Klassikkohaaste, osa 2: Turhuuden turuilla - William Makepeace Thackeray (1847)

Vanity Fair
949 s.

Eipä tosiaan isän pesässä asuvalla kunnollisella nuorella tytöllä voi olla montakaan sellaista jännittävää kokemusta, jonkalaisia romaanin sankarittarelta tavallisesti vaaditaan. Ansat tai laukaukset voivat tehdä lopun ulkosalla ravintoa keräävistä vanhoista linnuista, saattaa olla liikkeellä haukkoja, joilta ne ehkä pelastuvat tai joiden kynsiin ne kuolevat, mutta pesässä olevat poikaset viettävät herttaisen mukavaa epäromanttista elämää untuvien ja olkien suojassa, kunnes heidänkin vuoronsa tulee kohota lentoon. Becky Sharpin lennellessä omilla siivillään maaseudulla, hypähdellessä kaikenlaisille oksille, liikkuessa monen monituisten ansojen keskellä ja nokkiessa ravintoaan aivan huolettomana ja hyvällä menestyksellä Amelia pysyi kotonaan Russell Squarella.

Turhuuden turuilla, joka on myös viittaus John Bunyanin Kristityn vaellus (1678) -teoksessa esiintyvään kaupunkiin nimeltä Vanity (turhamaisuus), tarkastelee pinnallista kiintymystä rahaan ja yhteiskunnalliseen asemaan sekä yleisesti ihmisten moraalittomia piirteitä. Painajainen niille, jotka tarvitsevat romaaneissaan samaistuttavia henkilöitä, mutta herkkua niille, joita viihdyttävät ihmisten tyhmyys ja se, miten pitkälle he ovat valmiita menemään itsekkyydessään. En olisi halunnut olla Thackerayn mustalla listalla, koska myrkkykynä iskee jokaista vastaan tulevaa, myös niitä kaikkein enkelimäisiä ressukoita.

Se tässä onkin hienoa. Naiiviutta ja passiivisuutta ei pidetä suuressa arvossa, vaan piirteet sen sijaan aiheuttavat vain lisää surua ja hämmennystä. Jopa lumikuningatar sulaisi Beckyn seurassa, jonka manipulaatiotaidoilla ei ole vertaista. Amelian tyttömäinen kiintymys epäterveisiin ihmissuhteisiin ja sokeus ihmisten todellisille motiiveille eivät tuo kuitenkaan yhtään sen enempää onnea. Muiden tekemät virheet eivät toki ole Amelian vika, mutta liiallinen luottamus ja kiltti luonne eivät paranna hänen ja erään toisen henkilön asemaa.

Becky on eittämättä älykäs, koska hän onnistuu köyhästä taustastaan huolimatta kiipeämään sosiaalisesti paljon korkeammalle kuin moni muu. Lahjakkuuttakin häneltä löytyy monelta eri alueelta, joten kontrasti omantunnon puutteeseen on hätkähdyttävä. Beckyn välityksellä yläluokan tapojen sekä moraalin kiiltävä ja hienostunut pinta kuoritaan ja muussataan (siis sivistyneellä 1800-lukulaisella tavalla).

Raha on loistava motiivi, joka auttaa muun muassa teeskentelemään kiintymystä sukulaisiin ja antaa voimaa odottaa kärsivällisesti perintöä. Jos hyvinkasvatetun nuoren naisen odotetaan tavoittelevan rahaa ja kunnioitettavaa yhteiskunnallista asemaa, onko mikään ihme että sellainen ympäristö tuottaa beckysharpeja, joilla ei ole minkäänlaisia tunnontuskia pyrkiessään hinnalla millä hyvänsä eteenpäin?

