Miniarvioita, osa VII

Kesä sen kuin puksuttaa menemään ja kirjojen sivut rapisevat, mutta tietokoneen äärellä en ole paljon blogin merkeissä jaksanut olla. Koska kaikenlaista tapahtumaa ja tavallista rentoa kesäpäivää sekä -iltaa tulee vielä vietettyä ulkoilmassa mahdollisuuksien mukaan, niin esittelen tähän väliin haastekirjoja miniarviomuodossa. Luultavasti kirjoittelen enemmänkin tämän tyyppisiä juttuja, ettei blogi pääse täysin kuolemaan kesän ajaksi (yhteen pian päättyvään lukuhaasteeseen olen hamstrannut sellaisen pinon kirjoja, että tuskin kaikista on asiaa kunnon postaukseksi asti). Facebook-sivuilla tosin on blogin hiljaiselonkin aikana elämää, eli sinne jaan joitain yleisiä kirjoihin liittyviä Instagram-kuvia.

Douglas E. Winter (toim.) - Dark Visions (1988)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Lukemani novellikokoelmat ovat yleensä olleet jonkun tietyn kirjailijan kokoelmia tai tietyn teeman ympärille koottuja antologioita (ks. alla). Dark Visions sisältää seitsemän novellia kolmelta eri kirjailijalta: kolme ystävältämme Stephen Kingiltä, kolme Dan Simmonsilta ja yksi George R. R. Martinilta. Kokeilin pitkästä aikaa äänikirjaa, ja kuuntelin yhden novellin per ilta ennen nukkumaanmenoa.

Niin kuin usein, aina kaikki antologioiden novellit eivät nappaa, mutta tällä kertaa heikoin lenkki oli yllättäen Stephen King. "Sneakers" oli ihan ok, mutta "The Reploids" ja "Dedication" eivät jaksaneet kiinnostaa ollenkaan. Simmonsin tarinat sen sijaan pitivät huomioni tehokkaasti itsessään. Yhdysvaltain sisällissodan kauhuista kertova "Iverson's Pits" kärsi pienestä laahavuudesta, mutta "Metastasis"-novellin syöpävampyyrit olivatkin jo melkoisia otuksia ja "Vanna Fucci is Alive and Well and Living in Hell" oli hauska tarina siitä, kun paholaismainen vieras saapuu sekoittamaan pakkaa television evankelistaohjelmaan. Martinilta olen lukenut aiemmin Fevre Dreamin (1982), jonka vampyyritulkinnasta ja miljööstä pidin, ja "The Skin Trade" käsittelikin sitä pakan toista puolta eli ihmissusimytologiaa. Enemmänkin trillerimäinen etsivätarina kuin kauhua, mutta ihan mukiinmenevä, joskin kaksiulotteiset henkilöt muodostuivat taas jonkinasteiseksi ongelmaksi.

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.) - Mystisiä kissatarinoita (1994)
Suomentaja: Pasi Junila
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Isot, pienet, karvaiset, karvattomat, pilkulliset, raidalliset. Kaikenlaiset kissat ovat sydäntäni lähellä, niin kesyt kuin niiden villit serkutkin. Tämä antologia oli siis ihan pakko hankkia. Kaikki tarinat eivät ole kauhua, mutta painopiste on kuitenkin kissojen mystisyydessä ja joissakin novelleissa se sitten aiheuttaakin väristyksiä, vaikka kissa ei olisikaan täysin näyttämöllä vaan hiipii varjoissa. Stella Whitelaw'n muinaiseen Egyptiin sijoittuva "Suuri Mau-jumala" oli iso pettymys, koska se lievästi sanoen lässähti, eikä siinä tuntunut olevan minkäänlaista jujua (niin kuin yleensä odotan novelleissa olevan). Sakin "Tobermory" puolestaan osoittautui joukon parhaimmaksi. Eräs mies keksii keinon, miten kissat saadaan puhumaan, mutta seurapiirin snobit ovatkin sitten lopulta kauhuissaan, kun lemmikki lörpöttelee ihmisten salat julki. Nancy Etchemendyn "Lasikissassa" ei ole elävää kissaa, mutta novelli on silti erinomainen ja loppu järkyttävä.

Kokoelmassa on myös esimerkkejä oikeissa sanomalehdissä julkaistuista kohtaamisista kummitusten kanssa sekä miten kissat liittyvät erilaisiin mytologisiin tarinoihin, kuten kuningas Arthuriin. Muutenkin erityyppiset tarinat valottavat jossain määrin sitä miten kissoihin on suhtauduttu ja miten niiden luonteet ovat innoittaneet kauhutarinoita.

Robert Phillip Kolker (toim.) - Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004)
Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat ja Hämärän jälkeen

Hitchcockin mestariteosta pidetään yhtenä hienoimmista kauhuelokuvista, ja se kuuluu ehdottomasti omiinkin suosikkeihini. Viimeistään Kolkerin toimittaman esseekokoelman lukemisen jälkeen tajuaa, miten erilaisista näkökulmista elokuvaa voikaan tulkita. Ainoastaan musiikkia käsittelevän esseen jätin kesken, koska paljon musiikin teoriaa sisältäneenä se rehellisesti sanottuna meni niin yli hilseen, että olisin voinut yhtä hyvin lukea hepreankielistä Raamattua. Osaa tulkinnoista toistettiin useammassa esseessä, mutta jokainen oli kuitenkin omalla tavallaan hyvä ja terävänäköinen.

Joskus elokuva-analyysi (ja kirjallisuusanalyysi) kurkottelee omaan makuuni vähän liian syvälle ja yrittää nähdä jotain, mitä ei välttämättä teoksessa edes ole, mutta tässä kokoelmassa ei ylianalysointia juurikaan ollut. Tekikin mieli samantien katsoa Psyko uudestaan, ja muutakin Hitchcockin tuotantoa tulee tästä lähin katsottua aivan eri silmin. Pinnallisesti katsottuna Hitchcock voi vaikuttaa viihteelliseltä, mutta todellisuudessa elokuvat ovat äärimmilleen hiottuja kokonaisuuksia niin visuaalisesti kuin teemallisestikin. Hieno yhdistelmä auteurismia ja suurelle yleisölle maistuvaa jännitystä. Hitchcockin tosin mainittiin pitäneen elokuviaan hauskoina, joten ehkä silmäkulmassa oli pilkettä enemmän kuin luulisi. Jännityksen mestarin elämäkerta itse asiassa odottaa lukuvuoroaan, eli siinä varmaan avataan vähän enemmän tuota Hitchcockin väitettä omista elokuvistaan.

Agatha Christie - Hiirenloukku (1952)
Osallistuu haasteeseen: Lukuharjoituksia

Osa lukijoista varmaan jo tietääkin, että kävin katsomassa kaarinalaisen harrastajateatterin huikean hienon suomalaisversion tästä Lontoossa vuosikymmeniä pyörineestä näytelmästä. Viimevuotisella Lontoo-kierroksella otimme kuvan teatterirakennuksesta, mutta emme sillä kertaa käyneet katsomassa mitään (mikä näin jälkikäteen jäi pirusti harmittamaan, mutta tästä lisää sitten kun saan jo vuoden lupailemani matkakertomuksen kasaan). Kirjastosta löytyi kuitenkin näytelmä paperiversiona, jonka päätin sitten lukaista lempeän kesäpäivän ratoksi.

Koska tarinan tapahtumat olivat vieläkin erittäin hyvin muistissa, oli lukeminen välillä vähän puisevaa. Näytelmän kohdalla se on kuitenkin ihan luonnollista, koska harvoin mitään dialogeja lähdetään muuttamaan. Tunnistan myös laadun kun sen näen, ja onhan Hiirenloukku nyt aika hieno. Suljetussa paikassa tapahtuvat murhamysteerit ovat kaikkein kiehtovimpia, ja nytkin lumen saartamassa majatalossa on kaikki jännitysnäytelmän ainekset, kun kissa-hiiri -leikki syö paikalla olijoiden tunteita ja saa kaikki kääntymään toisiaan vastaan. Toisin kuin esim. neiti Marplen ja Hercule Poirot'n ratkomissa tapauksissa, Hiirenloukussa ei voi luottaa kehenkään, vaan kuka tahansa voi olla murhaaja. Tosin Paravicini on hauskasti Poirot'n kaltainen heppu.

Kuvun alla - Stephen King (2009)

Under the Dome
880 s.

Kauppa on nyt täynnä vakeä; on alepäivä! Pakasteosastolla kaksi naista tappelee viimeisestä sitruunakakusta. Einestiskillä mies lätkäisee toista makkaralla ja käskee hänen jättää perkele leikkeleitä muillekin. Leikkeleiden hamstraaja kääntyy ja paukauttaa makkaranhuitojaa nenälle. Pian he kierivät lattialla ja nyrkit heiluvat.
- - -
    Kuuluu särkyvän lasin helinää ja perään enimmäkseen (muttei yksinomaan) miesten äänistä koostuva riuska hurraa-huuto. Olutkaappi on murrettu auki. Monet asiakkaat, jotka kenties ajattelivat PITÄÄ RUSKA-AJAN GRILLIJUHLAT, lähtevät kiireesti sitä kohti. Nyt ei huudeta Av-vaa OVI vaan Olutta! Olutta! Olutta!

Vintage-Kingiä rakastavana en rehellisesti sanottuna odottanut tästä aluksi paljoa. Tiesin kyllä, että viihtyisin ja koukuttuisin, mutta mahdollisuus kokea se tietty tunnelma maustettuna hulluilla yliluonnollisilla tapahtumilla ei edes käväissyt mielessäni. "Se jokin" puuttuikin, mutta olihan tämä nyt silti aika hieno lukukokemus.

Apokalyptisiä suurkaupunkeja on tullut nähtyä jo vähän liian paljon, mutta Peyton Place (1956) näytti miten pikkukaupunkikin voi olla portti helvettiin, oli kupua tai ei. Pikkusieluisuus ja juoruilu tekevät vastahakoisimmistakin asukkaista käärmeitä, mutta kun kaupunki suljetaan omaan universumiinsa, niin silloin vasta ihmiset alkavatkin syömään toisiaan elävältä. Tämä dynamiikka antaa paljon tilaa useiden teemojen ja luonnetyyppien tarkasteluun, ja King on onnistunut tässä erinomaisesti. Pinnalta Chester's Mill on vaatimaton konservatiivinen kaupunki, mutta harhaanjohtavan moralistisen ja kristityn pinnan alla muhii myrkky.

Kun katastrofi iskee, pahiksilla on yleensä eniten sisua ottamaan ohjat, kun taas useimmat ovat vain tyytyväisiä kun saavat seurata jotakuta ja teeskennellä kaiken olevan hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Big Jim on viheliäisin hahmo, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Sen tason hullu kun alkaa määräillä, tietää se huonoa loppua, varsinkin kun muutamaa lukuunottamatta kukaan ei tunnu tajuavan hänen olevan kiinnostunut vain omasta selkänahastaan. Hän on kuin sokeiden lampaiden paimen ja kuolemansairaiden potilaiden hoitaja, höystettynä vakavalla Kristus-kompleksilla.

Tässä on tosin myös romaanin heikkous. King turvautuu maalaamaan henkilöt lavealla otteella, minkä vuoksi pahikset käyttäytyvät kuin olisivat paholaisen riivaamia ja sankarit taas ovat kaiken kaikkiaan siistejä tyyppejä, joista tulee vielä jotain suurta ja ihmeellistä. Mustavalkoinen asetelma syö tehoa tilanteen realistisuudesta, eli kuvun liittymisestä yleisempiin poliittisiin pulmiin. Paineen alla murtumistakaan ei yleisesti tapahdu ihan niin paljon kuin odottaisi, joten pikkukaupunkimentaliteettia ei päästä täysin hyödyntämään, koska ainoastaan jo olemassa olevat persoonallisuuspiirteet korostuvat ja ulkoisiin - ei esim. ihmisten sisäisiin - ongelmiin liittyviä asioita paljastetaan.

Tästä huolimatta romaani pääsi ihan uudelle tasolle pikimustan huumorin kautta, jota arvostan suuresti (jopa silloin, kun se on mautonta ja ällöttävää á la Paholaiset [1971]). Murhaa verrataan perunalastuihin (suurena perunalastufanina ymmärrän täysin vertauksen), äitiongelmien kanssa painiskeleva pappi ruoskii itseään oransseissa pyöräilyshortseissa (jotka jo itsessään ovat kauheaa katsottavaa), "vihreä burrito" -matto ja itsensä profeetaksi julistaneesta tulee eräänlainen Juudas (tosin metamfetamiinista pöllyssä oleva). Niin, ja löytyypä tästä myös viittaus Breaking Badiin (ja Jack Reacheriin, mutta en osaa arvostaa tätä ihan niin paljon, koska henkilö ei ole tuttu). Jopa Anderson Cooper ja Bill O'Reilly pääsevat hetkeksi valokeilaan (vaikkakin televisioruudusta käsin).

Sitä paitsi, sellainen tyyppi joka tuntuu tasapainoilevan täysin itsevarmasti jättimäisen henkilögallerian kanssa, ansaitsee aplodit. Yleensä näin laaja valikoima henkilöitä häiritsee, mutta tässä tapauksessa löytyy vain muutama tärkeä avainpelaaja ja lopuista tulee koiranruokaa.

Niin, oli kyllä mielettömän hauskoja nämä muutamat viikot kun sain tirkistellä suurennuslasin läpi muurahaisia, jotka yrittivät selviytyä maailmanlopunomaisesta tilanteesta. Menee helposti 2000-luvun Kingin kärkeen.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari

Blogistanian kesälukumaraton III

On taas aika kesäisen yhteislukumaratonin.  Säännöt ja osallistujat voi tarkistaa Annamin blogista, mutta tarkoituksena on kuitenkin lukea rennosti sen verran kuin ehtii ja kykenee, joten kilpailu tämä ei missään nimessä ole.  Minä tartun kirjaan klo 00.00 iltapalan ja yhden The Sopranos -jakson jälkeen, ja päivitän tähän postaukseen edistymistäni.  Kuvassa on kirjapino, josta valitsen luettavaa puhtaasti fiiliksen mukaan.  Niin kuin varmasti huomasitte, maratonini on hieman erilainen kuin ennen, koska teemana on lastenkirjallisuus.  Halusin ottaa tällä kertaa vähän rennommin ja uppoutua yksinkertaisiin tarinoihin, joten päätin sitten ryövätä kirjaston lastenosaston.  Oikealla puolella on vielä lukemattomat Muumi-kirjat, jotka tulen joka tapauksessa lukemaan tämän kesän aikana.  Stephen Kingin Ihmissuden vuosi ja irlantilaiset kummitustarinat ovat lähinnä varalla jos haluankin yhtäkkiä vaihtelua ja kyllästyn teemalukemiseen.

