Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista - Anni Nupponen ja Christine Thorel (toim.) (2015)

245 s.

Merirosvot ovat kiehtoneet jollain tasolla jo lapsesta asti, mutta vasta viime aikoina olen miettinyt, että voisiko näistä merten kauhuista löytyä vaikka jotain mielenkiintoista luettavaa. Kristallimeri noudattaa Black Sails -sarjan linjaa, eli mitään hullunkurisia ja latteita Disney-rosvoja ei kokoelman sivuilta löydy.

Poikkeus tähän on oikeastaan Maija Haaviston Meri vaatii, joka etenee lehtileikkein ja yleisönosastokirjoituksin. Espoon Westendin meiningille naureskeleva novelli näyttää merirosvot vähän erilaisessa valossa ja ottaa kantaa mm. vähemmistöjen paikkaan yhteiskunnassa.

Muuten kokoelmassa onkin enimmäkseen seikkailuja historiallisten romaanien ja fantasian henkeen, mutta valitettavasti en itse välitä novelleista minitarinoina, vaan erilaiset koukut, mielenkiintoiset tyyliseikat ja ajattelemaan kannustavat juonenkäänteet miellyttävät enemmän. Nyt tuntui useamman tarinan kohdalla lukeminen vähän nihkeältä, vaikka kirjoittajat sinänsä eivät suinkaan ole huonoja. En tiedä, jotenkin jäi suoraviivaisemmista suuhun sellainen maku, että mielelläni etsisin jonkun pidemmän historiallisen romaanin merirosvoista.

Haaviston novellin lisäksi mieleen jäi kuitenkin myös pari muuta, jotka pelastivat kokoelman kahdelta tähdeltä. Magdalena Hain Kaunis Ululian on siirtänyt merirosvot Kristallimerelle, jossa uiskentelee kristallilohikäärmeitä, ja tarinan lopetus on kiehtova. Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella on puolestaan kauhutarina, jossa merten syvyyksien yksinäisyys ja kammottava tunnelma on tavoitettu erinomaisesti. Ei jotenkin tee mieli ihan heti sukeltamaan. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  100 suomalaista kirjaa

The Princess and the Goblin - George MacDonald (1872)

The Princess and the Goblin
224 s.

"[']We are all very anxious to be understood, and it is very hard not to be. But there is one thing much more necessary.'
'What is that, grandmother?'
'To understand other people.'
'Yes, grandmother. I must be fair - for if I'm not fair to other people, I'm not worth being understood myself.[']"

Muun muassa C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kunnioittamalla skottilaisella kirjailijalla ja Lewis Carrollin mentorilla oli selvästi taito luoda maagisia asioita, vaikka valokuvista tuijottaakin takaisin tummanpuhuva ja ankaran näköinen hahmo. Harvat kirjailijat ovat sanoneet, että he eivät kirjoita lapsille, vaan "for the child-like, whether they be of five, or fifty, or seventy-five" (Wikipedia). The Princess and the Goblin on kuitenkin täysin lasten romaani, vaikkakin niin paljon muutakin kuin vain tarina prinsessan ja kuningaskunnan pelastamisesta.

Kahdeksanvuotias prinsessa Irene asuu linnassa hyvin suojeltua elämää lastenhoitajansa Lootien ja muiden palvelijoiden kanssa. Irenellä on kasoittain leluja, mutta niitä on niin monta etteivät ne enää tuota iloa. Eräänä tylsänä päivänä prinsessa turhautuu ja juoksentelee tutkimassa linnaa, löytäen lopulta salaperäisen huoneen, jossa istuu vanha rouva joka väittää olevansa Irenen isoäiti. Irene saa myös tietää, että hänet on pidetty pimennossa maan alla asuvista peikoista, jotka juonittelevat nyt kuningaskuntaa vastaan.

