Forsytein taru - John Galsworthy

The Forsyte Saga
872 s.

Nuo lukemattomat hahmot, jotka kulkivat tietään lamppujen ja liikehtivien pilvien alla, olivat joka ainoa kevään kosketuksesta saaneet jotakin levotonta siunausta.  Ja joka ainoa oli, niinkuin nuo klubiherrat, jotka olivat heittäneet päällystakit hartioiltaan, viskannut yltään jotakin säädystään, uskomuksistaan ja tavoistaan ja ilmaisi - hattunsa asennossa, naurussaan tai hiljaisuudessaan - yhteenkuuluvaisuutensa toisten kanssa tämän intohimoisen taivaan alla.

    Bosinney ja June astuivat teatteriin hiljaisina ja nousivat paikoilleen yläaitioihin.  Näytäntö oli juuri alkanut, ja puolipimeä huone kaikkialta kurkistelevine olentoineen näytti suurelta puutarhalta, jonka kukat kääntyvät aurinkoa kohti.

Rikas mies / The Man of Property (1906)

Välikertomus: Erään Forsyten intiaanikesä / Indian Summer of a Forsyte (1918)

Kahleissa / In Chancery (1920)

Välikertomus: Herääminen / Awakening (1920)

Vuokralla / To Let (1921)

June Forsyten ja arkkitehti Philip Bosinneyn kihlajaiset, vuosi 1886.  Vanhan Jolyonin talo on täynnä Forsyteja kukoistuksensa huipulla.  He ovat kuitenkin kuin lauma eläimiä, jotka haistavat keskuudessaan tunkeilijan.  Bosinney kuuluu johonkin toiseen lajiin, jonka ei kuuluisi olla arvokkaan viktoriaanisen suvun kutsuilla.  Tästä kesäkuun päivästä lähtien pyörät lähtevät pyörimään, murentaen hiljalleen Forsytein suvun arvovaltaa ja jäykkyyttä.  Eräs rakkaussuhde käynnistää tapahtumasarjan, joka vaikuttaa kauas seuraaviin sukupolviin.

Sukusaaga tarkastelee miten muutosten kauaskantoisuus muokkaa jokaista henkilöä ja jokaista sukupolvea omalla tavallaan.  Asianajajana työskentelevä Soames pitää Irene-vaimoaan omaisuutenaan.  Kauniina esineenä, jota on mukava ihastella ja näyttää muille, kuten tauluhuoneeseen kerättyjä taideteoksia.  Avioparin välejä kuitenkin hiertää Irenen kalsea välinpitämättömyys, jota Soames ei ymmärrä, koska ei näe vaimonsa silmien takana piileskelevää vapaudenkaipuuta.  Jolyon vanhempi taas tuntee olonsa yksinäiseksi, ja yrittää paikata välejään poikansa Jolyonin kanssa, joka irrottautui Forsyten suvusta jättämällä vaimonsa ja lapsensa halutessaan perustaa perheen toisen naisen kanssa.  Nuorempi Jolyon ei pidä elämää liikeasiana kuten muut Forsytet.

Vaikka ihmiset ovat sarjassa suurimmaksi osaksi kylmiä oman edun tavoittelijoita, luonto jatkaa omaa hiljaiseloaan.  Lontoota ja sen ympäristöä kuvataan suurimmaksi osaksi juuri luonnon kautta:  rakastavaiset kukkien huumaavan tuoksun syleilyssä, tanssiaisiltana valaistujen rakennusten ylle levittäytyvä tähtitaivas, Robin Hillin vehreät maisemat jne.  Ympäristön ikiaikaisuus ja kauneus sai toivomaan, että Forsytetkin vihdoinkin ymmärtäisivät, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, mutta näiden käytännöllinen sokeus ei tietenkään ole parannettavissa kauneudella.

Romaanisarjan tunnelma on viipyilevää ja herkkää.  Suvun kietoutumista maailman muuttumiseen viktoriaanisesta aikakaudesta 20-luvun sykkivän moderniin yhteiskuntaan Galsworthy kuvaa tarkkanäköisesti.  Vanhanaikaisia ajatuksia tomutetaan, mutta eräät jumiutuvat sitkeästi ahtaaseen käsitykseen ihmisyyden prioriteeteista.  Soamesia haluaa ensin sääliä, mutta erään tapahtuman jälkeen se on mahdotonta, ja miestä haluaa vain läimäyttää poskelle ja ravistella heräämään todellisuuteen.

Suvun jäseniä luonnollisesti menetetään matkan varrella, mutta omistushalu ja oman edun tavoittelu säilyvät.  Anteeksianto, sokeus, vanheneminen, naisen asema...  Teemoja on runsaasti, mutta ne muotoutuvat tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.  Näin muutama vuosi sitten kirjasarjasta tehdyn uudemman 2000-luvun minisarjan, mutta saagan luettuani en ole enää lainkaan varma, että se oli niin hyvä kuin millaisena sen nyt muistan.  Miten kukaan voi vangita Galsworthyn surumielisen sukutarinan television tai elokuvan kehyksiin?  Voisin yrittää ikuisesti määritellä tämän herättämiä tunteita, mutta en siltikään pystyisi aivan pukemaan niitä sanoiksi.  Olo on viimeisen sivun jälkeen ahdistava, surullinen, helpottunut, haikea.  Huolimatta henkilöiden monista vioista on erittäin vaikeaa heittää heille hyvästit monen viikon lukurupeaman jälkeen.

* * * * *

Suomentaja:  Tyyni Tuulio
Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Synnintekijä - Milja Kaunisto (2013)

308 s.

”Sinä, poika-raasu, olet saanut tuntea mikä Pariisi oikeasti on”, famulan äänensävy oli niin lämmin ja äidillinen, että en loukkaantunut hänen sekaantumisestaan asioihini. Niinpä hän jatkoi: ”Pariisi on iilimato, joka imee ihmisestä ydinmehun. Se tarjoilee maailman ihmeitä ja houkuttaa menestyksen lupauksilla, mutta imee palkakseen nuoruuden, uskon ja elinvoiman.” Pysähdyin kuuntelemaan häntä. ”Se houkuttelee luokseen etkä huomaa olevasi ansassa ennen kuin se on jo niskassasi, lupaa suuruutta mutta lytistää ja murskaa, kunnes sinusta on jäljellä vain kitkerä kuori. Mutta sinussa, nuorukainen, on vielä elämää jäljellä. Sinä pääsit pois ajoissa. Sinä, ja tämä hieno hevonen tässä. Olette turvassa siellä Pohjoisen uskottomien kidassa.”

On vuosi 1425.  Turun piispan Maunu Tavastin ottopoika Olavi Maununpoika lähtee opiskelemaan Pariisiin.  Kaupunki on aivan muuta mitä tämä on odottanut, ja asioita mutkistaa vielä salaperäinen Miracle de Servières.  Kesä Miraclen perintölinnassa Etelä-Ranskassa muuttaa Olavin elämän peruuttamattomasti.

Helvetillä pelottelun ilmapiirissä ei ole mikään ihme, että Olavi ei uskalla kääntyä synnintuskissaan kenenkään puoleen, vaan rypee niissä omillaan.  Olavi ei toki ole niitä kaikkein miellyttävimpiä ihmisiä, mutta itselleni käsitys päähenkilöön samaistumisesta tuntuu niin vieraalta, ettei se ole ikinä kuulunut kirjallisuuden arviointikriteereihini.  Olavi vaikuttaa lähinnä epävarmalta itsetuntonsa kanssa kamppailevalta nuorelta, joka heitetään täysin erilaiseen ympäristöön erittäin hämmentävien uusien tunteiden keskelle.  Nuori mies onkin kaikessa epätäydellisyydessään mielenkiintoinen päähenkilö, koska tämä ei osaa vielä täysin kyseenalaistaa muiden tuputtamia käsityksiä maailmasta, vaan joutuu kohtaamaan omat ennakkoluulonsa.

Beatrixin tulkitsin neuvokkaaksi ja itsevarmaksi naiseksi, joka halusi itsemääräämisoikeuden, mutta kuitenkin aikakautensa naisille asetettujen odotuksien puitteissa.  Vaikka tämä ei siis murtautunut keskiaikaisen naiskuvan kuplasta, sai tämä silti jossain määrin elämälleen sisältöä ja mahdollisuuden päättää omasta ruumistaan.

Paljon lihallisempiakin kirjoja lukeneena en oikein osannut hätkähtää kuvattuja ruumiintoimintoja, ja olin todella iloinen sekä yllättynyt, ettei keskiaikaa kuvattu taas kerran puhtoisena ritarien ja prinsessojen aikakautena.  Keskiaika ei ollut pimeä, niin kuin usein kuuluu toistettavan, mutta ei se myöskään ollut jalo kiiltävien haarniskojen aikakausi.  En tietysti ole mikään keskiajan asiantuntija, mutta käsittääkseni Kauniston tulkinta on paljon lähempänä totuutta.  Kestän muutenkin vapaana liihottelevan liioittelun paljon paremmin kuin yltiöpäisen vaaleanpunaisen idealismiromantiikan.  Keskiajalla oltiin paljon sivistyneempiä kuin usein luullaan, mutta kaksinaismoralismikin riehui yltiöpäisenä (erityisesti kirkon piirissä) ja ainakin rahvaan keskuudessa lihallisuus oli näkyvää.

Kirjassa oli kauttaaltaan lähes karnivalistinen sävy.  Olin varmasti huvittava näky kahvilassa istuessani kun yritin parissa kohtaa pidätellä naurua naama punaisena.  Seksuaalisuus ei ole itsetarkoituksellista, vaan tarina pysyy tasapainossa myös riettauden ulkopuolella.  Ihmettelen itse asiassa kovasti miten kohtuuttoman paljon painoarvoa seksuaalisuuden kuvaus on keskusteluissa saanut.  Eivätkö ihmiset ole tottuneet tällaiseen, vai mistä kiikastaa?  Sitä itseään ei joka tapauksessa ole edes paljon, eli ei ehkä sen takia kannata säikähtää ja jättää tätä lukematta.

Kaunisto ei pelkää koskettaa kirkollisia aiheita ja kyseenalaistaa kirkon ajatusten auktoriteettia.  Onko piispa kovinkaan pyhä, jos tämä unelmoi naisen rinnuksista ripin aikana?  Ilahduin oikeastaan kaikista Kauniston esiin ottamista aiheista:  kirkon tekopyhyyden ja naisen käsittämättömän aseman lisäksi sukelletaan keskiaikaiseen opiskelijakulttuuriin.  Muistan lukeneeni aiemmin, miten papiksi opiskelevat olivat niitä kaikkein pahimpia örveltäjiä.  Olavi Maununpojan vaiheet ovat omien opiskelujeni kautta tuttuja, mutta vain pääpiirteittäin.  Pidin siitä, että Kaunisto on valinnut oikean historiallisen henkilön romaanisarjansa keskukseen.  Taitava kirjailija osaa kyllä käyttää hyväkseen historiallisen henkilön elämänvaiheita tarinan runkona tekemättä tarinasta liian ennalta arvattavaa.  Vaikka tietäisi lopputuloksen, pystyy silti uppoutumaan täysillä tarinan lumoihin.

Alun johdanto on kirjoitettu hengästyttävän kauniisti, aivan kuin lukisi jotain oikeaa keskiaikaista tekstiä.  Loput kirjasta onkin tavanomaisempaa proosaa, mutta siinä on silti keskiaikaista henkeä kekseliäine sanastoineen.  Kirja ei kuitenkaan ole itselleni täysin napakymppi, koska juoni jäi aika ohueksi ja päällimmäisenä jäi mieleen matkanteko.  Kokonaisuudessaan silti hieman keskitasoa parempi historiallinen romaani, ja ylipäätään todella rohkea sovinnaisuussääntöjä rikkova kirja, jossa on sekä syvyyttä että rehevyyttä kontekstisoituneena tarkkanäköiseen ajankuvaan.

* * *

Arvostelukappale Gummerukselta
Milja Kaunisto Facebookissa

Londoners: the days and nights of London now - as told by those who love it, hate it, live it, left it, and long for it - Craig Taylor (2011)

448 s.

"To become a yeoman warder, you must have served twenty-two years in the armed forces, have reached the rank of staff sergeant or above, and have been given an exemplary recommendation. I am at the Tower of London to entertain and inform; and, when my day is over, I don’t have to go far to see my wife: we live in the Tower. We’ve got a village green, a doctor living beside us, and plenty of neighbors. But no one believes we actually live there. “What’s it like?” “Have you got electricity?” We hear all of that. And try ordering a pizza. We share the staircase to our flat with the public, but it’s very private up here. Our grandchildren think we live in a castle. In some ways we do."  - Philip Wilson

Lentokoneen ikkunasta näkyvät kaupungin valot sykähdyttävät aina yhtä paljon.  Pienet kellertävät valopisteet pimeyden keskellä sykkivät energiaa, ja jossain siellä alhaalla pikimustan peiton suojissa vaeltavat miljoonat ihmiset.  Keitä he ovat, missä he työskentelevät, miten he kokevat suurkaupunkielämän?  Taylorin teos vastaa näihin kysymyksiin antamalla äänen tälle väkijoukolle, tässä tapauksessa lontoolaisille.  Yli 200:sta haastattelusta on haravoitu värikäs noin 90:n ihmisen joukko eri alojen ja elämäntilanteiden edustajia.

"Most of us will die from something not terror related. You could be hit by a bus, you know, you could be in an accident. You could fall down the escalators at the Tube and crack your head open. All sorts of horrible things can happen to you in London, so do you stay at home and wrap yourself up in cotton wool?"  - Paulo Pimentel, suruterapeutti

On ihmisiä, jotka ovat viettäneet monta vuotta katse katukiveykseen suunnattuna, ja lopulta kun elämä on saatu tasapainoiseksi ja huumeriippuvaisuudesta vapaaksi, kaupungin näkee uusin silmin kun katse osuu ensimmäistä kertaa Big Beniin.  Ihmisiä, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet aavikolla ja rakastavat sateen raikkautta.  Ihmisiä, jotka elävät yhteiskunnan marginaalissa ja kokeneet rankkoja asioita.  Ihmisiä, jotka ovat imeneet kaupungin energiaa bileissä ja yhteiskunnan taitekohdissa.

"London is big enough so that you can keep a bit of anonymity but it’s small enough that you can go to a club and see people you know. In London, I can go to the Oxo Tower in rubber for lunch, as I did on my thirtieth birthday—a rubber pencil skirt, a rubber blouse, a rubber corset, and high boots. You can go and do that and some people might bat a bit of an eyelid. Being a Londoner, nothing is going to faze you. There’s a complete mix of people here so if you see something weird and outrageous, well . . . it’s just London."  - Mistress Absolute, domina

Olisi virhearviointi lukea tämä pelkästään viihteen näkökulmasta, koska pettymys olisi karvas.  Elämässä ei ole vain yksisarvisia ja sateenkaaria, joten ei ehkä ole kannattavaa lukea ruusunpunaiset lasit silmillä sellaista kirjaa, jonka on tarkoitus edustaa kokonaisen miljoonakaupungin väestöä.  Pelkkä otsikkokin jo vihjailee, ettei tämä sovi niille, jotka etsivät vahvistusta rakkaudelleen Lontooseen esimerkiksi lomamatkan lähestyessä.  Kirjan ihmiset kertovat arjestaan, joka voi olla palkitsevaa, jännittävää, surullista, ärsyttävää tai helvetillistä, mutta kuitenkin todellista.  Kirja on ennen kaikkea läpileikkaus moderniin 2000-luvun Lontooseen, siihen millainen se on juuri nyt, ja se sukeltaa säkenöivän West Endin ja London Eyen taakse.

"I’ve never been able to understand race or prejudice really. I find it very difficult. It’s like going to a library and saying to the librarian, I’m sorry, I only read books with red covers."  - Robert Guerini, maanomistaja

Jotkut unohtuvat selittämään vähän liikaa omasta ammatistaan, joka voi olla ongelma jos ei ole yhtään kiinnostunut esimerkiksi elektroniikasta, finanssiasioista tai onginnasta.  Kaikilla ei edes ollut paljon mielenkiintoista kerrottavaa, mutta olisi ollutkin epäreilua tehdä tästä vain jännittävien ihmisten kirja, koska kaikki eivät todellisuudessa ole sellaisia.  Haastateltavat vaihtelevat opettajasta, poliisista ja sosiaalityöntekijästä dominaan, mehiläistenhoitajaan ja talonvaltaajaan.  Taylor halusi esipuheensa mukaan välttää niin sanottuja virallisten tahojen lausuntoja ja keskittyä tavallisiin asukkaisiin.  Pakolaisuus ja kodittomuuskin onneksi näkyi kirjan sivuilla, ja monessa puheenvuorossa tuli esiin myös lukemattomien maahanmuuttajasukupolvien olennainen osa yhteiskunnassa.

"Oh, London. You never know if you’re going to be ill or fall. I did fall years ago and I crawled to the door and I opened the door and I called help. Two Asian boys that live upstairs, they come and they got me help. They phoned the ambulance, got my son for me, helped me right to the last, right until I got into the ambulance. You wouldn’t think that, but they did. They stayed with me until the ambulance come and my son come. They held my hand."  - Ethel Hardy, eläkeläinen

Entä mikä sitten tuntui pinnallisimmalta puheenvuorolta?  Amerikkalaisten turistien haastattelu.

“The only thing I know”—and this I was told in a very loud pub in Cricklewood—“is that a real Londoner, a real one would never, ever, ever eat at one of those bloody Angus bloody Steak Houses in the West End. That’s how you tell,” the man said, wavering, steadying himself with a hand on the bar. “That’s how you tell.”

* * * *