Aiempaa maratonsatoa voi lueskella täältä.
Tsemppiä ja lukuiloa kaikille!

Klo 03.00

Desperon taru (2003) - Kate DiCamillo (kuvittanut Timothy Basil Ering), 259 s.

Pisteet:  * * * *  Suomentaja:  Pirkko Biström

Suloinen tarina pienikokoisesta, suurikorvaisesta ja sairaalloisesta Despero-hiirestä, joka on pettymys vanhemmilleen, mutta löytää lopulta rohkeutensa rakastuttuaan tarinoihin ja prinsessa Papuun.  Tarinat tuovat Desperon elämään kauneutta ja valoa, ja valo on kallisarvoista, koska maailma on pimeä.  Kuvitus sopii kokonaistunnelmaan ja sitoo tarinan perinteisiin satuihin.  Rottakohtaukset vaikuttavat aika hurjilta ja varmaan ymmärrettävästi pelottavat kaikkein pienimpiä, mutta en epäile etteivätkö ainakin jotkut lapset pystyisi myös käsittelemään tämän esiin ottamia teemoja:  vanhempien hylkäys, kaltoinkohtelu, ennakkoluulot, anteeksianto jne.  Vaikeitakin asioita on hyvä ottaa esiin lastenkirjoissa, eikä ylisuojella lapsia kaikelta pahalta.  Kaiken kaikkiaan tämä taitaa olla niitä lastenkirjoja, jotka herättävät keskustelua elämästä yleensä.  Jokainen ansaitsee rakkautta ja tulla hyväksytyksi omana itsenään.

- - -
Näin, hyvä alku lähtöviivalla.  Nyt nukkumaan ja aamulla jatketaan, öitä!
- - -
Tuli nukuttua vähän liian pitkään ja lukeminenkin käynnistyi vähän hitaasti.
- - -

Klo 14.39
Luettuja sivuja:  412
Maija Poppanen (1934) - P. L. Travers (kuvittanut Mary Shepard), 153 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Marikki Makkonen
Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Kirsikkatiellä, 1930-luvun Lontoossa, alkaa tapahtua kun Maija Poppanen lentää sateenvarjollaan Banksien perheen elämään.  Maija hoitaa lapsia jämäkällä otteella ja on turhamaisen lisäksi äkkipikainen.  Kireästä nutturasta huolimatta lasten arki  muuttuu uuden lastenhoitajan ansiosta taianomaisemmaksi, hauskemmaksi ja ihanan omituiseksi.  Arvostin eniten sitä, että Travers jättää Maijan mysteeriksi, joka tulee ja lähtee tuulen suunnan mukaan.  Maija on myös todella inhimillinen, joka selvästi haluaa opettaa lapsille maailman menoa ja pitää lapset suojeluksessaan vaarallisemmissa tilanteissa.  Vaikka en nyt ihan rakastunut tähän, niin mielenkiintoinen kirja joka tapauksessa.  Piparkakkukohtaus oli ehdoton lemppari.

Klo 17.54
Luettuja sivuja:  544
Vaarallinen juhannus (Muumit #5) (1954) - Tove Jansson, 132 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Laila Järvinen
Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Muumilaaksossa asiat menevät päälaelleen, kun tulee tulva ja muumiperhe joutuu pakenemaan kodistaan.  Pidin aikoinaan tv-sarjassa todella paljon tässä kirjassa kuvatuista tapahtumista:  teatterin taiasta, yleisön saapumisesta veneillä, Nuuskamuikkusen edesottamuksista puistossa ja surullisen Vilijaanan tapaamisesta Muumipeikon ja Niiskuneidin kanssa.  Punaisena lankana kulkee erilaiset naamiot:  näytelmässä saa kokeilla erilaisia rooleja, Nuuskamuikkunen joutuu yhtäkkiä huolehtimaan lapsikatraasta ja esittämään perheenisää (vaikka se on selvästi epämukavaa) ja Muumipeikkoa sekä Niiskuneitiä luullaan rikollisiksi.  Tämä vaikuttaa myös olevan tähän mennessä hauskin lukemistani Muumeista.  Esimerkiksi Pikku Myyn tapa maalailla piruja seinille hihitytti useasti, ja Nuuskamuikkusen uhkaus hypätä järveen kun lapset saivat hermon kireälle sai naurahtamaan ääneen.  Olin myös havaitsevinani jonkinlaista kontrastia Mymmelin tyttären tiukoissa ja muumiperheen sallivammissa kasvatustavoissa.  Positiivisuutta kehiin!

- - -
Nyt alkaa vähän puutua.  Tähän väliin tarvitaan siis Stephen Kingiä herättäjäksi!
- - -

Klo 20.40
Luettuja sivuja:  671
Ihmissuden vuosi (1983) - Stephen King (kuvittanut Berni Wrightson), 127 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Annika Eräpuro

Tarker's Millsin pikkukaupungissa riehuu ihmissusi.  Veriteot lisääntyvät, mutta harva uskoo oikeasti kyse olevan ihmissudesta eikä asiaa tunnuta hirveästi edes tutkivan.  Pyörätuolissa istuvalla Marty Coslaw'lla on merkittävä rooli.  Aika perusihmissusitarina, josta King ei tunnu saavan mitään uutta irti, vaikka henkilöt ovatkin tuttuun tapaan kingmäisiä.  Amerikkalainen pikkukaupunki näyttää toimivan todella monessa romaanissa, ja niin myös tässä.  Kingin käsittelyssä kaupungissa on tosin sitä tiettyä tunnelmaa, johon palaan aina kerta toisensa jälkeen.  Viihdyttävä välipala siis, vaikka mitään erikoista ei kannata odottaakaan ja ihmissuden henkilöllisyydenkin arvaa jo alkumetreillä.

- - -
Taikatalvesta pystyin lukemaan vain 15 sivua, sitten ympäristön häiriötekijät alkoivat verottaa keskittymiskykyä.  Lasken sivumäärän maratonin saldoon, mutta jätän loput kirjasta mieluummin sellaiselle ajalle kun saan lukea rauhassa.
- - -

Klo 23.24
Luettuja sivuja:  908
Maija Poppanen tulee takaisin (1935) - P. L. Travers (kuvittanut Mary Shepard), 222 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Marikki Makkonen

Maija Poppanen saapuu takaisin lasten elämään leijan lennättämänä ja Kirsikkatiellä maagiset tapahtumat seuraavat taas toistaan.  Sama idea kuin edellisessä ja hauskoja juttuja tässäkin, mutta jos näitä lukisi yhtään enempää putkessa, niin samankaltainen rakenne ja toisteisuus häiritsisi vielä enemmän (esimerkiksi Janen huono päivä vertautuu Michaelin huonoon päivään ensimmäisessä osassa, ja Maija Poppanen kieltäytyy aina muistamasta tapahtumia).  Maija Poppasta ei onneksi vieläkään selitetä, koska liiallinen selittäminen veisi tarinan viehätysvoiman ja taianomaisuuden.

- - -
Näin, maraton paketissa!  Kiitos kaikille kommentoineille ja muille seuranneille, lähden muiden osallistujien blogeihin kierrokselle viimeistään huomenna.  Oli taas erittäin hauskaa, ja oli mukavaa huomata etten taaskaan stressannut turhia kellonajasta vaan pystyin lukemaan rennolla otteella.  Sivujakin kertyi ihan kivasti, vaikken mikään nopea lukija olekaan.

Hauskaa juhannusta!

Blogistanian kesälukumaraton II

Jippijei, nyt se alkaa!  Osallistujat ja säännöt voi muistin virkistykseksi bongata Hys, äiti lukee nyt -blogista, ja tarkempi kuvaus omasta kirjalistastani löytyy täältä.  Ennen yöunia tulen vielä päivittämään edistymistäni.  Huomiseksi on luvattu kunnon hellettä tänne päin Suomea, joten voisin vaikka rynnistää heti aikaisin aamulla varaamaan paikkaa puistosta, saa nähdä.

Onnea ihan kaikille maratoniin osallistujille, ja toivottavasti myös kannustusjoukot löytävät mielenkiintoista luettavaa!

Vähän Piinaa iltasaduksi (tiedän, olen outo),
ja loput huomenna välipalaksi muiden kirjojen välissä.

Klo 2.13
Ensimmäinen osa Annie luettu, eli 95 sivua.  Enää ei pysy hereillä vaikka kuinka yrittäisi, joten hyvää yötä ja huomiseen!

Klo 12.02
En malttanutkaan lähteä mihinkään herkkujeni ääreltä, vaan jumitin parvekkeella paahtamassa itseäni aikaisesta aamusta lähtien.  Kirjan kanssa eväinä kaurapaahtoleipää, appelsiinimehua ja mehujäätä (mitä, kyllä maratonilla saa syödä mehujäätä aamupalaksi!).  Kuvaa en ottanut, olin kai liian pökerryksissä vähäisistä yöunista.

Luettuja sivuja:  312
Piina (1987) - Stephen King, 312 s.
Pisteet:  * * * *  Suomentaja:  Ilkka Rekiaro

En ole (liian) pitkiin aikoihin lukenut kauhun mestaria, joten olin äärettömän iloinen, että maraton alkoi varmalla King-laadulla taaten superkoukuttavuuden.  Olen jo monta vuotta sitten nähnyt elokuvan, ja vaikka se on edelleen selkeänä mielessä, se ei haitannut ollenkaan.  King on kirjoittanut upeasti tarinansa, joka sijoittuu vain yhteen huoneeseen.  Tämä voisi olla jonkun muun kirjailijan käsissä tylsää, mutta asetelmasta puristetaan tässä kaikki irti, ja jännitys käy välillä sietämättömäksi.  Annien sekopäisyyskään ei tunnu liioitellulta, sillä voin hyvin kuvitella millaisia ne "suurimmat fanit" ovat, joilla viiraa päästä.  Annie siis tuntuu todelliselta (jota muuten Kathy Bates esittää melkein täsmälleen samalla lailla kuin tämä on esitetty kirjassa), ja henkilökuvauksen tarkkanäköisyyden lisäksi King kuvaa kipua loistavasti.  Voisin suositella tätä myös niille, jotka eivät ole vielä lukeneet Kingiä, ja jotka eivät välitä yliluonnollisesta kauhusta.  Jännitys tulee tässä siitä, kun odottaa mitä Annie keksii seuraavaksi ja hajoaako tämän psyyke lopullisesti.

Klo 17.05
Luettuja sivuja:  516
Fear and Loathing in Las Vegas (1971) - Hunter S. Thompson, 204 s.
Pisteet:  * * * *
Osallistuu haasteeseen:  Kaunokirjallinen maailmanvalloitus

En tainnut tajuta ihan kaikkea mitä tapahtui, mutta hauskaa oli.  Thompsonin kirjoitustyyli omalaatuisine rytmityksineen ja sanastoineen on juuri täydellistä tällaisen tarinan kertomiseen, ja Ralph Steadmanin kuvitus sopii kuin nyrkki silmään.  Omituinen keskustelu taco-myyjien kanssa, hallusinaatioita ja teräviä huomioita sen aikaisesta yhteiskunnasta sekä hullusta Las Vegasista jne.  Sekopäinen matka, mutta ah niin viihdyttävä.

Ruoka-aika!  Marokkolaisia lihapullia ja cous cousia.

Klo 21.53
Luettuja sivuja:  804
Love, Castro Street: Reflections of San Francisco (2007) - Katherine V. Forrest ja Jim Van Buskirk, 288 s.
Pisteet:  * * *

Kuten usein eri kirjoittajien kokoelmissa, tässäkin jotkut ovat parempia kuin toiset, jotkut syvällisempiä ja jotkut pelkästään pintaraapaisuja.  Eniten jäi mieleen Aaron Shurinin muistelu siitä, millaista oli työskennellä Alcatrazissa vuonna 1958.  San Francisco näyttäytyy esseissä erikoisena, vapaamielisenä, riehakkaana jne.  Pari kertaa nauroin ääneen, varsinkin Tales from the Casa -esseetä lukiessa, jossa Victor J. Banis muistelee, millaista oli isännöitsijänä kun joutui hoitamaan vähintäänkin erikoisten asukkaiden asioita.

Kello 23.53
Luettuja sivuja: 980
Herland (1915) - Charlotte Perkins Gilman, 176 s.
Pisteet:  * *

Lueskelin tätä jo ruoanlaiton lomassa, mutta innostuin syödessä edellisestä esseekokoelmasta, joten jätin tästä loput maratonin loppurutistukseen.  Pidin aikoinaan Gilmanin Keltaisesta seinäpaperista, joka oli nuoresta lukijasta aika karmaiseva.  Sen jälkeen en ole Gilmania lukenut, ja valitettavasti tämä feministisen utopiakirjallisuuden "helmi" ei ihan vakuuttanut.  Kohtalaisen viihdyttävä tämä oli, ja oli myös mielenkiintoista seurata miesten pärjäämistä yhteiskunnassa, jossa kaikki naiset ovat vahvoja, kauniita ja viisaita, ja joita ei näytä kiinnostavan kohdella miehiä yhtään eri tavalla sukupuolen takia.  Asukkaiden kuvaus jäi silti vaivaamaan, koska kaikki olivat samasta muotista tehtyjä ja jopa häiritsevän robottimaisia.  Itse yhteiskuntakin vaikuttaa jopa utopiaksi vähän liian täydelliseltä.  Aineksia olisi ollut parempaankin, mutta Gilmanin teos jää pinnalliseksi ja kuivahkoksi, ja hyötyisi myös paremmasta juonenkuljetuksesta (no, ehkä myös paremmasta juonesta ylipäätään).  Kokonaisuutena silti ihan luettava, vaikka Terry tekikin mieli kuristaa useammin kuin kerran.  Julkaisuajankohtanaan oli luultavasti tärkeä herättäjä, ja muutenkin näitä unohdettuja oman aikansa kuriositeetteja on useimmiten ihan hauska lukea, vaikka ne eivät hyviä olisikaan.

- - -

Vieläkin malttaisin lukea, mutta taidan kuitenkin katsella koneelta jotain sarjaa ja hotkaista tuoreisiin mustikoihin sekoitettua vaniljajäätelöä.  En ole myöskään ollenkaan vilkaissut muiden etenemistä, vaan ainoastaan vastaillut omaan kirjoitukseeni tulleisiin kommentteihin, joten vierailen myöhemmin kaikkien osallistujien blogeissa.  Useimmilla maraton jatkuu vielä, eli tsemppiä!

Tapahtumapaikkana Duma Key - Stephen King (2008)

Duma Key
689 s.

Enimmäkseen kuuntelin aaltojen huokailua, joka muistutti kovasti ison, nukkuvan eläimen hengitystä, ja katselin lasiseinän läpi  merelle.  Big Pink oli sen verran korkealla, etten nähnyt rantaa sieltä missä istuin melko syvällä olohuoneessa.  Nojatuolista näkyvyys oli kuin olisin ollut öljytankkerissa, joka kyntää Venezuelan ja Galvestonin väliä.  Taivaankannelle oli hiipinyt auer.  Se himmensi auringonpaisteen kirkkaat neulanpistot vedenpinnassa.  Vasemmalla oli kolme palmua siluettina taivasta vasten.  Niiden lehdet kahisivat kevyessäkin tuulenhenkäyksessä.  Ensimmäisten tapaturman jälkeisten hapuilevien piirrosteni aiheet.  Ei näytä Minnesotalta, Tom Riley oli sanonut.

Eipä heti tule mieleeni Floridaa kesympää paikkaa.  Niin kuin King tässä ilmaisi, se vaikuttaa lähinnä vastanaineiden ja puolikuolleiden valtaamalta.  Ja ehkä Hemingwayn kaksoisolentojen.  King saa kuitenkin tästä leppoisan aurinkoisesta paratiisista vähemmän rauhoittavan omalla vakuuttavalla tyylillään.  Teos on ensimmäinen kirjailijan kirjoittama teos Floridasta, jossa tämä asuu osan vuodesta vaimonsa kanssa.  Edgar Freemantlen kautta King pohtii vakavan onnettomuuden jälkimaininkeja, eli miten haastavaa siitä on toipua, mutta miten se on kuitenkin mahdollista määrätietoisuuden ja läheisten tuen avulla.

Freemantle on rakennusurakoitsija, joka joutuu työpaikallaan nostokurjen runtelemaksi.  Tämän toinen käsi amputoidaan, ja pinnakin on erittäin kireällä.  Vaimo Pam hakee avioeroa, koska ei kestä paineita ja alituista raivonpuuskien pelkoa.  Elämä näyttää saavan huomattavasti enemmän rauhaa ja raivo pikkuhiljaa laantuu, kun Edgar päättää vuokrata vaaleanpunaisen talon kauniilta Duma Keyn saarelta.  Ensin päivät täyttyvät maalausharrastuksesta ja toipumiseen keskittymisestä, mutta pikkuhiljaa tulee tunne siitä, ettei Edgar tullut saarelle sattumalta.

Juuri tästä painostavasta tunteesta pidin.  Siitä kuumottavasta olotilasta, joka ei johdu lämpötilasta, vaan siitä että joku tarkkailee koko ajan nurkan takaa ja alkaa pikkuhiljaa ohjailemaan tekemisiäsi.  Silloin mereltäkään tuleva tuulenvire ei tunnu vilvoittavalta, vaan se tuo mukanaan lähinnä kylmiä väreitä ja kalmanhajua.  Edgarin uusi ystävä Wireman sekä apulainen Jack tuovat sympaattisen lisänsä henkilögalleriaan, puhumattakaan teräsmummo Elizabeth Eastlakesta, jonka maailma kuitenkin sumenee koko ajan enemmän Alzheimerin takia.  Luovuuden ja taiteen aihepiiri oli myös itselleni todella antoisaa, koska muistan vielä millaista oli unohtua paperi- ja värimyllerrykseen moneksi tunniksi.  Lopulta havahtui siihen polttavan nälän tunteeseen, koska oli unohtanut syödä.

Vaikka periaatteessa kirja onkin taattua Kingin laatua, tarina tuntuu väkisinkin ihan liian pitkitetyltä.  En osaa sanoa, parantuisiko tarinan tasapaino varsinaisesti typistyksestä, mutta keskivaiheilla koin silti aika puuduttavaa tyhjäkäyntiä.  Silti oli taas ilahduttavaa saada Kingin kirja käteen ja kadota siihen maailmaan joksikin aikaa.  On ihan mahtavaa, että jollain on sellaiset tarinankerronnan taidot, että viimeiset parisataa sivua on pakko lukea yhdeltä istumalta suorastaan hiki otsassa, koska ei malta jättää mitään enää seuraavaan päivään.  Kunnon kauhuelementeillä tässä ei varsinaisesti leikitelty kuin enimmäkseen vasta loppupuolella, mutta siinäkin King päästi mielikuvituksensa laukkaamaan oikein kunnolla.  Miten ihmeessä kaksoset voivatkin olla niin pelottavia?  En ymmärrä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Florida)

Carrie - Stephen King (1974)

242 s.

Hän oli yrittänyt sopeutua.  Hän oli petkuttanut äitiä tuhansin pienin keinoin, yrittänyt poistaa sitä ruton merkkiä, punaista ruttokehää, joka oli piirretty hänen ympärilleen sinä ensimmäisenä päivänä, jolloin hän oli lähtenyt Carlinkadun pikku talon säädellystä ilmapiiristä ja mennyt Barkerkadun ala-asteen kouluun raamattu kainalossaan.  Hän muisti vieläkin sen päivän, tuijotuksen ja äkillisen kammottavan hiljaisuuden, kun hän oli käynyt polvilleen ennen lounasta koulun ruokalassa - naurun joka oli alkanut sinä päivänä ja raikunut kaikki nämä vuodet.  Punainen ruttokehä oli kuin veri - sitä pesi ja hankasi ja hankasi ja aina se oli ja pysyi, sitä ei saanut pois, sitä ei voinut pestä puhtaaksi.  Sen jälkeen hän ei ollut koskaan polvistunut julkisesti, vaikkei hän sitä ollut kertonut äidille.  Sen kerran muisto kuitenkin pysyi, hänen mielessään ja niiden mielissä.

Pelkäsin etukäteen, että tämän kanssa kävisi samalla tavalla kuin Firestarter (1980) -romaanin kanssa.  Siinä oli samankaltaisuuksia päähenkilön suhteen, mutta jossa tarinan sekä hahmojen kehittely jäi vajaaksi ja lopputulos lässähti.  Siihen ne samankaltaisuudet sitten onneksi jäivät, ja päädyinkin lukemaan tämän yhdellä istumalla (vaikka tarkoitus oli vain selailla upouutta pokkariani ja jatkaa ihan muita kirjoja).  Tämä on siis Kingin neljäs romaani, mutta ensimmäinen julkaistu.

Tarina on lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi.  Carietta 'Carrie' White asuu äitinsä kanssa Chamberlainissa.  Isä kuoli Carrien ollessa pieni, ja äiti Margaret on suoraan sanottuna melkoinen sekopää, jo melkeinpä karikatyyrimainen.  Koti on täynnä uskonnollista esineistöä, ja eräässä huoneessa on komero johon tyttö raahataan jos tämä on tuhma.  Äidin suuren uhkaavan hahmon varjosta Carrie pääsee aina silloin tällöin pois, mutta high schoolissa ei ole sen parempi olla kuin kotonakaan.  Siellä Carrie on jatkuvan pilkan ja kiusanteon kohteena, kunnes eräänä aamuna nöyryyttävä suihkukohtaus herättää tämän vanhat telekineettiset voimat horroksesta.

Tästä eteenpäin tarina vyöryy eteenpäin pyörremyrskyn voimalla, kulminoituen vihdoin tanssiaisyön verilöylyyn.  Juonipaljastukseksi tätä ei voi sanoa, koska tapahtumiin viitataan melkein alusta asti.  Ei tarkasti, mutta suorien viitteiden lisäksi kaiken taustalla voi tuntea painostavan raskauden, että jotain tulee tapahtumaan.  Romaani on oikeastaan aika surumielinen lopun kauheuksista huolimatta.  King kertoo herkästi epävarman ja kömpelön Carrien naksahtamisesta, sekä niistä julmuuksista joita teini-ikäiset pystyvät keksimään.  Vaikka tarina kerrotaankin muutaman eri henkilön näkökulmasta, joista osa on kirjeiden, lehtileikkeiden ja kuulustelupöytäkirjojen muodossa, ne eivät häiritse itse tarinan rytmiä vaan täydentävät sitä mukavasti.  Niistä voi myös päätellä, että olivat lopun tapahtumat sitten miten kauheita tahansa, Carrien kärsimyksiä ei suurin osa enää jälkikäteen muista.  Tämä muistetaan vain jonkinlaisena epämääräisenä hirviönä, jonka pitää sovittaa syntinsä. Surullista oli se, että idioottimainen käytännön pila tuhosi Carrien mahdollisuudet saavuttaa yhteys toisiin ihmisiin.  Ja koska Carrie kääntyi tienristeyksessä väärään suuntaan, viattomatkin saivat kärsiä siinä sivussa.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Maine)