Kauhunovelleja

 

Lokakuu on ollut sekä kauhun että näköjään myös novellien aikaa. En olekaan pitkään aikaan lukenut novelleja, vaikka niitä olisi periaatteessa helppo lukaista yksi per päivä, jos ei ole enempään aikaa. Nämä kolme kokoelmaa sisältävät laidasta laitaan erityyppistä kauhua suolenpätkistä hienovaraiseen kummitteluun.

The Mammoth Book of Body Horror (2012) edustaa kauhun verisempää ääripäätä. Body horror -alagenrelle ei taida olla virallista suomennosta, mutta perusideana on käsitellä muutoksia ihmisen ruumiissa esimerkiksi erilaisten tartuntatautien, epämuodostumien tai muodonmuutosten kautta. Elokuvien saralla tunnetuin body horror -mestari on David Cronenberg, vaikka varhaisten teostensa jälkeen Cronenberg on siirtynyt enemmän draaman ja rikoselokuvien puolelle. Kärpänen (1986) on yksi omista suosikeistani, ja se on myös hyvä esimerkki siitä, mistä genressä on kyse. Ällötyksen tunteet ovat väistämättömiä, mutta parhaimmillaan päästään syvälle siihen, mistä ihmisyydessä, ulkonäössä tai ruumiillisuudessa on kyse.

Suurin osa Mammoth Book -sarjan kokoelman novelleista olivat yllättävän kesyjä ja toisinaan myös tahallisen tai tahattoman hauskoja, joten osaa voi suositella myös herkemmille lukijoille. Kokoelma on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta, eli Mary Shelleystä ja Edgar Allan Poesta siirrytään vähitellen kohti 2000-lukua ja siten myös itselleni tuntemattomampiin kirjailijoihin. Vahvimmat novellit löytyvät yllättäen uudemmalta osastolta, vaikka olikin mielenkiintoista tutustua tunnettujen elokuvien lähteisiin (George Langelaanin The Fly, H. P. Lovecraftin Herbert West - Reanimator ja John W. Campbellin Who Goes There?).

Stephen Kingin Survivor Type oli ennestään tuttu tarina autiolla saarella pelastusta odottavasta miehestä ja tämän epätoivoisesta yrityksestä pysyä elossa. Huolimatta siitä, että novelli on Kingin parhaimmistoa, en pystynyt enää tällä kertaa lukemaan sitä uudestaan, koska viimeksi tuli lievästi huono olo. Muita loistavia olivat muun muassa Clive Barkerin The Body Politic (päähenkilön kädet yrittävät valloittaa maailman), Ramsey Campbellin The Other Side (Bowring katselee kiikareillaan maailman menoa ja mutisee nuorten rappiota, mutta eräänä päivänä omituinen klovni/miimikko sekoittaa miehen pään), Christopher Fowlerin The Look (nuoret tytöt ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen malleiksi kuuluisan muotisuunnittelijan näytökseen) ja Barbie Wilden Polyp (päähenkilöä ei naurattanut, mutta hohottelin itsekseni, kun paksusuolen tähystys meni pahasti pieleen). Toisaalta esimerkiksi Neil Gaimanin tympeä sukupuolenkorjaukseen kantaa ottava Changes, Nancy A. Collinsin kiehtovaan sirkusmaailmaan sijoittuva mutta valitettavan antikliimaktinen Freaktent sekä Axelle Carolynin tylsä ja yllätyksetön Butterfly olivat joukon huonoimpia.

Sitten siirrytään taudeista ja raajoista parisataa vuotta taaksepäin, eli vuoteen 1816. Percy ja Mary Shelley sekä Claire Clairmont vierailivat tuona kesänä lordi Byronin ja John Polidorin luona Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla. Kesäkuinen sää oli sateinen ja myrskyisä, joten ryhmä kulutti aikaa lukemalla toisilleen kummitustarinoita Fantasmagoriana (1812) -kokoelmasta, josta inspiroituneina Mary Shelley ja Polidori kirjoittivat tahoillaan goottikauhun klassikot Frankenstein (1818) ja Vampyyri (1819).

Fantasmagoriana julkaistiin alun perin ranskaksi, ja se sisälsi kahdeksan Jean-Baptiste Benoît Eyries'n kääntämää saksalaista kummitustarinaa. Koska en osaa ranskaa tai saksaa enkä saanut tähän hätään käsiini uutta vuoden 2005 painosta, jossa olisi puuttuvat tarinat, jouduin tyytymään lyhennettyyn englanninkieliseen versioon. Sarah Elizabeth Utterson jätti kolme tarinaa kokonaan kääntämättä, koska ei pitänyt niistä (!) ja lisäsi itse kirjoittamansa tarinan The Storm. Ihan pätevä sekin, mutta viisi muuta tarinaa ovat viihdyttävää saksalaista goottikauhua, jotka kutittelevat vain hieman selkäpiitä. Ei siis mitään liian pelottavaa, vaan mukavan tunnelmallista luettavaa kynttilänvalossa: sukukirous, muuttuvat muotokuvat, ikuiseen parranajoon tuomittu parturi, haudasta saapuva viesti tuhlaajapojalle jne. En osaa sanoa, missä määrin tarinat vaikuttivat Shelleyn ja Polidorin romaaneihin, mutta ehkä tulevaisuudessa otan asiasta selvää Frankensteinin uusintaluvun yhteydessä.

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) on vahva läpileikkaus viktoriaanisen aikakauden kummitustarinoihin. Mitään pohjanoteerauksia tässä ei oikeastaan ollut, vaan kyse on ennemmin siitä, että mitkä erottuivat vahvimmin joukosta ja jäivät parhaiten mieleen. Huonoimmillaan novellit olivat ihan kivaa ajanvietettä ja parhaimmillaan nykyihmisenkin näkökulmasta oikeasti pelottavia. Joseph Sheridan Le Fanun, M. R. Jamesin ja Robert Louis Stevensonin novelleja olen varmaan ennenkin suositellut, ja erityisesti Jamesin tarinat ovat ihanan pelottavia. Arthur Conan Doylen The Captain of the Pole-Star yllätti karmivuudellaan, ja osaltaan siihen vaikutti varmasti tapahtumapaikka. Arktisten alueiden kuolemanhiljaisuus on juuri sopiva ympäristö kummittelulle ja vainoharhaiselle säpsähtämiselle, kun kuuluu pienikin rapsahdus. Anonyymin The Story of Clifford House puolestaan on tehokas kummitustalonovelli, jonka agressiivisen kummituksen kurkistus lastenhuoneen ovesta on mielikuva, jota en ihan heti unohda.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Halloween, Hämärän jälkeen ja Läpi historian (Romantiikka)

Eskimot - Ernest S. Burch Jr. (1988) + kaksi valokuvateosta

The Eskimos
128 s.

Eskimos thought it important to be happy. A happy person was considered a capable person, a reliable person - in short, a good person; an unhappy one was thought to be deficient in some significant respect. Happiness was expressed through a pleasant demeanour, an open, smiling face, and animated conversation and gestures. Eskimos had a keen sense of humour, frequently ribald, and often tinged with irony. These characteristics led, no doubt, to the western view of Eskimos as being a perpetually lighthearted, rather simple people.

    Actually, of course, Eskimos were no strangers to anger, fear, anxiety, frustration, pain and sorrow, but the extent to which these sentiments were allowed to be expressed varied significantly.

Vaikka olenkin lämpöä ja aurinkoa rakastava otus ja siedän huonosti kylmää, ovat arktiset alueet karussa kauneudessaan ja eristyneisyydessään kiehtoneet jo monta vuotta. Etelänavan tutkimusmatkojen kautta tie on vienyt Grönlantiin ja nyt alkuperäiskansoihin liittyvän lukuhaasteen myötä eskimoiden pariin.

Burch kertoo eskimoiden elämäntavasta perinteisessä muodossaan, eli ennen kuin perinteiset elinkeinot, vaatetus, asumukset jne. alkoivat muuttua eurooppalaisten vaikutuksesta. Niin kuin saamelaisten kohdalla, kuvani eskimoista oli hyvin kapea ja käsitti ajatuksen igluissa asuvasta ja paksuihin turkiksiin pukeutuvasta kansasta. Todellisuudessa kuitenkin lumesta tehdyissä rakennuksissa (jotka vaativat useamman vuoden harjaantumisen, koska oikeankokoisten lohkareiden veistäminen oli haastavaa) asui vain alle 8 % koko eskimoväestöstä. Eskimot ylipäätään olivat levittäytyneet laajalle alueelle ja kieliryhmiäkin oli useita. Vaikka läntisen eskimoalueen luonnonvarat olivat runsaampia ja elämäntapa monitasoisempaa ja vaihtelevampaa kuin idässä, itäinen eskimoalue (jonka asukkaat käsittivät vain yksi kolmasosan koko eskimoväestöstä) on ollut runsaammin edustettuna länsimaisessa kirjallisuudessa.

Niin kuin alkuperäiskansat yleensä, eskimotkin ovat sopeutuneet asuinpaikkojensa olosuhteisiin ja luonnonvaroista riippuen harjoittaneet erityyppisiä elinkeinoja. Esimerkiksi ne ryhmät, joilla ei ollut käytössä puuta, eivät omistaneet myöskään veneitä, telttoja tai jousia ja nuolia. Vaikka ruokavalio oli monilla ryhmillä yksinkertainen (merieläimistä käytettiin kaikki osat ja rasvaa käytettiin kastikkeen lisäksi lampuissa) ja toisinaan ruoan puute saattoi johtaa nälkäkuolemiin, eskimot eivät kärsineet aliravitsemuksesta.

Burch myös kumoaa muutaman eskimoihin liitetyn väärinkäsityksen. Monet länsimaalaiset ovat olleet siinä uskossa (ja ovat ehkä vieläkin), että eskimot ovat hankkiutuneet eroon hyödyttömiksi käyneistä vanhuksista sekä tappaneet massoittain vastasyntyneitä vauvoja. Todellisuus on kuitenkin se, että eskimot ovat aina eläneet tiiviissä perheyhteisöissä (yleensä yksi ns. kylä muodostui yhdestä perheestä serkkuineen ja muine sukulaisineen) ja arvostaneet vanhempien perheenjäsenten viisautta ja tarinankerrontataitoja. Monelle nykyajan ihmiselle onkin ehkä vaikeaa ymmärtää sitä epäitsekkyyden huipentumaa, jossa esimerkiksi nälänhädän aikaan vanhus saattoi joillain alueilla antaa nuoremmille perheenjäsenille mahdollisuuden selviytymiseen vaeltamalla vapaaehtoisesti lumimyrskyyn kuollen näin nälkään ja kylmyyteen. Lapsenmurhat ovat toisaalta eskimoyhteisöjen ikävämpi puoli, mutta niitä tapahtui ainoastaan hyvin äärimmäisissä olosuhteissa, ja koska eskimot uskoivat ettei ihminen ollut nimettömänä vielä ihminen, nimeämättömän vauvan hylkäämistä lumeen ei pidetty murhana.

Alkuperäiskansojen sosiaalinen hierarkia ja siihen liittyvät käytännöt ovat aina kiehtoneet, ja miten niin erilainen elämäntapa käytännössä toimii. Eskimomiehillä esimerkiksi saattoi olla useampi vaimo ja toisinpäin, ja joskus saatettiin myös vaihtaa vaimoja keskenään (useimmiten vaimojen suostumuksella). Erilaisia avioliittoja oli siis useita, ja vaikka vaihtokauppaa ei olisikaan tapahtunut kuin kerran, perheet olivat velvoitettuja siitä eteenpäin tukemaan toisiaan. Perheiden välisiä adoptioitakin järjestettiin, ja adoptoitu piti aina sekä biologisia vanhempiaan että adoptiovanhempiaan perheenjäseninään.

Huolimatta verikoston perinteestä ja säännöllisistä toisiin kyliin järjestetyistä hyökkäyksistä (koska eihän mikään kansa ole täydellinen), eskimoiden elämäntavassa on silti monessa mielessä jotain äärimmäisen kiehtovaa. Jakamisen, rauhallisuuden, älykkyyden ja rehellisyyden arvostaminen. Ilman syytä lauluun puhkeaminen ja tanssin rakastaminen. Yhteiskunnan toiminen huolimatta virallisten nimitettyjen virkojen puutteesta, eli erilaisten tabujen noudattaminen rytmitti yhteisöjen eloa. Niin, ja se kaikkein tärkein, josta muutkin kuin alkuperäiskansat voisivat ottaa oppia: luonnon arvostaminen. Luonnonvaroja ei ryöstetty tarpeettomasti ja eläinten kuolemat käsiteltiin rituaaleilla.

- - -

Tiina Itkonen et al. - Inughuit (2004)

163 s.

Kenelläkään ei ole kiire minnekään. Asioilla on niin paljon aikaa kuin niihin tarvitaan. Aikaa on myös toisille ihmisille. Ihmiset kyläilevät, pelaavat korttia, korjailevat pyyntivälineitä, ompelevat turkisvaatteita, tekevät helmitöitä, soittavat urkuja tai vain ovat. Eikä tarvitse puhua, ollaan vain hiljaa.

Itkosen uskomattoman upeat valokuvat Grönlannista ja sen ihmisistä täydensivät sopivasti Ernest S. Burchin tekstiä. Kuvissa näkyy konkreettisesti se maailma, jossa iloisuutta ja onnellisuutta pidetään positiivisena voimavarana ja tavoiteltavana asiana.

Karuja maisemia täplittävät varikkäät parakkimaiset talot, joiden sisältä paljastuu iloinen sekamelska toisiinsa sopimattomia risoja huonekaluja ja hujan hajan olevia tavaroita. Asukkaiden silmätkin hymyilevät. Pieni poika nauraa Teräsmies-haalari päällä, vanhempi mies esittelee tyylikkäitä aurinkolasejaan ja kerälle käpertyneet valjakkokoirat nauttivat olostaan sokaisevan valkoisessa lumisessa maisemassa. Kuvissa on leikkisyyttä, naurua, iloa, ja jotenkin tuntuu ettei karuihin olosuhteisiin voikaan sopeutua millään muulla tavalla.

Niin kuin muistakin teksteistä, Itkosen saatesanoista huokuu rakkaus Grönlantia kohtaan. Itsellänikin on sinne matkakuume, eivätkä nämä kuvat yhtään sitä lievittäneet. Päinvastoin. Nyt jos koskaan on sellainen tunne, että Grönlannissa on jotain selittämättömän hienoa.

- - -

Hans Christian Adam & Edward S. Curtis - Edward S. Curtis (1999)

192 s.

In the North American Indian Curtis writes: "As an alien race, we should hardly presume to judge them wholly by our standards and not give them credit for their own customs and codes. They on their part consider some of our customs highly objectionable and immoral."

- - - Through his depiction of the Indians as valiant yet peace-loving peoples who lived in harmony with their families, their tribes, and nature, Curtis might have wanted to make up for the injustices that members of his own race had inflicted on the Indians. He refused to underpin photographically the public view that the poverty-stricken Indians were vegetating as a result of their own weakness, and were antisocial vagabonds.

Curtis syntyi vuonna 1868, jolloin Fort Laramien rauhansopimus sekä päätti Sioux-heimon kanssa käydyt sodat että karkotti alkuperäiskansan lopullisesti reservaatteihin. Tämä oli enteellistä, sillä Curtisin tie johti ennen pitkää studiovalokuvauksesta Amerikan alkuperäiskansojen pariin. Aluksi Curtis uskoi tuolle ajalle tyypillisesti, että heimojen uskonto oli vain taikauskoa, mutta ajan kuluessa Curtisista tuli valokuvaajan lisäksi myös etnografi. Curtisin suurteos on moniosainen tieto- ja valokuvateos Amerikan alkuperäiskansoista, jossa pyritään käsittelemään laajalti eri heimojen tapoja uskonnosta ja rituaaleista legendoihin ja myytteihin.

Ajan kuluessa heimot oppivat luottamaan Curtisiin ja ymmärsivät miten tärkeää työtä tämä tekee tallentaessaan katoamaisillaan olevaa kulttuuria. Curtis onkin  tunnettu siitä, että hän aidosti välitti kuvauskohteistaan ja tuomitsi valkoisten tekemät massamurhat, sekä panoksestaan mytologian ja uskonnon alalla, josta ei oltu vielä tuolloin tehty tutkimusta. Ensimmäisissä valokuvissaan Curtis yritti tallentaa mahdollisimman aitoja tilanteita heimojen elämässä, mikä johti muun muassa kuvankäsittelyyn (eräästä valokuvasta poistettiin kello, jota heimo halusi ylpeänä esitellä) ja pelkästään valokuvaajalle esitettyihin rituaaleihin, mutta herkkyys alkuperäiskansan elämäntavalle on kuitenkin ajalle poikkeuksellista.

Lännenelokuvista tuttu kuva verenhimoisista tomahawkit kourassa riehuvista sotureista jää Curtisin kuvissa taustalle. Erityisesti muotokuvat saavat haukkomaan henkeä, sillä ihmisten terävistä katseista huokuu ylpeyttä omasta kansasta, halua taistella sen oikeuksien puolesta sekä ylpeyttä omista perinteistä. Nämä ovat yli sata vuotta sitten eläneitä ihmisiä, mutta Curtis on niin taitavasti vanginnut jokaisen luonteen, että luulisi heidän koska tahansa astuvan kirjan sivuilta ulos ja alkavan puhua. Kirjassa on myös ihana tilannekuva melonia syövistä lapsista ja taiteellisempia, melkein myyttisen eteerisiä kuvia erilaisista rituaaleista. Mikä tahansa kuvista sopisi myös nykyajan National Geographicin sivuille.

__________

Osallistuvat haasteeseen:  Kansojen juurilla

Miniarvioita, osa I

Jotta pääsen piakkoin kirjoittelemaan rauhassa uusimmista lukemisistani, puran bloggaamattomien kirjojen sumaa nyt miniarvioiden muodossa. Joka vuosi luen kirjoja, joista en millään keksi sanottavaa. Näistä seuraavista on kyllä ollut aikomus kirjoittaa erikseen, mutta se on vain jäänyt, enkä ole jaksanut miettiä asiaa sen kummemmin tai ainakaan yrittää väkisin (harrastuksen täytyy pysyä hauskana ja mielekkäänä). Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan näistä edes jonkinlaisen jäljen blogiin (joitakin olen jo Goodreadsin puolella kommentoinut lyhyesti).

Paul Koudounaris - Heavenly Bodies: Cult Treasures & Spectacular Saints from the Catacombs (2013) 

Vuonna 1578 Roomasta löydettiin katakombi, jossa oli tuhansia luurankoja. Näiden ajateltiin olevan kristittyjä marttyyreja, ja jäännökset kuljetettiin saksankielisen Euroopan katolisiin kirkkoihin korvaamaan uskonpuhdistuksen aikana tuhotut pyhäinjäännökset. Luurangot koristeltiin mm. silkillä, jalokivillä sekä kultalangalla ja aseteltiin huolellisesti erilaisissa asennoissa näytteille kirkkosaleihin. Koudounaris on tehnyt korvaamatonta työtä tallentaessaan nämä nykyään piilossa olevat (jotkut on tungettu esim. kirkkojen romuvarastoihin) valokuviin todistamaan uskomattoman taidokasta kädenjälkeä.

Vaikka olisi mitä tahansa mieltä pyhäinjäännösten palvonnasta, on aivan selvää, että tällaiset kädentaidot ansaitsevat tulla muistettaviksi. Valokuvien lisäksi tekstissä on myös nähty vaivaa, eli jäännösten historia kerrotaan selkeästi, elävästi ja mielenkiintoisia yksityiskohtia hyödyntäen. Uskontojen historiassa kiinnostaa aina se, miten vahvasti tiettyihin asioihin halutaan uskoa: todisteita jäännösten henkilöllisyyksistä oli hyvin vähän, jos ei ollenkaan, mutta mikäs siinä kun katolisuus kerran tarvitsi vahvistusta. Toisaalta, mikä antoi protestanteille oikeuden määrittää, mikä katoliseen uskoon sopii ja mikä ei?

David Hempleman-Adams, Sophie Gordon, Emma Stuart - The Heart of the Great Alone: Scott, Shackleton and Antarctic Photography (2009)

Etelämantereen autiota maisemaa halkoo jättimäiset jäävuoret, joiden alapuolella ihminen näyttää mitättömältä. 1900-luvun retkikunnat ottivat mielettömän upeita kuvia matkoiltaan (virallisina kuvaajina Herbert George Ponting ja Frank Hurley), ja huolimatta kuvien yksivärisyydestä voi niistä aistia kimmeltävän hangen, kirkkaansinisen taivaan ja jäämuodostelmista heijastuvan auringon. Kuvat Scottin miesten viimeisistä hetkistä taas pysäyttävät: kasvoilta heijastuu ääretön väsymys ja pettymys, hartiat ovat painuneet kasaan ja näyttää siltä, että kukaan ei jaksa ajatella enää mitään. Toinen retkikunta on ehtinyt ensin. Eläimetkin muistetaan tallentaa: koira kurkistaa sille rakennetusta iglusta, suloisten pingviinien kuvista huokuu lämpöä ja hevoset seisovat tallissaan valmiina palvelukseen.

Kirjan teksti on aika pinnallista, mutta kuvat korvaavat aika hyvin sen puutteet. Aina välillä sitä unohtaa, millaisiin suorituksiin jo sata vuotta sitten yllettiin. Alkeellisilla kameroilla ja muilla välineillä saavutettiin jotain sellaista, jota ei voi nykyihminen käsittää. Osa ihmisistä ja eläimistä menehtyi matkalla, mutta nämä kuvat todistavat, ettei henkiä menetetty turhaan, koska hienojen maisemien lisäksi retkikunnilla oli suuri merkitys tieteen edistämisessä.

Jerry Thomas - The Bartender's Guide (1862)

Sitten vähän jotain kevyempää: drinkkiopas alan pioneerilta! Thomas popularisoi cocktailit Yhdysvalloissa ja oli tunnettu koreilevasta tyylistään sekä baarimikkojen esiintyjän elkeiden kehittämisestä. Olen viime aikoina ollut innostunut cocktaileista, ja vaikka en sinänsä ole ollenkaan kiinnostunut niiden teknisestä puolesta, olisi kuitenkin ihan kiva osata tehdä kotonakin jotain. Thomasin kirjan bongasin hyvään aikaan, koska se tarjoaa erinomaisen välähdyksen cocktailien historiaan ja herkullisia reseptejäkin löytyy vaikka kuinka. Mitat ovat virkistävästi vähän sinne päin, eli loraus sitä ja loraus tuota, niin hyvää tulee. Ei siis mennä ihan kemian puolelle. Kirjasta löytyy myös erilaisten siirappien ohjeet, jos haluaa tehdä kaiken alusta asti itse, eivätkä nekään niin mahdottoman vaikeilta vaikuta.

Tuohon aikaan baarimikoilla alkoi olla myös vähän luovaa silmää (ennen cocktailit koostuivat lähinnä sokerista sekä brandysta, ginistä tai viskistä). Nimet ovatkin sitten sen mukaisia: Philadelphia Fish-House Punch, Bimbo Punch, Sleeper, White Tiger's Milk, Locomotive jne. Alkoholittomiakin drinksuja löytyy niitä kaipaaville. Mikä parasta, kirja löytyy kokonaisuudessaan netistä! Aion silti ostaa tämän jossain vaiheessa omaan hyllyyn, jotta reseptikokeilut helpottuvat. West India Coupereehen tuleva jäätelö kuulostaa vähän enemmän namilta kuin Royal Punchin vasikanjalkahyytelö.

James Malcolm Rymer - Varney the Vampire (1845)

Osallistuu haasteisiin:  I Spy (Paranormaali) ja Klassikot
Toukokuu ei sitten loppunutkaan ihan mieltä ylentävissä tunnelmissa, koska vampyyritarina ei ollut niin herkku mitä odotin. Rymerin raapustus on niin sanottu 'penny dreadful', eli näitä jatkokertomuksia myytiin 1800-luvulla viikoittain pennin hintaan. Tarinat painettiin halvalle paperille ja ne oli suunnattu lähinnä nuorille työväenluokan kansalaisille, ja aiheet liikkuivat yleensä yliluonnollisessa tai rikollisten edesottamuksissa. Yleensä ylidramaattisuudesta on ollut itselläni hyviä kokemuksia, koska hyvin toteutettuna se voi olla hauskaa. Valitettavasti Varneyn tarina oli siitä toisesta päästä: kuivakka kertomus tylsästä vampyyrista, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa sitten millään.

Alku oli lupaava goottilaisine tunnelmineen, mutta sitten lässähti ja pahasti. Varney on silti mielenkiintoisin hahmo (ainakin teoriassa), koska tämä on suurin piirtein ainoa, jolla on sielu. Muut henkilöt ovat kuin paperinukkeja (yksi jopa unohtuu kirjailjalta täysin matkan varrella!) eikä tarinassakaan kyllä ole mitään logiikkaa. Tekstiä on lavennettu kaikilla mahdollisilla keinoilla (koska siitähän saa silloin enemmän rahaa, jes!), joten joka välistä löytyy minitarinoita, joilla ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä itse pääjuonen kanssa. Ehkä Rymerinkin kiinnostus lopahti jossain vaiheessa?

Samuel Taylor Coleridge - The Rime of the Ancient Mariner (1798)

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Ammatti)
En yleensä lue paljon runoutta, ja usein se jää etäiseksi tai en ymmärrä ollenkaan, mistä kulloinkin puhutaan. Viime aikoina olen ollut vähän onnekkaampi, ja olen huomannut, että jos runo iskee niin se iskee lujaa. Christina Rossettin Goblin Market on esimerkiksi upea ja runsas, eikä kuvituskaan jää yhtään kakkoseksi. Coleridge taas... Aluksi hankalalta tuntuvan arkaaisen kielen rytmiin pääsee kuitenkin lopulta mukaan. Se nielee jyrisevän meren syvyyksiin ja peittää suolan tuoksulla. Se vetää jalat alta ja saa tuntemaan albatrossin painon niskassa. Melodia tanssii meriolioiden ja henkien mukana. Kun merimiehet nousevat, on aika lähteä kotiin, mutta hetken aavemaisuus ei lupaa hyvää. Mieleen jää limaiseen vaaleanvihreään väriin kasteltu aavelaiva.

Tulkintoja runolle on varmaankin yhtä monta kuin on lukijaakin, ja paljon riippuu siitä, mitä runo saa tuntemaan (yksi mahdollinen tulkintavaihtoehto on kuitenkin selitetty aika selkeästi lopussa). Itse jättäisin kokonaan ajatuksen albatrossin Kristuksesta pois, koska se ei ota huomioon voimakasta luonnon läsnäoloa. Voisi siis päätellä, että pidän runoudessa kielikuvista, kielestä ylipäätään ja siitä, että se saa tuntemaan voimakkaasti. Metaforien liiallisuus saa vain pyörittelemään päätä.