Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).
Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)
Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.
Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa, mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.
"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät."
Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho (1982)
Miten voikin kaksi nimeltään identtistä kirjaa olla niin erilaisia? Luin pari vuotta sitten A. S. Byattin version pohjoismaisten jumalten tuhosta, ja siinä missä sen "lauseet onnistuivat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan" ja tarinaa oli pakko lukea välillä ääneen, tanskalaisen Sørensenin tulkinta vaikutti yksiulotteiselta. Saagoja nyt pari lukeneena ymmärrän, että niissä kieli on yksinkertaista, mutta silloin kun nykyajasta käsin kerrotaan uudestaan myyttejä, olettaisin että halutaan tarjota jotain uutta ja raikasta. Byatt tässä onnistui, mutta Sørensenin teksti vaikuttaa väkisinkin hengettömältä, eivätkä suomennetut nimet auta asiaa. Entä millaisina Sørensenin jumalat näyttäytyvät? Näiden erilaiset luonteet tulevat melko hyvin esille, ja se olikin ainoa asia, josta tässä pidin.
Runonjumala Brage kirjoittaa heti valitusrunon tuskallisesta mustasukkaisuudesta ja yksipuolisesta rakkaudesta, kun Idun sanoo ettei tällä ole hänelle juuri nyt (ymmärrettävistä syistä) aikaa. Torilla on lieviä ongelmia äkkipikaisuutensa kanssa, ja on herkkä sulkemaan vaimonsa Sifin suun heti jos tämä yrittää sanoa oman mielipiteensä. Loki on irvailija ja syyttelyiden kohde aina jos jokin menee pieleen, mutta muiden jumalien kannattaisi ehkä joskus kuunnella tämän neuvoja. Avioliiton jumalatar on katkera Freijan asemasta rakkauden jumalattarena, koska eihän tällä ole edes miestä. Kaiken kaikkiaan jumalat haluavat pysyä kaiken yläpuolella, eli ihmiset ja jättiläiset eivät saa tulla jumalten kaltaisiksi. Pohjoismaisen mytologian jumalhahmojen kiehtova epätäydellisyys tulee viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun Njordin ja Skaden avioliitto ei toimi. Mitä jumaluus hyödyttää, jos tavat ovat liian erilaisia? Sopimuksistakin yritetään kiemurrella irti niiden osoittauduttua epäedullisiksi.
"Keskimaassa ei kaikki ollut hyvin. Maailmankäärme kiristi otettaan, se söi merestä kalat ja myrkytti sen syljellään. Ihmiset ja varsinkin kalastajat valittivat siitä jatkuvasti Njordille, mutta mitä hän asialle mahtoi. Ihmiset ja varsinkin maanviljelijät valittivat myös Freille, etteivät pellot ja puutarhat kantaneet hedelmää. Sää ei ollut entisensä, talvea kesti lähes koko vuoden. Ehkä välttämättömyyksien puute teki ihmisistä suvaitsemattomampia."
Astrid Lindgren - Melukylän lapset (Melukylän lapset #4-6)
Osallistuu myös haasteeseen: Lastenkirjat ja Maalaismaisemia
Yhteislaitos, joka sisältää kuvakirjat Lasten päivä melukylässä (1966), Melukylän kevät (1965) ja Melukylän joulu (1966). Muistan selailleeni lapsena jotain Melukylä-kirjaa, mutta se taisi silloin kiinnostaa yhtä vähän kuin nyt. Eivät nämä varsinaisesti huonoja olleet, mutta pidän enemmän Lindgrenin isompien lasten kirjoista. Melukylän joulussa tosin välittyi kivasti vanhanajan joulutunnelma: hillitysti koristellut joulukuuset, punaiseksi maalatut puiset kynttilänjalat, reellä taitettu matka joulukirkkoon, tummaan turkikseen pukeutunut joulupukki jne.
Peter Høeg - Lumen taju (1992)
Osallistuu myös haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tanska), I Spy (Veden olomuoto) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Tästä jäi kyllä niin sekava jälkimaku, etten hetkeen koske mihinkään Høegin kirjaan. Periaatteessa idea oli kiinnostava ja toteutuskin jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta sitten vain lopahti. Pidin siitä, että Smillan menneisyys paljastuu paloina ja yleensäkin Smillan luonteesta, mutta töksähtelevät lyhyet lauseet, jatkuva sivupoluille eksyminen ja taustatutkimuksen esittely uuvuttivat aika nopeasti. Jälkimmäinen puoliskokin oli aikamoinen pettymys, koska se tuntui kuuluvan johonkin toiseen romaaniin, ja oli suoraan sanottuna naurettava. Harmi, grönlantilaisten ja tanskalaisten ristiriidoista olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, mutta tällaisena sekalaisena keskittymiskyvyttömänä ja kliseisenä pakettina ei kuitenkaan uponnut. Jätti kokonaisuudessaan kylmemmäksi kuin mikään Smillan kuvailema lumi tai jää.
Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (toim.) - Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita (2001)
Viimeinen haastekirja ei valitettavasti sekään vakuuttanut. Luin alkuvuodesta kokoelman aikuisille tarkoitettuja islantilaisnovelleja, joka oli ihan pätevä johdanto islantilaiseen mielenmaisemaan ja kirjallisuuteen, mutta nämä lapsille ja nuorille suunnatut novellit eivät puhutelleet. Löytyi töksähteleviä lauseita ja latteita tarinoita, mutta onneksi pieni valonpilkahdus tuli Peikkomuori-tarinasta, jossa peikon muotoinen kallionkieleke sulautuu ikävöinniksi isoäidin perään. Melko suuri osa novelleista on muuten aika surumielistä tavaraa ja käsittelee yllättävän aikuisia aiheita, eli kovin montaa pienelle lapselle suunnattua tarinaa en usko tästä löytyvän.
