Manaaja - William Peter Blatty (1971)

The Exorcist
379 s.

Kauhun alku oli miltei huomaamaton, kuin sokeissa silmissä hämärästi tuntuva räjähtävien aurinkojen lopullinen lyhyt leimahdus; ja vihlovassa huudossa joka seurasi se unohtui eikä sitä ehkä osattu yhdistää kauhuun lainkaan.  Oli vaikea tietää.

    - - -  Chris MacNeil nojasi vuoteessaan tyynyihin ja luki seuraavan päivän kuvausten repliikkejä.  Regan, hänen tyttärensä, nukkui hallin toisella puolella olevassa huoneessaan, ja alakerrassa, keittiön vierushuoneessa, nukkui keski-ikäinen taloudenhoitajapariskunta, Willie ja Karl.  Noin kello 12.25 yöllä Chris nosti katseensa käsikirjoituksesta ja rypisti otsaansa kummissaan.  Hän kuuli pieniä naputuksia.  Omituisia ääniä.  Vaimennettuja.  Kuin jostakin syvältä tulevia.  Rytmikkäinä hahmoina.  Kuolleen naputtamaa vierasta koodia.

Tällä hetkellä takanani on 225 kauhuelokuvaa.  Manaaja (1973) ei ole paras näkemistäni.  Ei se myöskään huonoin ole, mutta se nyt vain menettelee, jos sitäkään.  Oksennuskohtaus saa lähinnä haluamaan hernekeittoa.  Hernekeitto, sinappi ja juustolla päällystetty näkkileipä on paras yhdistelmä - mutta siis asiaan.  Jos elokuvan on tarkoitus olla hauska, asia olisi ok, mutta koska sävy on vakava se on selvästi tehty pelotustarkoituksessa.  Erämaa syö miestä (1999) ja Evil Dead II (1987) ovat hauskoja verikekkereitä (vaikka yleensä en pidä liian väkivaltaisesta kauhusta), mutta Manaajalle nauraa ihan vääristä syistä.

Näin ei kuitenkaan ole aina ollut.  En muista tarkkaan minkä ikäinen olin, mutta varmasti alle kymmenen kun päätimme kahden kaverini kanssa katsoa elokuvan salaa.  Selvästikin huono idea, koska se pelotti ihan törkeän paljon.  En ole ikinä pitänyt sairaaloista tai mistään edes etäisesti niihin liittyvästä, joten pelkästään Reganin altistaminen kaikenlaisille kokeille oli kammottavaa.  En tosin muista niitä kaikkein kuuluisimpia kohtauksia, joten pääni oli todennäköisesti hautautuneena suurimman osan ajasta tyynyyn ja kuulin vain joitain epämiellyttäviä huutoja.  Pikakelaus muutaman vuoden päähän kun päätin katsoa elokuvan uudestaan:  ei Jeesus, mitä tämä nyt on?

Ongelma on todennäköisesti siinä, etten pidä manaamiseen liittyvästä kauhusta.  Jopa Kirottu (2013), joka on muuten erittäin hyvä, oli vaarassa muuttua jälkipuoliskolla latteaksi.  En vain näe mitään pelottavaa vääntyneessä vartalossa, Chuckyn näköisissä kasvoissa, jumalanpilkassa, kiroilussa jne.  On siis selvää miksi yritykseni saada hiukan kauhua kuumiin kesäpäiviin päätyi pannukakuksi.

Jos nyt jostain syystä on vielä sellaisia ihmisiä, joille tarina ei ole entuudestaan tuttu, niin pari sanaa juonesta.  Näyttelijä ja yksinhuoltaja Chris MacNeilin tytär Regan joutuu demonin riivaamaksi, ja lopulta Chris joutuu hakemaan apua isä Karrasilta kun lääketiede on neuvoton.  Siinäpä se lyhykäisyydessään.

En vaadi kauhuromaanilta paljoa, vain että siinä olisi jonkinlaista hiipivää uhan tuntua, jolla on minuun vaikutus.  Blatty käyttää liian paljon aikaa lukijan valistamiseen riivauksista ja psykologiasta, ja kaiken perustana oleva sanoma Jumalan hyvyydestä ja miten paha aina häviää on makuuni vähän liiallista.  Blattyn kirjoitustyylikin on aika itsetietoisen kömpelöä:  ihan kuin tämä olisi halunnut vaikuttaa intellektuellilta ja kirjalliselta, mutta oikeasti epäonnistuen surkeasti (surullinen pöytä?  oikeasti?).  Pidin kyllä Karraksesta ja tämän uskonkriisistä sekä väittelyistä demonin kanssa, mutta tarina toimii kokonaisuudessaan paremmin visuaalisessa muodossa.  Romaani toisaalta peilaa (joko tietoisesti tai ei) aikansa sosiaalisia mullistuksia, joka on ihan lähemmän tarkastelun arvoista.

Tavoitteenani on alkaa tutustua lähemmin 70-luvun kauhuromaaneihin, koska joitain sen ajan elokuvia olen jo nähnyt, mutta tällä kertaa petyin Blattyyn.  Ongelmat pesivät mennen tullen mielenkiintoiset puolet, varsinkin koska Blatty osallistui elokuvan tekemiseen, joten kirja on melkeinpä vain yksityiskohtaisempi versio siitä.  Olen ihan varma, että parempaakin materiaalia on tarjolla (ja olen itse asiassa saanut jo pieniä maistiaisia tällaisesta:  Se toinen (1971) on hieno unohdettu kauhuklassikko, joka on kammottava, tunnelmallinen ja yksinkertaisesti vain todella viihdyttävä).

* *