Romaani tuntuu tavallaan yksinkertaiselta sadulta, mutta venytetyltä sellaiselta. Simppeliä juonta on pitkitetty aivan liikaa, joka johtaa suvantokohtien kautta latteaan loppuun. Vaikka tekstitaso olikin pettymys, niin tarinaa ympäröivä taianomaisuus ja mahdollisuus lukea asioita rivien välistä saivat jatkamaan. Peikot ovat aina mielenkiintoisia otuksia, ja tässä niiden olemassaoloa taustoitettiin kivasti. Isoäiti edustaa ylimaallisempaa voimaa. Hän opastaa Ireneä ja on osa tarinassa käsiteltävää uskon käsitettä. Mitä tehdä kun uskot johonkin, mutta muut eivät pysty samaan? Tämän voisi sanoa viittaavavan pappina työskennelleen ja saarnoja julkaisseen MacDonaldin yritykseen kutoa tarinaan jonkinlaista kristinuskon allegoriaa, mutta usko ei aina välttämättä viittaa uskontoon.

MacDonald käsittelee myös sitä, miten ulkonaiset rajat voi ylittää ja keskittyä sen sijaan oppimaan tulemaan sellaiseksi ihmiseksi, joka ansaitsee muiden kunnioituksen. Tarinan aikaisessa vaiheessa muistutetaan, että oikea prinsessa ei valehtele eikä ole töykeä vaan on tottelevainen. Prinsessana olemista ja pinnallisen tittelin vaalimista tärkeämpää on olla kiltti tyttö. Kun Irene leikkii korkeasta asemastaan huolimatta kaivostyöläisten lasten kanssa, lukija oppii että "the truest princess is just the one who loves all her brothers and sisters best, and who is most able to do them good by being humble towards them".

Kuten vielä nykyään joidenkin lasten kodeissa, lastenhoitaja Lootie toimii molempina vanhempina. Irenen äiti on kuollut ja isä matkustelee kuukausia kerrallaan ympäri kuningaskuntaa. Aina kun kuningas tulee takaisin kotiin, tämä näyttäytyy jalona hahmona ja melkein päätyy korkealle jalustalle Irenen silmissä. Kuningas rakastaa silti tytärtään ja eräässä liikuttavassa kohtauksessa kyynelehtii muistellessaan edesmennyttä kuningatarta, mutta mielenkiintoista tässä on se, miten suurimman osan ajasta kuningas pysyy poissaolevana isänä, kun tarina keskittyy eristyneisyytensä haltuunottavaan ja kuningaskunnan pelastavaan Ireneen.

Irene tosiaan näyttää olevansa erilainen prinsessa. Kaivoksilla isänsä kanssa töitä tekevän Curdien rinnalla Irene on aktiivinen toimija, joka löytää isoäidin avustuksella itsestään rohkeuden ja kunniallisuuden. Hän on se, joka isoäidiltä saatua hopealankaa seuraamalla pelastaa Curdien luolasta ja raivaa kivikasan pois tieltä. Erityisesti julkaisuajankohdan valossa on huomionarvoista, että MacDonald ei tyydy alentamaan Ireneä pelkäksi pulassa olevaksi neidoksi, vaan antaa tälle mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä ja olla mukana toiminnan keskellä.

* * *

Osallistuu haasteeseen: Lastenkirjat

Veljeni, Leijonamieli - Astrid Lindgren (1973)

Bröderna Lejonhjärta
231 s.

Arvatkaas mikä minusta on hauskaa.  Minusta on hauskaa maata vanhanaikaisessa kaappisängyssä semmoisessa vanhanaikaisessa keittiössä ja jutella Joonatanin kanssa, kun tulen kajo lepattelee seinillä, ja jos katson ikkunasta, niin näen kirsikkapuun oksan, joka kiikkuu hiljaa iltatuulessa.  Ja tuli liedessä hiipuu hiipumistaan, kunnes enää vain kekäleitä on jäljellä, ja huoneen nurkissa alkaa hämärtää, ja minua unettaa yhä enemmän, ja minä makaan vuoteessa enkä yski ensinkään, ja Joonatan kertoo minulle juttuja.  Hän kertoo ja kertoo, ja viimein hänen äänensä kuulostaa minusta enää vain semmoisilta kuiskauksilta taas, ja niin minä nukahdan.  Juuri tästä minä pidän, ja tämmöistä oli silloin ensimmäisenä iltana Ritarlassa, ja sitä varten minä en sitä ikänä unohda.

Ronja, ryövärintyttären (1981) ohella Veljeni, Leijonamieli on toinen niistä Lindgrenin kuuluisimmista teoksista, jotka ovat päässeet lapsuudessa tutkan ohi.  Viimeksi mainitun lukemattomuudelle taitaa kuitenkin olla hyvä syy näin jälkeenpäin ajatellen.  Luin ensimmäisinä kouluvuosinani Muumi-lehteä, ja yhdessä niistä oli pieni pätkä Veljeni, Leijonamielestä.  Kohta oli alusta, jossa Joonatan lohduttaa sairasta Korppua.  Muistan vieläkin elävästi sen kurkkua kuristavan ja sydäntä puristavan tunteen.  Ymmärsin kuoleman olevan jotain lopullista, yksinäistä pimeyttä.  Pelkoja on kaikilla monenlaisia, mutta kuolema on ainoa oikeasti iso asia jota olen aina pelännyt.

Ehkä siis oli hyvä, että tartuin vihdoin kirjaan, koska Lindgrenin taito käsitellä kuolemaa lapsille tarkoitetussa tarinassa on jotain mitä en ole ennen kokenut.  Tapahtumista huolimatta kirjassa on lämpöä ja lohtua.

Tapaamme kuolemansairaan Kaarle 'Korppu' Leijonan, joka ihailee syvästi isoveljeään Joonatania.  Joonatan lohduttaa pelokasta Korppua ja vakuuttaa ettei kuolema ole lopullista, vaan "Nangijalassa sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin".  Valitettavasti Joonatan kuolee ensin traagisessa tulipalossa yrittäessään pelastaa pikkuveljensä.  Myöhemmin Korppu näkee Joonatanin valkoisena kyyhkysenä, joka kutsuu Korppua Nangijalaan.  Pian molemmat veljekset ovat taas yhdessä ja tästä kirja varsinaisesti alkaakin.  Luvassa on jännittäviä seikkailuja, kun käy ilmi ettei Nangijalassa olekaan kaikki sitä miltä näyttää.

Tiesin etten tule välttymään kyyneliltä.  Alkusivut olivatkin takkuista luettavaa, koska näkökenttä verhoutui jatkuvasti jollain ihmeellisellä sumulla.  Olo kuitenkin helpottui huomattavasti kun tarinassa päästiin Nangijalaan ja sävy muuttui fantasiaseikkailuksi.  Vaikka merkitsin hätäisenä Goodreadsin puolella tämän viiden tähden arvoiseksi, asiaa sulateltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei tästä tullut vahvoista alku- ja loppupuolen tunteista huolimatta lempikirjaani.  Fantasiaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta en yleensä paria leffa- ja sarjapoikkeusta lukuunottamatta pidä keskiaikatyyppiseen maailmaan sijoittuvasta fantasiasta.  Korpun ja Joonatanin seikkailut ovat kyllä viihdyttäviä, mutta en siltikään niistä vaikuttunut ihan niin paljon, että jaksaisin kirjan joskus lukea uudestaan.

Paradoksaalista kyllä, Veljeni, Leijonamieli on kuitenkin sellainen kirja, jota suosittelen tästä lähin täydestä sydämestäni ihan kaikille ja varsinkin ulkomaalaisille, joille Lindgren voi olla kokonaan uusi juttu.  En nyt ihan kysy jokaiselta uudelta tuttavuudelta, ovatko he lukeneet Veljeni, Leijonamielen, mutta melkein.  Onhan kirjassa myös kuolema-aspektin lisäksi hieno sanoma pelkojen voittamisesta.  Korppu uskoo olevansa pieni ja mitätön satuprinssimäisen isoveljensä rinnalla, mutta löytää lopulta itsestään suuria voimavaroja tärkeiden valintojen äärellä.  Tästä voivat kaikki ikään katsomatta ottaa oppia.  Miksi tuhlata energiaa itsensä ruoskimiseen, kun jännityksen ja pelon voi valjastaa positiiviseksi adrenaliiniksi?  Epäonnistumisia ei kannata pelätä, koska niistäkin voi aina oppia jotain.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat