Myytillisiä tarinoita - Lauri Simonsuuri (1947)

524 s.

Myytillisiä tarinoita on kattava kokoelma suomalaisia kansantarinoita, jotka sisältävät yliluonnollisia aineksia. Simonsuuri oli yksi tunnetuimmista suomalaisen kansanperinteen tuntijoista (Antti Aarneen lisäksi, joka kehitti Aarne-Thompson -luokittelujärjestelmän), ja kokosi myös suomalaisten kansantarinoiden tyyppiluettelon. Myytillisiä tarinoita puolestaan on enemmänkin suurelle yleisölle tarkoitettu populaariteos, joka on jaettu yliluonnollisten ilmiöiden perusteella eri kategorioihin ja perustuu tyyppiluetteloon, jossa on 80 000 tarinaa, 15 pääkategoriaa ja 150 aihetta. Teoksessa on tarinoita yhteensä 900 kappaletta. Toistoa on paljon, koska joitain tarinoita on kerrottu useammalla alueella muodon ja perusidean vaihdellessa vain vähän. Teos on joka tapauksessa loistava lähde kirjoittajille, jotka suunnittelevat hyödyntävänsä yliluonnollisia ilmiöitä, mutta ajan suomalaisesta kulttuurista ylipäätään myös oppii jonkun verran.

Vanhin kertomus, jossa on maanviljelijää ja tämän hevosta leluna käyttävä jättiläislapsi, on Mythologia Fennicasta (1789), mutta suurin osa on suullista perinnettä 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Kuten voi huomata esimerkiksi tarinoista, joissa jättiläiset (ns. kalevanpojat ja -tyttäret) pakenevat kristinuskon tieltä (jota edustaa maaseutua täplittävät kirkot), suomalaisen mytologian ja Kalevalan (1837) maailma on vahvasti läsnä.

Tarinat ovat osa maailmaa, jossa niiden uskottiin olevan totta (yhdessä tarinassa tosin selitetään sihisevä ääni kulhossa nousevaksi taikinaksi, ei kummitukseksi), ja ne ovat saaneet alkunsa maaseudulla. Kun teknologian ihmeet eivät vielä olleet yleisiä, on helppo uskoa miten laajat metsiköt, järvet ja pellot ovat villeydessään inspiroineet, mutta tarinat toki paljastavat myös jotain ympäröivästä yhteiskunnasta.

Jaloutta ja tottelevaisuutta pidetään arvossa, joten rangaistuksen saavat muun muassa ne, jotka häpäisevät kuolleita tai jotka itsekkäästi eivät tarjoa ruokaa ja yösijaa kulkurille. Kun kuolleet (tai peikot) pyytävät palvelusta, tarpeeksi rohkeat tarttuvat tehtävään eivätkä pyydä mitään vastapalvelukseksi. Yleensä pyydetään vain saada tietää oma kuolinpäivä, ja pian huomataan, ettei kohtaloaan voi kreikkalaisen tragedian tapaan paeta. Sanomattakin on selvää, että murhaa ja erityisesti lapsenmurhaa ei hyväksytä. Jälkimmäistä harjoittavat ainoastaan naiset, joita rangaistaan yleensä kiduttavaa omaatuntoa muistuttavilla ilmestyksillä. Yhdessä tällaisista tapauksista piikaa pelottaa (ihan aiheellisesti) synnytys ja tämä kieltäytyy menemästä naimisiin. Kuolinvuoteellaan myöhemmällä iällä piian syntymättömät pojat ilmestyvät aaveina paikalle, ja piika kuolee tuntien tuskaisaa syyllisyyttä. Ei armoa vanhoillepiioille, vai?

