Sininen enkeli: Marlene Dietrich - Donald Spoto (1992)

Blue Angel: The Life
of Marlene Dietrich
376 s.

Kirjoittaessaan, että Berliini oli muuttunut koko maailman Baabeliksi, kirjailija Stefan Zweig kuvaili kaupunkia, jonka kukoistus tuntui nojautuvan perussäädyllisyyden halveksuntaan. Paljasrintaiset prostituoidut rupattelivat asiakkaiden kanssa Café Nationalessa, kun taas Apollossa miehet ja naiset tanssivat alastomina, ja kanta-asiakkaat hakeutuivat väliajalla esiintyjien kanssa takahuoneisiin ja nurkkauksiin hätäisiä salatapaamisia varten. Kokaiinia käyttävä tanssijatar Anita Berber esitti "Valkoinen hiiri" -klubilla Behrenstrassella "kauhu-, himo- ja ekstaasitanssejaan" yllään usein vain liidunvalkea meikki ja kavala hymy.
- - -
Tällaisiin oloihin Marie Magdalene von Losch sopeutui palatessaan Berliiniin vuonna 1921.

Ensimmäinen Dietrich-elokuvani oli Varastettu paratiisi (1936) ja sen jälkeen olen katsonut vielä kuusi muuta (suosikkiroolisuoritukseni ovat elokuvissa Nürnbergin tuomio [1961] ja Todistaja [1957], kun taas von Sternberg -aikakauden rooleissa on sitä salaperäistä mustavalkoisen usvan keskellä hymyilevää Dietrichiä, joka kiehtoo yhä uudelleen ja uudelleen). Nyt oli aika tietää mitä ulkokuoren sisällä piili. Niin kuin arvelinkin, Dietrich oli rempseä, uskalias, huumorintajuinen ja oman arvonsa tunteva nainen, mutta myös laskelmoiva, määräilevä, ylidramaattinen ja varsinkin elämänsä loppuvaiheessa hanakka kalastelemaan huomiota (aika omalaatuista soittaa toimittajille levyä, jolla on pelkästään oman esityksen saamat aplodit...).

Dietrich oli kuitenkin tunnettu myös ammatillisuudestaan. Tämä ei koskaan myöhästellyt kuvauspaikoilta, vaikka tapailikin lukuisia miehiään joskus pukuhuoneessaankin, ei hyväksynyt huumeita eikä liiallista alkoholin käyttöä ja muisti kollegoidensa syntymäpäivät ja oli aina valmis auttamaan näitä (myös kuvausryhmäläisiä eikä pelkästään näyttelijäkollegoitaan). Rakastajat saivat nauttia Dietrichin huolenpidosta: Dietrich muuntui saksalaiseksi kotirouvaksi siivoamalla ja laittamalla aterioita (Jean Gabinin luona vierailevat ystävät saivat hämmästyä, kun lellityn miehen kengät riisuttiin ja tilalle laitettiin aamutossut).

John Wayne, jota Dietrich (oikealla) piti "kerta kaikkiaan kuolettavan tylsänä.
Kiihkeänä hauskanpitona alkanut suhde sai viileän päätöksen, kun Dietrich
jätti vastaamatta Waynen puhelinsoittoihin eikä ottanut vastaan hänen kukkalähetyksiään."
[lähde]

Dietrichin kevytmielisyys rakkaudessa antaisi aihetta juoruilevan ja spekuloivan elämäkerran kirjoittamiseen: suhteet sekä miesten että naisten kanssa (ex-rakastajista suuri osa jäi elinikäisiksi ystäviksi), yksimielisyys aviomiehen Rudy Sieberin kanssa molempien oikeudesta omaan elämään avioliiton kuitenkin jatkuessa paperilla (mitä ilmeisemmin onnistui, koska lomia vietettiin yhdessä mitä eriskummallisimmissa kokoonpanoissa) jne. Spoto pitäytyy kuitenkin onnistuneesti faktoissa, koska tässä(kin) tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää, joten ei ole tarpeen liioitella tai keksiä mitään.

Kun Dietrich oli kahteen otteeseen rintamalla viihdyttämässä joukkoja monen viikon ajan, sotilaat olivat lumoutuneita ja kannustivat riehakkaasti säkenöivään iltapukuun sonnustautunutta tähteä. Olot olivat alkeelliset ja vaaralliset, mutta Dietrich selviytyi kunnialla ja valittamatta. Olikin surullista tajuta, miten Dietrich jäi loukkuun von Sternbergin luoman kuvan ylläpitämiseen ja lopulta eristäytyi asuntoonsa loppuelämäkseen. Usein sanotaan, että Dietrichin laulu- ja näyttelijäntaidot eivät todellisuudessa olleet kovin ihmeelliset, vaan valaistuksella, kuvakulmilla ja meikillä saatiin naisesta esiin eteerisyys, jonka vangiksi katsoja lopulta jää.

Niin tai näin, Dietrich oli kiehtova persoona ja eli elämäänsä ihailtavan suorasukaisesti, nupit kaakossa ja kenraalin tahdonvoimalla. Julkisuuden valokeilassa kun kaikki vielä suurentuu kolminkertaiseksi, niin moralisteilla tosiaan oli(/on) nieltävää Dietrichin elämäntyylin kanssa. Spoton elämäkerta kärsii pienestä toisteisuudesta ja Dietrichin ulkonäöllä mässäilystä, mutta toisaalta se on myös hyvin vetävä ja kiehtova, eikä turhaan yritä maalailla kuvaa Dietrichistä täydellisenä kiiltokuvana, vaan kertoo myös rehellisesti tämän epäilemättä vähemmän ihailtavista piirteistä. Mikä parasta, elokuviin liittyvien elämäkertojen ja tietokirjojen lukeminen antaa uutta pontta elokuvien katsomiseen, kun muistaa mitä kulissien takana tapahtuikaan sekä mitä yhtäläisyyksiä taiteella ja tosielämällä oli.

Mieleen jääneitä yksityiskohtia: 25 vuotta kestänyt kirjeenvaihto ja ystävyys Ernest Hemingwayn kanssa (johon Dietrichillä ei ollut rakkaussuhdetta, vaan kirjeissä jaettiin niin reseptejä kuin uraneuvojakin), Dietrichin yritys nostaa John Gilbert alkoholismin suosta, jatkuva Greta Garboon vertaaminen (mikä huipentui lässähtäneeseen tapaamiseen: imartelua vihaava Garbo suhtautui liioittelevaan Dietrichiin nuivasti ja harvasanaisesti) ja huolimatta anteeksipyytelemättömästä elämäntavastaan Dietrich ei hyväksynyt/ymmärtänyt naisasialiikettä.

Suomentaja: Ruth Jakobson

Osallistuu haasteisiin: Elämäkertahaaste ja Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Loppuvuoden rutistus eli miniarvioita, osa VI

Vuosi 2016 häämöttää jo aivan nurkan takana, joten päätin aloittaa uuden vuoden täysin puhtaalta pöydältä kirjoittelemalla loppuvuoden aikana lukemistani kirjoista vain lyhyesti (paitsi Marlene Dietrichin elämäkerrasta, koska se herätti sen verran ajatuksia, etten halunnut juntata sitä enää tähän muutenkin pitkän bloggauksen jatkoksi). Loput haastekoonnitkin vielä odottavat yhteisessä postauksessa, mutta se ilmestyy sitten huomenna ajastettuna (tai no, virallisesti kai myöhemmin tänään kun ollaan kerran seuraavan vuorokauden puolella) bloggaajan ollessa jo juhlatunnelmissa.

Agatha Christie - Kurpitsajuhla (Hercule Poirot #36) (1969)

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Suunnitelmani lukea loput Marplet ja Poirotit keskeytyi marras-joulukuun kohdalla, koska halusin lukea vuodenaikaan sopivia mysteerejä (tällä hetkellä on kesken eräs jouluisen tarinan sisältävä novellikokoelma, josta kuulette sitten tammikuun puolella lisää). Tiesin etukäteen tv-sovituksen kautta, että Kurpitsajuhla ei sisältäisi alkua lukuunottamatta Halloween-tunnelmaa, mutta en odottanut kuitenkaan ihan näin tympeää tarinaa. Ei tämä ihan Christien huonoimpia ole, mutta ehdottomasti keskinkertaisimpia. Hyvin lineaarisesti tapahtuvaa henkilöiden kuulustelua, joka ei oikein jaksa kiinnostaa toisteisuuden ja henkilöiden samankaltaisten puheenvuorojen takia. Christie vaikutti jotenkin tylsistyneeltä, joko kirjaan itsessään tai Poirotiin (käsittääkseni Christie halusikin loppuvaiheessa jo päästä herrasta eroon). Luonnekuvauksiinkin sai pettyä, eli jos Christietä haluaa kokeilla, suosittelen unohtamaan suosiolla ainakin tämän ja valitsemaan jonkun alkupään teoksista.

Stephen King - Uinu, uinu, lemmikkini (1983)

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Ostin tämän omaan hyllyyn 19. huhtikuuta 2007 (kiitos Goodreads :D) ja on siitä asti pysynyt lukemattomana, kunnes tänä Halloweenina halusin jotain synkkää. Kuvun alla (2009) -romaanin jälkitunnelmissa turvauduin taas Kingiin. Kyllä kannatti, koska huikean pelottavahan tämä oli. Matkan lemmikkien hautausmaan tuolle puolen aikana metsiköstä kuuluneet epämääräiset äänet sekä jonkinlaiset hallusinaatiot näin tarpeeksi selvänä edessäni. Loppu oli erityisen kammottava ja toi mieleeni Child's Playn (1988).

Pelottelun lisäksi King syventyi kuitenkin myös yleisesti kuoleman teemaan: olisitko valmis mihin tahansa, jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tuoda esimerkiksi rakas lemmikki takaisin tuonpuoleisesta? Itse tiedän, miltä kissan lasittuneet silmät näyttävät kuoleman jälkeen, joten koin tarinan jo siltäkin kannalta hieman raskaana mutta palkitsevana. Romaani on siinä mielessä todella kypsä, koska se saa lukijan miettimään omaa suhtautumista kuolemaan ja sen luonnollisuuteen. Tosin eräässä kohdassa sain myös nauraa, koska pimeässä talossa vaeltaminen todellakin tuntuu vähemmän houkuttelevalta kun yhtäkkiä kylmä ja karvainen häntä pyyhkäisee paljasta jalkaa.

Tom Williams - Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012)

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Olen lukenut aiemmin muutaman Chandlerin Marlowe-romaanin, mutta tämän jälkeen houkuttelee syvempi tuotantoon perehtyminen ja jo luettujen uudelleen kahlaaminen. Williamsin elämäkerta käsittelee perusteellisesti (joskin aika toisteisesti ja sekavasti liikaa spekulaatiota hyödyntäen, joten en ihan neljää tähteä voi antaa) Chandlerin teosten teemoja sekä Philip Marlowen olemusta, mutta myös Chandlerin oman luonteen vaikutusta tämän teksteihin. Chandlerilla oli hyvin vahva kunniantunto (Hollywoodia tämä nimitti kunniattomaksi paikaksi, jossa luottamus on vieras käsite) ja tarve auttaa sekä suojella naisia. Kritiikin vastaanottaminen tuotti hankaluuksia ja onpa myös teosten oletetut misogynia ja rasismikin herättäneet huomiota.

Williams muistuttaa, miten henkilökuvaus oli Chandlerille aina juonta tärkeämpää. Hyödyllinen tieto niille, jotka vasta aloittelevat kirjailijaan tutustumista ja odottavat ehkä vähän yksinkertaisempaa ja suorempaa rikoksen ratkaisua. Erityisen  mielenkiintoista oli se, että Chandler aloitti uransa Black Mask -lehdessä kopioimalla ja uudelleenkirjoittamalla toisten tekstejä. Vaikka Chandler itse halusi kirjoittaa muutakin kuin rikoskirjallisuutta, genren uudistaminen oli merkittävä teko, puhumattakaan Nainen ilman omaatuntoa (1944) -elokuvan käsikirjoituksesta, jossa on ehkä kaikkien aikojen kaksimielisin keskustelu joka on ikinä paennut sensuurin hampaista.

Chris Roberson et al. - iZombie (#1-4) (2010-12)

Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Oregon)

Olen koukussa CW:n samannimiseen tv-sarjaan, joten pitihän sarjakuvakin saada käsiin, vaikka tiesin näiden kahden olevan täysin erilaisia. Niin olivatkin, sillä vaikka Gwen on zombi ja joutuu syömään säännöllisesti aivoja pysyäkseen kuosissa, niin sarjakuvassa Gwen työskentelee ruumishuoneen sijasta haudankaivajana, eikä ratko rikoksia syömistään aivoista saatujen muistojen avulla. Sarjakuvan piirrokset ovat aika latteita ja kaksiulotteisia, mutta muuten ihan päteviä. Henkilöiden esittely aloittaa tarinan, joten kestää aikansa ennen kuin varsinaiseen pääjuoneen päästään käsiksi. Sitten kun niin tapahtuu, kaikki tuntuu vyöryvän päälle vähän liian nopeasti, kunnes loppukohtausta venytetään taas liikaa. En myöskään hirveästi pitänyt siitä, että kaikki hirviöt työnnetään heti naaman eteen. Vaikka sarjakuvassa onkin zombeja, aaveita ja ties mitä muuta, niin tunnelmaltaan tämä on kuitenkin aika purkkamaisen kevyttä. Vähän liikaakiin omaan makuuni. Ihan kivaa viihdettä, mutta tv-sarjan katsomista jatkan silti ihan mieluusti, koska se ei ole huumoristaan huolimatta niin hupsu ja Buffy-wannabe kuin sarjakuva.

Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.) - Ulkomaisia kauhukirjailijoita (2005)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Pätevän oloinen ja asian ytimeen menevä hakuteos, jonka alusta löytyy myös pari kirjoitusta esittelyksi sekä suomennettuun kauhukirjallisuuteen että yleisemmin kauhun historiaan ja kehitykseen. Toki joitain kirjailijoita on suomennettu teoksen julkaisun jälkeen, mutta lista on silti varmasti hyvä alku niille, jotka aloittelevat genreen tutustumista (eivätkä välttämättä koe englanniksi lukemista omakseen). Löysin itsekin muutamia mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, koska tajusin että kiinnostukseni kauhuun on näemmä rajoittunut Kingiin ja muutamaan 1800-luvun/1900-luvun alun kirjailijaan/novellistiin.

Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)

Osallistuu haasteisiin: Maalaismaisemia, I Spy (Kasvava asia) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Olavi-playboyn edesottamukset eivät ehkä olisi vedonneet niin paljon, jos Linnankoski ei osaisi kirjoittaa. Hienosti kuvattu luonto häilyy tarinan taustalla antropomorfisena toisilleen kuiskailevine puineen ja silmää vilkuttavine auringonsäteineen, ja dialogi on äärettömän hienoa, erityisesti kohtauksessa, jossa Olavi keskustelee junassa rakkaudesta naimisissa olevan naisen kanssa. Melodramaattinenhan tämä kokonaisuudessaan on, mutta myös älykäs. Alun kuumana hehkuva tulipunainen väri pilkahtelee milloin mistäkkin, mutta kun Olavi alkaa tajuta tekojensa seuraukset... En osaa tämän enempää tästä kirjoittaa, joten annan lopuksi äänen itse Linnankoskelle.

"Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja - katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme. - - - Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas. Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin."

Charles Dickens - Kotisirkka (1845)

Osallistuu haasteeseen: Klassikot

Dickensin kolmas joulukirja ei sijoitu joulunaikaan, mutta siinä on joulun henkeä. Kun epäluulon siemenet kylvetään sydämiimme, ne voivat syödä sielua, varsinkin jos ei näe miten jotkut kylväjät saavat voimansa negatiivisuudesta. Keskinäiselle luottamukselle aiheutetut haavat voivat kuitenkin parantua, ja - koska puhumme nyt Dickensistä - luottamus palautuu viimein kokonaan ja rakkauden lämpö leviää kylmimpiinkin sydämiin. Eikö tästä joulussa ole kyse? Ei ole väliä juhliiko joulua kristillisenä perinteenä tai siksi, että itsensä tajuttomaksi syöminen ja rentoutuminen vuoden lopussa kuulostaa houkuttelevalta - kaikilla soisi olevan tunne rauhasta tähän vuodenaikaan ja ymmärrys siitä, että asiat paranevat aina jossain vaiheessa.

Vaikka liiallinen sentimentaalisuus ärsyttää yleensä itseäni, arvostan Dickensin yritystä luoda toivoa lukijoissaan. Viktoriaanisen aikakauden perheonnen kuvaus on mielenkiintoinen kurkistus erään historiallisen ajanjakson perhearvoihin, mutta henkilöt tuntuivat etäisemmiltä ja juoni vähemmän lumoavalta kuin aiemmissa joulukirjoissa. Uudenvuoden kellojen (1844) runollisuus ja rytmi eivät tässä vedonneet, vaan tarina vaikutti venytetyltä ja väkinäiseltä ja jotkin juonelliset elementit tuntuivat edellisistä kirjoista kierrätetetyiltä. Monisanainen aivan väärissä kohdissa ja hiomattoman oloinen, ja juoni kokonaisuudessaan onnistuu olemaan samaan aikaan sekä sotkuinen että tylsä ja yksinkertainen (naurettavan epäuskottava juonenkäänne lopussa ei auta asiaa).

Jotkut pitävät joulukirjoja Dickensin huonoimpina (tai no, ehkä Joululaulua (1843) lukuunottamatta), mutta uskon niiden lähestymistavan olevan niin erilainen kuin tavallisissa romaaneissa, että vertailu on aika turhaa. Vaikka joulukirjojen perustukset ovatkin realistisuudessa, maagisen realismin kaltaiset elementit sijoittavat ne toiseen maailmaan, sellaiseen jossa aaveet, menninkäiset ja keijut muuttavat ihmisten elämän. Sentimentaalisuus ei siis ole negatiivinen torjuttava asia, vaan viaton ja puhdas asia, jota tulisi syleillä. Ilo, anteeksianto, ymmärrys ja halu tehdä läheisten olon niin mukavaksi kuin mahdollista kuuluu kotien tulisijoihin. En ehkä pitänyt Kotisirkasta kirjana niin paljoa, mutta sanoma ainakin vetoaa.

Miniarvioita, osa IV

Tove Jansson - Kesäkirja (1972)

Osallistuu haasteisiin: I Spy (Vuodenaika) ja Luetaan sateenkaari (Vihreä)

Tästä on kirjoitettu jo niin paljon, etten tiedä mistä aloittaisi. Lukuolosuhteet olivat täydelliset, koska vietin kesällä muutaman päivän mökillä, ja vaikka sää ei juuri silloin ollutkaan kaikkein kauneimmillaan, pääsin silti hyvin tunnelmaan. Janssonin tekstissä on haikeutta, mutta myös pilkettä silmäkulmassa. Isoäiti on paras kuvaus vanhemmasta ihmisestä, johon olen muistaakseni törmännyt. Arvostin sitä, ettei isoäiti ollut tyypillinen leppoisa vanhus, vaan vähän piikikäs, ja henkilöiden dynamiikka on muutenkin mahtavaa seurattavaa. Luonnon kuvauskin on taattua laatua, joten mielelläni palaisin tähän myöhemmin, vaikka tällä kertaa en viittä tähteä antanutkaan.

Pat Morris & Joanna Ebenstein - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Vaaleansininen)
Selailin tätä eräässä lontoolaisessa kirjakaupassa, mutta jo pelkkä kansi sulatti sydämeni ja pakotti viemään kirjan kassalle. Aihe on ehkä hieman makaaberi, mutta vaikka olen itse pitänyt täytettyjä eläimiä jollain tasolla pelottavina, Walter Potterin elämäntyö ansaitsee huomiota. Viktorian aikainen eläintentäyttäjä rakensi uskomattoman yksityiskohtaisia kuvaelmia ja ylläpiti myös museota, jossa esitteli omien töidensä lisäksi monijalkaisia kissoja ja muita kuriositeetteja. Nykyään museon kokoelma on valitettavasti myyty, mutta tämä valokuvakirja onneksi esittelee kokoelman helmiä ja kertoo siinä sivussa myös Potterin elämästä ja museon vaiheista. Potterista tulee kuva lempeänä miehenä, joka suhtautui työhönsä intohimoisesti ja halusi levittää tätä iloa muillekin. Viktoriaaninen aikakausikin hahmottuu entistä enemmän, kun siitä paljastuu uusia leikkisiä puolia.

Vaikka eläinten täyttäminen tuntuisi luotaantyöntävältä, kannattaa silti tutustua Potterin töihin vaikka kirjan virallisilla sivuilla, josta löytyy myös artikkeleita aiheeseen liittyen. Sikaria polttavat oravat, kissojen häät ja teekutsut jne. ovat kaikki ihailtavan huolella tehtyjä. Aika hyvin itseoppineelta harrastelijalta. Harmi vain, että kokoelma on kärsinyt vuosien varrella, koska aina ei ole ymmärretty miten teoksia tulisi hoitaa ja säilyttää. Epäreilua on myös, se miten Potteria ja myöhemmin museonhoitajia on syytetty eläinrääkkäyksestä ja ties mistä. Itse ainakin näen kissanpennut mieluummin siemailemassa teetä pikkuruisista kupeista kuin mietin niitä tapoja, joilla maanviljelijät hankkiutuivat eroon ylijäämäkissoista.

Walter Mosley - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Tummansininen)

Rawlins on tummaihoinen sotaveteraani 1940-luvun Kaliforniassa. Keskiluokkaisen statuksen merkitys on suuri Rawlinsin kaltaiselle miehelle, jolle oma koti on kaikki kaikessa. Turvallinen yhteiskunnallinen asema kuitenkin vaarantuu, kun Rawlins menettää työpaikkansa ja palkataan etsimään kaunis ranskatar Daphne Monet.

Mosleyn Los Angeles näyttäytyy päähenkilön ansiosta hieman erilaisesta näkökulmasta kuin muiden rikoskirjailijoiden, mutta mietin nyt jokusen viikon lukemisen jälkeen jos kirjassa on sittenkään tarpeeksi raikkautta. Tarina on vetävä, Mosleyn kirjoitustyyli imee mukaansa ja L. A. on suhteellisen kiehtova, mutta jotain jäin kaipaamaan. Toisin kuin Chandler ja muut oikeasti kyseisenä aikana eläneet kirjailijat, Mosleyn kirjan vaikutus tuntui häipyvän jonkin ajan kuluttua lukemisesta. Jotenkin jäi tunne nätille rusetille sitomisesta ja pinnallisesta noir-tunnelmasta. Pidin tästä kuitenkin sen verran, että taidan vielä kokeilla toista osaa, jos vaikka saisin paremman otteen sarjasta.

F .E. Sillanpää - Elämä ja aurinko (1916)

Osallistuu  haasteeseen: Maalaismaisemia ja I Spy (Taivaankappale)

Enpä uskonut koskaan tulevan sitä päivää, että sanon pitäväni jotain Sillanpään kirjaa tympeänä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tähän löytyy hyvä syy: Elämä ja aurinko on Sillanpään ensimmäinen romaani, joten tyyli ei ole vielä niin hiottu ja monitasoinen kuin myöhemmissä. En jaksanut melkein lukea koko opusta loppuun, koska sivu toisensa jälkeen kohtasin pelkkää jahkailua ja ympäripyöreitä pohdintoja. Tässä jos missä olisi tarvittu kustannustoimittajan punakynää. Toisaalta, en kyllä usko mitään merkityksellistä jäävän jäljelle jos tästä jotain ryhdyttäisiin karsimaan. Jäi vähän kirjan kokonaisidea hämäräksi.

Tuntematon - Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) ja Tuntematon - Lohilaaksolaisten saaga (1245)

Osallistuvat haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Islanti)

Tuli osallistuttua tässä syksyllä islantilaisia saagoja käsittelevälle kurssille yliopistolla, joka oli hieno tilaisuus oppia yleisesti millainen merkitys saagoilla on islantilaiseen yhteiskuntaan ja ennen kaikkea oppia lukemaan niitä oikeaoppisesti. Monet islantilaiset nykykirjailijatkin inspiroituvat saagoista ja parikymmentä vuotta sitten erästä historiallista saagaa luetutettiin kouluissa todellisena historiana.

Saagojen kieli on aika yksinkertaista ja toteavaa, mutta ainakin William Morrisin käännös soljuu sujuvasti. Tarinoiden muotoon kestää aikansa tottua ja sukupuiden luettelointi tuntuu aluksi oudolta, mutta jälkimmäinen selittyy sillä, että saagat kirjattiin ylös yhtä lailla historiallisiksi dokumenteiksi kuin tarinoiksi islantilaisten edesottamuksista (genretkin vaihtelevat elämäkerrallisista kuningassaagoista romansseihin). Kun kaikki paitsi juoni sitten riisutaan pois, jää jäljelle aika viihdyttävä tarina. Kautta vuosituhansien ihmisillä on ollut samanlaisia pelkoja ja haluja, joten eivät saagat ehkä kuitenkaan niin vieraita ole kuin aluksi luulisi.

Gunnlaugin tarinassa on kaikuja kreikkalaisten näytelmien piirteistä (esim. kohtaloa ei voi paeta, varsinkin jos siitä on olemassa ennustus) ja Lohilaaksolaisten saaga on saippuaoopperamainen tarina erään suvun vaiheista. Koska saagat on kirjoitettu vasta keskiajalla muistiin, rivien välissä on myös huomattavissa nyrpeitä kommentteja pakanoiden elämäntavoista. Mitä naisten asemaan tulee, Gunnlaugissa rakastetun kohtalo on tyytyä asemaansa kulisseissa (tosin tämän isä tuntuu välittävän tyttärestään aidosti), mutta Lohilaaksolaisissa on maininta Unnista, joka lähtee salaa rakennuttamallaan laivalla ja ottaa mukaansa monta korkea-arvoista ja jalosukuista miestä sekä muita seuraajia.

Saagoissa on kieltämättä toisteisuutta, mutta niissä on myös seikkailun ja taian tuntua jos pääsee muodosta huolimatta käsiksi sisältöön. Riippuu tietysti varmaan saagastakin, mutta ehkä kokeilen seuraavaksi vaikka jotain fantasiaelementtejä sisältävää.

Hatchepsut: The Female Pharaoh - Joyce Tyldesley (1996)

304 s.

Had Hatchepsut been born a man, her lengthy rule would almost certainly be remembered for its achievements: its stable government, successful trade missions and the impressive architectural advances which include the construction of the Deir el-Bahri temple on the west bank of the Nile at Luxor, a building which is still widely regarded as one of the most beautiful in the world. Instead, Hatchepsut's gender has become her most important characteristic and almost all references to her reign have concentrated not on her policies but on the personal relationships and power struggles which many historians have felt able to detect within the claustrophobic early 18th Dynasty Theban royal family.

Antiikin Egyptin historiassa on vielä paljon mitä ei tiedetä. Tunnetuimmat Egyptin kuningattaret eivät välttämättä olleet Egyptin valtakunnan kannalta kaikkein merkittävimpiä hallitsijoita, ja Tyldesleyn elämäkerta eräästä unohdetusta hallitsijasta muistuttaa, miten erikoista on että juuri tietyt henkilöt nousevat esiin historiasta. Hatchepsutista liikkuu paljon myyttejä ja monet käsitykset Tyldesley tyrmää suoralta kädeltä. Ei ole esimerkiksi mitään todisteita sille, että kuningatar olisi ollut ilkeä äitipuoli, joka surmasi hallitsijapuolisonsa ja otti väkisin vallan itselleen. Vaikka Sethen laatima hallitsijajärjestys hylättiin lopulta vääränä, tämän käsitys sai kuitenkin jalansijaa ja on yhä tutkijoita, jotka pitävät Tuthmosiden hovia juonittelun tyyssijana.

Tyldesley käsittelee Hatchepsutin elämää myös sukupuolen kautta. Kruunajaistensa jälkeen Hatchepsut pukeutui naisten mekon ja kruunun sijaan perinteisiin hallitsijan tunnuksiin, joihin kuului muun muassa tekoparta. Tuohon aikaan Egyptissä valta kuului miehille (erityisesti yläluokalle, kun taas tavallisten kansalaisten uskottiin olevan merkityksettömiä eivätkä he saaneet ottaa osaa valtakunnan asioihin), joten on hyvin mahdollista, että Hatchepsut halusi vahvistaa valtaansa ja näyttäytyä vakavasti otettavana hallitsijana. Egyptissä ei edes tunnettu sanaa "kuningatar". Hatchepsutin valtakaudella Egypti kukoisti, mutta tämän nimi yritettiin silti kaikin tavoin pyyhkiä pois esimerkiksi tuhoamalla monumentteja. Tähän ei löydy selkeää selitystä, mutta yksi mahdollisuus on se, että Hatchepsutin poikapuoli halusi päästä eroon epätavallisen naisfaaraon jäljistä, koska uskoi tämän sukupuolen rikkovan järjestystä ("maat") vastaan.

Tyldesleyn elämäkerta on kiehtova kuvaus naisen merkityksestä historiassa, siitä miten historiankirjoitusta voi halutessaan manipuloida ja miten vähäisten todisteiden perusteella tehdyt väärät päätelmät vuosituhansia sitten eläneestä ihmisestä voivat jäädä elämään. Taustalla kuljetetaan paljon tietoa antiikin Egyptin yhteiskunnasta, jonka uskoisin kuitenkin olevan ymmärrettävää myös vasta aihepiiriin tutustuville. Tyldesley myöntää, ettei Hatchepsutista tiedetä paljoa, mutta onnistuu kuitenkin luovimaan faktan ja myyttien välillä, vaikka itse elämäkerran kohde jääkin väkisin etäiseksi.

Päällimmäisenä jää mieleen kysymys, että miksi Kleopatra on maailmankuulu kauneudestaan ja miesten kanssa pelehtimisestä, mutta Hatchepsutin kaltaisia hallitsijavelvollisuutensa tasaisen hyvin suorittaneita työnnetään yhä syvemmälle unholaan? Onko niin, että länsimaisen yhteiskunnan historiaan vaikuttaminen ja salaperäinen naiseus sekä sen hyödyntäminen ovat tässä avainasioita, vai onko kyse yksinkertaisesti tiedon vähäisyys? Tyldesleyn elämäkerta Kleopatrasta odottaa vielä lukemista, joten tulee olemaan mielenkiintoista verrata näitä kahta hahmoa toisiinsa.

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Edgar Allan Poe: lyhyt elämä - Peter Ackroyd (2008)

Poe: A Life Cut Short
170 s.

Poe pystyi  elämään vain tulessa kuin salamanteri.  Mutta hän sytytti tulen itse.  Hän kompasteli yhdestä kiihkeästä purkauksesta toiseen.  Hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaista itsetuntemusta, mutta hän luotti kiihkeiden sanojen mahtiin identiteetin luojana.  Joskus hän raateli itseään, rypi surkeudessa ja karkotti muut luotaan vaikka tajusikin tekevänsä väärin.  Hän liikkui katastrofista suvantoon ja taas takaisin.  Hänen koko elämänsä oli joukko erehdyksiä ja takaiskuja, toteutumattomia toiveita ja kariutuneita pyrkimyksiä.  Hän eli kuin olisi ollut yksin maailmassa - siinä on syy hänen kritiikkinsä sapekkuuteen.  Hän veti huomion yksinäisyyteensä vaikka valittikin siitä kirjeissään.  Hänen työnsä keskiössä oli viha maailmaa kohtaan.  Hänen sydämensä oli aina murtumaisillaan.

Edgar Allan Poen tarinoissa ja runoissa on kauhu- ja gotiikkakuvaston lisäksi haikeaa ja surumielistä kauneutta.  Rakkaus yhdistetään usein kuolemaan.  On helppo uskoa, että Poen elämä toimi tämän nerouden polttoaineena.  Kenties tämä halusi purkaa ahdistustaan paperille, kun yksi toisensa jälkeen rakkaat ihmiset kuolivat, alkaen vain 24-vuotiaana keuhkotautiin menehtyneestä äidistä.

Vanhemmistaan Poe ei välttämättä muistanut ihan kaikkea, koska oli niin nuori, mutta kodin köyhyydestä johtunut ahdistunut ja pelokas ilmapiiri varmasti vaikutti jollain tavalla poikaan.  Isän kohtalossa on aavemainen kaiku Poen omaan elämään:  viina maistui, ja lopullinen kohtalo oli salaperäinen.  Isä katosi jälkiä jättämättä, poika löydettiin vuosikymmeniä myöhemmin kapakasta henkihieverissä.  Vain muutamia päiviä aiemmin Poe oli vaikuttanut normaalilta, mutta näiden kahden päivän välisestä ajasta ei tiedetä mikä ajoi miehen sellaiseen tilaan (kuolinsyytäkään ei tiedetä varmasti).

Frances 'Fanny' Allan ja John Allan ottivat Edgarin kasvattilapsekseen tämän ja tämän sisarusten jäädessä orvoiksi.  Poe vaikutti olleen suosittu pikkumies, joka oli sydämellinen, eloisa ja nokkela, ja viihdytti naisvieraita muun muassa tanssimalla pöydillä.  Varhaisen elämän vastoinkäymiset kuitenkin jäivät taustalle kummittelemaan:  "Poe kuitenkin ymmärsi varmasti, etteivät kasvattivanhemmat olleet hänelle sukua vaan elättivät häntä vain hyväsydämisyyttään ja ystävällisyyttään, ja se ruokki hänessä epävarmuutta tai puolustelevaa asennetta.  Se teki hänestä pelokkaan.  Kerrotaan, että kun Poe meni lapsena hautojen ympäröimän hirsimökin ohi, hän huusi:  'Ne lähtevät perään ja kiskovat minut alas!'"

Poen luonteesta on paljon ristiriitaisia aikalaisten kirjoituksia, mutta Ackroyd luovii sujuvasti näiden välillä korjaten myös väärinkäsityksiä.  Poe oli epävarma, ujo, ylpeä, surumielinen, rypi itsesäälissä, korosti jatkuvasti orpouttaan, haki naisten myötätuntoa, ei kuunnellut neuvoja eikä oppinut virheistään, oli ihmissuhteissaan laskelmoiva, tarkkaili itseään ja muita, vaihtoi tiuhaan asuinpaikkaa velkojia ja epäonnistumisia pakoon, eli jatkuvassa köyhyydessä ensin yksin ja sitten vaimonsa Virginian ja anoppinsa Maria Clemmin kanssa.  Tämä piti kuitenkin myös keppostelusta ja ystäviensä pelottelusta (vaikka loukkaantui kujeilun kohdistamisesta itseensä) ja osasi olla myös kohtelias, ahkera ja luotettava (usein unohdettavat piirteet, kun keskitytään vain Poen elämän synkkyyteen ja korostetaan voimakkaasti tämän pohjimmaista alakuloisuutta).  Poen huono tuuri tämän rakkaudenkohteissa on aika tunnettua, sillä tämä pelkäsi erittäin paljon hylkäämistä, mutta äidistä alkaen useat hauraat naiset poistuivat Poen elämästä kuoleman kautta.

Poikavuosien reippaus ja terveys katosivat opiskeluaikoina, jolloin Poe aloitti jatkuvan juomisen.  Ackroyd kuitenkin huomauttaa, että Poe ei ollut alkoholisti.  Tämä pystyi olemaan pitkiäkin aikoja juomatta, mutta usein juomisen alettua tämä ei pystynyt enää hillitsemään itseään.  Alkoholi oli selvästi keino unohtaa köyhyys ja epäonnistumisen tunteet, mutta valitettavasti Poe oli melko aggressiivinen juovuksissa.  Sairausjaksot olivat lähinnä syyllisyyttä ja omantunnon tuskia tehdyistä ryyppyreissuista, ja alkoholi usein pilasi myös työsuhteet.  Poen tyytymättömyys itseensä heijastui osittain muihin, esimerkiksi hyvin kärkevien ja hyökkäävien kirja-arvioiden muodossa.  Tässäkään asiassa Poe ei kuitenkaan kestänyt kun kritiikki kohdistui takaisinpäin, ja ehkä juuri tästä syystä Poella oli harvoja ystäviä.

Entä sitten Poe kirjoittajana?  Olisin mielelläni kuullut lisää Poen työskentelytavoista ja ajatuksista kirjoittamisesta, sekä lisätietoa tämän vaikutuksesta kirjallisuuteen (eikä taas sitä iänikuista toteamusta tämän vaikutuksesta science fictioniin, etsivätarinoihin ja symbolismiin).  Ackroyd kuitenkin onnistui myös yllättämään, sillä en ollut ennen tiennyt Poen aloittaneen satiirien kirjoittajana tai joidenkin novellien olevan nimenomaan ajan ilmiöiden pilkkausta tai lukijoiden kustannuksella kujeilua (The Balloon-Hoax).  Poe oli myös hyvin huolellinen ja harkitseva kirjoittaja, vaikka novellit välillä lähenevät melkein psykoottisuutta.  Kilpailijoihin Poella oli ylenkatseellinen asenne, eikä tämä kestänyt kenenkään tarpeetonta ylistämistä.

Ackroyd käsittelee aika lyhyesti ja ytimekkäästi Poen tuotantoa, mutta tuo hyvin ilmi sen, miten Poen tarkoitus oli saada lukijassa aikaan mahdollisimman voimakas reaktio esimerkiksi avoimilla ja oudoilla lopuilla.  Pelottavuus ei ehkä ollut kuitenkaan yksistään se ydinajatus, ja sen huomaa jo siitä miten moneen kirjallisuudenlajiin esimerkiksi novellit ovat vaikuttaneet.  Charles Baudelaire oli yksi Poen suurista ihailijoista, ja ylipäätään Ranska sekä Eurooppa arvostivat tätä eniten varsinkin tämän kuoleman jälkeen.  Amerikassakin Poeta ylistettiin jo tämän elinaikana, mutta 20 vuoden aikana tämä silti tienasi kirjoituksillaan arviolta vain 300 dollaria, sillä tämän työllä ei ollut kysyntää markkinoilla.

Epäonnea oli siis runsaasti sekä yksityisen että ammatillisen elämän puolella, joka heijastui väistämättä Poen uskomattoman hienoihin töihin.  Elämäkerran lukeminen oli ajoittain jopa ahdistavaa, mutta oli silti hienoa vihdoin kurkistaa vähän syvemmin yhden lempikirjailijani elämään.  Pidän enemmän yksityiskohtaisista elämäkerroista, mutta kirja kuitenkin täyttää tehtävänsä osana Ackroydin Brief Lives -sarjaa, ja tästä on hyvä jatkaa etsimään lisätietoja.

* * *

Suomentaja:  Helene Bützow
Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Monty: Montgomery Cliftin elämä - Patricia Bosworth (1978)

Montgomery Clift:
A Biography
438 s.

Myöhemmin kiersi tarina, että Mayer oli purskahtanut kyyneliin yrittäessään saada Montyn allekirjoittamaan seitsemän vuoden sopimuksen MGM:n kanssa.  Hän kieltäytyi yhä ja sanoi syyksi: "Käsikirjoituksenne ovat huonoja, herra Mayer, enkä halua tulla miksikään tietyksi tyypiksi, se tuhoaisi minut."  Muistellessaan päätöstään ja kertoessaan siitä tuottaja Ben Bagleylle Monty sanoi, että itseasiassa studiot olivat käskeneet häntä allekirjoittamaan seitsemän vuotta elämästään ja olemaan siitä kiitollinen.  "Sanoin heille, että haluan valita käsikirjoitukseni ja ohjaajani itse.  'Mutta kultapieni', he sanoivat, 'tulet tekemään paljon virheitä.'  Ja minä sanoin heille:  'Ette taida ymmärtää.  Minä haluan olla vapaa tekemään virheitä.'"

Clift aloitti uransa teatterissa, ja viihtyikin siellä menestyksekkäästi monta vuotta ennen Hollywoodiin siirtymistä.  Kuriositeettina voisi mainita, että tällä oli rooli muun muassa Suomen talvisotaa käsittelevässä näytelmässä There Shall Be No Night.  Teatterin kautta Monty myös tapasi näytelmäkirjailija Thornton Wilderin, josta tuli tälle opettaja ja isän korvike, ja joka Montyn tapaan oli "etäinen, levoton, hyvin sulkeutunut, syrjäänvetäytyvä, vannoutunut matkustelija ja suuri romantikko".  Lapsuuden ja nuoruuden hankaluudet sen sijaan liittyivät tungettelevaan äitiin, joka muun muassa kielsi lapsiaan tutustumasta tavallisiin samanikäisiin, koska näissä oli potentiaalia muuhunkin.