Beckyn käytös on vieläkin häiritsevämpää, kun tulee selväksi, ettei hän ole henkisesti tasapainoton, vaan yksinkertaisesti hyvin päämäärätietoinen nuori nainen, joka haluaa pärjätä maailmassa ja kieltäytyy alistumasta kynnysmatoksi. En hetkeäkään uskonut hänen oikeasti välittävän Ameliasta, mutta Becky on todellakin luonnonvoima keskellä säälimätöntä maailmaa, eikä hän välitä saako aitoja ystäviä matkan varrella vai ei. Uskomatonta kyllä, häntä ei myöskään hidasta ne ihmiset, jotka näkevät hänen lävitseen, vaan Beckyn (ja muiden) käytös vain pahenee loppua kohden. Kaikki tämä tekee Beckystä yhden klassikkokirjallisuuden mielenkiintoisimmista ja raikkaimmista hahmoista.

Thackerayn romaani julkaistiin alun perin kuukausittaisena jatkokertomuksena, joka Dickensin romaanienkin kohdalla vihjaa työläyteen. Olihan se tavallaan raskasta kahlata tämä läpi. Labyrinttimaiset sivupolut välillä vaikeuttivat pääjuoneen keskittymistä ja Thackerayn opettavainen sävy tuntui tarpeettomalta.

Tämä on kuitenkin myös yksi niistä klassikoista, jotka palkitsevat lukijansa ruhtinaallisesti, vaikka jälkikäteen olo voikin tuntua puhkikuluneelta märältä rätiltä. Sellainen, joka hykertelee satiirimaisuudessaan ja halpamaisissa henkilöissään olematta mahtaileva, sekä tarjoaa (harmillisen lyhyitä) kurkistuksia Lontooseen kahviloineen, jäätelöbaareineen, puistoajeluineen ja Brighton-retkineen. Thackeray itse rikkoo niin sanotun neljännen seinän vakuuttavilla, terävillä ja kyynisillä huomautuksillaan. Hän haastaa ja provosoi, eikä astu näyttämölle aikomatta tökätä jotakuta vatsaan. Ovatpa jotkut lukijat myös raapustaneet kirjansa täyteen reunahuomautuksia vastauksena Thackerayn kommenteille.

Huolimatta muutamista puutteistaan, Turhuuden turuilla on eloisa, ja uskomattoman yksinkohtaisen ihmisluonteen tarkkailun kautta se myös paljastaa jotain itsestämme, pakottaen lukijan miettimään omaa käytöstään. Toisin kuin Becky, kykenemme kehittymään ja oppimaan virheistämme. Thackerayn ankea näkemys ihmiskunnasta on mahdollisuus. Jos se tuntuu epämukavalta, voi kysyä itseltään miksi.

PS. Mustaihoisen neiti Swartzin, joka toi mieleen Dido Elizabeth Bellen, kuvaus jätti hämmentyneen jälkimaun. En monitasoisen satiirin ja Thackerayn kommenttien sekoituksesta oikein päässyt selville, ketä tässä nyt oikeastaan pilkataan, enkä näköjään ole ainoa.

__________

Suomentaja: Aino Tuomikoski
Osallistuu haasteisiin: Klassikot, Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Agatha Christie 125 vuotta -haastekoonti

Koko vuosi Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie -haasteen parissa osoittautui erittäin palkitsevaksi. En lukenut ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta toisaalta olisin varmaan jossain vaiheessa kyllästynyt, koska en yleensä lue peräkkäin yhdeltä kirjailijalta hirveästi. Kurpitsajuhlaan petyin, mutta kaiken kaikkiaan Christien lukeminen rentoutti mukavasti talvisina kuukausina. Hyviä välipalakirjoja kiireen keskellä. Sainpa luettua myös yhden tieto-osastoon kuuluvan teoksen, eli Christien arkeologiamuistelman Syyriassa ja Irakissa tehdyistä kaivauksista. Voin suositella sitäkin, erittäin huumoripitoinen ja keveä.

Kolmetoista (Neiti Marple #2) (1932)
Syyttävä sormi (Neiti Marple #4) (1942)
Kuolema ilmoittaa lehdessä (Neiti Marple #5) (1950)
Kurpitsajuhla (Hercule Poirot #36) (1969)
Seikkaileva jälkiruoka (Hercule Poirot #33) (1960)
Come, Tell Me How You Live: An Archaeological Memoir (1946) 

Bubbling under

Christien juhlavuosi huomioitiin myös ainakin kahdessa teatterissa, kun Hiirenloukku ja Eikä yksikään pelastunut saivat molemmat ensi-iltansa lokakuussa. Molemmat sijaitsevat Varsinais-Suomessa ja molemmat myös harrastajakokoonpanoja, joten pääsin sopivasti tutustumaan siihenkin teatterihaaraan. Kiitos siis Kaarina-Teatterin ja Jo-Jo Teatterin työryhmille hienoista elämyksistä!

Teatteriloki: Eikä yksikään pelastunut, Jo-Jo teatteri (Turku)

Alkuperäinen käsikirjoitus: Agatha Christie

Sovitus & ohjaus: Laura Hurme

Suomennos: Toini Havu

Rooleissa: Rainer Salonen, Tarja Vuola, Julius Kalliokoski, Sami Koljonen, Kirsi Varttinen, Vesa Lähdekorpi, Mika Timmerheid, Petri Tuominen, Päivi Sippola, Jorma Hynynen, Petteri Takkinen

Esitykset: 30.10.2015 - 23.1.2016

Manillassa, 1800-luvun puolivälin tehdaskiinteistössä tapahtui taas, kun Agatha Christien kenties kaikkein kuuluisimman romaanin näyttämöversio sai lokakuun lopulla ensi-iltansa Jo-Jossa (Englannissa nelisen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, eli vuonna 1943). Viivyttelin lippujen kanssa liian pitkään, mutta suuren suosion siivittämänä tammikuulle järjestettiin lisänäytöksiä, joten onnistuin sieppaamaan pari lippua ennen kuin paikat varattiin taas loppuun. Peruutuspaikkoja on kuitenkin mahdollista kysellä vielä ovelta ennen esitystä, eli jos sattuu pyörimään Turussa tämän kuun aikana, niin suosittelen lämpimästi koettamaan onnea.

Kaikki vähänkään Christien tuotantoa tuntevat tietävät suurin piirtein tarinan idean: kymmenen ihmistä saa kutsun Neekerisaarelle, ja jokainen joutuu kohtaamaan menneisyytensä haamut. Kukaan ei ole paikalla sattumalta, vaan taustalla on pirullinen juoni saattaa ryhmä yhteen.

Kuva: Alina Kilpinen

Tämän suunnitelman eteneminen on myös romaanin lukeneelle mielenkiintoista seurattavaa. Autio saari on äärimmäinen suljettu tila, jossa tunnelma alkaa kiristyä, kun joukkoa harvennetaan yksi kerrallaan. Näytelmä käynnistyy hitaanlaisesti. Kaikki henkilöt pitää esitellä, ja luontevimmin tämä tietysti tapahtuu keskustelujen kautta. Henkilöiden luonteenpiirteet ovat tarpeeksi erilaisia, jotta katsoja pysyy kärryillä.

Näyttelijät onnistuvat hyvin pitämään yllä roolejaan, eikä muutamaa vuorosanakömmähdystä lukuunottamatta ole nähtävissä mitään suurempaa epätasaisuutta. Niin kuin Kaarina-Teatterin Hiirenloukussa, Jo-Jo Teatterin työryhmäkin on selvästi motivoitunutta ja lahjakasta porukkaa, mikä valaa uskoa harrastajateatteriin.

Kuva: Alina Kilpinen

Vaikka lavastuksessa on vielä parantamisen varaa (ei vienyt huomiota näyttelijöiltä, mutta hieman keskeneräisen oloinen), jännityksen ylläpitämisessä onnistutaan todella hyvin. Ensimmäisen puoliajan aikana keskittyminen pääsi itselläni hieman herpaantumaan, mutta toisella puoliajalla kohosikin jo kylmä hiki otsalle. Tiesin miten kaikki tulee päättymään, mutta en sentään ihan kaikkia yksityiskohtia muistanut.

Tuntuu täysin mahdottomalta, että rikollisen juoni onnistuisi, mutta niin vain ihmisiä onnistutaan eristämään joukosta. Eikä vain eristämään, vaan jotkut murhat tapahtuvat hämmästyttävästi yleisön silmien edessä, niin ettei murhaajan henkilöllisyys kuitenkaan selviä. Takanreunuksen patsaat vähenevät koko ajan, eikä aina tiedä kuka niitä nappailee, koska muualla tapahtuvaa jää tietysti seuraamaan silmä kovana.

Loppuratkaisu taas oli juuri niin nerokas kuin muistinkin. Miten ihmeessä joku voi keksiä tällaista? Kiitokset muuten siitä, ettei Christien muuttamaa loppuratkaisua otettu tähän mukaan, vaan pysyttiin uskollisena kirjalle.

Come, Tell Me How You Live: An Archaeological Memoir - Agatha Christie Mallowan (1946)

208 s.

    It is my first experience of struggling into a sleeping-bag. It takes the united efforts of Max and myself, but, once inside, I am enchantingly comfortable. I always take abroad with me one really good soft down pillow - to me it makes all the difference between comfort and misery.

    I say happily to Max: 'I think I like sleeping in a tent!'

    Then a sudden thought occurs to me.

    'You don't think, do you, that rats or mice or something will run across me in the night?'

    'Sure to', says Max cheerfully and sleepily.

Kaksi lempiasiaani yhdistyvät tässä harmonisesti: arkeologia ja Agatha Christie. Hän kirjoitti toisen aviomiehensä, Max Mallowanin, kanssa tehdyistä matkoista Syyriaan ja Irakiin vastauksena kysymykseen, jota häneltä usein kysytään, eli millainen kokemus arkeologisilla kaivauksilla oleskeleminen oli (tämä on toinen kahdesta Mallowan-nimellä julkaistusta kirjasta). Siinä muistelmien viehätys juuri piilee, koska ne tuntuivat siltä, kuin olisimme siemailleet teetä ja mutustelleet keksejä jossain tyypillisessä christiemäisessä maaseutukylässä, nauttineet iltapäivästä arkeologiatarinoilla ja venytelleet harmaita aivosolujamme, odotellen sitä hetkeä kun joku nitistetään.

Christie varoittaa alussa, että kirja ei tule sisältämään muuta kuin arkipäiväisiä tapahtumia, joten syvällistä matkakertomusta on turha odottaa. Huumori, joka välillä pilkistää Christien fiktiosta? No, tässä hän antaa palaa (siis pidättyväiseen englantilaiseen tyyliin). Jos ei haittaa kuulla ryhmän ummetusongelmista tai nauraa sille, että yksi viimeisistä mielikuvista on vedessä kelluvat vessanistuimet (Mac-paran ensimmäinen arkkitehtuurinen työ), niin tämä on sinua varten.

Christie keskittyy kaikkiin niihin tavanomaisiin ongelmiin, joita matkustaessa voi kohdata: pluskoon mekkojen ostaminen, vetoketjujen paholaismaisuus, epäkunnossa olevat pesutilat, epämukavat taksit, heikkous kenkien ostamiseen, kamppailu erään ryhmän jäsenen vähäpuheisuuden kanssa, postikonttorin tehottomuus jne. Paras kohta on se, kun B:llä on ongelmia moskiittopyjamien saamisessa postikonttorista, ja kun tämä vihdoin pääsee pukeutumaan niihin ja rentoutumaan, hiiri pääsee niihin sisään (kyseessä oli asu, jossa oli jonkinlaiset onesie-tyyppiset suljetut hihat ja lahkeet).

Ongelmista, joita voi kohdata erilaisessa kulttuurissa, jossa ihmisillä on erilainen käsitys asioiden hoitamisesta (ja jossa outoja länsimaisia tapoja pidetään vuorostaan hyvin omalaatuisina ja epäloogisina) kerrotaan ilman ilkeilyä. Vaikka on selvää, että Christiellä oli erityinen paikka sydämessään molemmille maille, hän ei myöskään sorru liialliseen romantisoimiseen, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat. Oli joitain kohtia, (kun esimerkiksi palvelijan henkisiä kykyjä epäiltiin jne), jotka tuntuivat vähän epäilyttäviltä, mutta siirtomaa-asenne olisi voinut olla paljon huomattavampaakin.

Oli myös hienoa huomata Christien asenne kaivauksilla. Jacquetta Hawkes sanoo esipuheessaan Christien kirjoittaneen jokaisen kauden alussa, mutta ei pelännyt liata käsiään kun apua tarvittiin esineiden puhdistamisessa ja luetteloinnissa. Murhamamma vaikuttaa olleen yksityishenkilönä paljon mielenkiintoisempi mitä olen luullut, joten tästä on hyvä jatkaa joskus tulevaisuudessa tavallisiin muistelmiin ja elämäkertoihin.

Osallistuu haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Syyria) ja Agatha Christie 125 vuotta

Seikkaileva jälkiruoka (Hercule Poirot #33) - Agatha Christie (1960)

The Adventure of the
Christmas Pudding
363 s.

     'It's been a wonderful afternoon,' sighed Horace as they walked home. 'Really, that place has everything. The only thing the library needs is a body. Those old-fashioned detective stories about murder in the library – that’s just the kind of library I’m sure the authors had in mind.'
    'If you want to discuss murder,' said Raymond, 'you must talk to my Aunt Jane.'
    'Your Aunt Jane? Do you mean Miss Marple?' He felt a little at a loss.
    The charming old-world lady to whom he had been introduced the night before seemed the last person to be mentioned in connection with murder. 

Ajattelin joulun aikoihin aloittaa kirjallisen perinteen, eli lukea aina kyseiseen vuodenaikaan jotain kevyttä ja jouluista (mutta ei nyt kuitenkaan mennä liian pitkälle, joten kaikki höttöiset ja ylitunteelliset jutut jääköön pois), ja Christie kolkutti taas ovelle. Novellikokoelmilla on jokseenkin hämmentävä ja sekava julkaisuhistoria, joten huomasin lukeneeni jotkut novellit jo aiemmin eräässä toisessa kokoelmassa, mutta en muistanut murhaajia, joten uusintaluku oli ihan paikallaan. Sanottakoon nyt vielä sekin, että Christie on itse valinnut ja järjestänyt Seikkailevan jälkiruoan tarinat (eräänlaiseksi jouluateriaksi, niin kuin esipuheessa kerrotaan), joten tämä taitaa sitten olla ihan pätevä virallinen kokoelma.

Seikkaileva jälkiruoka on ainoa, joka sijoittuu joulunaikaan, ja esipuheessaan Christie selittää, miten hänen lapsuutensa joulut Abney Hallissa innoittivat tarinan kirjoittamista, sekä miksi hän halusi omistaa kirjan rakennuksen muistolle. Novelli tuntuukin hyvin nostalgiselta ennen kuin asiat menevät pieleen (jouluaterian kuvailu sai veden kielelle), ja se on - kiitos loppuratkaisun - myös yksi parhaista. Se kääntää päälaelleen kaikki odotukset mitä rikostarinasta voi suinkaan olla.

Pidin myös paljon Unesta, jossa erikoinen miljonääri pyytää apua Poirotilta nähdessään toistuvasti unta omasta itsemurhastaan. Pian mies löydetäänkin kuolleena. Tapaus on aika omituinen ja mystinen höystettynä loistavalla loppuratkaisulla. Niin loistavalla, että tämä oli ehdottomasti suurin suosikkini kokoelmassa.

Rakkina toisten jaloissa on pitkitetty ja tylsä, mutta muut ovat oikein mainioita mielenkiintoisine juonenkäänteineen. Kaikissa kuudessa tarinassa (suomennoksesta on Kirjasammon mukaan jätetty pois Four and Twenty Blackbirds, ja tarinat ovat jostain käsittämättömästä syystä vaihtaneet paikkaa, vaikka Christie nimenomaan halusi ne tiettyyn järjestykseen) vihjeitä on ripoteltu kauttaaltaan, ja jotkut ovat niin ilmiselviä, että kun ne huomaa lukemisen jälkeen tarinaa selailtuaan, tuntee itsensä vähän tyhmäksi kun ei niitä sillä hetkellä tajunnut. Christie laajentaa ajatusta ihmisen olemuksen takana piilevistä salaisuuksista ja kuljettaa sitä punaisena lankana pitkin kokoelmaa. Pieniä murusia aikakauden yhteiskunnallisesta tilanteesta löytyy näköjään myös Christien novelleista, niin kuin tästä Poirot'n palvelijapohdinnasta näkee:

"'This Parsons, then, he will have the characteristics of his class, he will object very strongly to the police, he will tell them as little as possible. Above all, he will say nothing that might seem to incriminate a member of the household. A house-breaker, a burglar, he will cling to that idea with all the strength of extreme obstinacy. Yes, the loyalties of the servant class are an interesting study.'"

Kokoelmasta oppii myös, että Poirot pitää kurvikkaista naisista: "He liked them lush, highly coloured, exotic. There had been a certain Russian countess – but that was long ago now. A folly of earlier days". Ahaa? Haluaisinpa tietää lisää. Se, että jotain näin huomattavaa paljastetaan Poirot'n menneisyydestä, tai että hän ei vastusta Bridgetin suukkoa mistelinoksan alla, hieman yllätti. Onko tämä nyt sitä Agatha Christien joulumieltä?

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Vuoden 2015 katsaus

Uusi vuosi on menestyksekkäästi toivotettu tervetulleeksi ja pari kirjaakin on jo luettu loppuun. Ennen arvioiden julkaisemista kuitenkin vielä muutama sananen vuodesta 2015. En harrasta blogissani kuukausikoosteita tai pitkiä tilastollisia katsauksia, mutta vuoden vaihtuessa on mielenkiintoista kääntää katse hetkeksi menneeseen. Lopussa vielä ajatuksia vuodesta 2016, eli lähinnä millaisen odotan siitä tulevan ja mitä on suunnitteilla.

VUONNA 2015...

...tapahtui muutoksia ulkoasussa ja nykyään Orfeuksen kääntöpiiri löytyy myös Facebookista. Liityin myös Instagramiin, josta löytyy enimmäkseen yleisiä arkisia juttuja, mutta myös satunnaisia kirja- ja matkakuvia.

...luin Goodreadsin vuosikatsauksen mukaan 85 kirjaa ja 20 666 sivua. Lyhyin "kirja" (oikeasti novelli, jonka merkitsin erikseen, koska en lukenut sitä osana mitään kokoelmaa) oli Graham Greenen hieno ja ehkä jopa hieman ahdistava The End of the Party (6 s.), ja pisin kirja James Malcolmin Rymerin jättimäinen vampyyriromaani Varney the Vampire (1 966s.), johon petyin todella paljon. Kirjasaldoon olen kuitenkin kokonaisuudessaan tyytyväinen. Kaikki luetut listattuna täällä.

...löysin islantilaisen kirjallisuuden, valmistauduin elokuun matkaan lukemalla Lontooseen sijoittuvia kirjoja, tutustuin lisää cozy mystery -dekkarien hienouksiin, luin lisää sarjakuvia ja runoja, rakastuin lopullisesti pohjoismaiseen historiaan ja mytologiaan, luin suomalaisen klassikon kirjablogien jatkuvaan klassikkohaasteeseen, lukumaratoonasin jo kuudetta kertaa, vaeltelin Pohjoismaissa, rakentelin sateenkaarta, osallistuin kirjabloggaajien joulukalenteriin, käväisin maalaismaisemissa, elättelin toiveita monen elämäkerran lukemisesta ja pelasin I Spy -peliä.

...kävin toisen kerran Lontoossa, käväisin Kemiönsaarella ihmettelemässä muinaisjäännöksiä, herätin uinuvan lapseni käymällä pitkästä aikaa Vartiovuoren kesäteatterissa (Aarresaari), toteutin unelmani eli kävin katsomassa Oopperan kummituksen (tosin Suomen kansallisteatterissa, ei Lontoossa), vierailin Helsingin Ateneumissa (pohjoismainen maalaus- ja kuvitustaide) ja Turun taidemuseossa (Jacques Henri-Lartiguen Riviera-valokuvat) sekä näiden myötä päätin lähteväni useammin mielenkiintoisiin taidenäyttelyihin, syvensin nukketeatteritietämystäni Romeon & Julian sekä Zen Gangster Bluesin merkeissä, vietin yhden viikonlopun Kotkassa ja kävin siellä katsomassa Muumion ja Ystävät hämärän jälkeen sekä tutustuin ensi kertaa harrastajateatteriin Kaarina-Teatterin Hiirenloukussa. Tämän lisäksi on tietysti tapahtunut paljon muuta blogini kannalta ei-niin-olennaista hauskaa.

TOP-10
(lukuajankohdallisessa järjestyksessä)

Salaperäinen vieras (1916) - Mark Twain

The Heart of the Great Alone: Scott, Shackleton and Antarctic Photography (2009) - David Hempleman-Adams, Sophie Gordon, Emma Stuart

The Bartender's Guide (1862) - Jerry Thomas

The Fade Out (Vol. 1) (2015) - Ed Brubaker & Sean Phillips

The Rime of the Ancient Mariner (1798) - Samuel Taylor Coleridge

Peter Pan Kensingtonin puistossa (1906) - J. M. Barrie

Gösta Berlingin taru (1891) - Selma Lagerlöf

Uinu, uinu, lemmikkini (1983) - Stephen King

The Wild Party (1928) - Joseph Moncure March

Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) - Johannes Linnankoski

VUONNA 2016
En tee koskaan uudenvuodenlupauksia, vaan toteutan hyväksihavaittua taktiikkaani, eli haahuilen, makustelen pieniä arjen hetkiä, kuuntelen fiiliksen mukaan sydäntäni ja teen juttuja omassa tahdissani kun se vain on mahdollista. Lukemisessakaan en aio tehdä tarkkoja suunnitelmia, mutta joitain ajatuksia ja toiveita tämä vuosi kuitenkin herättää. Goodreadsissa laitoin lukutavoitteeksi vain 50 kirjaa, koska haluaisin lukea uudestaan muutaman lempikirjan sekä kahlata läpi muutaman tiiliskiven, joita olen sujuvasti onnistunut välttelemään.

Lukuhaasteiden myötä aion tutustua taas yhteen klassikkoon, lukea mielenkiintoisista alkuperäiskansoista toivottavasti sekä tietokirjoja että romaaneja, syventyä yhtä rakkaaseen aiheeseen kuin kirjat eli elokuviin, kunnostautua itse järjestämäni haasteen myötä kauhun saralla, tutustua varovasti vieraaksi kirjallisuusalueeksi jääneeseen Aasiaan ja sukeltaa historian syövereihin. Haasteissa edistymistä voi seurata täällä.

Teatterikäyntejä on suunniteltu jo kaksi (toinen jo huomenna) ja luulisin käyväni vielä useamminkin. Jotain uutta olisi taas kiva kokeilla, esimerkiksi jotain tapahtumia tai Suomen kesän nähtävyyksiä. Ainoa varma asia on kuitenkin se, että vuodesta 2016 aion yrittää tehdä vieläkin hauskemman.

Antoisaa vuotta 2016 kaikille lukijoilleni!