta lukuunottamatta pidä keskiaikatyyppiseen maailmaan sijoittuvasta fantasiasta.  Korpun ja Joonatanin seikkailut ovat kyllä viihdyttäviä, mutta en siltikään niistä vaikuttunut ihan niin paljon, että jaksaisin kirjan joskus lukea uudestaan.

Paradoksaalista kyllä, Veljeni, Leijonamieli on kuitenkin sellainen kirja, jota suosittelen tästä lähin täydestä sydämestäni ihan kaikille ja varsinkin ulkomaalaisille, joille Lindgren voi olla kokonaan uusi juttu.  En nyt ihan kysy jokaiselta uudelta tuttavuudelta, ovatko he lukeneet Veljeni, Leijonamielen, mutta melkein.  Onhan kirjassa myös kuolema-aspektin lisäksi hieno sanoma pelkojen voittamisesta.  Korppu uskoo olevansa pieni ja mitätön satuprinssimäisen isoveljensä rinnalla, mutta löytää lopulta itsestään suuria voimavaroja tärkeiden valintojen äärellä.  Tästä voivat kaikki ikään katsomatta ottaa oppia.  Miksi tuhlata energiaa itsensä ruoskimiseen, kun jännityksen ja pelon voi valjastaa positiiviseksi adrenaliiniksi?  Epäonnistumisia ei kannata pelätä, koska niistäkin voi aina oppia jotain.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat