Teatteriloki: Zen Gangster Blues, TEHDAS Teatteri (Turku)

Käsikirjoitus, ohjaus ja esiintyminen: Ishmael Falke    

Musiikki ja äänisuunnittelu: Niklas Nybom

Valosuunnittelu: Jarkko Forsman

Ohjaajan assistentti: Aati Saarva

Teknikko: Sandrina Lindgren

Graafikko: Jussi Virkkumaa

Esitykset: 30.10. -12.12.2015

Lokakuun lopulla oli vuorossa jo toinen vierailu TEHDAS Teatterissa (eikä varmasti viimeinen), mutta Livsmedlet ensemble -ryhmän uutuus olikin vähän erilaisempaa nukketeatteria.

Dalai Lama salakuljetetaan pois Tiibetistä ja päätyy New Yorkiin mafiaperheen kasvattamaksi. Buddhan inkarnaatio -identiteetti ei kuitenkaan häviä, vaan aikuistuttuaan Dalai Lama on valaistunut gangsteri 1940-luvulla. Tämä dualismi, kahden puolen olemassaolo yhdessä ihmisessä, aiheuttaa ristiriitatilanteita ympärillä olevissa ihmisissä.

Paperi- ja esineteatteriulottuvuuden rinnalla kulkee kehystarina, jossa Falken esittämä käsikirjoittaja yrittää vakuuttaa teatterin johtajaa siitä, että Dalai Laman lisääminen mafianäytelmään on hyvä idea. Rakastan sitä, että todellisuudet sekoittuvat, ja tässäkin se on toteutettu erittäin hyvin. Käsikirjoittaja tunkeutuu välillä ihan konkreettisestikin keksimäänsä maailmaan, ja näin mielikuvituksen voima pääsee valloilleen.

Pimeä aikuisten satu valaistumisesta, jollaiseksi esitystä luonnehditaan, on loistava kuvaus. Olo on pimeässä sekä jännittynyt että odottavainen, mutta käsikirjoittajan hylkäämien kirjoitusten paperikasasta nousee esiin toinen toistaan hienompia lavasteita. Intiimissä tilassa kuuluu ilahtunutta naurua ja kukaan tuskin uskaltaa liikahtaa, kun kaikki katsovat lumoutuneena Falken taidokasta työskentelyä hahmojen kanssa.

Hahmoissa on käytetty kekseliäästi erilaisia tuttuja esineitä, joiden ei ehkä ensimmäiseksi luulisi kelpaavan teatteriin kokonaisiksi henkilöiksi, mutta tarina etenee niillä loistavasti. Synkästä mafiateemasta huolimatta teos saa myös nauramaan, ja uskoisin kaikille tekevän hyvää kokeilla mielikuvituksensa rajoja. Miten meille annetut roolit vaikuttavat loppuelämäämme, ja onko mahdollista irtautua perusluonteestaan tai käyttäytyä odotusten vastaisesti?

Falken haastattelu Aamuset-lehdessä

Teatteriloki: Hiirenloukku, Kaarina-Teatteri (+ etikettimuistutus)

Alkuperäinen käsikirjoitus: Agatha Christie

Suomennos: S. Loponen

Ohjaus: Pauliina Salonius

Rooleissa: Piia Leppämäki, Marcus Lindén, Petri Aulin, Jonita Arema, Jarmo Kujala, Helena Virtanen, Hannu Pajunen, Valtteri Alanen

Esitykset: 2.10. - 4.12.2015

Christien syntymästä on tänä vuonna kulunut 125 vuotta, joten nyt jos koskaan on ollut loistava aika suomalaisillekin teattereille ottaa Christietä ohjelmistoonsa (Jassun lukuhaaste jatkuu tammikuun puolelle, ja Turun Jo-Jo Teatterin 20-vuotisjuhlanäytelmänä esitettävään Eikä yksikään pelastunut on järjestetty lisänäytöksiä tammikuulle). Olen käynyt kaksi kertaa Lontoossa, mutta en ole vieläkään saanut aikaiseksi mennä katsomaan Hiirenloukkua (The Mousetrap [1952]).

Ei tässä mikään kiire onneksi ole, sillä näytelmää on esitetty jo yli kuudenkymmenen vuoden ajan Lontoon West Endissä täysille katsomoille (ensimmäisen West End-Trotterin roolissa nähtiin legendaarinen Richard Attenborough, jonka vaimo esitti Mollieta). Alunperin tarina oli vuonna 1947 esitetty radiokuunnelma, jonka pohjalta Christie kirjoitti novellin Three Blind Mice. Novellin tarina on siitä erikoinen, että Christie ei antanut lupaa julkaisuun niin kauan kuin näytelmää esitetään, ja ainakin Iso-Britanniassa lupaus on pidetty tähän päivään asti.

Christie itse ei uskonut näytelmän pysyvän ohjelmistossa kuin korkeintaan muutaman kuukauden, mutta suosiota ei ole vaikea ymmärtää. En ole vielä lukenut näytelmää, mutta lavalla on eduksi hahmojen yksilölliset persoonat. Löytyy perinteinen majuri, nuori aviopari, nirppanokkainen vanha rouva jne. Kliseisiä hahmojahan nämä ovat, mutta murhamysteerissä se on vain plussaa, koska kaikki erottuvat omalla tavallaan joukosta. Eihän siinä olisi mitään järkeä, jos hahmot olisivat vain yhtä harmaata massaa. Sekaisin siinä vain menee.

Kaarinan produktiossa huomio kiinnittyy erityisesti energiseen mutta haavoittuvaiseen Christopher Wreniin, jota Aulin tulkitsee herkullisesti. Suurin osa yleisön nauruista taisikin johtua Christopherin ilmeistä ja letkautuksista. Muutkin näyttelijät ovat huomionarvoisia. Leppämäellä ja Lindénillä on kemiaa majataloa pitävänä avioparina, Areman rouva Boylessa on hyytävää kylmäkiskoisuutta, Kujalan majuri on mainio hillitty herrasmies (joka ei kuitenkaan pysty pidättäytymään Boylen piikittelystä), Virtasen Casewellissa on mielenkiintoista salaperäisyyttä, Pajusen Paravicini sopivan yliampuva ja Alasen Trotter juuri niin jämäkkä kuin etsiväylikonstaapelin olettaakin olevan.

Mollie Ralston, Giles Ralston, Christopher Wren, rouva Boyle, majuri Metcalf,
neiti Casewell, herra Paravicini, etsiväylikonstaapeli Trotter / Kuvat: Henna Salminen

Kaiken kaikkiaan hämmästyin miten lahjakkaita ihmisiä Kaarina-Teatterissa on. Tajusin vasta kotona, että kyse on harrastajateatterista. Tästä voikin päätellä, ettei kannata keskittyä pelkästään viralliseen ammattilaistason teatteriin. Hiirenloukussa näyttelijät puhaltavat kaikki sujuvasti henkeä omiin hahmoihinsa, eikä keskittyminen herpaannu (edes silloin, kun vuorosanoissa tapahtuu pieni kömmähdys).

Toinen asia, jonka tällaisessa yhden sijainnin näytelmässä tulee olla kohdallaan, on lavasteet. Tässäkään ei ollut puutteita: esirippujen liukuessa syrjään esiin tuli upean yksityiskohtainen majatalon sisustus. Vanhanaikaiset huonekalut, lämpimän värinen sisustus, lamppujen sammutus ja sytytys sekä henkilöiden kulkeminen edestakaisin ovista sisään ja ulos sai aikaan harhan, että olisi samassa huoneessa näyttelijöiden kanssa. Teatterisalin koolla ja kodikkuudella oli toki osansa siinä, ja teatteri oli muutenkin lämpimän vastaanottavainen herrasmiesmäisine vahtimestareineen ja kodikkaine kahvioineen.

Entä sitten se kuuluisa näytelmän loppuratkaisu? Kaarinan produktio kehottaa alkuperäisen tapaan olemaan paljastamatta syyllistä, joka on kyllä ihan itsestäänselvyys (vaikka toki näytelmästä nauttisi varmaan muutenkin, kun voisi samalla miettiä miten tilanteeseen päädyttiin). Tällä kertaa kuitenkin arvasin poikkeuksellisesti syyllisen jo väliajan jälkeen, mitä ei ole varmaan tapahtunut ikinä Christien kirjoja lukiessa. Vikahan ei tietenkään ollut työryhmän, vaan juoni vaikutti hämärästi tutulta (majatalo, hiihtäen saapuva mies, Wrenin nimi jne.) En sitten tiedä, olenko lukenut kyseisen novellin jossakin kokoelmassa vai onko jossain kirjassa samankaltainen perusidea, mutta ei se silti varsinaisesti haitannut tarinasta nauttimista. Teatterin idea antaa yleisölle mahdollisuus arvata syyllinen ja osallistua samalla arvontaan oli hauska, ja sai oikeasti aivonystyrät liikkeelle sekä väliajalla keskustelua aikaan.

Esitykset ovat valitettavasti tällä erää loppuunvarattu, mutta hajapaikkoja kannattaa silti kysellä teatterilta.

PS. Tähän loppuun vielä tärkeä muistutus: on ensiarvoisen tärkeää antaa teatterissa kaikille mahdollisuus nauttia esityksestä ilman häiriötekijöitä, koska jokainen esitystilaisuus on ainutkertainen, eikä kaikilla edes ole mahdollisuutta toiseen vierailukertaan (katsomosta kantautuvat äänet häiritsevät myös näyttelijöiden keskittymistä). Päästetään siis ne äänekkäät kuiskaukset ulos vasta väliajalla tai esityksen loputtua, ja valitaan rapisevan karkkipussin sijasta jokin vähemmän korvia raastava vaihtoehto, joohan? Kiitos. Asiasta lisää mm. täällä.

Teatteriloki: Muumio ja Ystävät hämärän jälkeen, Kotkan kaupunginteatteri

MUUMIO

Alkuperäinen käsikirjoitus: Jack Milner

Suomennos: Reita Lounatvuori

Ohjaus: Mika Eirtovaara

Rooleissa: Mikkomarkus Ahtiainen, Kari Kukkonen, Jarkko Sarjanen, Toni Harjajärvi, Ella Mustajärvi, Antti Leskinen, Anne Niilola, Johanna Kuuva

Esitykset: 5.9.2015 - 16.1.2016

Egyptologi Maurice Trelawny ja hänen tyttärensä Margaret Trelawny joutuvat muinaisen kirouksen syövereihin, mutta onneksi lakimies Malcolm E. Ross on mukana pelastamassa päivän! Vai onko seikkailija Basil Corbeck sittenkin se, joka estää muumiota nousemasta haudastaan?

Samannimisestä elokuvasta inspiraatiota ammentanut ja löyhästi Bram Stokerin The Jewel of Seven Stars (1903) -romaaniin perustuva Muumio imee mukaansa heti alusta lähtien, kun kuningatar Teran ja ylipappi Sosran tarina kerrotaan varjokuvin. Trelawnyn kartanossa on vallalla aavemainen tunnelma, jota Lucie Kuropatován virkistävän vinksallaan olevat lavastukset korostavat, muistuttaen myös kauhuelokuvien ja vanhojen kauhusarjakuvien vääristyneitä kuvakulmia. Kuropatová on vastuussa myös puvustuksesta, joka säihkyy rohkeasti sekä kirkkaita värejä että henkii sopivasti aikakauden tyyliä. Essi Santalan ja Mikko Laaksosen valosuunnittelu sekä Kaj Güntherin äänisuunnittelu toimivat myös oikein hyvin.

Sarjakuvaa henkii myös näytelmän kokonaisluonne: irtokäsillä ja väkivallalla leikitellään yliampuvasti ja henkilöt ovat hyvällä tavalla liioiteltuja. Margaret (Kuuva) on päällisin puolin tyypillinen neito pulassa, mutta pinnan alla kuohuu ja kosijat laitetaan ojennukseen samalla näitä pallotellen. Nainen on kuin kolikon toinen puoli Universalin kauhuelokuvien sankarittarista, eikä sinkkuuskaan näytä erikoisemmin haittaavan, sillä hellyyden puute korvataan pakkaamalla matkalaukkuun muutakin kuin hiusharja ja peili. Gastonmainen Corbeck (Sarjanen) viilettää ympäri näyttämöä nenä pystyssä ja Rossin (Ahtiainen) ylimaallisen valkoiset hampaat hohtaisivat varmaan pimeässäkin.

Huumori saa tärisemään naurusta ja välillä näyttelijöilläkin on pokassa pitelemistä. Lavalle vyörytetään koko ajan tavaraa, mutta Eirtovaaran ohjaus pitää myös yksityiskohtien langat käsissään, eikä juonenkäänteet tunnu missään vaiheessa leviävän käsiin. Tarinan ulottuvuudet sen sijaan kasvavat viihdyttävästi yli äyräidensä, kun välillä muistutetaan katsojan roolista. Vaunuja voivat ihan hyvin vetää hevosia näyttelevät trikoopukuiset tyypit, tai nämä voivat yhtäkkiä astella lavalle ja tuuletella vähän "sumua" savukoneesta.

Komediat ovat siitä hankalia, että ne ovat riippuvaisia katsojien huumorintajusta. Jos ei pidä kaksimielisestä huumorista ja farssihenkisestä meiningistä, ei ehkä pidä Muumiosta, mutta minun kohdallani se osoittautui loistavaksi teatteriviikonlopun päätökseksi. Se jätti hymyn huulille ja sai (niin kuin myös aikoinaan Linnateatterissa nähty 39 askelta) vakuuttuneeksi siitä, että komedioita pitää ehdottomasti nähdä useammin.

- - -

YSTÄVÄT HÄMÄRÄN JÄLKEEN

Alkuperäinen sovitus: Jack Thorne

Ohjaus: Snoopi Siren ja Pia Lunkka

Rooleissa: Kalle Kurikkala, Anne Niilola, Jarkko Sarjanen, Ella Tepponen, Kari Kukkonen, Konsta Lippo, Sami Rikka, Mikkomarkus Ahtiainen, Teemu Koskinen, Roni Mäkinen, Alex Vallema, Nea Laakkonen, Johanna Laitinen, Venla Vitikainen, Meeri Länsmans

Yhteistyössä Kotkan nuorisoteatterin kanssa.

Toinen Kotka-viikonlopun aikana nähdyistä näytelmistä ei valitettavasti ole enää ohjelmistossa, mutta halusin kuitenkin tuoda tämänkin blogiin, koska John Ajvide Lindqvistin samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän työryhmä oli aivan upea ja romaani osoittautui muutenkin loistavaksi materiaaliksi teatteriin.

Jakob Hultcrantz Hanssonin sovitusta (jonka käsikirjoitti itse Lindqvist) on esitetty Ruotsissa ja Norjassa, ja Kotkassa nähty sovitus (jota on esitetty aiemmin myös Skotlannissa, Lontoossa ja Norjassa) on Jack Thornen, joka on käsikirjoittanut mm. Skinsiä, Shamelessiä ja This is England (2006) -elokuvan spin-offia This is England '86 (2010). Thornen uusin projekti on ensi vuoden heinäkuussa ensi-iltansa saava Harry Potter and the Cursed Child.

Thornen tekstissä on juuri tarvittavaa terävyyttä, mutta samanaikaisesti myös lämpöä ja koskettavuutta. Nuoren Oskarin koettelemukset koulukiusattuna ovat edelleen monelle lapselle arkipäivää, mutta tuskin kellään on mahdollisuutta saada sellaista ystävää kuin Eli. Salaperäisessä Elissä ei nimittäin ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei palele lumessa, vaikka on paljain jaloin ja pelkkä paita päällä. Tytön ympärillä leijuva hajukin on outo. Paikkakunnan poliiseilla taas on tekemistä, sillä murhaaja vaanii asukkaita.

Kurikkalan Oskar ja Tepposen Eli ovat mainio pari, ja molemmat vetävät roolinsa täysillä eläytyen. Varsinkin Tepposen muodonmuutoskohtaus  hätkähdytti, mutta herkkyyskin oli tietyissä kohdissa käsinkosketeltavaa. Kukkosen roolisuoritus Håkanina taas henkii sekä pelottavuutta että säälittävyyttä, juuri millaiseksi hahmon kuvittelinkin. Kirjassa en pitänyt irrallisista tuntuvista välähdyksistä Elin menneisyyteen, mutta näytelmässä oli onneksi se ulottuvuus jätetty pois. Karkkikauppa/pelihalli-kohtaukset sen sijaan hämmensivät, koska niiden tarkoitus tarinan kannalta meni ohi, ja katkaisivat ikävästi tarinan harmaan ja sinisävyisen yleistunnelman.

Kokonaisuudessaan kuitenkin sovitus oli visuaalisesti upea, tekoverta käytettiin hillitysti ja uimahallikohtaus (jota etukäteen odotin sekä innolla että peläten) oli toteutettu tyylikkäästi. Kammottavat lehdettömät puunrangat, kuutamon kalpea valo, television persoonaton hehku ja masentavat lähiökerrostalot loivat kaikki kuvan ympäristöstä, jota kirjassa kuvattiin lähes toivottomaksi, ja jota asuttavat lähinnä juopot ja koulukiusaajat. Kaunis musiikki ja ystävyyden valoisuus kuitenkin ajoittain särkivät paksun ja harmaan karuuden verhon, ja loppukohtaukseen mennessä itkin jo täysillä. Toivo pitää hengissä, ja se miten tuntee kuinka joku välittää sinusta sellaisena kuin olet.

Jos näytelmä jäi tällä erää näkemättä, niin ei hätää, uskoisin vielä monen teatterin tarttuvan tähän. Jollei Suomessa, niin ulkomailla ainakin.

Miniarvioita, osa V

Viimeiset miniarviot tulevat nyt tässä. Vielä yksi normaali rästiin jäänyt kirja-arvio ja pari teatterijuttua, ja sen jälkeen blogi on taas reaaliajassa. Lontoon matkakuviakin olisi tarkoitus jakaa jossain vaiheessa, sitten kun jaksan vihdoinkin käydä ne läpi.

Richard Appignanesi & Swava Harasymowicz - The Wolf Man (2012)

Tämän kohdalla huomasin taas miten tärkeää on lukea takakansiteksti kunnolla, jos lainaa kirjastosta jotain hetken mielijohteesta. Luulin siis sarjakuvan käsittelevän psykologista tilaa, jossa ihminen luulee olevansa ihmissusi, mutta ei tämä ihan niin mielenkiintoiseksi osoittautunutkaan.

Sergei Pankejeff oli Sigmund Freudin kuuluisin potilas, jota käytettiin todistamaan psykoanalyysiteorian kelpoisuus. Psykologian olisi ihan hyvä olla edes jonkinasteinen mielenkiinnon kohde ennen kuin tämän lukemista lähtee yrittämään, koska sen lisäksi tarinalla on hyvin vähän annettavaa. Välillä sivutaan historiallisia tapahtumia ja Pankejeffin perhettä, mutta en kuulu Freudin ihailijoihin, joten välillä lukeminen oli aika raskasta. Freud päätti, että Pankejeffin hoitojakson tulisi olla tietyn mittainen (ei väliä parantuisiko potilas sen aikana vai ei), teki järjettömän mielipuolisia päätelmiä unista ja lapsuuden tapahtumista (joista kaikkia ei edes oikeasti tapahtunut) ja väitti Pankejeffin sairauden olevan vain päähänpisto (ihan kuin masennus olisi vain ollut tahdon asia).

Pankejeff myönsi myöhemmin, ettei hoito auttanut ja psykoanalyysin nimettömänä kasvona oleminen tuntui epämukavalta. Sarjakuvan viimeiset ruudut kuvastavat tätä: ihan kuin helpotusta ei olisi koskaan ollut, vaan pimeys pysyi mukana erilaisissa olomuodoissa. Loppu on tavallaan ihan vaikuttava vähäeleisyydessään, mutta harmi ettei sitä ennen mikään vaikuttanut. Piirrokset ovat kyllä oudon kiehtovia. Ne ovat enimmäkseen lapsellisen oloisia luonnoksia, mutta parhaimmillaan ne jakautuvat varjoiksi, symboleiksi ja epämääräisiksi hahmoiksi. Rikkonainenkin mieli voi olla kaunis.

Robert Keller - The Deadly Dozen: America's 12 Worst Serial Killers (2014)

Lyhyen kahtatoista sarjamurhaajaa käsittelevän kirjan olemassaolo ei vaikuta hirveän järkevältä, koska käsittääkseni aihetta käsitteleviä kirjoja on jo jonkin verran, ja monet varmasti ovat aika tyhjentäviä kuvauksia. Testasin kuitenkin jokin aika sitten Kindle-sovellusta puhelimessani ja tämän sai ladattua Amazonista ilmaiseksi, joten eipä siinä ollut mitään menetettävää (tai no, ehkä aika). Olin makaaberin utelias minkälaisia sekopäitä sivuilla tulisi vastaan, joten loppujen lopuksi sain luettua tämän kokonaan, mutta en nyt mitenkään erityisemmin vaikuttunut.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjasta tietysti löytyy. John Gacy esiintyi klovnina ja oli tunnettu ulospäin suuntautuneena ja menestyneenä liikemiehenä. Yksi Jeffrey Dahmerin huumatuista uhreista onnistui pakenemaan, mutta poliisi uskoi Dahmerin kertomuksen rakastavaisten riidasta, koska tämä oli niin rauhallinen ja kaunopuheinen. Jos poliisit olisivat vaivautuneet tutkimaan asunnon, nämä olisivat löytäneet edellisen uhrin mätänemästä makuuhuoneen lattialta. No, myöhemmin sitten tämä tapahtui: "There's a goddamn head in the refrigerator!". Ted Bundy työskenteli Seattlen itsemurhakriisikeskuksen päivystyslinjalla ja sai tunnustuksen poliisilta pelastettuaan erään pikkulapsen hengen. David Berkowitz oli epäonninen naisten kanssa, joten päätti sitten loogisesti murhata mahdollisimman monta.

Nämä faktat ovat kuitenkin kaikki luettavissa varmaan ihan Wikipediastakin, joten lukisin mieluummin elämäkerran tai jonkun paksumman ja perusteellisemman teoksen. Kellerin lähestymistapa on aivan liian pinnallinen ja, niin kuin myöntää itsekin, subjektiivinen. Monessa kappaleessa on myös jonkin verran toisteisuutta, joka kertoo ettei tekstiä ole hiottu tarpeeksi. Arvostan sitä, että jokaista uhria on haluttu kunnioittaa antamalla heille tilaa, mutta ei kukaan heistä silti pääse kunnolla esiin kasvottomasta massasta, ja uhrien listauksetkin ovat lauseiden puolesta todella samanlaisia ja monotonisia.

