Vanhan kirjan päivä: Kylmä kyyti - James Sallis (2005)

Drive
192 s.

Paljon myöhemmin, istuessaan selkä seinää vasten Motelli 6:ssa vähän Phoenixista pohjoiseen ja katsellessaan kohti lainehtivaa verilammikkoa Kuski pohti, oliko hän tehnyt kammottavan virheen.  Vielä myöhemmin siitä ei tietysti ollut epäilystäkään.  Toistaiseksi Kuski elää kuitenkin niin sanotusti tätä hetkeä.  Ja hetkeen kuuluu kohti lainehtiva veri, aamunkoiton myöhäisen valon paine ikkunaa ja ovea vasten, liikenteen ääni läheiseltä valtatieltä ja itku viereisestä huoneesta.

Kaikki blogiani vähänkään lukeneet tietävät, että luen paljon vanhempaa kirjallisuutta (en siksi, että jonkun ylemmän tahon mielestä niitä pitää lukea ollakseen sivistynyt, mitä ikinä se tarkoittaakaan).  En tarkoita tässä pelkästään klassikoita, mutta pidän erityisesti niiden tunnelmasta ja ajattomuudesta.  Halusin kuitenkin osallistua omalta osaltani kirjabloggaajien tempaukseen, jonka tarkoitus on muistuttaa myös niistä kirjoista, joita ei enää välttämättä löydy kirjakaupoista.  Kirjan kaupallinen elinkaari on lyhentynyt, mutta kirjastot ovat täynnä helmiä odottamassa löytäjäänsä, ja vanhoistakin kirjoista voi löytyä ajankohtaisuutta sekä korvaamattomia elämää mullistavia ajatuksia.  Valitsin kirjan, jota en ollut lukenut aikaisemmin, mutta monet ovat myös kirjoittaneet omista lukumuistoistaan.

Muistaako joku vielä Nicolas Winding Refnin elokuvan Drive (2011)?  Ohjaajan muukin tuotanto on vakuuttanut allekirjoittaneen ja saanut seuraamaan mitä muuta on tulossa, mutta kirjoista puhuttaessa halusin tuoda esiin erään muunkin aiheeseen liittyvän seikan.  Monet elokuvat ovat sellaisia, joiden ei tiedä perustuvan kirjaan.  Tästäkään ei välttämättä moni olisi kuullut ilman Refnin adaptaatiota, joten elokuvat lisäävät omalta osaltaan tietoisuutta vanhoista kirjoista.  12 Years a Slave (2013) perustuu myös kirjaan, nimittäin oikeasti eläneen päähenkilön muistelmiin.

Kylmän kyydin perusidea on samanlainen kuin elokuvassa:  nimettömäksi jäävä Kuski on ammatiltaan stunt-ajaja, mutta kuskaa öisin rikollisia pitkin Los Angelesin katuja.  Tulee kuitenkin aika, jolloin sekä Kuskilla että sivuhenkilöillä ei suju kaikki enää niin hyvin.

Washington Post nimesi Sallisin kirjan vuoden 2005 parhaaksi kirjaksi.  Lievää liioittelua, sanoisin.  Tarinalla on runkomainen rakenne, ja se vaikuttaa lähinnä puolivalmiilta käsikirjoitukselta.  Ympäristöä ja henkilöitä kuvaillaan harvasanaisesti, mutta ruokien listaamiseen Sallisilla tuntuu olevan jonkinlainen pakkomielle.  Toteutuksesta johtuen tarinasta jää valitettavan valju ja ontto vaikutelma.

Miksi sitten valitsin juuri tämän kirjan edustamaan tempausta?  Tarkoituksenani oli kirjoittaa aivan tavallinen arvio vanhasta kirjasta, ja Kylmä kyyti tuntui olevan sopivan tuntematon suomalaisille lukijoille.  Kuten aiemmin mainitsin, halusin myös tuoda toisen puolen esiin kirjan ja elokuvan suhteesta.

Sallisin teoksessa on kuitenkin myös paljon hyvää, jonka vuoksi suosittelen eksymään kirjastossa muuallekin kuin uutuushyllylle.  Kylmää kyytiä ei ehkä voi sanoa puhdasveriseksi dekkariksi, mutta se tarjoaa eksoottisemman ympäristön kuin se iänikuinen harmaa Ruotsi.  Los Angelesin vaaleanpunaiset auringonlaskut, epämääräiset motellit, Hollywoodin kuvauspaikat.  Olin erityisen iloinen siitä, että Los Angelesin espanjankielistä väestöä tuotiin esiin.

Noir-henkisyys muodostuu Sallisin ytimekkäästä kielenkäytöstä, tylyistä kohtauksista ja suorista viittauksista 40-luvun elokuviin.  Kuskissakin on jonkinlaista yhteneväisyyttä Marlowen kaltaisiin yksityisetsiviin, vaikka onkin vähän puheliaampi kuin elokuvassa.  Itse asiassa, jotkut lukijat Goodreadsissa ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä asian suhteen, mutta kirjassa ei missään vaiheessa sanota Kuskin olevan harvasanainen.  Näin siis elokuvan näkeminen voi vaikuttaa myöhemmin luettavaan kirjaan, vaikka usein päädytään kiroamaan elokuvaa jos siinä ei kaikki mene niin kuin kirjassa.

Kirjat voivat - olivat ne sitten vanhoja tai uusia - innostaa lukijoita yhä uusien (visuaalisten tai kirjallisten) teosten pariin tai etsimään lisää tietoa jostain asiasta.  Kylmän kyydin kohdalla kävi niin, että haluan taas uppoutua Los Angelesista kertoviin kirjoihin, mutta tällä kertaa haluaisin tarinan sijoittuvan erityisesti espanjankielisen väestön pariin.  Jos siis sinulla on jokin sopiva teos mielessä, olisin iloinen jos huikkaisit siitä kommenttiboksissa.

Hauskaa Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää, kirjastossa tavataan!

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Arizona)

Yövartio - Sarah Waters (2006)

The Night Watch
472 s.

Helen opened her eyes and gazed into the luminous blue of the sky.  Was it crazy, she wondered, to be as grateful as she felt now, for moments like this, in a world that had atomic bombs in it - and concentration camps, and gas chambers?  People were still tearing each other into pieces.  There was still murder, starvation, unrest, in Poland, Palestine, India - God knew where else.  Britain itself was sliding into bankruptcy and decay.  Was it a kind of idiocy or selfishness, to want to be able to give yourself over to trifles: to the parp of the Regent's Park band; to the sun on your face, the prickle of grass beneath your heels, the movement of cloudy beer in your veins, the secret closeness of your lover?  Or were those trifles all you had?  Oughtn't you, precisely, to preserve them?  To make a little crystal drops of them, that you could keep, like charms on a bracelet, to tell against danger when next it came?

Jatketaanpa hiukan kevyemmällä sotakirjallisuudella.  Watersin kirjat eivät ole ikinä olleet minulle mitenkään hirveän mullistavia, mutta niistä on tullut niin sanottuja lohtukirjoja (vaikka tämä onkin vasta kolmas lukemani).  Mikä tahansa aihe, ne saavat oloni tuntemaan turvalliseksi ja pehmoiseksi, kuin olisin lämpimän viltin alla.  Kirjat houkuttelevat ahmimaan ne yhdeltä istumalta.  Ne ovat täydellisiä kesäiseen puistossa istuskeluun mansikoiden kera, tai jos on kiireinen, iltaisin sängyssä loikoiluun (yöpöydällä mahdollisesti teetä ja keksejä) ja tarinaan uppoutumiseen ennen nukahtamista.  Eivät nämä ehkä sitä kaikkein parasta historiallista fiktiota ole (päivänselvää varsinkin nyt, kun luin samaan aikaan Cattonin Valontuojia), mutta silti viihdyttäviä oikeanlaisessa mielentilassa.

Yövartiossa sukelletaan 1940-luvun Lontooseen.  Kirja jakautuu kolmeen osaan vuosilukujen mukaan ja kronologisesti liikutaan sodanjälkeisestä ajasta siihen, kun sodan alkamisesta on kulunut vasta pari vuotta.  Neljän lontoolaisen tarinat liikuttavat kukin omalla tavallaan:  entinen ambulanssinkuljettaja Kay vaeltelee katuja pitkin, Helenillä on salaisuus, Viv tapailee uskollisesti erästä sotilasta ja Duncan pitää huolen herra Mundysta, jolla on Duncaniin yllättävä yhteys.

Henkilöiden keskinäiset suhteet paljastuvat pikku hiljaa, ja kunkin tarinan rauhallinen eteneminen onkin kirjan paras puoli.  Waters on myös malttanut luoda ajankuvaa hienovaraisesti ilman ylimääräisiä infodumppauksia, vaikka lopun kirjaluettelo paljastaakin lähteiden määrän melkoisen suureksi.  Henkilöt tuntuvat sopivan juuri tähän aikakauteen, ja kullakin on omanlaisensa persoonallisuus.  Langat pidetään koko ajan hyvin kasassa, ja viimeisen sivun viimeiset haikeat rivit päättävät kirjan kauniisti.

En odottanut kotirintaman kuvaukselta paljon, koska en ole sellaisia paljon lukenut (en itse asiassa muista tällä hetkellä yhtäkään), mutta Watersin näkemys vaikutti hyvin aidolta ja maanläheiseltä.  Vaikka sota on täydessä käynnissä, on ihmisillä silti yhä arkielämän ongelmia.  Ilmatorjunnan äänet häipyvät lähinnä taustameluksi ja raunioituneet rakennukset ovat jokapäiväinen näky.  Vasta sitten kun pommi osuu omalle kohdalle, se katkaisee normaalin elämän jatkumisen.  Ambulanssinkuljettajat joutuvatkin kohtaamaan järkyttäviä näkyjä, eikä aina edes pommisuojat tarjoa riittävää suojaa.  Kukin joutuu kuitenkin keksimään omanlaisensa selviytymiskeinon, jotta poikkeustilaan ajautuneessa yhteiskunnassa ei tule hulluksi, vaikka sota pääseekin kurkistelemaan ovista ja ikkunoista.

Lätkäisen tälle nyt saman pistemäärän kuin Vieras kartanossa -romaanille, mutta pidin tästä kuitenkin hippusen enemmän.  Silmänkääntäjä taas oli hieman tätä Yövartiota parempi, joten suosittelen kyllä vahvasti senkin lukemista.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (Sodan liepeillä)

Länsirintamalta ei mitään uutta - Erich Maria Remarque (1929)

Im Westen nichts Neues
296 s.

Olen nuori, olen kaksikymmentävuotias, mutta en tunne elämästä muuta kuin epätoivon, kuoleman, hädän ja mitä mielettömimmän typeryyden tässä tuskien alhossa.  Näen kansoja ajettavan toisiaan vastaan ja näen niiden surmaavan toisiaan äänettöminä, tietämättöminä, mielettöminä, kuuliaisina, syyttöminä.  Näen maailman viisaimpien aivojen keksivän aseita ja sanoja, jotta sota voitaisiin tehdä yhä mutkikkaammaksi ja pitkäaikaisemmaksi.  Ja minun laillani näkee sodan mielettömyyden minun ikäpolveni rintaman sekä tällä että tuolla puolen, koko maailmassa - kokee sen minun kanssani.  Mitä tekevät isämme, kun kerran nousemme ja astumme heidän eteensä ja vaadimme heitä tilille?  Mitä he odottavat meiltä, kun tulee aika, jolloin ei ole sotaa?  Vuosikaudet on ainoana työnämme ollut surmaaminen;  se oli ensimmäinen tekomme tässä elämässä.  Meidän tietomme elämästä rajoittuu kuolemaan.  Mitä tapahtuu tämä jälkeen ja miten meidän käy? 

Kaipasin Andriessenin kuvateoksessa enemmän kuvauksia itse rintamaoloista joukkojen strategisen liikuttamisen ja paikannimilistausten sijaan, ja muistinkin sitten pitäneeni Remarquen teokseen pohjautuvasta Milestonen elokuvasta erittäin paljon.  Sen loppu on itkettävän kaunis ja sanomaltaan aina ajankohtainen.  Enkä joutunut todellakaan pettymään kirjankaan suhteen, koska tässä tapauksessa kirja ja elokuva ovat hyvin lähellä toisiaan, vaikka Remarquen tarkoitus ei ollutkaan omien sanojensa mukaan ajaa pasifista ideologiaa vaan ainoastaan kertoa erään sukupolven tarina.

Jos tästä tarinasta haluaa etsiä selkeää juonta, joutuu hämmennyksiin.  Kirja on muistomerkki ensimmäisen maailmansodan sotilaille, jotka joutuivat kokemaan uudenlaisen sodankäynnin hirvittävyyden.  Uudet aseet takasivat sen, että vihollisia saatiin hävitettyä massoittain.  Fyysinen ja psyykkinen kärsimys oli sanoinkuvaamatonta.  Silti tuntuu siltä, että tämä on vain pieni läpileikkaus sodan hirvittävyyteen.  Varmaa on myös se, että se joka ei itse ole ollut sodassa ei tule koskaan ymmärtämään monia vuosia mutaisia taistelukenttiä, masentavia juoksuhautoja ja kuolevia tovereita.

On syytä luottaa kirjan uskottavuuteen, koska Remarque itse oli ensimmäisen maailmansodan veteraani.  Remarque kutsuttiin Wikipedian mukaan palvelukseen vain 18-vuotiaana, niin kuin moni muukin nuori alokas, ja haavoittui 31. heinäkuuta 1917.  Miehellä kävi tuuri, koska tämä sai viettää loppusodan saksalaisessa sotasairaalassa.  Natsivallan alussa Remarquen teokset kuitenkin kiellettiin ja niitä poltettiin julkisesti, mikä sai tämän muuttamaan Sveitsiin.  Ahdistelu ja pilkka kuitenkin jatkui, ja natsit väittivät jopa, ettei Remarque ollut viettänyt päivääkään rintamalla ja että tämä polveutui Ranskan juutalaisista.  Remarquen Saksan kansalaisuus kumottiin vuonna 1938.  Seuraavana vuonna tämä lähti vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1947 molemmille myönnettiin maan kansalaisuus.  Remarquen Saksaan jääneelle siskolle ei käynyt yhtä hyvin:  vuonna 1943 tämä mestattiin "moraalin heikentämisestä" eli lausunnosta siitä, miten sota oli jo hävitty.

Miksi tämä pitkähkö tiivistys kirjailijan elämästä?  Se osoittaa konkreettisesti sen, miten sodasta selviytyminen ei takaa ongelmien väistymistä ja helpottuneen seesteistä loppuelämää.  Remarque päätyi suhteisiin kuuluisien näyttelijättärien kanssa ja nai Paulette Goddardin (jonka ensimmäinen kunnon elokuvarooli oli Chaplinin Modern Timesissa [1936]), mutta voi vain kuvitella miten sodan läpikäyminen vaikutti Remarquen elämän taustalla.  Tämä ei myöskään nähnyt ihmisten ottavan oppia menneisyydestä, vaan maailma ajautui uuteen sotaan.

Remarquen kirjassa sota kylvää tuhoa ja nuoria miehiä kuolee kovaa vauhtia sekä rintamalla että sotasairaaloissa, joiden sängyissä on jatkuvasti uusia kasvoja.  Rintamalla sotilaat ovat turtuneita, koska tunteiden kuormittavuuteen ei ole varaa, muuten ei pysy skarppina.  He eivät pysty näkemään muuta kuin vihollisuuden:  pakko tappaa ennen kuin tulee tapetuksi.  Sodan loppuvaiheessa kuolee ihan liian moni alokas riittämättömän koulutuksen vuoksi.  Propaganda hokee jatkuvasti miten viholliset ovat lähestulkoon itse Saatanan kätyreitä.  Todellisuudessa vihollisten joukossa on ihan yhtä lailla pelokkaita nuoria, jotka laskevat alleen pelkän tulituksen äänen kuulemisesta ja jotka tulevat hulluiksi juoksuhaudoissa.

Remarquen tyyli kirjoittaa on vahva, ja alun lainaus onkin vain yksi monista hienoista kohdista.  Pitää tosin tässä vielä muistuttaa siitä, että kirja ei välttämättä sovellu heikkohermoisille.  Suosittelen kyllä kaikkia lukemaan tämän, mutta itselläkin tuli vähän huono olo lukiessani sotilaasta, joka ryömi viimeisillään voimillaan sidontapaikalle suolten roikkuessa ulkona.  Tärkeä kirja joka tapauksessa, näitä asioita ei sovi unohtaa.

Remarque kuvaa hyvin myös päähenkilö Paulin sopeutumisvaikeuksia, kun tämä matkustaa kotiin lomalle.  Ihmisten suhtautumistavat ovat hyvin erilaisia, mutta kukaan ei tunnu silti ymmärtävän rintamaoloja, koska nämä eivät ole siellä olleet.  Mikään määrä myötätunnon ilmauksia tai lausuntoja sodankäynnin ylevyydestä ei saa kuolleiden ystävien kasvoja pois mielestä.  Nuorten poikien värvääjät uskoivat tekevänsä oikein, mutta pojat eivät ehtineet kunnolla edes aloittaa elämäänsä kun heidät jo vietiin kuoleman keskelle.  Toisaalta on hyvä muistaa, että tämä on romaani ja kaikki sotilaat eivät luultavasti kokeneet sotaa samalla tavoin.  Remarquen teos on kuitenkin hyvä herättelijä, joka antaa äänen eräälle sukupolvelle.

Jokin aika sitten mainitsin eräässä yhteydessä siitä, että itken harvoin kirjoja lukiessa eikä mieleen muistunut kuin pari esimerkkiä.  No, tässä tulee kolmas.  Pidättelen kyyneleitä jopa tätä kirjoittaessani, joten kirjan viimeiset rivitkin saivat oikean myrskyn aikaiseksi.  Luin tämän jo päiviä sitten, mutta venytin arvion kirjoittamista, koska yksinkertaisesti pelkäsin ahdistavaan maailmaan palaamista.  Sotaa ei voi käsittää, mutta aina kuitenkin voi yrittää vaikka kuinka tekisi pahaa.  Remarquen sanoin:  "Paljon täytyy olla valhetta ja arvotonta, kun ei vuosituhansien kulttuuri ole voinut estää edes näiden verivirtojen vuodattamista, näiden satojentuhansien tuskan tyyssijojen olemassaoloa".

Loppusanat kertovat siitä, ettei yksittäisen ihmisen hengellä ole väliä sodankäynnissä.  Niin, vai onko sillä sittenkin?

* * * *

Suomentaja:  Armas Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (I maailmansota)