Katriina - Sally Salminen (1936)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,

jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä.

Ikkunat olivat hyvin pienet, nekin olivat kutistuneet. Mutta kuinka monta ihanaa auringonnousua hän olikaan nähnyt niistä! Kuinka monena iltana hän olikaan työstä uupuneena tullut kalliota ylös ja nähnyt iltaruskon hehkuvan pienissä ruuduissa, aivan kuin koko talo olisi ollut täynnä taivaista hohdetta! - - - Kuinka usein hän olikaan näistä ikkunoista lausunut matkalaisensa tervetulleiksi! Ja kuinka usein hän olikaan hyvästellyt heitä!

Tyttö tapaa pojan, poika maalaa houkuttelevan kuvan ahvenanmaalaisesta saaristoidyllistä suurine valkoisine taloineen ja omenapuineen. Tyttö palaa tömähtäen maanpinnalle, kun pariskunnan tulevaksi kodiksi Västerbyn kylässä osoittautuukin ankean harmaa pieni torppa ankean harmaalla kalliolla, jolla ei kasva muut kuin nokkoset. Pohjanmaalaisen Katriinan aviomies Johan osoittautuu lapselliseksi ja saamattomaksi kerskailijaksi, jolle koko kylä nauraa, ja jota edes omat lapset eivät myöhemmin pidä hyvänä miehen mallina. Romaanin keskiössä ei siis ole mustavalkoinen rakkaustarina, vaan nuori Katriina saa heti aluksi tuntea selkänahassaan hyväuskoisuutensa ja haihattelunsa hinnan.

Avioparin yhteisen elämän aloittava pettymys sähköistää koko romaanin. Katriina ei lähde maitojunalla takaisin vanhempiensa luokse, vaan jää rakentamaan elämäänsä Västerbyhyn. Katriinan osakseen saama halveksunta, koska kelpuutti Johanin miehekseen, köyhyys sekä kova työ muiden tiluksilla pientä ja huonolaatuista ruokapalkkaa vastaan tuntuu musertavalta, mutta pohjanmaalainen tyttö ei anna periksi.

Romaania kannattelevat tarkkanäköiset ihmissuhde- ja luonnekuvaukset, ja Katriinan jämäkkyys, suoraselkäisyys sekä tinkimättömyys tekevät tästä yhden suomalaisen kirjallisuuden vahvimmista naispäähenkilöistä. Läpi talven jäätävien tuiskujen ja kesän raskaiden peltotöiden Katriina iskee vähitellen juurensa yhä syvemmälle Ahvenanmaan maaperään ja tulee lastensa kautta osaksi saaren merenkulkuperinnettä.

Johankin tietää vaimonsa olevan häntä vahvempi henkisesti ja fyysisesti, ja miehen luonne alkaa avautua Katriinalle yhä selvemmin. Miehessä ei ole tippaakaan pahantahtoisuutta, vaan tämän ymmärtämättömyys ja huikentelevaisuus herättävät lapsenomaisuudessaan sääliä. Avioparin yhteinen taival alkaa kivikkoisesti, mutta vähitellen he alkavat tukeutua toisiinsa: "Oli kuin heidät olisi elämän kuumassa pajassa vielä kerran taottu entistä lujemmin yhteen, aivan kuten kaksi erilaista metallia sulatetaan yhdeksi". Katriinan ja Johanin luja side ja keskinäinen kunnioitus voittavat sinisilmäisen ihastuksen.

Eräänlaista sitkeyttä osoitti myös itse kirjailija, sillä vaiherikkaan elämänsä aikana Salmela asui muun muassa New Yorkissa, jossa hän ahkeroi päivät kotiapulaisena ja pyhitti illat sekä vapaapäivät Katriinan kirjoittamiselle. Romaani voitti ruotsalaisen kirjoituskilpailun ja käännettiin useille kielille saavuttaen heti kansainvälistä menestystä, mutta kotimaassaan se on vajonnut unohduksiin.

Ehkä Ahvenanmaa-romaaneista Myrskyluodon Maija on ollut helpompi sulattaa tai on koettu hieman kevyempänä kuin sosialistisen Salmelan teos, joka on toisinaan hyvinkin kriittinen kylän vaikutusvaltaisia ja köyhien työtaakkaa kohtaan, eikä katso suopeasti oletusta, että naisten tehtävä on synnyttää liukuhihnalla renkejä ja kaikkien on oltava kiitollisia saamistaan vähistä muruista. Oli syy mikä tahansa, Salmelan lämmin mutta samaan aikaan myös realistinen kuvaus Ahvenanmaasta ja sen ihmisistä on ehdottomasti klassikkoainesta.

Katriinan sivujen väliin mahtuu koko elämä. Pieni kallioisella maalla seisova mökki jää mieleen suurempana kuin se oikeasti on. Kun sulkee silmät, voi nähdä Katriinan hoitamassa rakkaita omenapuitaan, jotka neuvokas nainen onnistui istuttamaan karulle maaperälle kuljetettuun maa-ainekseen, Johanin istumassa keinutuolissa syömässä makeisia ja kaikki lapset leikkimässä yhdessä. Laivat valkeine purjeineen lipuvat saaren ohi ja lempeä aurinko tuntuu ikuiselta.

__________

Katrina, 424 s.
Suomentaja: Aukusti Simojoki

Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista - Anni Nupponen ja Christine Thorel (toim.) (2015)

245 s.

Merirosvot ovat kiehtoneet jollain tasolla jo lapsesta asti, mutta vasta viime aikoina olen miettinyt, että voisiko näistä merten kauhuista löytyä vaikka jotain mielenkiintoista luettavaa. Kristallimeri noudattaa Black Sails -sarjan linjaa, eli mitään hullunkurisia ja latteita Disney-rosvoja ei kokoelman sivuilta löydy.

Poikkeus tähän on oikeastaan Maija Haaviston Meri vaatii, joka etenee lehtileikkein ja yleisönosastokirjoituksin. Espoon Westendin meiningille naureskeleva novelli näyttää merirosvot vähän erilaisessa valossa ja ottaa kantaa mm. vähemmistöjen paikkaan yhteiskunnassa.

Muuten kokoelmassa onkin enimmäkseen seikkailuja historiallisten romaanien ja fantasian henkeen, mutta valitettavasti en itse välitä novelleista minitarinoina, vaan erilaiset koukut, mielenkiintoiset tyyliseikat ja ajattelemaan kannustavat juonenkäänteet miellyttävät enemmän. Nyt tuntui useamman tarinan kohdalla lukeminen vähän nihkeältä, vaikka kirjoittajat sinänsä eivät suinkaan ole huonoja. En tiedä, jotenkin jäi suoraviivaisemmista suuhun sellainen maku, että mielelläni etsisin jonkun pidemmän historiallisen romaanin merirosvoista.

Haaviston novellin lisäksi mieleen jäi kuitenkin myös pari muuta, jotka pelastivat kokoelman kahdelta tähdeltä. Magdalena Hain Kaunis Ululian on siirtänyt merirosvot Kristallimerelle, jossa uiskentelee kristallilohikäärmeitä, ja tarinan lopetus on kiehtova. Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella on puolestaan kauhutarina, jossa merten syvyyksien yksinäisyys ja kammottava tunnelma on tavoitettu erinomaisesti. Ei jotenkin tee mieli ihan heti sukeltamaan. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  100 suomalaista kirjaa

Miniarvioita, osa I

Jotta pääsen piakkoin kirjoittelemaan rauhassa uusimmista lukemisistani, puran bloggaamattomien kirjojen sumaa nyt miniarvioiden muodossa. Joka vuosi luen kirjoja, joista en millään keksi sanottavaa. Näistä seuraavista on kyllä ollut aikomus kirjoittaa erikseen, mutta se on vain jäänyt, enkä ole jaksanut miettiä asiaa sen kummemmin tai ainakaan yrittää väkisin (harrastuksen täytyy pysyä hauskana ja mielekkäänä). Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan näistä edes jonkinlaisen jäljen blogiin (joitakin olen jo Goodreadsin puolella kommentoinut lyhyesti).

Paul Koudounaris - Heavenly Bodies: Cult Treasures & Spectacular Saints from the Catacombs (2013) 

Vuonna 1578 Roomasta löydettiin katakombi, jossa oli tuhansia luurankoja. Näiden ajateltiin olevan kristittyjä marttyyreja, ja jäännökset kuljetettiin saksankielisen Euroopan katolisiin kirkkoihin korvaamaan uskonpuhdistuksen aikana tuhotut pyhäinjäännökset. Luurangot koristeltiin mm. silkillä, jalokivillä sekä kultalangalla ja aseteltiin huolellisesti erilaisissa asennoissa näytteille kirkkosaleihin. Koudounaris on tehnyt korvaamatonta työtä tallentaessaan nämä nykyään piilossa olevat (jotkut on tungettu esim. kirkkojen romuvarastoihin) valokuviin todistamaan uskomattoman taidokasta kädenjälkeä.

Vaikka olisi mitä tahansa mieltä pyhäinjäännösten palvonnasta, on aivan selvää, että tällaiset kädentaidot ansaitsevat tulla muistettaviksi. Valokuvien lisäksi tekstissä on myös nähty vaivaa, eli jäännösten historia kerrotaan selkeästi, elävästi ja mielenkiintoisia yksityiskohtia hyödyntäen. Uskontojen historiassa kiinnostaa aina se, miten vahvasti tiettyihin asioihin halutaan uskoa: todisteita jäännösten henkilöllisyyksistä oli hyvin vähän, jos ei ollenkaan, mutta mikäs siinä kun katolisuus kerran tarvitsi vahvistusta. Toisaalta, mikä antoi protestanteille oikeuden määrittää, mikä katoliseen uskoon sopii ja mikä ei?

David Hempleman-Adams, Sophie Gordon, Emma Stuart - The Heart of the Great Alone: Scott, Shackleton and Antarctic Photography (2009)

Etelämantereen autiota maisemaa halkoo jättimäiset jäävuoret, joiden alapuolella ihminen näyttää mitättömältä. 1900-luvun retkikunnat ottivat mielettömän upeita kuvia matkoiltaan (virallisina kuvaajina Herbert George Ponting ja Frank Hurley), ja huolimatta kuvien yksivärisyydestä voi niistä aistia kimmeltävän hangen, kirkkaansinisen taivaan ja jäämuodostelmista heijastuvan auringon. Kuvat Scottin miesten viimeisistä hetkistä taas pysäyttävät: kasvoilta heijastuu ääretön väsymys ja pettymys, hartiat ovat painuneet kasaan ja näyttää siltä, että kukaan ei jaksa ajatella enää mitään. Toinen retkikunta on ehtinyt ensin. Eläimetkin muistetaan tallentaa: koira kurkistaa sille rakennetusta iglusta, suloisten pingviinien kuvista huokuu lämpöä ja hevoset seisovat tallissaan valmiina palvelukseen.

Kirjan teksti on aika pinnallista, mutta kuvat korvaavat aika hyvin sen puutteet. Aina välillä sitä unohtaa, millaisiin suorituksiin jo sata vuotta sitten yllettiin. Alkeellisilla kameroilla ja muilla välineillä saavutettiin jotain sellaista, jota ei voi nykyihminen käsittää. Osa ihmisistä ja eläimistä menehtyi matkalla, mutta nämä kuvat todistavat, ettei henkiä menetetty turhaan, koska hienojen maisemien lisäksi retkikunnilla oli suuri merkitys tieteen edistämisessä.

Jerry Thomas - The Bartender's Guide (1862)

Sitten vähän jotain kevyempää: drinkkiopas alan pioneerilta! Thomas popularisoi cocktailit Yhdysvalloissa ja oli tunnettu koreilevasta tyylistään sekä baarimikkojen esiintyjän elkeiden kehittämisestä. Olen viime aikoina ollut innostunut cocktaileista, ja vaikka en sinänsä ole ollenkaan kiinnostunut niiden teknisestä puolesta, olisi kuitenkin ihan kiva osata tehdä kotonakin jotain. Thomasin kirjan bongasin hyvään aikaan, koska se tarjoaa erinomaisen välähdyksen cocktailien historiaan ja herkullisia reseptejäkin löytyy vaikka kuinka. Mitat ovat virkistävästi vähän sinne päin, eli loraus sitä ja loraus tuota, niin hyvää tulee. Ei siis mennä ihan kemian puolelle. Kirjasta löytyy myös erilaisten siirappien ohjeet, jos haluaa tehdä kaiken alusta asti itse, eivätkä nekään niin mahdottoman vaikeilta vaikuta.

Tuohon aikaan baarimikoilla alkoi olla myös vähän luovaa silmää (ennen cocktailit koostuivat lähinnä sokerista sekä brandysta, ginistä tai viskistä). Nimet ovatkin sitten sen mukaisia: Philadelphia Fish-House Punch, Bimbo Punch, Sleeper, White Tiger's Milk, Locomotive jne. Alkoholittomiakin drinksuja löytyy niitä kaipaaville. Mikä parasta, kirja löytyy kokonaisuudessaan netistä! Aion silti ostaa tämän jossain vaiheessa omaan hyllyyn, jotta reseptikokeilut helpottuvat. West India Coupereehen tuleva jäätelö kuulostaa vähän enemmän namilta kuin Royal Punchin vasikanjalkahyytelö.

James Malcolm Rymer - Varney the Vampire (1845)

Osallistuu haasteisiin:  I Spy (Paranormaali) ja Klassikot
Toukokuu ei sitten loppunutkaan ihan mieltä ylentävissä tunnelmissa, koska vampyyritarina ei ollut niin herkku mitä odotin. Rymerin raapustus on niin sanottu 'penny dreadful', eli näitä jatkokertomuksia myytiin 1800-luvulla viikoittain pennin hintaan. Tarinat painettiin halvalle paperille ja ne oli suunnattu lähinnä nuorille työväenluokan kansalaisille, ja aiheet liikkuivat yleensä yliluonnollisessa tai rikollisten edesottamuksissa. Yleensä ylidramaattisuudesta on ollut itselläni hyviä kokemuksia, koska hyvin toteutettuna se voi olla hauskaa. Valitettavasti Varneyn tarina oli siitä toisesta päästä: kuivakka kertomus tylsästä vampyyrista, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa sitten millään.

Alku oli lupaava goottilaisine tunnelmineen, mutta sitten lässähti ja pahasti. Varney on silti mielenkiintoisin hahmo (ainakin teoriassa), koska tämä on suurin piirtein ainoa, jolla on sielu. Muut henkilöt ovat kuin paperinukkeja (yksi jopa unohtuu kirjailjalta täysin matkan varrella!) eikä tarinassakaan kyllä ole mitään logiikkaa. Tekstiä on lavennettu kaikilla mahdollisilla keinoilla (koska siitähän saa silloin enemmän rahaa, jes!), joten joka välistä löytyy minitarinoita, joilla ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä itse pääjuonen kanssa. Ehkä Rymerinkin kiinnostus lopahti jossain vaiheessa?

Samuel Taylor Coleridge - The Rime of the Ancient Mariner (1798)

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Ammatti)
En yleensä lue paljon runoutta, ja usein se jää etäiseksi tai en ymmärrä ollenkaan, mistä kulloinkin puhutaan. Viime aikoina olen ollut vähän onnekkaampi, ja olen huomannut, että jos runo iskee niin se iskee lujaa. Christina Rossettin Goblin Market on esimerkiksi upea ja runsas, eikä kuvituskaan jää yhtään kakkoseksi. Coleridge taas... Aluksi hankalalta tuntuvan arkaaisen kielen rytmiin pääsee kuitenkin lopulta mukaan. Se nielee jyrisevän meren syvyyksiin ja peittää suolan tuoksulla. Se vetää jalat alta ja saa tuntemaan albatrossin painon niskassa. Melodia tanssii meriolioiden ja henkien mukana. Kun merimiehet nousevat, on aika lähteä kotiin, mutta hetken aavemaisuus ei lupaa hyvää. Mieleen jää limaiseen vaaleanvihreään väriin kasteltu aavelaiva.

Tulkintoja runolle on varmaankin yhtä monta kuin on lukijaakin, ja paljon riippuu siitä, mitä runo saa tuntemaan (yksi mahdollinen tulkintavaihtoehto on kuitenkin selitetty aika selkeästi lopussa). Itse jättäisin kokonaan ajatuksen albatrossin Kristuksesta pois, koska se ei ota huomioon voimakasta luonnon läsnäoloa. Voisi siis päätellä, että pidän runoudessa kielikuvista, kielestä ylipäätään ja siitä, että se saa tuntemaan voimakkaasti. Metaforien liiallisuus saa vain pyörittelemään päätä.

Blogistanian kesälukumaraton VI

Bloggaaja on nyt palannut Lontoon puolelta maailmaa, mutta ennen kuin kirjoittelen matkatunnelmista, perinteinen yhteinen lukumaraton odottaa (viidenteen pyrähdykseen en jaksanut laiskuuttani osallistua). Oksan hyllyltä -blogista näkee osallistujalistan sekä mistä tässä tapahtumassa on oikein kyse. Kaikki aloittelevat vähän eri aikoihin, mutta riittää että lukeminen ajoittuu osittain lauantain puolelle. Itse aloitan klo 00.00, mutta tällä kertaa en esittele kirjapinoa etukäteen. En yksinkertaisesti osannut päättää mitä vaihtoehtoja otan, tai edes sitä osallistunko tiiliskivellä vai ohuemmilla kirjoilla.

Aion kuitenkin nyt haahuilla vielä enemmän kuin ennen ja maistella lukemisiani ihan rauhassa. Jos tuntuu siltä, voin välillä katsoa jakson jostain sarjasta, unohtua syömään maratoneväitä tms. Paljon yli viidensadan sivun en siis usko pääseväni, mutta se ei tietenkään haittaa. Luin matkan aikana ainoastaan lentokoneessa, joten haluan vain omistaa suurimman osan päivästä kirjoille.

Tähän postaukseen päivittelen välillä edistymistäni, ja sen pidemmittä puheitta haluankin nyt toivottaa kanssamaratoonaajille hauskaa ja kirjaisaa vuorokautta!

Klo 2.01
Luettuja sivuja:  92

Luin loppuun Bridget Jonesin päiväkirjan, joka on maannut keskeneräisenä heinäkuun puolestavälistä asti. En vakuuttunut uuvuttavasta itsesäälissä rypemisestä, mutta ajatuksia kuitenkin heräsi sen verran, että kirjoitan siitä poikkeuksellisesti erikseen (yleensä teen maratonkirjoista lyhyet miniarviot). Testaan vielä ennen yöunia Jymyn mansikkajäätelöä ja lueskelen Saariston lapsia, joka on sekin parhaillaan kesken oleva kirja. Palaillaan huomenna!

- - -

Kuuntelin pitkälle yöhön musiikkia, joten herääminen jäi vähän myöhäiseksi. Luin kirjan aamulla loppuun, ja nyt mietin mitä seuraavaksi: näytelmä vai kauhua?

- - -

Klo 15.00
Luettuja sivuja:  186
Saariston lapset (1964) - Astrid Lindgren (kuvittanut Ilon Wikland), 235 s. (94 s.)
Suomentaja:  Laila Järvinen
Osallistuu haasteisiin:  Lastenkirjat ja Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Oli väärin murehtia tulevista päivistä. Täytyi nauttia kuluvasta hetkestä, aurinkoisista aamuista kuten tämä. Silloin elämä on yhtämittaista onnea, selitti Melker. Oli suurenmoista mennä pyjamassa suoraan pihalle, tuntea ruoho jalkojensa alla, pistäytyä meressä laiturin luona ja istuutua sitten omin käsin maalaamansa puutarhapöydän ääreen, lukea kirjaa tai lehteä ja juoda aamukahvi lasten soristessa ympärillä - enempää hän ei pyytänyt elämältä.

Melkersonin perhe hankkii kesämökin Saltkråkanin saarelta, mutta Nikkarila tarvitseekin enemmän korjausta kuin luultiin. Saaristolaiskylä ja sen asukkaat kuitenkin lumoavat perheen ja tekemistä riittää. Kirja sisältää enemmänkin tuokiokuvia saaristoelämästä niin joulun aikaan, kesällä ja keväälläkin kuin yhden jatkuvan juonen. Sellaisenaan sitä on ollut mukava lueskella aina silloin tällöin. Saariston lapset on sympaattinen kesäkirja, jossa laineet liplattavat ja ruoho kutittaa jalkojen alla, mutta joka ei ole kuitenkaan liian pehmoinen ja pörröinen, vaan sisältää myös konflikteja. Malin joutuu olemaan perheen varaäiti oikean äidin kuoleman jälkeen, huolehtien sekä pikkusisaruksistaan, taloustöistä, että vähän hupsusta ja avuttomasta isästäänkin. Lapsikuvaus on realistista eikä liikaan nostalgisointiin taipuvaista. Saariston lapset oli itse asiassa ensin tv-sarja, josta Lindgren muokkasi romaanin, mutta tämä ei näy ollenkaan tekstistä, vaan kirja toimii sellaisenaan oikein hyvin.

Klo 19.37
Luettuja sivuja: 314
Hedda Gabler (1890) - Henrik Ibsen, 128 s.
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Jälleen Ibsenin parissa. Tällä kertaa näytelmä kertoo Hedda Tesmanista (os. Gabler), joka on naimisissa kirjoihin ja työhön uppoutuneen Jørgenin kanssa. 1800-luvulle sijoittuvaa kotirouvan turhautumista höystettynä menneisyydestä lipuvilla haamuilla. Hedda on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilö, että luonteeltaan tämä on melko manipuloiva ja itsekäs, mutta myös hyvin arvaamaton. Koskaan ei tiedä, mihin tai keneen levoton rouva Tesman kiinnittyy. Lähes neuroottinen nainen vaikuttaa kateelliselta ja mustasukkaiselta etenkin entisestä rakastajastaan. Loppu on hyvin äkkinäinen ja sellaisenaan uskollinen Heddan luonteelle, mutta siinä voi nähdä myös kaikuja naisten aseman vaikeudesta. Toisaalta, Heddaa ei painostettu naimisiin ja syyt naimisiinmenolle olivat muutenkin hyvin pinnalliset, joten sympatiat menevät tällä kertaa aviomiehen puolelle. Heddan omat turhautuneisuudesta johtuvat juonittelut myös johtavat traagiseen loppuun, kun paineet kasvavat liian suureksi, joten voikin kysyä oliko Ibsenin tarkoitus luoda Heddasta lukijan säälin vai inhon kohde. Niin kuin Rosmersholmassakin (1886), Hedda Gablerissa eivät juonenkäänteet sinällään vakuuttaneet, mutta Hedda on ensimmäinen Ibsenin näytelmä, jota voisin lähteä katsomaan teatteriin. Produktioita onkin Wikipedian mukaan ollut tasaiseen tahtiin, ja Heddan roolissa ovat olleet mm. Ingrid Bergman ja Cate Blanchett.

Klo 20.48
Luettuja sivuja:  442

Välipalaksi eläintentäyttöasiaa ja matkalta ostettua fudgea. Walter Potter's Curious World of Taxidermy (128 s.) on lyhyellä tekstiesittelyllä varustettu valokuvakirja viktoriaanisella ajalla eläneen eläintentäyttäjän Walter Potterin elämästä ja töistä. Kuvaelmien yksityiskohtaisuutta ei voi kuin ihailla. Tästä tulee myös erikseen arvio, koska haluan esitellä kirjan ja Potterin kunnolla, sekä esitellä sisältöä myös kunnollisin kameralla otetuin valokuvin.

Klo 23.53
Luettuja sivuja:  595

Sain luettua 153 sivua Walter Mosleyn Sinipukuisesta paholaisesta (1990). Veti todella hyvin mukaansa ja muistuttaa ihan oikeita 40-lukulaisia kovaksikeitettyjä dekkareita. Todennäköisesti ahmin loput  kahdeksisenkymmentä sivua vielä ennen nukkumaanmenoa, koska en malta juonen juuri tihennyttyä jättää loppuratkaisua huomiselle.

- - -

Maraton on kuitenkin minun osaltani tällä erää ohi. Rauhallinen tahti osoittautui hyväksi päätökseksi. Sivumäärä on ihan ok ja suurin osa kirjavalinnoista osui nappiin, eikä eväissäkään ollut valittamista. Jossain vaiheessa teen vielä kierroksen muiden osallistujien blogeissa haistellen lisää maratontunnelmaa. Hyvää yötä!