Charles Williams - A Touch of Death (1953)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Aisti)

Noiriin voi aina luottaa jos haluaa lukea jotain sellaista, jossa onnellisia loppuja ei tunneta tai joku sekoaa. Williams on tähän mennessä ollut minulle tuntematon, mutta jos tämä on tosiaan hänen heikoimpia romaanejaan, tulen olemaan myöhemmin paratiisissa. A Touch of Death tuoksuu pelolta, hieltä, puuterilta, huulipunalta ja seksiltä, ja se on illan hämyssä kiiltävien terävien saksien värinen. Williamsin proosa on asiallista ja vähäeleistä, mutta pinnan alla tirisee intohimo ja tukahdutettu raivo. Juoni on epäilemättä venytetty ja rungoltaan ei niin mielenkiintoinen. Se kuitenkin tarttuu kuin purukumi. Scarborough vaikuttaa ajoittain lähes unissakävelijältä, ja vaikka hän tajuaa bikineihin pukeutuneen naisen tuovan ongelmia, hän ei pysty kääntymään takaisin. Aivan kuin painajaisessa. Viimeinen kohtaus autossa on kuuminta mitä olen lukenut pitkään aikaan ja loppu on kuin läimäys kasvoille, vaikka tiesikin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Miten joku voikin olla samaan aikaan sekä jääkylmää että kiehuvan kuumaa?

Margery Allingham - The Tiger in the Smoke (Albert Campion #14) (1952)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tulen sivutuote)

Lontoossa on sakea sumu ja sen kaduilla liikkuu murhaaja, joka on palannut kotimaisemiin etsiäkseen käsiinsä aarteen. Albert Campion kutsutaan apuun selvittämään tapausta, mutta loppujen lopuksi Campion ei oikeastaan ratko paljon mitään, vaan jää etäiseksi enimmäkseen taustalla pönöttäväksi hahmoksi. Harhaanjohtavaa, koska tätä sarjaa kuitenkin kutsutaan Albert Campionin nimellä. Campion ei ole edes hahmon oikea nimi! Allingham pyörittelee paljon hahmojen luonteita ja näiden käyttäytymistä, mutta rikosten ratkaisu jää sivuun useaan otteeseen, kun hahmot vuorotellen pysähtyvät psykologisiin pohdintoihin.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi aika ristiriitainen olo, koska Allingham osaa kuitenkin kuvata taitavasti Lontoota ja savusumun vaikutusta kaupungin dynaamisuuteen, ja erikoiset aarretta havittelevat sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia seurattavia. Odotukseni eivät siis ihan kohdanneet sitä mitä oikeasti sain, ja olisin toivonut pohdintojen olleen vähän luonnollisempi osa tarinankerrontaa. Ne jäivät sellaisenaan nyt aika irrallisiksi ja tekivät lukemisesta raskasta sekä juonesta ehkä hieman venytetyn oloisen. Campionillakaan ei näin jälkeenpäin ajatellen tuntunut olevan mitään tarkoitusta. Koko tyypin olisi voinut jättää kokonaan pois, eikä se olisi vaikuttanut mitenkään. Aion kuitenkin jatkaa vielä sarjan parissa, koska tunnelmallisuus ja hahmogallerian erikoisuus jäi mietityttämään.

Miniarvioita, osa IV

Tove Jansson - Kesäkirja (1972)

Osallistuu haasteisiin: I Spy (Vuodenaika) ja Luetaan sateenkaari (Vihreä)

Tästä on kirjoitettu jo niin paljon, etten tiedä mistä aloittaisi. Lukuolosuhteet olivat täydelliset, koska vietin kesällä muutaman päivän mökillä, ja vaikka sää ei juuri silloin ollutkaan kaikkein kauneimmillaan, pääsin silti hyvin tunnelmaan. Janssonin tekstissä on haikeutta, mutta myös pilkettä silmäkulmassa. Isoäiti on paras kuvaus vanhemmasta ihmisestä, johon olen muistaakseni törmännyt. Arvostin sitä, ettei isoäiti ollut tyypillinen leppoisa vanhus, vaan vähän piikikäs, ja henkilöiden dynamiikka on muutenkin mahtavaa seurattavaa. Luonnon kuvauskin on taattua laatua, joten mielelläni palaisin tähän myöhemmin, vaikka tällä kertaa en viittä tähteä antanutkaan.

Pat Morris & Joanna Ebenstein - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Vaaleansininen)
Selailin tätä eräässä lontoolaisessa kirjakaupassa, mutta jo pelkkä kansi sulatti sydämeni ja pakotti viemään kirjan kassalle. Aihe on ehkä hieman makaaberi, mutta vaikka olen itse pitänyt täytettyjä eläimiä jollain tasolla pelottavina, Walter Potterin elämäntyö ansaitsee huomiota. Viktorian aikainen eläintentäyttäjä rakensi uskomattoman yksityiskohtaisia kuvaelmia ja ylläpiti myös museota, jossa esitteli omien töidensä lisäksi monijalkaisia kissoja ja muita kuriositeetteja. Nykyään museon kokoelma on valitettavasti myyty, mutta tämä valokuvakirja onneksi esittelee kokoelman helmiä ja kertoo siinä sivussa myös Potterin elämästä ja museon vaiheista. Potterista tulee kuva lempeänä miehenä, joka suhtautui työhönsä intohimoisesti ja halusi levittää tätä iloa muillekin. Viktoriaaninen aikakausikin hahmottuu entistä enemmän, kun siitä paljastuu uusia leikkisiä puolia.

Vaikka eläinten täyttäminen tuntuisi luotaantyöntävältä, kannattaa silti tutustua Potterin töihin vaikka kirjan virallisilla sivuilla, josta löytyy myös artikkeleita aiheeseen liittyen. Sikaria polttavat oravat, kissojen häät ja teekutsut jne. ovat kaikki ihailtavan huolella tehtyjä. Aika hyvin itseoppineelta harrastelijalta. Harmi vain, että kokoelma on kärsinyt vuosien varrella, koska aina ei ole ymmärretty miten teoksia tulisi hoitaa ja säilyttää. Epäreilua on myös, se miten Potteria ja myöhemmin museonhoitajia on syytetty eläinrääkkäyksestä ja ties mistä. Itse ainakin näen kissanpennut mieluummin siemailemassa teetä pikkuruisista kupeista kuin mietin niitä tapoja, joilla maanviljelijät hankkiutuivat eroon ylijäämäkissoista.

Walter Mosley - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Tummansininen)

Rawlins on tummaihoinen sotaveteraani 1940-luvun Kaliforniassa. Keskiluokkaisen statuksen merkitys on suuri Rawlinsin kaltaiselle miehelle, jolle oma koti on kaikki kaikessa. Turvallinen yhteiskunnallinen asema kuitenkin vaarantuu, kun Rawlins menettää työpaikkansa ja palkataan etsimään kaunis ranskatar Daphne Monet.

Mosleyn Los Angeles näyttäytyy päähenkilön ansiosta hieman erilaisesta näkökulmasta kuin muiden rikoskirjailijoiden, mutta mietin nyt jokusen viikon lukemisen jälkeen jos kirjassa on sittenkään tarpeeksi raikkautta. Tarina on vetävä, Mosleyn kirjoitustyyli imee mukaansa ja L. A. on suhteellisen kiehtova, mutta jotain jäin kaipaamaan. Toisin kuin Chandler ja muut oikeasti kyseisenä aikana eläneet kirjailijat, Mosleyn kirjan vaikutus tuntui häipyvän jonkin ajan kuluttua lukemisesta. Jotenkin jäi tunne nätille rusetille sitomisesta ja pinnallisesta noir-tunnelmasta. Pidin tästä kuitenkin sen verran, että taidan vielä kokeilla toista osaa, jos vaikka saisin paremman otteen sarjasta.

F .E. Sillanpää - Elämä ja aurinko (1916)

Osallistuu  haasteeseen: Maalaismaisemia ja I Spy (Taivaankappale)

Enpä uskonut koskaan tulevan sitä päivää, että sanon pitäväni jotain Sillanpään kirjaa tympeänä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tähän löytyy hyvä syy: Elämä ja aurinko on Sillanpään ensimmäinen romaani, joten tyyli ei ole vielä niin hiottu ja monitasoinen kuin myöhemmissä. En jaksanut melkein lukea koko opusta loppuun, koska sivu toisensa jälkeen kohtasin pelkkää jahkailua ja ympäripyöreitä pohdintoja. Tässä jos missä olisi tarvittu kustannustoimittajan punakynää. Toisaalta, en kyllä usko mitään merkityksellistä jäävän jäljelle jos tästä jotain ryhdyttäisiin karsimaan. Jäi vähän kirjan kokonaisidea hämäräksi.

Tuntematon - Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) ja Tuntematon - Lohilaaksolaisten saaga (1245)

Osallistuvat haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Islanti)

Tuli osallistuttua tässä syksyllä islantilaisia saagoja käsittelevälle kurssille yliopistolla, joka oli hieno tilaisuus oppia yleisesti millainen merkitys saagoilla on islantilaiseen yhteiskuntaan ja ennen kaikkea oppia lukemaan niitä oikeaoppisesti. Monet islantilaiset nykykirjailijatkin inspiroituvat saagoista ja parikymmentä vuotta sitten erästä historiallista saagaa luetutettiin kouluissa todellisena historiana.

Saagojen kieli on aika yksinkertaista ja toteavaa, mutta ainakin William Morrisin käännös soljuu sujuvasti. Tarinoiden muotoon kestää aikansa tottua ja sukupuiden luettelointi tuntuu aluksi oudolta, mutta jälkimmäinen selittyy sillä, että saagat kirjattiin ylös yhtä lailla historiallisiksi dokumenteiksi kuin tarinoiksi islantilaisten edesottamuksista (genretkin vaihtelevat elämäkerrallisista kuningassaagoista romansseihin). Kun kaikki paitsi juoni sitten riisutaan pois, jää jäljelle aika viihdyttävä tarina. Kautta vuosituhansien ihmisillä on ollut samanlaisia pelkoja ja haluja, joten eivät saagat ehkä kuitenkaan niin vieraita ole kuin aluksi luulisi.

Gunnlaugin tarinassa on kaikuja kreikkalaisten näytelmien piirteistä (esim. kohtaloa ei voi paeta, varsinkin jos siitä on olemassa ennustus) ja Lohilaaksolaisten saaga on saippuaoopperamainen tarina erään suvun vaiheista. Koska saagat on kirjoitettu vasta keskiajalla muistiin, rivien välissä on myös huomattavissa nyrpeitä kommentteja pakanoiden elämäntavoista. Mitä naisten asemaan tulee, Gunnlaugissa rakastetun kohtalo on tyytyä asemaansa kulisseissa (tosin tämän isä tuntuu välittävän tyttärestään aidosti), mutta Lohilaaksolaisissa on maininta Unnista, joka lähtee salaa rakennuttamallaan laivalla ja ottaa mukaansa monta korkea-arvoista ja jalosukuista miestä sekä muita seuraajia.

Saagoissa on kieltämättä toisteisuutta, mutta niissä on myös seikkailun ja taian tuntua jos pääsee muodosta huolimatta käsiksi sisältöön. Riippuu tietysti varmaan saagastakin, mutta ehkä kokeilen seuraavaksi vaikka jotain fantasiaelementtejä sisältävää.

Hatchepsut: The Female Pharaoh - Joyce Tyldesley (1996)

304 s.

Had Hatchepsut been born a man, her lengthy rule would almost certainly be remembered for its achievements: its stable government, successful trade missions and the impressive architectural advances which include the construction of the Deir el-Bahri temple on the west bank of the Nile at Luxor, a building which is still widely regarded as one of the most beautiful in the world. Instead, Hatchepsut's gender has become her most important characteristic and almost all references to her reign have concentrated not on her policies but on the personal relationships and power struggles which many historians have felt able to detect within the claustrophobic early 18th Dynasty Theban royal family.

Antiikin Egyptin historiassa on vielä paljon mitä ei tiedetä. Tunnetuimmat Egyptin kuningattaret eivät välttämättä olleet Egyptin valtakunnan kannalta kaikkein merkittävimpiä hallitsijoita, ja Tyldesleyn elämäkerta eräästä unohdetusta hallitsijasta muistuttaa, miten erikoista on että juuri tietyt henkilöt nousevat esiin historiasta. Hatchepsutista liikkuu paljon myyttejä ja monet käsitykset Tyldesley tyrmää suoralta kädeltä. Ei ole esimerkiksi mitään todisteita sille, että kuningatar olisi ollut ilkeä äitipuoli, joka surmasi hallitsijapuolisonsa ja otti väkisin vallan itselleen. Vaikka Sethen laatima hallitsijajärjestys hylättiin lopulta vääränä, tämän käsitys sai kuitenkin jalansijaa ja on yhä tutkijoita, jotka pitävät Tuthmosiden hovia juonittelun tyyssijana.

Tyldesley käsittelee Hatchepsutin elämää myös sukupuolen kautta. Kruunajaistensa jälkeen Hatchepsut pukeutui naisten mekon ja kruunun sijaan perinteisiin hallitsijan tunnuksiin, joihin kuului muun muassa tekoparta. Tuohon aikaan Egyptissä valta kuului miehille (erityisesti yläluokalle, kun taas tavallisten kansalaisten uskottiin olevan merkityksettömiä eivätkä he saaneet ottaa osaa valtakunnan asioihin), joten on hyvin mahdollista, että Hatchepsut halusi vahvistaa valtaansa ja näyttäytyä vakavasti otettavana hallitsijana. Egyptissä ei edes tunnettu sanaa "kuningatar". Hatchepsutin valtakaudella Egypti kukoisti, mutta tämän nimi yritettiin silti kaikin tavoin pyyhkiä pois esimerkiksi tuhoamalla monumentteja. Tähän ei löydy selkeää selitystä, mutta yksi mahdollisuus on se, että Hatchepsutin poikapuoli halusi päästä eroon epätavallisen naisfaaraon jäljistä, koska uskoi tämän sukupuolen rikkovan järjestystä ("maat") vastaan.

Tyldesleyn elämäkerta on kiehtova kuvaus naisen merkityksestä historiassa, siitä miten historiankirjoitusta voi halutessaan manipuloida ja miten vähäisten todisteiden perusteella tehdyt väärät päätelmät vuosituhansia sitten eläneestä ihmisestä voivat jäädä elämään. Taustalla kuljetetaan paljon tietoa antiikin Egyptin yhteiskunnasta, jonka uskoisin kuitenkin olevan ymmärrettävää myös vasta aihepiiriin tutustuville. Tyldesley myöntää, ettei Hatchepsutista tiedetä paljoa, mutta onnistuu kuitenkin luovimaan faktan ja myyttien välillä, vaikka itse elämäkerran kohde jääkin väkisin etäiseksi.

Päällimmäisenä jää mieleen kysymys, että miksi Kleopatra on maailmankuulu kauneudestaan ja miesten kanssa pelehtimisestä, mutta Hatchepsutin kaltaisia hallitsijavelvollisuutensa tasaisen hyvin suorittaneita työnnetään yhä syvemmälle unholaan? Onko niin, että länsimaisen yhteiskunnan historiaan vaikuttaminen ja salaperäinen naiseus sekä sen hyödyntäminen ovat tässä avainasioita, vai onko kyse yksinkertaisesti tiedon vähäisyys? Tyldesleyn elämäkerta Kleopatrasta odottaa vielä lukemista, joten tulee olemaan mielenkiintoista verrata näitä kahta hahmoa toisiinsa.

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Hämärän jälkeen -lukuhaaste

Kuva vapaasti käytettävissä haasteen yhteydessä

 
"Expose yourself to your deepest fear; after that, fear has no power, and the fear of freedom shrinks and vanishes. You are free."

- Jim Morrison

Kenkäsi kopisevat pimeällä kadulla ja takaa alkaa kuulua askelia, samassa tahdissa kuin sinun. Kun pysähdyt, takana kulkevakin pysähtyy. Epätietoisuus kasvaa peloksi ja kauhuksi, kun käännyttyäsi ei kadulla näykään ketään. Tätä tunnetta ovat kirjailijat käyttäneet hyväksi jo vuosisatoja. Ensimmäisen kalmanhajun voi aistia kansantarinoissa, joista vielä nykyäänkin ammennetaan inspiraatiota. Kauhu on kasvanut ajan mittaan sekä kirjoissa että elokuvissa laajaksi genreksi, josta löytyy jokaiselle jotain, halusi sitten verikekkereitä tai hiipivää jännitystä. Lukuhaasteen myötä haluan hälventää kauhugenreen liitettyjä ennakkoluuloja (halpaa säikyttelyä, turhaa väkivaltaviihdettä jne.), joten lähdetään yhdessä katsomaan mitä varjoissa liikkuu hämärän jälkeen.

Säännöt

• Haaste alkaa tiistaina 3.11.2015 ja päättyy keskiviikkona 2.11.2016
• Mukaan voi ilmoittautua tämän postauksen kommenttikentässä koska tahansa haasteen voimassaoloaikana
• Osallistut haastearvontaan ilmoittamalla 2.11.2016 klo 23.59 mennessä tähän postaukseen linkit kirjojen blogiarvioihin tai haastekoontiin
• Blogittomat voivat osallistua joko ilmoittamalla luetut kirjat tämän postauksen kommenttikenttään (halutessaan lukukokemuksia voi kommentoida lyhyesti) tai ilmoittamalla linkin muualle sosiaaliseen mediaan, josta käy ilmi luetut kirjat
• Yhden arvan saa lukemalla 1-6 kirjaa, kaksi arpaa lukemalla 7 kirjaa tai enemmän

Mitä pidemmälle luet, sitä enemmän otuksia näet matkan varrella:

Haudankaivaja (1 kirja)

Aave (3 kirjaa)

Ihmissusi (5 kirjaa)

Vampyyri (7 kirjaa)

Zombi (9 kirjaa)

Noitapiiri (11 kirjaa)

Kirjat saa valita vapaasti itse, mutta alla on lista ehdotuksia, joiden avulla pääsee alkuun. Kaikki kauhuun liittyvä on tervetullutta, mukaan lukien tietokirjallisuus.

Klassikot

James, Henry: The Turn of the Screw (1898)

Le Fanu, Joseph Sheridan: Carmilla (1871-72)

Leroux, Gaston: Oopperan kummitus (1909)

Marsh, Richard: Pyhä kuoriainen (1897)

Polidori, John William: Vampyyri (1819)

Shelley, Mary: Frankenstein (1831, alkuperäinen 1818)

Stevenson, Robert Louis: Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886)

Stoker, Bram: Dracula (1897) 

Nykykirjallisuus

Barker, Clive: Veren kirjat 1-6 (1989-1994)
Brandner, Gary: The Howling (1977)

Brite, Poppy Z.: Exquisite Corpse (1996)

Campbell, Ramsey: Midnight Sun (1990)
Cronin, Justin: Ensimmäinen siirtokunta (Ensimmäinen siirtokunta #1) (2010)
Danielewski, Mark Z.: House of Leaves (2000)

Hill, Susan: Mustapukuinen nainen (1983)

Jackson, Shirley: The Haunting of Hill House (1959)

King, Stephen: Hohto (1977)

Koontz, Dean: Keskiyö (1989)
Lindqvist, John Ajvide: Ystävät hämärän jälkeen (2004)

Matheson, Richard: Helvetin talo (1971)

McCammon, Robert: Swan Song (1987)
Newman, Kim: Anno Dracula (Anno Dracula #1) (1992)

Rice, Anne: Veren vangit (1976)

Simmons, Dan: Kalin laulu (1985)
Straub, Peter: Lohikäärme (1983)
Tryon, Thomas: Se toinen (1971)

Novellit

Benson, E. F.

Blackwood, Algernon
James, M. R.
Onions, Oliver
Poe, Edgar Allan
Wharton, Edith

Beaumont, Charles: The Hunger and Other Stories (1957)

Bierce, Ambrose: Pyhä kauhu: kuusi kertomusta (1996)

Carter, Angela: Verinen kammio (1979)

Chambers, Robert W.: Keltainen kuningas (1895)

Dahl, Roald: Nahka ja muita novelleja (2007)

Gilman, Charlotte Perkins: Keltainen seinäpaperi (1899)

Hearn, Lafcadio: Intohimon karma: Japanin kummitustarinoita (2003)

Hill, Joe: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia (2009)

King, Stephen: Ennen aamunkoittoa (1991)

Rassi, Mika (toim.): Minä pelkään: venäläistä kauhua ja mystiikkaa (2014)

Sadelehto, Markku (toim.): Haudantakaisia (1994) 

Kotimaiset 

Hautala, Marko: Kuokkamummo (2014)

Kallas, Aino: Sudenmorsian (1928)

Nummelin, Juri (toim.): Kuun pimeä puoli: suomalaisia ihmissusinovelleja (2013)

Nummelin, Juri (toim.): Tuhansien zombien maa (2009)

Simonsuuri, Lauri (toim.): Myytillisiä tarinoita (1947)

Topelius, Zacharias: Morsian ja muita kauhunovelleja (2013)

Lapset ja nuoret 

Gaiman, Neil: Coraline varjojen talossa (2002)

Kunnas, Mauri: Yötarinoita (1998)

Martin, Paul: Kauhukartano-sarja

Perttula, Pirkko-Liisa: Kummitusperhe Kammoset -sarja

Stine, R. L.: Goosebumps-sarja

Widmark, Martin: Kauhuagentti Nelli Rapp -sarja 

Sarjakuvat

Buffy the Vampire Slayer (jatkoa tv-sarjalle)

Tales from the Crypt

Hill, Joe: Locke & Key -sarja

Kirkman, Robert: The Walking Dead -sarja

Niles, Steve: 30 Days of Night (2002)

Sadowski, Greg: Four Color Fear: Forgotten Horror Comics of the 1950s (2010)

Snyder, Scott: Amerikan vampyyri -sarja

Elokuvista tutut

Anson, Jay: The Amityville Horror (1977)

Benchley, Peter: Tappajahai (1974)

Blatty, William Peter: Manaaja (1971)

Bloch, Robert: Psyko (1959)

Konvitz, Jeffrey: The Sentinel (1974)

Levin, Ira: Rosemaryn painajainen (1967)

March, William: Pimeät leikit (1954)

Richards, Curtis: Halloween (1979) (elokuvan romaaniversio)

Seltzer, David: The Omen (1976) (elokuvan romaaniversio)

Strieber, Whitley: The Wolfen (1978)

Topor, Roland: The Tenant (1964)

Tietokirjallisuus

Frayling, Christopher: Vampyres: Lord Byron to Count Dracula (1991)

Hoobler, Dorothy: Mary Shelley and the Curse of Frankenstein (2006)

Hänninen, Harto: Verikekkerit: kauhun käsikirja (1992)

Landis, John: Elokuvan hirviöt (2011)

Sarjala, Jukka: Salonkien aaveet: varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa (2007)

Savolainen, Matti ja Päivi Mehtonen: Haamulinnan perillisiä: artikkeleita kauhufiktiosta 1760-luvulta 1900-luvulle (1992)