Loppuvuoden rutistus eli miniarvioita, osa VI

Vuosi 2016 häämöttää jo aivan nurkan takana, joten päätin aloittaa uuden vuoden täysin puhtaalta pöydältä kirjoittelemalla loppuvuoden aikana lukemistani kirjoista vain lyhyesti (paitsi Marlene Dietrichin elämäkerrasta, koska se herätti sen verran ajatuksia, etten halunnut juntata sitä enää tähän muutenkin pitkän bloggauksen jatkoksi). Loput haastekoonnitkin vielä odottavat yhteisessä postauksessa, mutta se ilmestyy sitten huomenna ajastettuna (tai no, virallisesti kai myöhemmin tänään kun ollaan kerran seuraavan vuorokauden puolella) bloggaajan ollessa jo juhlatunnelmissa.

Agatha Christie - Kurpitsajuhla (Hercule Poirot #36) (1969)

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Suunnitelmani lukea loput Marplet ja Poirotit keskeytyi marras-joulukuun kohdalla, koska halusin lukea vuodenaikaan sopivia mysteerejä (tällä hetkellä on kesken eräs jouluisen tarinan sisältävä novellikokoelma, josta kuulette sitten tammikuun puolella lisää). Tiesin etukäteen tv-sovituksen kautta, että Kurpitsajuhla ei sisältäisi alkua lukuunottamatta Halloween-tunnelmaa, mutta en odottanut kuitenkaan ihan näin tympeää tarinaa. Ei tämä ihan Christien huonoimpia ole, mutta ehdottomasti keskinkertaisimpia. Hyvin lineaarisesti tapahtuvaa henkilöiden kuulustelua, joka ei oikein jaksa kiinnostaa toisteisuuden ja henkilöiden samankaltaisten puheenvuorojen takia. Christie vaikutti jotenkin tylsistyneeltä, joko kirjaan itsessään tai Poirotiin (käsittääkseni Christie halusikin loppuvaiheessa jo päästä herrasta eroon). Luonnekuvauksiinkin sai pettyä, eli jos Christietä haluaa kokeilla, suosittelen unohtamaan suosiolla ainakin tämän ja valitsemaan jonkun alkupään teoksista.

Stephen King - Uinu, uinu, lemmikkini (1983)

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Ostin tämän omaan hyllyyn 19. huhtikuuta 2007 (kiitos Goodreads :D) ja on siitä asti pysynyt lukemattomana, kunnes tänä Halloweenina halusin jotain synkkää. Kuvun alla (2009) -romaanin jälkitunnelmissa turvauduin taas Kingiin. Kyllä kannatti, koska huikean pelottavahan tämä oli. Matkan lemmikkien hautausmaan tuolle puolen aikana metsiköstä kuuluneet epämääräiset äänet sekä jonkinlaiset hallusinaatiot näin tarpeeksi selvänä edessäni. Loppu oli erityisen kammottava ja toi mieleeni Child's Playn (1988).

Pelottelun lisäksi King syventyi kuitenkin myös yleisesti kuoleman teemaan: olisitko valmis mihin tahansa, jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tuoda esimerkiksi rakas lemmikki takaisin tuonpuoleisesta? Itse tiedän, miltä kissan lasittuneet silmät näyttävät kuoleman jälkeen, joten koin tarinan jo siltäkin kannalta hieman raskaana mutta palkitsevana. Romaani on siinä mielessä todella kypsä, koska se saa lukijan miettimään omaa suhtautumista kuolemaan ja sen luonnollisuuteen. Tosin eräässä kohdassa sain myös nauraa, koska pimeässä talossa vaeltaminen todellakin tuntuu vähemmän houkuttelevalta kun yhtäkkiä kylmä ja karvainen häntä pyyhkäisee paljasta jalkaa.

Tom Williams - Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012)

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Olen lukenut aiemmin muutaman Chandlerin Marlowe-romaanin, mutta tämän jälkeen houkuttelee syvempi tuotantoon perehtyminen ja jo luettujen uudelleen kahlaaminen. Williamsin elämäkerta käsittelee perusteellisesti (joskin aika toisteisesti ja sekavasti liikaa spekulaatiota hyödyntäen, joten en ihan neljää tähteä voi antaa) Chandlerin teosten teemoja sekä Philip Marlowen olemusta, mutta myös Chandlerin oman luonteen vaikutusta tämän teksteihin. Chandlerilla oli hyvin vahva kunniantunto (Hollywoodia tämä nimitti kunniattomaksi paikaksi, jossa luottamus on vieras käsite) ja tarve auttaa sekä suojella naisia. Kritiikin vastaanottaminen tuotti hankaluuksia ja onpa myös teosten oletetut misogynia ja rasismikin herättäneet huomiota.

Williams muistuttaa, miten henkilökuvaus oli Chandlerille aina juonta tärkeämpää. Hyödyllinen tieto niille, jotka vasta aloittelevat kirjailijaan tutustumista ja odottavat ehkä vähän yksinkertaisempaa ja suorempaa rikoksen ratkaisua. Erityisen  mielenkiintoista oli se, että Chandler aloitti uransa Black Mask -lehdessä kopioimalla ja uudelleenkirjoittamalla toisten tekstejä. Vaikka Chandler itse halusi kirjoittaa muutakin kuin rikoskirjallisuutta, genren uudistaminen oli merkittävä teko, puhumattakaan Nainen ilman omaatuntoa (1944) -elokuvan käsikirjoituksesta, jossa on ehkä kaikkien aikojen kaksimielisin keskustelu joka on ikinä paennut sensuurin hampaista.

Chris Roberson et al. - iZombie (#1-4) (2010-12)

Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Oregon)

Olen koukussa CW:n samannimiseen tv-sarjaan, joten pitihän sarjakuvakin saada käsiin, vaikka tiesin näiden kahden olevan täysin erilaisia. Niin olivatkin, sillä vaikka Gwen on zombi ja joutuu syömään säännöllisesti aivoja pysyäkseen kuosissa, niin sarjakuvassa Gwen työskentelee ruumishuoneen sijasta haudankaivajana, eikä ratko rikoksia syömistään aivoista saatujen muistojen avulla. Sarjakuvan piirrokset ovat aika latteita ja kaksiulotteisia, mutta muuten ihan päteviä. Henkilöiden esittely aloittaa tarinan, joten kestää aikansa ennen kuin varsinaiseen pääjuoneen päästään käsiksi. Sitten kun niin tapahtuu, kaikki tuntuu vyöryvän päälle vähän liian nopeasti, kunnes loppukohtausta venytetään taas liikaa. En myöskään hirveästi pitänyt siitä, että kaikki hirviöt työnnetään heti naaman eteen. Vaikka sarjakuvassa onkin zombeja, aaveita ja ties mitä muuta, niin tunnelmaltaan tämä on kuitenkin aika purkkamaisen kevyttä. Vähän liikaakiin omaan makuuni. Ihan kivaa viihdettä, mutta tv-sarjan katsomista jatkan silti ihan mieluusti, koska se ei ole huumoristaan huolimatta niin hupsu ja Buffy-wannabe kuin sarjakuva.

Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.) - Ulkomaisia kauhukirjailijoita (2005)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Pätevän oloinen ja asian ytimeen menevä hakuteos, jonka alusta löytyy myös pari kirjoitusta esittelyksi sekä suomennettuun kauhukirjallisuuteen että yleisemmin kauhun historiaan ja kehitykseen. Toki joitain kirjailijoita on suomennettu teoksen julkaisun jälkeen, mutta lista on silti varmasti hyvä alku niille, jotka aloittelevat genreen tutustumista (eivätkä välttämättä koe englanniksi lukemista omakseen). Löysin itsekin muutamia mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, koska tajusin että kiinnostukseni kauhuun on näemmä rajoittunut Kingiin ja muutamaan 1800-luvun/1900-luvun alun kirjailijaan/novellistiin.

Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)

Osallistuu haasteisiin: Maalaismaisemia, I Spy (Kasvava asia) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Olavi-playboyn edesottamukset eivät ehkä olisi vedonneet niin paljon, jos Linnankoski ei osaisi kirjoittaa. Hienosti kuvattu luonto häilyy tarinan taustalla antropomorfisena toisilleen kuiskailevine puineen ja silmää vilkuttavine auringonsäteineen, ja dialogi on äärettömän hienoa, erityisesti kohtauksessa, jossa Olavi keskustelee junassa rakkaudesta naimisissa olevan naisen kanssa. Melodramaattinenhan tämä kokonaisuudessaan on, mutta myös älykäs. Alun kuumana hehkuva tulipunainen väri pilkahtelee milloin mistäkkin, mutta kun Olavi alkaa tajuta tekojensa seuraukset... En osaa tämän enempää tästä kirjoittaa, joten annan lopuksi äänen itse Linnankoskelle.

"Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja - katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme. - - - Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas. Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin."

Charles Dickens - Kotisirkka (1845)

Osallistuu haasteeseen: Klassikot

Dickensin kolmas joulukirja ei sijoitu joulunaikaan, mutta siinä on joulun henkeä. Kun epäluulon siemenet kylvetään sydämiimme, ne voivat syödä sielua, varsinkin jos ei näe miten jotkut kylväjät saavat voimansa negatiivisuudesta. Keskinäiselle luottamukselle aiheutetut haavat voivat kuitenkin parantua, ja - koska puhumme nyt Dickensistä - luottamus palautuu viimein kokonaan ja rakkauden lämpö leviää kylmimpiinkin sydämiin. Eikö tästä joulussa ole kyse? Ei ole väliä juhliiko joulua kristillisenä perinteenä tai siksi, että itsensä tajuttomaksi syöminen ja rentoutuminen vuoden lopussa kuulostaa houkuttelevalta - kaikilla soisi olevan tunne rauhasta tähän vuodenaikaan ja ymmärrys siitä, että asiat paranevat aina jossain vaiheessa.

Vaikka liiallinen sentimentaalisuus ärsyttää yleensä itseäni, arvostan Dickensin yritystä luoda toivoa lukijoissaan. Viktoriaanisen aikakauden perheonnen kuvaus on mielenkiintoinen kurkistus erään historiallisen ajanjakson perhearvoihin, mutta henkilöt tuntuivat etäisemmiltä ja juoni vähemmän lumoavalta kuin aiemmissa joulukirjoissa. Uudenvuoden kellojen (1844) runollisuus ja rytmi eivät tässä vedonneet, vaan tarina vaikutti venytetyltä ja väkinäiseltä ja jotkin juonelliset elementit tuntuivat edellisistä kirjoista kierrätetetyiltä. Monisanainen aivan väärissä kohdissa ja hiomattoman oloinen, ja juoni kokonaisuudessaan onnistuu olemaan samaan aikaan sekä sotkuinen että tylsä ja yksinkertainen (naurettavan epäuskottava juonenkäänne lopussa ei auta asiaa).

Jotkut pitävät joulukirjoja Dickensin huonoimpina (tai no, ehkä Joululaulua (1843) lukuunottamatta), mutta uskon niiden lähestymistavan olevan niin erilainen kuin tavallisissa romaaneissa, että vertailu on aika turhaa. Vaikka joulukirjojen perustukset ovatkin realistisuudessa, maagisen realismin kaltaiset elementit sijoittavat ne toiseen maailmaan, sellaiseen jossa aaveet, menninkäiset ja keijut muuttavat ihmisten elämän. Sentimentaalisuus ei siis ole negatiivinen torjuttava asia, vaan viaton ja puhdas asia, jota tulisi syleillä. Ilo, anteeksianto, ymmärrys ja halu tehdä läheisten olon niin mukavaksi kuin mahdollista kuuluu kotien tulisijoihin. En ehkä pitänyt Kotisirkasta kirjana niin paljoa, mutta sanoma ainakin vetoaa.

Muumimamman keittokirja - Sami Malila (1993)

108 s.

Nyt ollaan harvinaisen herkun äärellä, sillä en harrasta keittokirjojen lukemista, paitsi jos on kyse jostain todella spesiaalista jutusta, kuten tästä Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi luetusta söpöstä kirjasesta (jos blogi olisi ollut pystyssä jo aiemmin, olisin esitellyt tätä ennen ainoastaan True Blood (2012) -keittokirjan, jossa on hauskoilla esittelyillä höystettyjä etelävaltiolaisia reseptejä, drinkkejä unohtamatta). Enää en ole aivan yhtä välinpitämätön kokkaamisen suhteen kuin ennen, mutta vieläkin pidän sen lopputuloksen tuhoamisesta enemmän, ja lempiruoat vaihtuvat aika usein fiiliksen mukaan (tällä hetkellä marokkolaiset lihapullat).

Uusien reseptien kokeilu on kuitenkin kivaa, ja inspiroidun usein eri maiden ruokalajeista, joten yleensä ruskeat kastikkeet sun muut lähinnä turhauttavat tylsyydellään. Leivonnassa ja jälkiruoissa taas olen alkanut innostua perinteisistä (joidenkin mielestä ehkä vanhanaikaisista) resepteistä. Mistä sitten keksin kokeilla niitä uusia tuttavuuksia? Yleensä törmään uusiin leivonnaisiin ja ruokalajeihin ihan sattumalta milloin missäkin, kuten elokuvissa, sarjoissa, kirjoissa ja netissä. Joskus tulee myös yhtäkkiä mieleen joku tietty juttu, jota olisi kiva kokeilla.

Tämä pieni johdanto siksi, että tiedätte millaisista lähtökohdista kirjaa luin. Muumien ollessa kyseessä odotin aika perinteisiä ja yksinkertaisia reseptejä, ja sellaisia ne olivatkin. Päädyin lopulta kokeilemaan yhden uuden reseptin jokaisesta kategoriasta, vaikka en etukäteen uskonut löytäväni kovinkaan montaa mielenkiintoista juttua.

Pidin erityisesti kirjan yleisilmeestä. Väritys on sopivan simppeli: mustaa, valkoista ja punaista. Liiallinen sekavuus ja levottomuus voi vaikeuttaa reseptien seuraamista, mutta tässä on onneksi pitäydytty Muumi-kirjojen valloittavan harmonisessa hengessä, jota edesauttavat sitaatit ja kirjoista tuttu kuvitus (Muumipappa lukemassa Agatha Christietä ja juomassa simaa oli ehdoton suosikkini).

Alusta löytyvät reseptit eri kategorioiden mukaan jaoteltuna, mutta lopussa on onneksi vielä aakkosellinen hakemisto, joka helpottaa myöhemmin jonkin tietyn reseptin löytämistä. Helpot ohjeet on merkitty hauskasti Pikku Myyn kuvalla. Mitä tulee sitten itse ohjeisiin, niin en ihan lämmennyt tietyille jutuille, esim. porkkanaraasteesta ja kaurahiutaleista piirakkapohjataikinan joukossa tai pakastevihanneksista tehdystä risotosta (yritän välttää pakasteita jos tuoretta tavaraa on tarjolla, ja koska suunnittelen ostokseni tarkkaan etukäteen ei pakastimeen tarvita mitään ns. varastoon). Plussaa kuitenkin siitä, että ohjeita on helppo muunnella jääkaapin sisällön tai budjetin mukaan, ja raaka-aineet on muutenkin helppo löytää tavallisista ruokakaupoista (mausteetkin ovat ihan peruskauraa, joita kaikilta luulisi löytyvän jo valmiiksi kaapista).

Kokonaisuudessaan ei siis ihan napakymppi, mutta sain kerättyä kuitenkin pari helppoa arkiruokaohjetta ja pikkupurtavaideaa reseptiarkistooni. Kirja voisi olla sopiva lisä esimerkiksi lapsiperheiden keittiöön, koska monet ohjeet soveltuvat lasten kanssa yhdessä tekemiseen, mutta muutkin voivat tosiaan saada tästä ideoita.

Jottei ihan tylsäksi menisi, niin lopuksi vielä kasa kuvia ruokakokeiluistani.

Aamiaisella

Muumin aamiaissarvet

(päälle lisäsin vähän juustoa ja seuraksi kupillinen kylmää kaakaota sekä kesäaurinko)

Lounaalla

Kesäpäivän kukkakaalikeitto

 Pikku Myyn pippurispagetti

 Nipsun parhaat lihapullat

Ilta-aterialla

Linssikeitto Nuuskamuikkusen tapaan

 Juksun jogurttihyytelö

(tehty Muumipeikon muotoiseen vuokaan, vaikka ei ihan siltä näytä)

Kesäiltana

Hosulin maissirisotto

Puutarhajuhlissa

Anjovis-sipulivoileivät

(ei nyt sinänsä mikään uusi tuttavuus, mutta pitäähän sitä saada aina mahdollisuuksien mukaan muna-anjovisvoileipää)

 Muumipapan kesäsima

Kalastajan kesäkakku

(kaurakekseillä jopa omaan makuuni vähän liian makeaa ja voista, voisi toimia paremmin Digestive-kekseillä)

Retkellä

Muumilaakson perunasalaatti

Sadonkorjuutalkoissa

Kalapyttipannu

Talvi-iltana

Pikku Myyn sardiinileivät

Syntymäpäivillä

Nougatjääjuoma

 Kalastajan sitruunakakku

(maistuu parhaimmalta juuri leivottuna, seuraavana päivänä jo vähän kuivakkaa)

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Tove Jansson 100 vuotta

Edgar Allan Poe: lyhyt elämä - Peter Ackroyd (2008)

Poe: A Life Cut Short
170 s.

Poe pystyi  elämään vain tulessa kuin salamanteri.  Mutta hän sytytti tulen itse.  Hän kompasteli yhdestä kiihkeästä purkauksesta toiseen.  Hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaista itsetuntemusta, mutta hän luotti kiihkeiden sanojen mahtiin identiteetin luojana.  Joskus hän raateli itseään, rypi surkeudessa ja karkotti muut luotaan vaikka tajusikin tekevänsä väärin.  Hän liikkui katastrofista suvantoon ja taas takaisin.  Hänen koko elämänsä oli joukko erehdyksiä ja takaiskuja, toteutumattomia toiveita ja kariutuneita pyrkimyksiä.  Hän eli kuin olisi ollut yksin maailmassa - siinä on syy hänen kritiikkinsä sapekkuuteen.  Hän veti huomion yksinäisyyteensä vaikka valittikin siitä kirjeissään.  Hänen työnsä keskiössä oli viha maailmaa kohtaan.  Hänen sydämensä oli aina murtumaisillaan.

Edgar Allan Poen tarinoissa ja runoissa on kauhu- ja gotiikkakuvaston lisäksi haikeaa ja surumielistä kauneutta.  Rakkaus yhdistetään usein kuolemaan.  On helppo uskoa, että Poen elämä toimi tämän nerouden polttoaineena.  Kenties tämä halusi purkaa ahdistustaan paperille, kun yksi toisensa jälkeen rakkaat ihmiset kuolivat, alkaen vain 24-vuotiaana keuhkotautiin menehtyneestä äidistä.

Vanhemmistaan Poe ei välttämättä muistanut ihan kaikkea, koska oli niin nuori, mutta kodin köyhyydestä johtunut ahdistunut ja pelokas ilmapiiri varmasti vaikutti jollain tavalla poikaan.  Isän kohtalossa on aavemainen kaiku Poen omaan elämään:  viina maistui, ja lopullinen kohtalo oli salaperäinen.  Isä katosi jälkiä jättämättä, poika löydettiin vuosikymmeniä myöhemmin kapakasta henkihieverissä.  Vain muutamia päiviä aiemmin Poe oli vaikuttanut normaalilta, mutta näiden kahden päivän välisestä ajasta ei tiedetä mikä ajoi miehen sellaiseen tilaan (kuolinsyytäkään ei tiedetä varmasti).

Frances 'Fanny' Allan ja John Allan ottivat Edgarin kasvattilapsekseen tämän ja tämän sisarusten jäädessä orvoiksi.  Poe vaikutti olleen suosittu pikkumies, joka oli sydämellinen, eloisa ja nokkela, ja viihdytti naisvieraita muun muassa tanssimalla pöydillä.  Varhaisen elämän vastoinkäymiset kuitenkin jäivät taustalle kummittelemaan:  "Poe kuitenkin ymmärsi varmasti, etteivät kasvattivanhemmat olleet hänelle sukua vaan elättivät häntä vain hyväsydämisyyttään ja ystävällisyyttään, ja se ruokki hänessä epävarmuutta tai puolustelevaa asennetta.  Se teki hänestä pelokkaan.  Kerrotaan, että kun Poe meni lapsena hautojen ympäröimän hirsimökin ohi, hän huusi:  'Ne lähtevät perään ja kiskovat minut alas!'"

Poen luonteesta on paljon ristiriitaisia aikalaisten kirjoituksia, mutta Ackroyd luovii sujuvasti näiden välillä korjaten myös väärinkäsityksiä.  Poe oli epävarma, ujo, ylpeä, surumielinen, rypi itsesäälissä, korosti jatkuvasti orpouttaan, haki naisten myötätuntoa, ei kuunnellut neuvoja eikä oppinut virheistään, oli ihmissuhteissaan laskelmoiva, tarkkaili itseään ja muita, vaihtoi tiuhaan asuinpaikkaa velkojia ja epäonnistumisia pakoon, eli jatkuvassa köyhyydessä ensin yksin ja sitten vaimonsa Virginian ja anoppinsa Maria Clemmin kanssa.  Tämä piti kuitenkin myös keppostelusta ja ystäviensä pelottelusta (vaikka loukkaantui kujeilun kohdistamisesta itseensä) ja osasi olla myös kohtelias, ahkera ja luotettava (usein unohdettavat piirteet, kun keskitytään vain Poen elämän synkkyyteen ja korostetaan voimakkaasti tämän pohjimmaista alakuloisuutta).  Poen huono tuuri tämän rakkaudenkohteissa on aika tunnettua, sillä tämä pelkäsi erittäin paljon hylkäämistä, mutta äidistä alkaen useat hauraat naiset poistuivat Poen elämästä kuoleman kautta.

Poikavuosien reippaus ja terveys katosivat opiskeluaikoina, jolloin Poe aloitti jatkuvan juomisen.  Ackroyd kuitenkin huomauttaa, että Poe ei ollut alkoholisti.  Tämä pystyi olemaan pitkiäkin aikoja juomatta, mutta usein juomisen alettua tämä ei pystynyt enää hillitsemään itseään.  Alkoholi oli selvästi keino unohtaa köyhyys ja epäonnistumisen tunteet, mutta valitettavasti Poe oli melko aggressiivinen juovuksissa.  Sairausjaksot olivat lähinnä syyllisyyttä ja omantunnon tuskia tehdyistä ryyppyreissuista, ja alkoholi usein pilasi myös työsuhteet.  Poen tyytymättömyys itseensä heijastui osittain muihin, esimerkiksi hyvin kärkevien ja hyökkäävien kirja-arvioiden muodossa.  Tässäkään asiassa Poe ei kuitenkaan kestänyt kun kritiikki kohdistui takaisinpäin, ja ehkä juuri tästä syystä Poella oli harvoja ystäviä.

Entä sitten Poe kirjoittajana?  Olisin mielelläni kuullut lisää Poen työskentelytavoista ja ajatuksista kirjoittamisesta, sekä lisätietoa tämän vaikutuksesta kirjallisuuteen (eikä taas sitä iänikuista toteamusta tämän vaikutuksesta science fictioniin, etsivätarinoihin ja symbolismiin).  Ackroyd kuitenkin onnistui myös yllättämään, sillä en ollut ennen tiennyt Poen aloittaneen satiirien kirjoittajana tai joidenkin novellien olevan nimenomaan ajan ilmiöiden pilkkausta tai lukijoiden kustannuksella kujeilua (The Balloon-Hoax).  Poe oli myös hyvin huolellinen ja harkitseva kirjoittaja, vaikka novellit välillä lähenevät melkein psykoottisuutta.  Kilpailijoihin Poella oli ylenkatseellinen asenne, eikä tämä kestänyt kenenkään tarpeetonta ylistämistä.

Ackroyd käsittelee aika lyhyesti ja ytimekkäästi Poen tuotantoa, mutta tuo hyvin ilmi sen, miten Poen tarkoitus oli saada lukijassa aikaan mahdollisimman voimakas reaktio esimerkiksi avoimilla ja oudoilla lopuilla.  Pelottavuus ei ehkä ollut kuitenkaan yksistään se ydinajatus, ja sen huomaa jo siitä miten moneen kirjallisuudenlajiin esimerkiksi novellit ovat vaikuttaneet.  Charles Baudelaire oli yksi Poen suurista ihailijoista, ja ylipäätään Ranska sekä Eurooppa arvostivat tätä eniten varsinkin tämän kuoleman jälkeen.  Amerikassakin Poeta ylistettiin jo tämän elinaikana, mutta 20 vuoden aikana tämä silti tienasi kirjoituksillaan arviolta vain 300 dollaria, sillä tämän työllä ei ollut kysyntää markkinoilla.

Epäonnea oli siis runsaasti sekä yksityisen että ammatillisen elämän puolella, joka heijastui väistämättä Poen uskomattoman hienoihin töihin.  Elämäkerran lukeminen oli ajoittain jopa ahdistavaa, mutta oli silti hienoa vihdoin kurkistaa vähän syvemmin yhden lempikirjailijani elämään.  Pidän enemmän yksityiskohtaisista elämäkerroista, mutta kirja kuitenkin täyttää tehtävänsä osana Ackroydin Brief Lives -sarjaa, ja tästä on hyvä jatkaa etsimään lisätietoja.

* * *

Suomentaja:  Helene Bützow
Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Sylvia Beach and the Lost Generation: A History of Literary Paris in the Twenties and Thirties - Noël Riley Fitch (1983)

447 s.

Alcohol consumption had doubled, announced the French Academy of Sciences that summer.  The only explanation given, according to the New York Times (23 July 1925), was the increased spending power among French workers.  No one thought to count the bottles in Montparnasse.  - -  There were a dozen hangers-on for every serious writer, drinking and playing in Montparnasse, which Ford calls "the latest of all Cloud-Cuckoo Lands."  Hemingway calls these hangers-on "bums" with remarkable kidneys.  Westbrook Pegler, writing in America, would call them "a queer bunch of undisciplined and self-indulgent brats who were determined not to pull their weight in the boat and wanted the world to drop everything and sit down and bawl with them.  A kick in the pants and a clout over the scalp were more like their needing..."

Rakastan yksityiskohtaisia tietokirjoja ja elämäkertoja (yleisluontoiset johdatukset aiheeseen ovat asia erikseen), mutta näköjään minullakin on rajani.  Siinä kohtaa kun päivämääriä ja kirjojen julkaisuun liittyviä yksityiskohtia on lueteltu kirjassa sadoittain (tai siltä se ainakin tuntui), metsään on menty ja lukeminen tuntuu kuoppaiselta.  Lukemattomat yksityiskohdat tuntuivat välillä kuin joiltain rikkaruohotiheiköiltä, joiden läpi pitää tarpoa etsien sitä pääasiaa.  Tämän vuoksi kirja ei tunnu loppuun asti hiotulta, vaan sekava kerronta voi uuvuttaa kärsivällisimmänkin lukijan.  Jaksoin silti lukea kirjan loppuun, koska halusin nimenomaan tarkan kuvan tuon ajan Pariisista.  Matka oli siis raskas, mutta loppujen lopuksi oli haikeaa jättää hyvästit tuolle maailmalle, jollaista ei enää ikinä tulla näkemään.

Fitch on muun muassa kaivanut esiin julkaisemattomia osia Sylvian muistelmista, joten naisen todellisista ajatuksistakin pääsi lukemaan, vaikka tämä oli haluton kritisoimaan julkisesti ketään.  Sivuilla vilisee sekä tärkeitä että vähemmän tärkeitä henkilöitä.  Joistakin olisin kuullut mielelläni lisää (Black Sun -kustantamon sekopäinen Harry Crosby), jotkut oli kuvattu ilahduttavan tarkkanäköisesti (ihmettelen suuresti, jos joku ei pidä Gertrude Steiniä epämiellyttävänä tämän lukemisen jälkeen).  Sylvian kirjakauppa Shakespeare and Company kuvataan juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin sen olleen, mutta sitä ei kuitenkaan turhaan romantisoida, vaan työmäärän ja hankalien ihmisten kanssa asioimisen (kuten erään James-nimisen herran) kuormittavuus käy valitettavan selväksi.  Aukioloaikojakaan ei aina huomioitu, mutta silti Sylvia jaksoi päivästä toiseen hymyillä ja toivottaa asiakkaansa lämpimästi tervetulleiksi.  Kaupassa toimi myös lainauspalvelu, ja Sylvian periaate oli pitää tunnelma enemmän kirjastomaisena, jotta asiakkaat saivat halutessaan rauhassa kierrellä kirjojen keskellä.

Kaikki eivät ottaneet avosylin vastaan ketään syrjimättä.  Gertrude Steinista jäi ikävän snobi vaikutelma.  Toisin kuin Sylvian luona, Steinin asunnossa taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaimot olivat häiriötekijöitä.  Alice B. Toklas, Steinin elämänkumppani, piti vaimoista huolen jossakin asunnon syrjäisessä kolkassa, etteivät nämä vahingossakaan voisi osallistua keskusteluun.  Steinin omien sanojen mukaan 1900-luvun kirjallisuus on Gertrude Stein, ja tämä lukee itsensä neljän suurimman amerikkalaisen kirjailijan joukkoon.  Toinen itserakkaaksi osoittautunut persoona oli James Joyce, joka lypsi rahaa tuttaviltaan, mutta ei ollut kiinnostunut näiden ongelmista.  Sylvia ihaili Joycea ja piti tätä nerona, mutta miehen tuhlaileva elämäntapa imi muun muassa Sylvian rahavarantoja kohtuuttoman paljon.  Joyce kykeni välittämään vain niistä, jotka koki oman itsensä jatkeena.

Sylvia Beachilla oli lapsenomainen kyky nauttia jokapäiväisen elämän pienistä seikkailuista, vaikkapa sellaisena kertana kun tämä oli ystävänsä kanssa uittamassa lasten leikkivenettä  Luxembourgin puistossa eväänä Hemingwayn viskipullo.  Tai silloin, kun Sylvian ja Adriennen ystävä vei nämä kiertelemään Montmartren homobaareihin hassuissa asuissa.  Elämän jatkuvana varjopuolena oli migreeni, johon auttoi vain pidempiaikainen oleskelu vuoristossa.  Sylvian ja Adrienne Monnierin suhdetta ei käsitellä tässä paljoa, mutta se oli lämmin ja tasaveroinen, joka johti yhteiseen asuntoon.  Naiset muuttivat erilleen 1930-luvulla (käsittääkseni kyse oli jonkinlaisesta kolmiodraamasta), mutta pysyivät silti ystävinä.  Sylvia ei omien sanojensa mukaan saanut muistelmissaan sanottua Adriennesta kaikkea mitä olisi halunnut, koska tämä olisi ollut kaiken keskipisteessä mielenkiintoisella persoonallaan.  Mitä ystäviin tuli, Sylvia suojeli näiden yksityisyyttä sekä kirjakaupassa (Hemingwayn osoitetta ei paljastettu, ja joskus Joycen ollessa kaupan takahuoneessa uteliaat ohjattiin muualle) että muistelmissaan.

Pariisi 1920-luvulla oli ehdottomasti se riehakkain aikakausi, ja Shakespeare and Companyn kulta-aikaa.  Vaikka juhlinta oli äänekästä ja runsasta, Fitch korostaa pienen kirjailijajoukon keskittyneen enimmäkseen työntekoon.  Kuitenkin esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldin juominen riistäytyi käsistä tämän ryypätessä joskus viikonkin yhteen menoon, ja tämä olikin tuotteliaampi muualla kuin Pariisissa.  Muiden juhliessa Adrienne ja Sylvia rentoutuivat joko vuoristossa tai tekivät töitä (Adriennellakin oli oma kirjakauppa), mutta tietysti joskus viettivät myös aikaa ystäviensä kanssa minkä kiireiltään ehtivät.  Pariisin sosiaalinen elämä oli pääosin jakaantunut kahteen eri ääripäähän:  rauhallisiin salonkeihin ja riehuviin surrealisteihin / juoppoihin kirjailijoihin.

Ympäristö kuitenkin kuihtui 1930-luvulla, kun suuri joukko amerikkalaisia ja englantilaisia lähti takaisin kotiin Euroopan ilmapiirin muuttuessa.  Sylvia suhtautui sodan mahdollisuuteen rauhallisesti, eikä välittänyt isän ja siskojen lukuisista pyynnöistä palata takaisin Yhdysvaltoihin.  Kun sota syttyi ja kaupankäynti väheni entisestään, Sylvia halusi pitää kauppansa turvasatamana esimerkiksi niille ulkomaalaisille opiskelijoille, jotka eivät olleet enää tervetulleita Sorbonneen.  Joyce oli vihainen, koska kaikki olivat keskittyneitä sotaan eikä juuri julkaistuun Finnegans Wakeen.

Vuosien taloudellisten vaikeuksien jälkeen natsit saivat vuonna 1941 aikaan sen, että Sylvia siirsi ystävien avustuksella kaupan sisällön salaiseen paikkaan, ja näin Shakespeare and Company -rakennus jäi tyhjilleen.  Saksalaiset pidättivät Sylvian seuraavana vuonna, mutta tämä pääsi vapaaksi reilun kuuden kuukauden vankeuden jälkeen.  Vuosien raskas työ ja siihen liittyvät vaikeudet olivat kuitenkin jättäneet jälkensä, eivätkä Shakespeare and Companyn ovet enää auenneet.  Muistelmat julkaistiin vihdoin vuonna 1959.  Lokakuussa vuonna 1962 Sylvia Beach kuoli kotonaan Pariisissa sydänkohtaukseen, ja haudattiin ystävien vastustuksesta huolimatta Yhdysvaltoihin.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Blogistanian kesälukumaraton II

Jippijei, nyt se alkaa!  Osallistujat ja säännöt voi muistin virkistykseksi bongata Hys, äiti lukee nyt -blogista, ja tarkempi kuvaus omasta kirjalistastani löytyy täältä.  Ennen yöunia tulen vielä päivittämään edistymistäni.  Huomiseksi on luvattu kunnon hellettä tänne päin Suomea, joten voisin vaikka rynnistää heti aikaisin aamulla varaamaan paikkaa puistosta, saa nähdä.

Onnea ihan kaikille maratoniin osallistujille, ja toivottavasti myös kannustusjoukot löytävät mielenkiintoista luettavaa!

Vähän Piinaa iltasaduksi (tiedän, olen outo),
ja loput huomenna välipalaksi muiden kirjojen välissä.

Klo 2.13
Ensimmäinen osa Annie luettu, eli 95 sivua.  Enää ei pysy hereillä vaikka kuinka yrittäisi, joten hyvää yötä ja huomiseen!

Klo 12.02
En malttanutkaan lähteä mihinkään herkkujeni ääreltä, vaan jumitin parvekkeella paahtamassa itseäni aikaisesta aamusta lähtien.  Kirjan kanssa eväinä kaurapaahtoleipää, appelsiinimehua ja mehujäätä (mitä, kyllä maratonilla saa syödä mehujäätä aamupalaksi!).  Kuvaa en ottanut, olin kai liian pökerryksissä vähäisistä yöunista.

Luettuja sivuja:  312
Piina (1987) - Stephen King, 312 s.
Pisteet:  * * * *  Suomentaja:  Ilkka Rekiaro

En ole (liian) pitkiin aikoihin lukenut kauhun mestaria, joten olin äärettömän iloinen, että maraton alkoi varmalla King-laadulla taaten superkoukuttavuuden.  Olen jo monta vuotta sitten nähnyt elokuvan, ja vaikka se on edelleen selkeänä mielessä, se ei haitannut ollenkaan.  King on kirjoittanut upeasti tarinansa, joka sijoittuu vain yhteen huoneeseen.  Tämä voisi olla jonkun muun kirjailijan käsissä tylsää, mutta asetelmasta puristetaan tässä kaikki irti, ja jännitys käy välillä sietämättömäksi.  Annien sekopäisyyskään ei tunnu liioitellulta, sillä voin hyvin kuvitella millaisia ne "suurimmat fanit" ovat, joilla viiraa päästä.  Annie siis tuntuu todelliselta (jota muuten Kathy Bates esittää melkein täsmälleen samalla lailla kuin tämä on esitetty kirjassa), ja henkilökuvauksen tarkkanäköisyyden lisäksi King kuvaa kipua loistavasti.  Voisin suositella tätä myös niille, jotka eivät ole vielä lukeneet Kingiä, ja jotka eivät välitä yliluonnollisesta kauhusta.  Jännitys tulee tässä siitä, kun odottaa mitä Annie keksii seuraavaksi ja hajoaako tämän psyyke lopullisesti.

Klo 17.05
Luettuja sivuja:  516
Fear and Loathing in Las Vegas (1971) - Hunter S. Thompson, 204 s.
Pisteet:  * * * *
Osallistuu haasteeseen:  Kaunokirjallinen maailmanvalloitus

En tainnut tajuta ihan kaikkea mitä tapahtui, mutta hauskaa oli.  Thompsonin kirjoitustyyli omalaatuisine rytmityksineen ja sanastoineen on juuri täydellistä tällaisen tarinan kertomiseen, ja Ralph Steadmanin kuvitus sopii kuin nyrkki silmään.  Omituinen keskustelu taco-myyjien kanssa, hallusinaatioita ja teräviä huomioita sen aikaisesta yhteiskunnasta sekä hullusta Las Vegasista jne.  Sekopäinen matka, mutta ah niin viihdyttävä.

Ruoka-aika!  Marokkolaisia lihapullia ja cous cousia.

Klo 21.53
Luettuja sivuja:  804
Love, Castro Street: Reflections of San Francisco (2007) - Katherine V. Forrest ja Jim Van Buskirk, 288 s.
Pisteet:  * * *

Kuten usein eri kirjoittajien kokoelmissa, tässäkin jotkut ovat parempia kuin toiset, jotkut syvällisempiä ja jotkut pelkästään pintaraapaisuja.  Eniten jäi mieleen Aaron Shurinin muistelu siitä, millaista oli työskennellä Alcatrazissa vuonna 1958.  San Francisco näyttäytyy esseissä erikoisena, vapaamielisenä, riehakkaana jne.  Pari kertaa nauroin ääneen, varsinkin Tales from the Casa -esseetä lukiessa, jossa Victor J. Banis muistelee, millaista oli isännöitsijänä kun joutui hoitamaan vähintäänkin erikoisten asukkaiden asioita.

Kello 23.53
Luettuja sivuja: 980
Herland (1915) - Charlotte Perkins Gilman, 176 s.
Pisteet:  * *

Lueskelin tätä jo ruoanlaiton lomassa, mutta innostuin syödessä edellisestä esseekokoelmasta, joten jätin tästä loput maratonin loppurutistukseen.  Pidin aikoinaan Gilmanin Keltaisesta seinäpaperista, joka oli nuoresta lukijasta aika karmaiseva.  Sen jälkeen en ole Gilmania lukenut, ja valitettavasti tämä feministisen utopiakirjallisuuden "helmi" ei ihan vakuuttanut.  Kohtalaisen viihdyttävä tämä oli, ja oli myös mielenkiintoista seurata miesten pärjäämistä yhteiskunnassa, jossa kaikki naiset ovat vahvoja, kauniita ja viisaita, ja joita ei näytä kiinnostavan kohdella miehiä yhtään eri tavalla sukupuolen takia.  Asukkaiden kuvaus jäi silti vaivaamaan, koska kaikki olivat samasta muotista tehtyjä ja jopa häiritsevän robottimaisia.  Itse yhteiskuntakin vaikuttaa jopa utopiaksi vähän liian täydelliseltä.  Aineksia olisi ollut parempaankin, mutta Gilmanin teos jää pinnalliseksi ja kuivahkoksi, ja hyötyisi myös paremmasta juonenkuljetuksesta (no, ehkä myös paremmasta juonesta ylipäätään).  Kokonaisuutena silti ihan luettava, vaikka Terry tekikin mieli kuristaa useammin kuin kerran.  Julkaisuajankohtanaan oli luultavasti tärkeä herättäjä, ja muutenkin näitä unohdettuja oman aikansa kuriositeetteja on useimmiten ihan hauska lukea, vaikka ne eivät hyviä olisikaan.

- - -

Vieläkin malttaisin lukea, mutta taidan kuitenkin katsella koneelta jotain sarjaa ja hotkaista tuoreisiin mustikoihin sekoitettua vaniljajäätelöä.  En ole myöskään ollenkaan vilkaissut muiden etenemistä, vaan ainoastaan vastaillut omaan kirjoitukseeni tulleisiin kommentteihin, joten vierailen myöhemmin kaikkien osallistujien blogeissa.  Useimmilla maraton jatkuu vielä, eli tsemppiä!

Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910 - Anna Kortelainen (2010)

160 s.

Albumin helsingitär on keskiluokkainen nuori nainen, joka on käynyt tyttökoulun tai yhteiskoulun.  Yleensä hänen lapsuudenperheensä pystyy kustantamaan hänen opintonsa ja hän asuu kotosalla ja siten vanhempiensa valvonnassa.  - -  Helsingittäremme tähtää omaan ammattiin ja taloudelliseen omavaraisuuteen, vaikka saattaa toki haaveilla myös vaihtoehdosta, onnistuneesta avioliitosta ja lapsista.  Iältään hän on parikymppinen, sillä ennen kolmeakymmentä ikävuotta monilla on jo kiire avioon, jollei halua jäädä itselliseksi naiseksi.

Turun naisista siirrytään 1910-luvun Helsinkiin.  Toteutukseltaan Kortelaisen esittely kaupungista ei kuitenkaan voisi olla erilaisempi:  iloinen sekamelska lehtileikkeitä, mainoksia, valokuvia, maalauksia, postikortteja sekä pätkiä L. Onervan kirjeistä ja fiktiosta.  Kirjailijatar toimii oppaana enimmäkseen Helsingin huvielämässä, mutta lyhyitä osioita on myös omistettu politiikalle, Venäjälle ja aikakauden huonoille puolille.

Onervan albumien lehtileikkeet sun muut ovat käsittääkseni olleet eniten kirjan pohjana, ja ne toivatkin mukavan lisän teoksen leikekirjamaisuuteen.  Vanhat valokuvatkin ovat aina hienoja, mutta tässä oli muutama erityisen hymyilyttävä kuva, lähinnä opiskelijoiden riennoista otettuja ei-niin-virallisia otoksia.  Kaiken kaikkiaan kirja sai hyvälle tuulelle, puhumattakaan kasvavasta innostuksesta Helsinkiin.

L. Onervan ja Leevi Madetojan häät

Toteutus ei silti ollut aivan napakymppi.  Joissain osioissa on liian runsaasti pätkiä Onervan romaaneista ja novelleista, ja tällainen lähestymistapa vaikuttaa aina vähän liian helpolta ratkaisulta.  Vaikka teemana onkin kaupungin lisäksi kirjailija, joka on käyttänyt teoksissaan hyvin paljon vaikutteita omasta elämästään ja kuvaillut silloista Helsinkiä, olisin halunnut silti lukea enemmän Kortelaisen omaa tekstiä (jota alussa kivasti onkin, mutta loppua kohden ote muuttuu laiskemmaksi).

Mitä L. Onervaan tulee, kirjasta tulee kuitenkin erinomaisesti ilmi miten erikoislaatuinen ja tuolle ajalle melkoisen epätyypillinen nainen tämä oli.  Skandaaleja aiheutti muun muassa avioero ja suhde Eino Leinoon, mutta Onerva oli toki myös ahkera ja kovasti työtä tekevä omapäinen kirjailija.  Tämä oli muun muassa mukana Helsingin Sanomissa heti lehden alkutaipaleelta lähtien, ja istui monet tunnit kirjoituspöytänsä ääressä kirjoittamassa omia tarinoitaan.  Erittäin  mielenkiintoinen persoona, jolta yhden kirjan olin jo laittanut lukulistalle, mutta mahdollinen elämäkertakin olisi aika hienoa lukea.

* * *