Monty tunnetaan nykyisin parhaiten siitä, että tämä ei suostunut elokuvastudioiden orjaksi.  Tuohon aikaan oli vielä tapana kirjoittaa sopimukset niin, että näyttelijät sitoutuivat vuosiksi kerrallaan eivätkä saaneet tehdä töitä muille studioille, paitsi johtajien päättämissä poikkeustapauksissa.  Monty oli kyllä innokas saamaan jalansijaa elokuvamaailmassa, mutta halusi tehdä tämän omilla ehdoillaan.  Myöhemmin valikoivuus kostautui jatkuvalla rahattomuudella.  Hollywood myös kohteli Montya alusta asti ulkopuolisena, koska tämä ei suostunut noudattamaan sen kirjoittamattomia sääntöjä, vaan oli yksinkertaisesti rehellinen, herkkä ja kieltäytyi myymästä itseään.  John Waynen machoiluakaan Monty ei voinut sietää, ja pysyttelikin Red Riverin (1948) kuvaustauoilla lähinnä omissa oloissaan.

Seksuaalisuudeltaan Monty oli elohopeamainen, ja tunsi tämän takia syyllisyyttä ja epävarmuutta koko elämänsä.  Suhteet miesten ja naisten kanssa eivät kuitenkaan pidemmän päälle kestäneet, koska Monty ei halunnut tai voinut sitoutua.  Ranskalainen Giles, jonka kanssa Monty oli jonkin aikaa ennen kuolemaansa, vaikutti lähinnä lapselliselta onnenonkijalta.  Monet ystävyydet sen sijaan olivat lujia.  Esimerkiksi Elizabeth Taylorin (joka sai Montylta lempinimen 'Bessie Mae') kärtettyä ensin Montylta kosintaa, tästä tuli miehen elinikäinen ystävä ja puolustaja:  "'Hän oli ystävällisin, hellin ja ymmärtäväisin tuntemani mies', Elizabeth sanoi toimittaja Eleanor Harrisille.  'Hän oli kuin veli, hän oli rakkain ja uskollisin ystäväni'".  Ammatillisesti Monty oli Marlon Brandon kilpailija.  Montyn mukaan Brando käytti vain osaa lahjoistaan, kun taas Brandon mielestä Monty tuhosi itsensä, ja yrittikin puhua tälle pillereistä ja viinasta luopumisesta.

Alkoholi tuli aika nopeasti kuvioihin, kun Monty alkoi osoittamaan itsenäisyyden merkkejä ja irroittautumaan suojatusta lapsuudestaan.  Kun tämä ajoi pahan kolarin lähdettyään Elizabeth Taylorin kutsuilta kotiin, elämä luisui nopeasti alamäkeä.  Alkoholi vaikutti lopulta Montyn käytökseen ja arvostelukykyyn.  Persoonallisuus tuntui loppuvuosina jakautuvan Jekylliksi ja Hydeksi:  "Kun hän oli selvä ja kaksin jonkun ystävän kanssa, hän oli rento ja selkeästi ajatuksensa ilmaiseva, 'vanha Monty'.  Mutta parin ryypyn jälkeen hän oli melkein sekopää, asettui joskus kontalleen ja haukkui kuin koira".  Kolari sai Montyn uskomaan, ettei tekisi enää ikinä töitä, koska ennen niin hätkähdyttävän kauniit kasvot olivat lähes halvautuneet toiselta puolelta niiden ruhjouduttua.  Silmienkin kirkkaus oli alkanut himmetä.

Vaikka ennen Monty oli osannut pitää alkoholin poissa työelämästä, töiden saanti vaikeutui huomattavasti kun tajuttiin, ettei tämä pystynyt pitämään itseään selvänä kuvauspaikoilla.  Loppuaikoina myös ystävien tuki oli melkoisen kortilla ja Montysta tuli erakko.  Asiaa ei todellakaan auttanut se, että Montyn terapeutti johon tämä uskoi sokeasti kieltäytyi tajuamasta tilanteen vakavuutta, ja ummisti korvansa ystävien aneluilta.  Lorenzo James, Montyn viimeinen sihteeri, sai tämän elämänlaadun paranemaan hieman, mutta valitettavasti oli jo liian myöhäistä.  James löysi Montyn kuolleena vuoteestaan 22. heinäkuuta 1966.

Bosworth on esimerkki loistavasta elämäkerran kirjoittajasta.  Henkilöön perehdytään objektiivisesti:  tämän virheet tuodaan esille, mutta myös muita tämän elämään kuuluvia ihmisiä käsitellään reilusti ja inhimillisesti.  Perusteellisesta tutkimuksesta huolimatta kirja ei kuitenkaan tunnu pikkutarkalta järkäleeltä, vaan Montyn elämää lukee mielenkiinnolla.  Jos traagisuus ei olisi niin läsnä ja iholle hiipivä, olisin voinut ahmia tämän nopeamminkin.  Välillä mietin, miksi luen näin masentavia juttuja, mutta saan niistä kuitenkin loppupeleissä omalla tavallani paljon enemmän irti kuin enkeleistä, joiden elämässä ei tapahdu mitään itseäni kiinnostavaa tai joilla ei ole mitään sanottavaa.  Montylta olen nähnyt vain yhden elokuvan, enkä muista siitä hirveästi mitään, mutta voisin tämän perusteella katsastaa muutkin.  Jos nyt jotain kriittistä pitäisi Bosworthin kirjasta sanoa, niin se loppui hieman liian äkkinäisesti omaan makuuni.  Montgomery Cliftin vaikutuksesta elokuvataiteeseen tai ihmisten reaktioista tämän kuolemaan olisi voinut kertoa vielä parilla rivillä.

Käännöksestä muuten vielä pari sanaa.  Se on kömpelö, ja sanavalinnat ovat todella outoja.  Kohta, jossa oranki on käännetty orangutaniksi lähinnä hihitytti, kun taas muut käännösratkaisut saivat lähinnä pyörittelemään silmiä.  Ei se kieli varmasti vuonna 1991 niin erilaista ollut, joten kääntäjällä on joko tullut kiire tai huolimattomuusvirheet ovat yksinkertaisesti päässeet läpi tarkistuksesta.  Kirjoitusvirheitäkin oli nimittäin luvattoman paljon.  Ei se useimmiten lukemista häirinnyt, mutta kyllä se paljon sujuvampaakin olisi voinut olla.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot