Veljeni, Leijonamieli - Astrid Lindgren (1973)

Bröderna Lejonhjärta
231 s.

Arvatkaas mikä minusta on hauskaa.  Minusta on hauskaa maata vanhanaikaisessa kaappisängyssä semmoisessa vanhanaikaisessa keittiössä ja jutella Joonatanin kanssa, kun tulen kajo lepattelee seinillä, ja jos katson ikkunasta, niin näen kirsikkapuun oksan, joka kiikkuu hiljaa iltatuulessa.  Ja tuli liedessä hiipuu hiipumistaan, kunnes enää vain kekäleitä on jäljellä, ja huoneen nurkissa alkaa hämärtää, ja minua unettaa yhä enemmän, ja minä makaan vuoteessa enkä yski ensinkään, ja Joonatan kertoo minulle juttuja.  Hän kertoo ja kertoo, ja viimein hänen äänensä kuulostaa minusta enää vain semmoisilta kuiskauksilta taas, ja niin minä nukahdan.  Juuri tästä minä pidän, ja tämmöistä oli silloin ensimmäisenä iltana Ritarlassa, ja sitä varten minä en sitä ikänä unohda.

Ronja, ryövärintyttären (1981) ohella Veljeni, Leijonamieli on toinen niistä Lindgrenin kuuluisimmista teoksista, jotka ovat päässeet lapsuudessa tutkan ohi.  Viimeksi mainitun lukemattomuudelle taitaa kuitenkin olla hyvä syy näin jälkeenpäin ajatellen.  Luin ensimmäisinä kouluvuosinani Muumi-lehteä, ja yhdessä niistä oli pieni pätkä Veljeni, Leijonamielestä.  Kohta oli alusta, jossa Joonatan lohduttaa sairasta Korppua.  Muistan vieläkin elävästi sen kurkkua kuristavan ja sydäntä puristavan tunteen.  Ymmärsin kuoleman olevan jotain lopullista, yksinäistä pimeyttä.  Pelkoja on kaikilla monenlaisia, mutta kuolema on ainoa oikeasti iso asia jota olen aina pelännyt.

Ehkä siis oli hyvä, että tartuin vihdoin kirjaan, koska Lindgrenin taito käsitellä kuolemaa lapsille tarkoitetussa tarinassa on jotain mitä en ole ennen kokenut.  Tapahtumista huolimatta kirjassa on lämpöä ja lohtua.

Tapaamme kuolemansairaan Kaarle 'Korppu' Leijonan, joka ihailee syvästi isoveljeään Joonatania.  Joonatan lohduttaa pelokasta Korppua ja vakuuttaa ettei kuolema ole lopullista, vaan "Nangijalassa sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin".  Valitettavasti Joonatan kuolee ensin traagisessa tulipalossa yrittäessään pelastaa pikkuveljensä.  Myöhemmin Korppu näkee Joonatanin valkoisena kyyhkysenä, joka kutsuu Korppua Nangijalaan.  Pian molemmat veljekset ovat taas yhdessä ja tästä kirja varsinaisesti alkaakin.  Luvassa on jännittäviä seikkailuja, kun käy ilmi ettei Nangijalassa olekaan kaikki sitä miltä näyttää.

Tiesin etten tule välttymään kyyneliltä.  Alkusivut olivatkin takkuista luettavaa, koska näkökenttä verhoutui jatkuvasti jollain ihmeellisellä sumulla.  Olo kuitenkin helpottui huomattavasti kun tarinassa päästiin Nangijalaan ja sävy muuttui fantasiaseikkailuksi.  Vaikka merkitsin hätäisenä Goodreadsin puolella tämän viiden tähden arvoiseksi, asiaa sulateltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei tästä tullut vahvoista alku- ja loppupuolen tunteista huolimatta lempikirjaani.  Fantasiaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta en yleensä paria leffa- ja sarjapoikkeusta lukuunottamatta pidä keskiaikatyyppiseen maailmaan sijoittuvasta fantasiasta.  Korpun ja Joonatanin seikkailut ovat kyllä viihdyttäviä, mutta en siltikään niistä vaikuttunut ihan niin paljon, että jaksaisin kirjan joskus lukea uudestaan.

Paradoksaalista kyllä, Veljeni, Leijonamieli on kuitenkin sellainen kirja, jota suosittelen tästä lähin täydestä sydämestäni ihan kaikille ja varsinkin ulkomaalaisille, joille Lindgren voi olla kokonaan uusi juttu.  En nyt ihan kysy jokaiselta uudelta tuttavuudelta, ovatko he lukeneet Veljeni, Leijonamielen, mutta melkein.  Onhan kirjassa myös kuolema-aspektin lisäksi hieno sanoma pelkojen voittamisesta.  Korppu uskoo olevansa pieni ja mitätön satuprinssimäisen isoveljensä rinnalla, mutta löytää lopulta itsestään suuria voimavaroja tärkeiden valintojen äärellä.  Tästä voivat kaikki ikään katsomatta ottaa oppia.  Miksi tuhlata energiaa itsensä ruoskimiseen, kun jännityksen ja pelon voi valjastaa positiiviseksi adrenaliiniksi?  Epäonnistumisia ei kannata pelätä, koska niistäkin voi aina oppia jotain.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Aransaaret - J. M. Synge (1907)

The Aran Islands
220 s.

(Hups, tämä ajastus jäikin monien muokkausten jäljiltä luonnoksiin.  Eipä mitään, pistän tämän pikaisesti eetteriin nyt kun huomasin.)

Saari on ollut kokonaisen viikon sumun peitossa ja saanut minut tuntemaan itseni oudon hylätyksi ja yksinäiseksi.  Kierrän saaren melkein joka päivä enkä silti näe muuta kuin loputtomiin märkiä kallioita, rantatyrskyjä ja vellovaa merta.

    Savenharmaalle kalkkikivelle tihkunut vesi on muuttanut sen mustaksi, ja aina kun käännyn, näen sen saman harmaan riivatun kiviaidan kiemurtelevan ja mutkittelevan kapeiden peltotilkkujen keskellä ja kuulen saman valittavan tuulen kiljaisut ja vihellykset kiviaitojen raoissa.

    Aluksi ihmiset eivät kiinnitä paljonkaan huomiota luonnonvoimien riehuntaan, mutta muutaman päivän kuluttua äänekkäät puheet vaimenevat keittiössä ja loputtomat jutut sioista ja karjasta alenevat kuiskauksiksi, aivan kuin he kertoisivat tarinoita kummitustalosta.

Inishmore, Inishmaan ja Inisheer sijaitsevat muutaman kymmenen kilometrin päässä Galwayn kaupungista.  Karuilla kalkkikivisaarilla puhutaan vieläkin pääosin iiriä, vaikka suurin osa asukkaista osaakin sujuvasti myös englantia.  Muinaisia kiviaitoja ja muita historiallisia kohteita löytyy luonnollisena osana maisemaa, monet nuoret lähtevät täysi-ikäistyttyään mantereelle, saarille ei pääse autolautoilla ja turistit voivat kierrellä ympäriinsä kätevästi polkupyörillä.

Aransaaret vaikuttaa siis olevan vielä nykyään ainutlaatuinen saariryhmä, eikä tarvitse ollenkaan ihmetellä edes pelkkien kuvien näkemisen perusteella miksi Synge vaikuttui kyseisistä kauniista maisemista.  Avaraa, vihertävän harmaata ja huiman korkuisia jyrkänteitä.  Samaan aikaan sekä pelottavan yksinäistä että suloista ja rauhoittavaa.

Synge oli paljon velkaa Aransaarille, sillä saaret innoittivat kirjailijan uraan ja tekivät Syngestä yhden Irlannin kansalliskirjailijoista.  Tämän setä oli käynyt Aransaarilla jo 1850-luvulla protestanttisena pappina ja lähetystyöntekijänä, ja vuonna 1898 oli Syngen vuoro (alunperin William Butler Yeatsin kehotuksesta).  Aransaaret perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin.

Monet muutkin kävivät ammentamassa saarilta ja muualta läntisestä Irlannista aitoa kansanperinnettä (osana Irlannin kulttuurirenessanssia).  Tässä teoksessa saarelaiset huomauttavatkin huvittuneesti, ettei mantereella ilmeisesti opiskella paljon muuta kuin kielitiedettä.  Toisin kuin monet muut renessanssia kannattaneista irlantilaisista Synge ainakin yritti ymmärtää maaseudun asukkaita ja oppi kunnioittamaan näitä.  Synge saikin kohtuutonta kritiikkiä (ja aikaiseksi mellakan) The Playboy of the Western World -näytelmästään halutessaan ottaa kantaa epäkohtiin (muun muassa patriarkaalisuuteen ja pappien vallan väärinkäyttöön) propagandan suoltamisen sijaan.

Synge kertoo saarten elämästä lähes antropologisella ja folkloristisella otteella kuvaillen jokapäiväisiä arkiaskareita, ihmisiä ja maisemia.  Asukkaat ovat lämpimiä ja vieraanvaraisia, pakanallinen usko keijuihin häilyy taustalla ja sopusoinnussa uskonnon kanssa, eivätkä monet olleet vielä vierailleet koskaan mantereella.  Vaikeista elinolosuhteista huolimatta saarelaiset pitävät sitkeästi yhtä ja näiden välillä vallitsee luja keskinäinen luottamus.  Kansanperinne näkyy vahvasti Syngen kuvailemassa kertomusperinteessä, jossa tarinankertojat vievät tulisijan äärellä istuvat hetkeksi muualle.  Tarinoiden (joissa näkyy muun muassa irlantilaisten myyttiset uskomukset) kirjaaminen sellaisenaan teokseen on arvokasta kulttuuriperinteen säilyttämistä.

Synge tosin tekee välillä liikaa olettamuksia; aina ei tule ilmi onko tiedot saatu haastattelujen kautta vai päätelmien perusteella.  Olin huomaavinani myös hieman tälle ajalle tyypillistä 'noble savage' -ajatusmaailmaa, eli yhteiskunnan ulkopuoliset tahot (esim. alkuasukkaat) edustavat eräänlaista puhtautta ja viattomuutta, jota sivilisaatio ei ole korruptoinut.  Synge on epäilemättä ihastunut saarelaisiin eikä tarkoituksena ole varmaankaan tehdä tieteellistä tutkielmaa, joten ehkä odotukset täysin objektiivisesta kuvauksesta saaren sekä hyvistä että huonoista puolista eivät ole realistisia.  Suurena kansanperinteen ystävänä arvostan kuitenkin Syngen yrityksiä tallettaa kertomuksia, koska uskon vahvasti tällaisesta toimintatavasta olevan suurta kulttuurista hyötyä ja apua menneisyyden ymmärtämisessä.

Aransaaret on siis tarkemmin miettien aika erikoinen teos.  Se on pala eräästä ajasta ja paikasta, jossa ulkomaailmasta melkein erillään olevat ihmiset kietoutuvat saarillaan sumuvaippaan, eivätkä elämän kovuudesta huolimatta halua lähteä kodistaan minnekään.  Koti on turvapaikka.  Kuka tietää, ehkä minäkin menen Aransaarille vaikkapa eläkeiässä kasvattamaan lampaita. 

* * *

Suomentaja:  Heikki Salojärvi
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Irlanti)

Hämärän huoneen arvoitus - Edgar Wallace (1924)

The Face in the Night
288 s.

The fog, which was later to descend upon London, blotting out every landmark, was as yet a grey, misty threat.  The light had gone from the sky, and the street-lamps made a blurred showing when the man from the South came unsteadily into Portman Square.  In spite of the raw cold he wore no overcoat; his shirt was open at his throat.  He walked along, peering up at the doors, and presently he stopped before No. 551 and made a survey of the darkened windows.  The corner of his scarred mouth lifted in a sardonic smile.

    Strong drink magnifies all dominant emotions.  The genial man grows more fond of his fellows, the quarrelsome more bitter.  But in the man who harbours a sober grievance, booze brings the red haze that enshrouds murder.  And Laker had both the grievance and the medium of magnification.

Olen lukijana nostalginen, mikä tarkoittaa sitä, että klassikoiden ja muiden vanhojen kirjojen lukeminen uutuuttaan kiiltävinä painoksina tuntuu epämukavalta.  Kuulostaa ehkä pinnalliselta ja höpsöltä, mutta mikään kirjoihin liittyvä ei ole niin ihanaa kuin kellastuneiden sivujen rapisuttelu.  Vanhat painokset ovatkin ainoita kirjoja, joilla on minulle esinearvoa ja joihin en ikinä tekisi muistiinpanoja (en sen puoleen kyllä muihinkaan).

Tämä nimenomainen vuonna 1925 ilmestynyt neljäs painos Edgar Wallacen dekkarista odotti kolme vuotta sitten kärsivällisesti erään Notting Hillissä sijaitsevan kirjakaupan hyllyssä.  Se herätti huomioni kauniilla kangaspäällysteisellä selkämyksellään, eikä ostopäätökseen tarvittu oikeastaan sen lisäksi muuta kuin vilkaisu ensimmäiselle sivulle, jossa luki nuo lainaukseksi valitsemani lauseet sumuisesta Lontoosta ja salaperäisestä humalaisesta miehestä.  Kaikkia kirjoja ei voi pelastaa, mutta ainakin tämä saa nyt vähän näkyvyyttä.  Mitähän alkuperäinen omistaja olisi ajatellut jos olisi saanut tietää, että 89 vuotta myöhemmin joku päätyy hehkuttamaan kirjan kauneutta ja viihdyttävyyttä suomalaisessa kirjablogissa?

Ostin kirjan tosiaan sikana säkissä, mutta asunnolle palattuani ystävämme Google tiesi kertoa, että 12-vuotiaana köyhänä lontoolaislapsena koulunsa lopettanut ja 56-vuotiaana kuollut Wallace ehti kirjoittaa huikeat 175 romaania sekä paljon muita tekstejä, muun muassa käsikirjoituksia, runoutta ja näytelmiä.  Parhaiten Wallace ehkä tunnetaan King Kong (1933) -elokuvan toisena ideoijana (joka on muuten vielä tältä leffahullulta katsomatta, hyi hyi).  Olin siis luonnollisesti hämmästynyt, etten ollut kuullut Wallacesta aiemmin.

Kirja osoittautui kuitenkin juuri sopivaksi viihteeksi sen hetkiseen mielentilaan.  Alussa aiheutti hauskaa hämmennystä se, että Suomen kuningatar saapuu Lontooseen.  Mistäköhän Wallace on tällaisen henkilön keksinyt?  Joka tapauksessa, kuningattaren auto joutuu väijytykseen ja tämän timanttikaulakoru varastetaan.  Thamesista taas löytyy ruumis ja etsivä Dick Shannon alkaa ratkoa tapauksia.

Tämän enempää tarinan pääpiirteistä on oikeastaan vaikeaa kertoa, koska tapahtumat etenevät vauhdikkaaseen tahtiin ja Portman Squarella on lähes koko ajan jännät paikat.  Eräässä talossa asuu salaperäinen herra Malpas, joka on kehitellyt kotinsa täyteen salaluukkuja.  Audrey Bedford luopuu kanojen kasvatuksesta ja tulee Lontooseen tapaamaan välinpitämätöntä sisartaan Doraa, joka on sattumoisin naimisissa hämäräperäisen rikollisen Martin Eltonin kanssa.  Kaikki henkilöt liittyvät jollain tavoin Portman Squareen ja henkilöllisyyksistäkin erehdytään tai niitä yritetään salata useaan kertaan.

1920-luvun Lontoo on tietenkin tunnelmallinen tausta tapahtumille.  Rikollisia, sumuisia katuja, alkoholia ja yksi myrkytyskin.  Wallace ei paljoa kuvaile ympäristöä, mutta jotenkin se vain välittyy rivien välistäkin.  Se tietenkin auttaa, että tunnistin joitakin hauskoja sen ajan slangi-ilmauksia (joista en tietenkään nyt muista yhtäkään).  Jälleen yksi esimerkki siitä, miksi nautin enemmän oikeasti kyseisenä aikakautena eläneiden ihmisten kirjoituksista kuin historiallisista romaaneista.  Aikakausi herää eloon aivan toisella tavalla kun kirjailija välittää sen sellaisena kuin on sen itse kokenut.

Wallace saneli tarinansa varhaiselle sanelukoneelle (josta sihteerit kirjoittivat ne ylös), eikä tämä myöskään useimmiten suostunut editoimaan kirjojaan.  Nämä kaksi varmaan osaltaan selittävät sen, miksi Hämärän huoneen arvoitus on välillä paisutetun ja viimeistelemättömän oloinen.  Kaikessa epätäydellisyydessäänkin kirjan parissa oli silti hauskaa.  Jännitystä oli sopivasti, langanpätkät solmittiin ja loppuratkaisu oli yllätys.  Mitä muuta voi rikosromaanilta toivoa?

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä