Krokotiili hiekkasärkällä (Amelia Peabody #1) - Elizabeth Peters (1975)

Crocodile on the
Sandbank 
296 s.

    Poimin sinivihreän veistoksen hyllyltä ja hankasin sitä nenäliinallani ja näytin Evelynille sen jättämää likaista tahraa nenäliinassani.  - - -

    "Rouva!  Jättäkää korvaamattoman arvokkaat muinaisesineet rauhaan!  On tarpeeksi paha, että se epäpätevä typerys Maspero sekoittaa ne keskenään!  Täydennättekö hänen typeryyttään tuhoamalla esineet, jotka hänellä on jäljellä?"  - - -

    "Hyvä herra", sanoin katsoen häntä päästä varpaisiin.  "En tunne teitä -"

    "Mutta minä tunnen teidät, rouva!  Olen tavannut teidän tapaisianne liian usein - riehaantuneita brittiläisiä naisia kömpelöimmillään ja pöyhkeimmillään.  Lempo soikoon!  Laji täyttää maan moskiittojen tavoin ja on yhtä raivostuttava.  Pyramidien syvyydet, Himalajan korkeudet - missään en pääse teitä pakoon!"  - - -

    Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.  Näin Evelynin sekä nuoren miehen, joka oli vastustajani solakampi ja parrattomampi kaksoiskappale: tummahiuksinen, sinisilmäinen, pitkä mutta ei yhtä massiivinen.

    "Radcliffe", mies sanoi kiireisesti.  "Pelotat armollista neitiä.  Pyydän, että -"

    "En ole peloissani", sanoin rauhallisesti.  "Paitsi ystävänne terveyden puolesta.  Vaikuttaa siltä, että hän on saamassa kohtauksen.  Kärsiikö hän usein aivojen vajaatoiminnasta?"

Lainaus on tällä kertaa poikkeuksellisen pitkä (ja siltikin jonkin verran karsittu), koska kyseinen kohtaus on kirjan hauskin ja tiivistää hyvin sekä keskeisten henkilöiden luonteenpiirteet että kirjan yleissävyn.  Kyseessä on siis Amelia Peabody -sarja, jossa Amelia seikkailee pääosin 1800-1920-lukujen Egyptissä ja kohtaa matkoillaan mystisiä asioita.  Ensimmäisessä osassa Amelian kuuluisa tutkijaisä on jättänyt tyttärelleen suuren perinnön, ja omaisuuden turvin Amelia lähtee Englannista.  Matkalla tämä ottaa suojelukseensa rakastajansa hylkäämän Evelynin, ja yhdessä naiset joutuvat keskelle salaperäisiä ja aavemaisia tapahtumia tavattuaan Emersonin veljekset, arkeologi Radcliffen ja filologi Walterin.

Viime vuoden elokuussa menehtynyt egyptologi Barbara Mertz kirjoitti romaaninsa pseudonyymeilla Elizabeth Peters ja Barbara Michaels, jotta akateeminen ura ja romaaniura pysyisivat erillään.  Mertz voitti kirjoillaan useita tunnustuksia, ja onpa Amelian mukaan nimetty oma palkintonsakin.  Vaikka kirjat eivät varsinaisesti olekaan dekkareita eikä tässä ensimmäisessä ratkota murhaa, niin ne ovat hyvin kotoisia mysteereitä Agatha Christien hengessä ja suosio on helppo ymmärtää.

Amelia Peabodyn seikkailut sijoittuvat kaikki egyptologian niin sanotulle kultakaudelle, eli ajalle jolloin tehtiin kaikki merkittävimmät arkeologiset löydöt.  Huolimatta kirjailijan taustasta inforyöppyjä ja historiallisia luentoja ei ole, vaan Egypti toimii luonnollisena taustana tapahtumille.  Amelia esimerkiksi rakastuu pyramideihin ja pääsee harjoittelemaan arkeologisia menetelmiä, joista on myöhemmin hyötyä.  Olisin itse asiassa voinut lukea enemmänkin 1800-luvun arkeologiasta ja Egyptistä, varsinkin kun Emersonit tekevät kaivauksia Akhenatenin kaupungissa.  Äärettömän mielenkiintoinen aikakausi ei siis aivan tullut iholle asti, mutta onneksi henkilöt vievät sen tilan.

Amelia ei ole aivan perinteinen viktoriaanisen aikakauden nainen.  Feministi ja itse vanhaksipiiaksi julistautunut on kiinnostunut muinaishistoriasta, eikä pelkää sanoa suoraan mitä ajattelee.  Amelian määrätietoisuus ja tapa tökkiä päivänvarjolla epämiellyttäviä ihmisiä ovat loistavaa vaihtelua pyörtyileviin ja persoonallisuudeltaan laimeisiin tyttöihin.  Evelyn menee periaatteessa tähän jälkimmäiseen kategoriaan, mutta haluan uskoa Amelian seuran tehneen tälle hyvää, eikä Evelynin menneisyyskään aivan viittaa siihen, että tämä olisi valmis mukautumaan sokeasti viktoriaanisen yhteiskunnan odotuksiin.  Karkeakäytöksinen Radcliffe Emerson on puolestaan jopa hieman byronmainen, mutta ehkä intohimo omaan ammattiin ja halu säilyttää historiaa selittävät osaltaan olemattomat hienotunteisuuden kyvyt.  Henkilöiden perustuminen oikeisiin historiallisiin henkilöihin on hauska yksityiskohta, josta voi lukea lisää täältä.

Romantiikkaa on omaan makuuni vähän liian paljon, eikä itse mysteerikään ole mikään erikoinen, vaan aika selvä ja looginen tapaus heti alusta asti.  Kirjan yleissävy on kuitenkin onneksi hauska.  Kuten on aikaisemmin ehkä tullut ilmi, en lue humoristisia kirjoja ja nauran harvoin ääneen lukiessani, mutta tämä oli yksi harvoista poikkeuksista.  Eikä hauskuus tule esiin pelkästään tapahtumissa, vaan yleisellä tasolla kirja parodioi seikkailuromaaneja sekä 1800-luvun niin sanottuja sensaatioromaaneja (esim. Collinsin Valkopukuinen nainen ja Dickensin Edwin Droodin arvoitus).  Henkilöissä ja salaperäisyydessä on paljon tuttuja piirteitä jos on lukenut kyseisiä kirjoja.

Jos tarina olisi otettu liian vakavasti tai jos se olisi sijoittunut nykyaikaan, en todennäköisesti olisi pitänyt tästä niin paljon.  Muinainen Egypti on kiehtonut lapsesta asti ja omatoimisissa viktoriaanisissa naisissa on vain sitä jotain, joten tällaisenaan kirja oli juuri sopivan kevyt seikkailu.  Voisin jatkaa ehdottomasti sarjan parissa toistekin!

* * *

Suomentaja:  Mervi Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Egypti)

Veljeni, Leijonamieli - Astrid Lindgren (1973)

Bröderna Lejonhjärta
231 s.

Arvatkaas mikä minusta on hauskaa.  Minusta on hauskaa maata vanhanaikaisessa kaappisängyssä semmoisessa vanhanaikaisessa keittiössä ja jutella Joonatanin kanssa, kun tulen kajo lepattelee seinillä, ja jos katson ikkunasta, niin näen kirsikkapuun oksan, joka kiikkuu hiljaa iltatuulessa.  Ja tuli liedessä hiipuu hiipumistaan, kunnes enää vain kekäleitä on jäljellä, ja huoneen nurkissa alkaa hämärtää, ja minua unettaa yhä enemmän, ja minä makaan vuoteessa enkä yski ensinkään, ja Joonatan kertoo minulle juttuja.  Hän kertoo ja kertoo, ja viimein hänen äänensä kuulostaa minusta enää vain semmoisilta kuiskauksilta taas, ja niin minä nukahdan.  Juuri tästä minä pidän, ja tämmöistä oli silloin ensimmäisenä iltana Ritarlassa, ja sitä varten minä en sitä ikänä unohda.

Ronja, ryövärintyttären (1981) ohella Veljeni, Leijonamieli on toinen niistä Lindgrenin kuuluisimmista teoksista, jotka ovat päässeet lapsuudessa tutkan ohi.  Viimeksi mainitun lukemattomuudelle taitaa kuitenkin olla hyvä syy näin jälkeenpäin ajatellen.  Luin ensimmäisinä kouluvuosinani Muumi-lehteä, ja yhdessä niistä oli pieni pätkä Veljeni, Leijonamielestä.  Kohta oli alusta, jossa Joonatan lohduttaa sairasta Korppua.  Muistan vieläkin elävästi sen kurkkua kuristavan ja sydäntä puristavan tunteen.  Ymmärsin kuoleman olevan jotain lopullista, yksinäistä pimeyttä.  Pelkoja on kaikilla monenlaisia, mutta kuolema on ainoa oikeasti iso asia jota olen aina pelännyt.

Ehkä siis oli hyvä, että tartuin vihdoin kirjaan, koska Lindgrenin taito käsitellä kuolemaa lapsille tarkoitetussa tarinassa on jotain mitä en ole ennen kokenut.  Tapahtumista huolimatta kirjassa on lämpöä ja lohtua.

Tapaamme kuolemansairaan Kaarle 'Korppu' Leijonan, joka ihailee syvästi isoveljeään Joonatania.  Joonatan lohduttaa pelokasta Korppua ja vakuuttaa ettei kuolema ole lopullista, vaan "Nangijalassa sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin".  Valitettavasti Joonatan kuolee ensin traagisessa tulipalossa yrittäessään pelastaa pikkuveljensä.  Myöhemmin Korppu näkee Joonatanin valkoisena kyyhkysenä, joka kutsuu Korppua Nangijalaan.  Pian molemmat veljekset ovat taas yhdessä ja tästä kirja varsinaisesti alkaakin.  Luvassa on jännittäviä seikkailuja, kun käy ilmi ettei Nangijalassa olekaan kaikki sitä miltä näyttää.

Tiesin etten tule välttymään kyyneliltä.  Alkusivut olivatkin takkuista luettavaa, koska näkökenttä verhoutui jatkuvasti jollain ihmeellisellä sumulla.  Olo kuitenkin helpottui huomattavasti kun tarinassa päästiin Nangijalaan ja sävy muuttui fantasiaseikkailuksi.  Vaikka merkitsin hätäisenä Goodreadsin puolella tämän viiden tähden arvoiseksi, asiaa sulateltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei tästä tullut vahvoista alku- ja loppupuolen tunteista huolimatta lempikirjaani.  Fantasiaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta en yleensä paria leffa- ja sarjapoikkeusta lukuunottamatta pidä keskiaikatyyppiseen maailmaan sijoittuvasta fantasiasta.  Korpun ja Joonatanin seikkailut ovat kyllä viihdyttäviä, mutta en siltikään niistä vaikuttunut ihan niin paljon, että jaksaisin kirjan joskus lukea uudestaan.

Paradoksaalista kyllä, Veljeni, Leijonamieli on kuitenkin sellainen kirja, jota suosittelen tästä lähin täydestä sydämestäni ihan kaikille ja varsinkin ulkomaalaisille, joille Lindgren voi olla kokonaan uusi juttu.  En nyt ihan kysy jokaiselta uudelta tuttavuudelta, ovatko he lukeneet Veljeni, Leijonamielen, mutta melkein.  Onhan kirjassa myös kuolema-aspektin lisäksi hieno sanoma pelkojen voittamisesta.  Korppu uskoo olevansa pieni ja mitätön satuprinssimäisen isoveljensä rinnalla, mutta löytää lopulta itsestään suuria voimavaroja tärkeiden valintojen äärellä.  Tästä voivat kaikki ikään katsomatta ottaa oppia.  Miksi tuhlata energiaa itsensä ruoskimiseen, kun jännityksen ja pelon voi valjastaa positiiviseksi adrenaliiniksi?  Epäonnistumisia ei kannata pelätä, koska niistäkin voi aina oppia jotain.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Aransaaret - J. M. Synge (1907)

The Aran Islands
220 s.

(Hups, tämä ajastus jäikin monien muokkausten jäljiltä luonnoksiin.  Eipä mitään, pistän tämän pikaisesti eetteriin nyt kun huomasin.)

Saari on ollut kokonaisen viikon sumun peitossa ja saanut minut tuntemaan itseni oudon hylätyksi ja yksinäiseksi.  Kierrän saaren melkein joka päivä enkä silti näe muuta kuin loputtomiin märkiä kallioita, rantatyrskyjä ja vellovaa merta.

    Savenharmaalle kalkkikivelle tihkunut vesi on muuttanut sen mustaksi, ja aina kun käännyn, näen sen saman harmaan riivatun kiviaidan kiemurtelevan ja mutkittelevan kapeiden peltotilkkujen keskellä ja kuulen saman valittavan tuulen kiljaisut ja vihellykset kiviaitojen raoissa.

    Aluksi ihmiset eivät kiinnitä paljonkaan huomiota luonnonvoimien riehuntaan, mutta muutaman päivän kuluttua äänekkäät puheet vaimenevat keittiössä ja loputtomat jutut sioista ja karjasta alenevat kuiskauksiksi, aivan kuin he kertoisivat tarinoita kummitustalosta.

Inishmore, Inishmaan ja Inisheer sijaitsevat muutaman kymmenen kilometrin päässä Galwayn kaupungista.  Karuilla kalkkikivisaarilla puhutaan vieläkin pääosin iiriä, vaikka suurin osa asukkaista osaakin sujuvasti myös englantia.  Muinaisia kiviaitoja ja muita historiallisia kohteita löytyy luonnollisena osana maisemaa, monet nuoret lähtevät täysi-ikäistyttyään mantereelle, saarille ei pääse autolautoilla ja turistit voivat kierrellä ympäriinsä kätevästi polkupyörillä.

Aransaaret vaikuttaa siis olevan vielä nykyään ainutlaatuinen saariryhmä, eikä tarvitse ollenkaan ihmetellä edes pelkkien kuvien näkemisen perusteella miksi Synge vaikuttui kyseisistä kauniista maisemista.  Avaraa, vihertävän harmaata ja huiman korkuisia jyrkänteitä.  Samaan aikaan sekä pelottavan yksinäistä että suloista ja rauhoittavaa.

Synge oli paljon velkaa Aransaarille, sillä saaret innoittivat kirjailijan uraan ja tekivät Syngestä yhden Irlannin kansalliskirjailijoista.  Tämän setä oli käynyt Aransaarilla jo 1850-luvulla protestanttisena pappina ja lähetystyöntekijänä, ja vuonna 1898 oli Syngen vuoro (alunperin William Butler Yeatsin kehotuksesta).  Aransaaret perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin.

Monet muutkin kävivät ammentamassa saarilta ja muualta läntisestä Irlannista aitoa kansanperinnettä (osana Irlannin kulttuurirenessanssia).  Tässä teoksessa saarelaiset huomauttavatkin huvittuneesti, ettei mantereella ilmeisesti opiskella paljon muuta kuin kielitiedettä.  Toisin kuin monet muut renessanssia kannattaneista irlantilaisista Synge ainakin yritti ymmärtää maaseudun asukkaita ja oppi kunnioittamaan näitä.  Synge saikin kohtuutonta kritiikkiä (ja aikaiseksi mellakan) The Playboy of the Western World -näytelmästään halutessaan ottaa kantaa epäkohtiin (muun muassa patriarkaalisuuteen ja pappien vallan väärinkäyttöön) propagandan suoltamisen sijaan.

Synge kertoo saarten elämästä lähes antropologisella ja folkloristisella otteella kuvaillen jokapäiväisiä arkiaskareita, ihmisiä ja maisemia.  Asukkaat ovat lämpimiä ja vieraanvaraisia, pakanallinen usko keijuihin häilyy taustalla ja sopusoinnussa uskonnon kanssa, eivätkä monet olleet vielä vierailleet koskaan mantereella.  Vaikeista elinolosuhteista huolimatta saarelaiset pitävät sitkeästi yhtä ja näiden välillä vallitsee luja keskinäinen luottamus.  Kansanperinne näkyy vahvasti Syngen kuvailemassa kertomusperinteessä, jossa tarinankertojat vievät tulisijan äärellä istuvat hetkeksi muualle.  Tarinoiden (joissa näkyy muun muassa irlantilaisten myyttiset uskomukset) kirjaaminen sellaisenaan teokseen on arvokasta kulttuuriperinteen säilyttämistä.

Synge tosin tekee välillä liikaa olettamuksia; aina ei tule ilmi onko tiedot saatu haastattelujen kautta vai päätelmien perusteella.  Olin huomaavinani myös hieman tälle ajalle tyypillistä 'noble savage' -ajatusmaailmaa, eli yhteiskunnan ulkopuoliset tahot (esim. alkuasukkaat) edustavat eräänlaista puhtautta ja viattomuutta, jota sivilisaatio ei ole korruptoinut.  Synge on epäilemättä ihastunut saarelaisiin eikä tarkoituksena ole varmaankaan tehdä tieteellistä tutkielmaa, joten ehkä odotukset täysin objektiivisesta kuvauksesta saaren sekä hyvistä että huonoista puolista eivät ole realistisia.  Suurena kansanperinteen ystävänä arvostan kuitenkin Syngen yrityksiä tallettaa kertomuksia, koska uskon vahvasti tällaisesta toimintatavasta olevan suurta kulttuurista hyötyä ja apua menneisyyden ymmärtämisessä.

Aransaaret on siis tarkemmin miettien aika erikoinen teos.  Se on pala eräästä ajasta ja paikasta, jossa ulkomaailmasta melkein erillään olevat ihmiset kietoutuvat saarillaan sumuvaippaan, eivätkä elämän kovuudesta huolimatta halua lähteä kodistaan minnekään.  Koti on turvapaikka.  Kuka tietää, ehkä minäkin menen Aransaarille vaikkapa eläkeiässä kasvattamaan lampaita. 

* * *

Suomentaja:  Heikki Salojärvi
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Irlanti)