Krypta (Languedoc #2) - Kate Mosse (2007)

Sepulchre
565 s.

Domaine de la Caden kiemuraisilla, rikkaruohojen peittämillä poluilla jokin kauan sitten unohdettu herää.  Satunnaisesta katsojasta se näyttäisi vain himmenevän iltapäivän oudolta valoilmiöltä, mutta ohikiitävän hetken ajan kipsipatsaat näyttävät hengittävän, liikkuvan, huokaavan.  Ja maan ja kiven alle, kuivuneeseen joenuomaan haudattujen korttien kuvat näyttävät heräävän hetkeksi eloon.  Ohikiitäviä hahmoja, vaikutelmia, varjoja, ei vielä sen enempää.  Vihje, illuusio, lupaus.  Valon taittuminen, ilman liikahdus kiviportaan käänteessä.  Paikan ja hetken väistämätön yhteys.

  Sillä todellisuudessa tarina ei ala luista pariisilaisella hautausmaalla vaan korttipakasta.

  Paholaisen kuvakirjasta.

Luin jokin aika sitten trilogian kataareista kertovan ensimmäisen osan.  En erityisemmin pitänyt siitä, mutta tämä toinen osa on jo muutaman vuoden kutsunut viekkaasti äitini kirjahyllystä, ja päätin sitten kokeilla.  Tässähän on sentään okkultismia ja sijoittuu vieläpä osittain 1800-luvulle.  Valitettavasti ongelmat olivat tismalleen samanlaiset kuin edellisessäkin.

Tarinan keskiössä on erikoinen tarot-korttipakka, jonka ympärille kietoutuu päähenkilöiden kohtalot.  1800-luvun lopun osalta seurataan Léonie ja Anatole Vernierin vierailua tätinsä luona Domaine de la Caden tiluksilla.  Sen ympärillä vellovat huhut demonista, jonka tädin edesmenneen miehen väitetään mananneen esiin.  Vuonna 2007 Meredith Martin matkustaa Ranskaan etsimään taustatietoa Claude Debussyn elämäkertaa varten, sekä ottamaan selvää omista sukujuuristaan.  Koko kirjan ajan hypitään näiden kahden ajan välillä, joka on myös sen suurin heikkous.  2000-luvun tapahtumat eivät kiinnosta pätkääkään.  Kirja olisi ollut paljon kiinnostavampi ja ennen kaikkea intensiivisempi ilman aikahyppelyä.  Nyt jälkimaku oli latteahko, koska 1800-luvun osuuksissa kaikki paljastetaan ennen kuin päästään nykyaikaan.  Nämä kaksi aikakautta eivät yhdistyneet muutenkaan täysin saumattomasti.

Aika taidokasta, että kirjasta saa yhtaikaa sekä raskaslukuisen että pinnallisen.  Tietynlaisia yksityiskohtia oli varsinkin alussa vähän liikaa, ja jokaisella yksityiskohdalla oli sama arvo, joka teki tarinasta ohuen ja hengettömän.  Mosse luettelee katujen ja paikkojen nimiä, juomien merkkejä jne.  Aika huvittavaa, miten eräässä kohdassa kauniin Meredithin kerrotaan pitävän leivoksista, vaikka onkin hoikka.  Jaa, ja sillä on merkitystä tarinan tai henkilön luonteen kannalta koska...?  Ärsyttävintä ovat kuitenkin kohdat, joissa Mosse selvästi haluaa esitellä historian tietämystään.  Ne hyppäisivät esiin tekstistä enemmän ainoastaan silloin, jos ne merkitsisi kirkkaankeltaisella yliviivaustussilla.  Teksti on muutenkin melko töksähtävää ja kömpelöä.  Ja mikä siinä on, että kun ollaan Ranskassa ja kirjan englanti (tai tässä tapauksessa suomi) tarkoittaa henkilöiden puhumaa ranskaa, niin silti joidenkin kirjailijoiden (ja elokuvantekijöiden) täytyy tunkea väliin muutama irrallinen sana oikeaa ranskaa?  Ei mitään valtakunnan järkeä.

Léoniesta alkoi tulla pahoja aavistuksia jo ensimmäisen luvun aikana:  valittaa kun tätä kohdellaan kuin lasta, mutta silti käyttäytyy kuin lapsi.  Ehkä tämä on normaalin teinin käytöstä, mutta henkilökohtaisesti olisin halunnut päähenkilöksi joko vähän kypsemmän 17-vuotiaan tai aikuisen.  Toki Léonien kohdalla tapahtuu henkistä kasvua, mutta vasta loppumetreillä, jolloin asia ei voisi enää vähempää kiinnostaa.  Paperinmakuisuuden lisäksi henkilöt olivat äärettömän kliseisiä.  Naiset ovat kauniita ja miehet urheilullisia tai muuten komeita.  Kirjailija jaksaa muistuttaa pariin kertaan erään miehen leveistä hartioista.  Roistot ovatkin sitten jollain tapaa epämuodostuneita tai lähestyvät jonkinlaista psykoottista tilaa.  Mustavalkoisuus oli jo niin läpinäkyvää, etten lopulta jaksanut enää ärsyyntyä.

Onko sitten mahdollista koukuttua huonoon kirjaan?  Iltaisin nappaa sen yöpöydältä ja liimautuu siihen kuin täi tervaan kunnes silmäluomet alkavat liikahtaa alaspäin.  Ei se mikään hirveä kohteliaisuus taida olla kirjaa kohtaan, että sitä lukee niin sanotusti puoliajatuksella ja aivot narikassa, koska haluaa lukea jotain mutta ei mitään joka vaatisi hirveästi aivotoimintaa.  Esim. historialuennot lähinnä silmäilin, koska ne eivät istuneet henkilöiden suuhun laisinkaan.  Niistä tuli sellainen olo, että Mosse halusi holhoavalla sävyllä sivistää lukijaa, sen sijaan että olisi luonut aidosti mielenkiintoisen historiallisen miljöön pienillä ja vähemmän läpinäkyvillä yksityiskohdilla

Toinen tähti tulee siis nimenomaan siitä koukuttavuuden tunteesta.  Kolmanteen osaan en aio silti koskea pitkällä tikullakaan, Mossen ja minun taival oli tässä.  Trilogia-ajatus on ylipäätään jokseenkin outo, koska kirjoja yhdistää löyhästi vain tapahtumapaikka, eikä oikeastaan täysin sekään.

* *

Suomentaja:  Katariina Kaila

Clarissa - Samuel Richardson (1748)

1534 s.

Parents cannot expect advice to have the same force upon their children as experience has upon themselves.

 - -

Let me go, said she: I am but a woman—but a weak woman—but my life is in my own power, though my own person is not—I will not be thus constrained.

Clarissa on yksi pisimmistä englanninkielisistä romaaneista, jonka sijoitus riippuu siitä mitataanko pituutta sivu- vai sanamäärällä.  Jo kirjan koko nimi on käsittämättömän pitkä:   Clarissa, or, The History of a Young Lady: Comprehending The Most Important Concerns of Private Life, And particularly showing The distress that may attend the Misconduct both of parents and children, In relation to Marriage.  En muista, mistä alun perin sain innoituksen lukea tällaisen elämän pituisen mammutin, mutta tiesin ettei matka tulisi olemaan helppo.  Eikä se ollutkaan, mutta se oli kuitenkin jossain määrin palkitseva, ja olen tyytyväinen että tämä on nyt luettu kannesta kanteen.  Vähän samanlainen olo kuin pitkän kävelyn jälkeen:  väsymys painaa ja kotona kaatuu makuuasentoon, mutta kohta kuitenkin olo paranee ja on iloinen matkan varrella nähdyistä maisemista.

Robert Lovelace alkaa piirittämään Clarissaa menetettyään kiinnostuksensa tämän siskoon.  Clarissan veli James, perhettä hallitseva päällepäsmäri, vihaa Lovelacea, joka on hänen mielestään pahamaineinen libertiini.  Pienen miekoilla höystetyn kinastelun tuoksinassa Lovelace haavoittaa Jamesia, minkä vuoksi loputkin perheestä alkaa halveksia Lovelacea.  Clarissa ei tunne mitään Lovelacea kohtaan, ja haluaisi tämän lopettavan sinnikkäät lähestymisyritykset.  Perheen painostaessa Clarissaa epämieluisaan avioliittoon tämä kuitenkin karkaa suojelusta tarjoavan Lovelacen matkaan, joka tuntuu olevan ainoana tämän puolella.  Lovelace ei kuitenkaan ole kunniallinen herrasmies, vaan osoittautuu jopa mainettaan pahemmaksi juonittelijaksi.

Lovelace uskoo ensimmäisen rakkautensa tekemän petoksen vuoksi, ettei hyveellisyyttä löydy kenestäkään naisesta, ja tuntuukin kostavan kokemansa vääryyden koko naissukupuolelle.  Lovelacen kieroutunut käsitys rakkaudesta on enemmän hämmästyttävän sinnikästä ja pakkomielteistä halua valloittaa omaksi siveellinen enkeli.  Clarissa on kuin häkkilintu, jonka leijona sieppaa luolaansa.  Suurimmaksi osaksi muuten nimi Lovelace lausutaan "loveless" eli rakkaudeton.  Toisaalta, välillä esiin hiipi pieni epäilys siitä, että ehkä Lovelace todella rakastaa Clarissaa ja haluaa sovittaa tekonsa, mutta ei osaa ilmaista rakkauttaan kuten muut vaan pystyy ainoastaan satuttamaan.

Romaani on kirjoitettu epistolaariseen muotoon, eli se koostuu kirjeistä, joita muun muassa Clarissa ja tämän ystävä Anna Howe kirjoittavat toisilleen.  Tätä ei käsittääkseni ole vielä suomennettu, mutta teksti on enimmäkseen helppolukuista.  Ongelmana tässä on nimenomaan - ei ehkä niin yllättäen - pituus.  Tarina etenee kuolettavan verkkaisesti.  Ajatuksena oli, että lukisin kirjeen tai pari päivässä, mutta tahtia oli pakko kiristää.  Tarina ei yksinkertaisesti tuntunut etenevän yhtään mihinkään, ja halusin silti tietää miten lopussa käy ilman Wikipediasta lunttaamista tai suoraan loppuosaan siirtymistä.

Pidin Lovelacesta tarinan konnana, ja teemat tuntuivat olevan varsinkin loppua kohti aika rankkoja, ainakin alun avioliittohöpinöiden jälkeen.  Clarissa voi ärsyttää joitain puhtoisuudellaan, mutta itse oikeastaan arvostin tämän vahvuutta pitää kiinni omista moraaliperiaatteista, vaikka välillä enkelimäisyys korostuikin liian paljon.  Kirjeromaani antaa myös mahdollisuuden tulkita asioita rivien välistä, koska kaikki sivuhenkilöt eivät saa mahdollisuutta kertoa omia ajatuksiaan.  Sivumäärä kuitenkin syö romaanin hyvät puolet, ja rytmitys on pielessä.  Richardsonilla olisi ollut tarvetta kunnolliselle kustannustoimittajalle.  Aikalaisia pituus ei tainnut suuremmin haitata, koska tämä oli aikoinaan myyntimenestys (lukijat tekivät jopa matkoja kirjan tapahtumapaikoille!), mutta nykyään Clarissa miellyttää tällaisenaan vain harvoja.

Oikeasti sain tämä luettua loppuun jo reilusti viime kuun puolella, mutta vasta nyt innostuin kirjoittamaan arvion.  Näiden päivien aikana sain tietää, että Richard Armitage oli kolme vuotta sitten mukana Clarissa-radiokuunnelmassa.  Kyllähän sitä oli pakko kokeilla, koska kuunnelmia pystyn seuraamaan paljon paremmin kuin tavallisia äänikirjoja.  Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan erittäin hyviä, mutta tietenkin Armitage varasti kaiken huomion miellyttävällä äänellään ja eläytymisellään luihun Lovelacen rooliin.  Onneksi kuunnelma tuli mukaan kuvioihin, koska se auttoi ymmärtämään vielä paremmin kirjan perusteemat ja henkilöiden persoonat (myönnän myös vuodattaneeni lopussa pari kyyneltä).  Se tavallaan tiivisti tarinan mukavaksi paketiksi, kun taas kirjan lukeminen tuntui lähinnä siltä, että Richardson oli kehittänyt jonkinlaisen pirullisen väsytystaktiikan lukijan nujertamiseksi.  Silmät lupsuivat moneen kertaan helppolukuisuudesta huolimatta.

Tiiliskivien tarinoihin on mukava uppoutua, mutta rajansa kaikella.  En siis varauksetta suosittelisi tätä kenellekään, mutta jos tarina kuitenkin kiinnostaa, kuunnelma löytyy mm. täältä.  Jos siitä pitää ja rohkeus riittää, niin kai sen jälkeen voi tätä kirjaakin kokeilla.  Näin jälkikäteen ajatellen taisin kuitenkin pitää tästä enemmän kuin miltä lukutilanteessa tuntui, varsinkin kun tässä oli monta päivää aikaa pohdiskeluun ennen arvion kirjoittamista.  Koska kuunnelma oli vähintään neljän tähden arvoinen, mutta itse kirja vain kahden, annan nyt tälle kuitenkin sen kolme tähteä.  Huolimatta puuduttavuudesta pidin kuitenkin kirjan tematiikasta ja henkilöistä, ja sen yllättävästä rankkuudesta kun ottaa huomioon julkaisuvuoden.  Jossain vaiheessa olisi myös tarkoitus katsoa Sean Beanin tähdittämä minisarja, mutta tällä erää jätän tämän melkoisen masentavan tarinan lepäämään ja siirryn toisiin juttuihin.  Älä huoli, Lovelace, tapaamme vielä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910 - Anna Kortelainen (2010)

160 s.

Albumin helsingitär on keskiluokkainen nuori nainen, joka on käynyt tyttökoulun tai yhteiskoulun.  Yleensä hänen lapsuudenperheensä pystyy kustantamaan hänen opintonsa ja hän asuu kotosalla ja siten vanhempiensa valvonnassa.  - -  Helsingittäremme tähtää omaan ammattiin ja taloudelliseen omavaraisuuteen, vaikka saattaa toki haaveilla myös vaihtoehdosta, onnistuneesta avioliitosta ja lapsista.  Iältään hän on parikymppinen, sillä ennen kolmeakymmentä ikävuotta monilla on jo kiire avioon, jollei halua jäädä itselliseksi naiseksi.

Turun naisista siirrytään 1910-luvun Helsinkiin.  Toteutukseltaan Kortelaisen esittely kaupungista ei kuitenkaan voisi olla erilaisempi:  iloinen sekamelska lehtileikkeitä, mainoksia, valokuvia, maalauksia, postikortteja sekä pätkiä L. Onervan kirjeistä ja fiktiosta.  Kirjailijatar toimii oppaana enimmäkseen Helsingin huvielämässä, mutta lyhyitä osioita on myös omistettu politiikalle, Venäjälle ja aikakauden huonoille puolille.

Onervan albumien lehtileikkeet sun muut ovat käsittääkseni olleet eniten kirjan pohjana, ja ne toivatkin mukavan lisän teoksen leikekirjamaisuuteen.  Vanhat valokuvatkin ovat aina hienoja, mutta tässä oli muutama erityisen hymyilyttävä kuva, lähinnä opiskelijoiden riennoista otettuja ei-niin-virallisia otoksia.  Kaiken kaikkiaan kirja sai hyvälle tuulelle, puhumattakaan kasvavasta innostuksesta Helsinkiin.

L. Onervan ja Leevi Madetojan häät

Toteutus ei silti ollut aivan napakymppi.  Joissain osioissa on liian runsaasti pätkiä Onervan romaaneista ja novelleista, ja tällainen lähestymistapa vaikuttaa aina vähän liian helpolta ratkaisulta.  Vaikka teemana onkin kaupungin lisäksi kirjailija, joka on käyttänyt teoksissaan hyvin paljon vaikutteita omasta elämästään ja kuvaillut silloista Helsinkiä, olisin halunnut silti lukea enemmän Kortelaisen omaa tekstiä (jota alussa kivasti onkin, mutta loppua kohden ote muuttuu laiskemmaksi).

Mitä L. Onervaan tulee, kirjasta tulee kuitenkin erinomaisesti ilmi miten erikoislaatuinen ja tuolle ajalle melkoisen epätyypillinen nainen tämä oli.  Skandaaleja aiheutti muun muassa avioero ja suhde Eino Leinoon, mutta Onerva oli toki myös ahkera ja kovasti työtä tekevä omapäinen kirjailija.  Tämä oli muun muassa mukana Helsingin Sanomissa heti lehden alkutaipaleelta lähtien, ja istui monet tunnit kirjoituspöytänsä ääressä kirjoittamassa omia tarinoitaan.  Erittäin  mielenkiintoinen persoona, jolta yhden kirjan olin jo laittanut lukulistalle, mutta mahdollinen elämäkertakin olisi aika hienoa lukea.

* * *