Kaksi suosikkitarinatyyppiänikin oli päässyt mukaan (vaikka ne ovat kyllä niin hyvin tunnettuja ja yleisiä, että olisin ihmetellyt jos niitä ei olisi sisällytetty kokoelmaan):

1) Urbaanilegenda kuolleesta liftarista (eli se, jossa liftarin istuttua takapenkille katoaa jonkin ajan kuluttua ja osoittautuu myöhemmin kuolleen ennen liftausreissuaan) esiintyy tässä tarinana, jossa henkilö haluaa kyydin reessä ja paljastuu sitten esimerkiksi morsiamelleen lupauksen tehneeksi sulhaseksi, joka haluaa toteuttaa tämän lupauksensa vielä kuoleman jälkeenkin.

2) Kirkkoväki on joukko eläviä kuolleita, jotka nousevat (yleensä jouluyönä) haudoistaan osallistuakseen kuolleen papin pitämään messuun. Ne eivät ole pahantahtoisia, mutta eläviä silti neuvotaan pysymään niistä erossa.

Suurin osa tarinoista on peräisin Lounais-Suomesta, johon ne levisivät Ruotsin kautta keski-Euroopasta ja sekoittuivat suomalais-ugrilaisen kansanperinteen kanssa (useimmat vaikutteet, kuten ruokakulttuuri ja muoti, levisivät Ruotsin kautta Suomeen). Tästä syystä osa ilmiöistä on tunnistettavissa useissa muissakin kulttuureissa, kuten aavelaivat ja poltergeistit (eli ns. räyhähenget).

Jotkut ilmiöt olivat toisaalta itselleni täysin uusia, ja muutama kiinnitti erityisesti huomion. Jos meni lauantai-illan saunaan liian myöhään, oli vaarassa joutua paholaisen nylkemäksi (eikä minkään Lucifer (2015) -sarjan pitkän ja tumman komistuksen, vaan jonkin alkukantaisemman ja salaperäisemmän). Tarinoista 99 prosentissa tapahtumat kerrataan lakonisesti ilman karmeiden yksityiskohtien tarkkaa kuvailua, mutta edellä mainituissa saunatarinoissa on paljon kauhumaista materiaalia saunassa roikkuvine nahkoineen (siksi olenkin kategorisoinut tämän kauhuun, koska vaikka kaikki tarinat eivät suinkaan ole pelottavia, niin monessa on kuitenkin painajaismaisuutta ilmiön luonteesta riippuen). Eräässä Tales from the Cryptin tarinoita muistuttavassa kertomuksessa morsian lupaa odottaa sulhastaan sodasta, mutta meneekin naimisiin toisen kanssa. Sulhanenpa sitten ilmestyy keskelle hääjuhlia esittelemään nahatonta kalloaan, joka on täynnä matoja ja käärmeitä.

Toisinaan eläviä luultiin kuolleiksi, mikä muistutti viktoriaanisen ajan elävältä hautaamisen pelosta. Suomalaisilla haudoilla ei tosin ollut kelloja, koska ihmiset ehtivät aina heräämään ennen hautaamista. Isonvihan aikaan jotkut kylät upottivat kirkonkellot järveen suojellakseen niitä. Muistaakseni kirkkoa pidettiin yhteiskunnan keskuksina, mutta en tiedä miksi erityisesti kellot olivat tärkeitä.

Löytyypä tarinoista huumoriakin. Pitkäperjantain iltana kaksi naista istuu katolla virsikirjojen kanssa, ja heitä on varoitettu puhumasta mitään vaikka tapahtuisi mitä. No, sitten ulostava sika kävelee tiellä ja sen perässä kulkee nainen, joka syö ulostetta lusikalla. Muissa tarinoissa taas esim. rohkea haudankaivaja päättää sulattaa jäisen ruumiin heittämällä sen uuniin. Ei ehkä ihan yllättäen, ruumis sitten muuttuu rapean ruskeaksi ja haudankaivaja saa syytteet heitettyään ruumiin järveen. Jos suututat kotitontun, se voi ulostaa puuroosi ruskean voisilmän. Jos ladossa säilytetyn ruumiin sukat ovat aamuisin täynnä reikiä, se on tanssinut yöllä muiden kuolleiden kanssa. Kahden piian tarina kulminoituu siihen, että toisen katkaistu pää pyörii ympäri teloituspaikkaa ja tarttuu hampailla toisen piian hameenhelmaan paljastaen oikean lapsenmurhaajan. Kuollut sulhanen on niin vihainen surevalle morsiamelleen, että palaa kummittelemaan ja uhkaa vääntää tytöltä niskat nurin jos tämä ei lopeta itkemistä. Aika tylyä. Suomalaisten rivoista runoista on kirjoitettu kokonainen kirja, mutta tässä teoksessa viitataan aiheeseen vain yhdessä tarinassa: kulkuri kuokkii häissä ja erään neidon kieltäydyttyä lähtemästä tanssiin, käki alkaa kukkua tämän hameen alta, eikä reisien yhteen puristaminen auta.

Kaiken kaikkiaan tarinat ovat varmasti tarjonneet yhtä lailla viihdykettä kuin aiheita painajaisuniin, kun niitä kerrottiin iltapuhteiden aikaan takkatulen ääressä, kuten tarina jossa on tarkoitus lopussa huutaa kovaan ääneen ja tarrata vieressä istuvaa kädestä. Halu selittää salaperäisiä ja tuntemattomia ilmiöitä sai ihmiset kehittämään uskottavia selityksiä, mutta luulen tarinoiden tarkoituksena olleen osittain myös ohjata ihmisiä moraalisesti oikeaan suuntaan (älä tapa, hanki lapsia huolehtimaan perinnöstäsi jne.). Tarinoiden kaltainen maailma ei koskaan enää palaa, joten pitää olla vain kiitollinen, että suuri yleisö oli halukas lähettämään kertomuksensa arkistoihin säilytettäväksi. Kiitokset ovat paikallaan myös Erkki Tuomelle, joka herätti tarinat eloon kauniilla piirroksillaan.

__________

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)

Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)

Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät." 

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho (1982)

Miten voikin kaksi nimeltään identtistä kirjaa olla niin erilaisia? Luin pari vuotta sitten A. S. Byattin version pohjoismaisten jumalten tuhosta, ja siinä missä sen "lauseet onnistuivat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan" ja tarinaa oli pakko lukea välillä ääneen, tanskalaisen Sørensenin tulkinta vaikutti yksiulotteiselta. Saagoja nyt pari lukeneena ymmärrän, että niissä kieli on yksinkertaista, mutta silloin kun nykyajasta käsin kerrotaan uudestaan myyttejä, olettaisin että halutaan tarjota jotain uutta ja raikasta. Byatt tässä onnistui, mutta Sørensenin teksti vaikuttaa väkisinkin hengettömältä, eivätkä suomennetut nimet auta asiaa. Entä millaisina Sørensenin jumalat näyttäytyvät? Näiden erilaiset luonteet tulevat melko hyvin esille, ja se olikin ainoa asia, josta tässä pidin.

Runonjumala Brage kirjoittaa heti valitusrunon tuskallisesta mustasukkaisuudesta ja yksipuolisesta rakkaudesta, kun Idun sanoo ettei tällä ole hänelle juuri nyt (ymmärrettävistä syistä) aikaa. Torilla on lieviä ongelmia äkkipikaisuutensa kanssa, ja on herkkä sulkemaan vaimonsa Sifin suun heti jos tämä yrittää sanoa oman mielipiteensä. Loki on irvailija ja syyttelyiden kohde aina jos jokin menee pieleen, mutta muiden jumalien kannattaisi ehkä joskus kuunnella tämän neuvoja. Avioliiton jumalatar on katkera Freijan asemasta rakkauden jumalattarena, koska eihän tällä ole edes miestä. Kaiken kaikkiaan jumalat haluavat pysyä kaiken yläpuolella, eli ihmiset ja jättiläiset eivät saa tulla jumalten kaltaisiksi. Pohjoismaisen mytologian jumalhahmojen kiehtova epätäydellisyys tulee viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun Njordin ja Skaden avioliitto ei toimi. Mitä jumaluus hyödyttää, jos tavat ovat liian erilaisia? Sopimuksistakin yritetään kiemurrella irti niiden osoittauduttua epäedullisiksi.

"Keskimaassa ei kaikki ollut hyvin. Maailmankäärme kiristi otettaan, se söi merestä kalat ja myrkytti sen syljellään. Ihmiset ja varsinkin kalastajat valittivat siitä jatkuvasti Njordille, mutta mitä hän asialle mahtoi. Ihmiset ja varsinkin maanviljelijät valittivat myös Freille, etteivät pellot ja puutarhat kantaneet hedelmää. Sää ei ollut entisensä, talvea kesti lähes koko vuoden. Ehkä välttämättömyyksien puute teki ihmisistä suvaitsemattomampia."

Astrid Lindgren - Melukylän lapset (Melukylän lapset #4-6)

Osallistuu myös haasteeseen: Lastenkirjat ja Maalaismaisemia

Yhteislaitos, joka sisältää kuvakirjat Lasten päivä melukylässä (1966), Melukylän kevät (1965) ja Melukylän joulu (1966). Muistan selailleeni lapsena jotain Melukylä-kirjaa, mutta se taisi silloin kiinnostaa yhtä vähän kuin nyt. Eivät nämä varsinaisesti huonoja olleet, mutta pidän enemmän Lindgrenin isompien lasten kirjoista. Melukylän joulussa tosin välittyi kivasti vanhanajan joulutunnelma: hillitysti koristellut joulukuuset, punaiseksi maalatut puiset kynttilänjalat, reellä taitettu matka joulukirkkoon, tummaan turkikseen pukeutunut joulupukki jne.

Peter Høeg - Lumen taju (1992)

Osallistuu myös haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tanska), I Spy (Veden olomuoto) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Tästä jäi kyllä niin sekava jälkimaku, etten hetkeen koske mihinkään Høegin kirjaan. Periaatteessa idea oli kiinnostava ja toteutuskin jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta sitten vain lopahti. Pidin siitä, että Smillan menneisyys paljastuu paloina ja yleensäkin Smillan luonteesta, mutta töksähtelevät lyhyet lauseet, jatkuva sivupoluille eksyminen ja taustatutkimuksen esittely uuvuttivat aika nopeasti. Jälkimmäinen puoliskokin oli aikamoinen pettymys, koska se tuntui kuuluvan johonkin toiseen romaaniin, ja oli suoraan sanottuna naurettava. Harmi, grönlantilaisten ja tanskalaisten ristiriidoista olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, mutta tällaisena sekalaisena keskittymiskyvyttömänä ja kliseisenä pakettina ei kuitenkaan uponnut. Jätti kokonaisuudessaan kylmemmäksi kuin mikään Smillan kuvailema lumi tai jää.

Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (toim.) - Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita (2001)

Viimeinen haastekirja ei valitettavasti sekään vakuuttanut. Luin alkuvuodesta kokoelman aikuisille tarkoitettuja islantilaisnovelleja, joka oli ihan pätevä johdanto islantilaiseen mielenmaisemaan ja kirjallisuuteen, mutta nämä lapsille ja nuorille suunnatut novellit eivät puhutelleet. Löytyi töksähteleviä lauseita ja latteita tarinoita, mutta onneksi pieni valonpilkahdus tuli Peikkomuori-tarinasta, jossa peikon muotoinen kallionkieleke sulautuu ikävöinniksi isoäidin perään. Melko suuri osa novelleista on muuten aika surumielistä tavaraa ja käsittelee yllättävän aikuisia aiheita, eli kovin montaa pienelle lapselle suunnattua tarinaa en usko tästä löytyvän.

Miniarvioita, osa II

Gill Davies & John Reynolds - Five Hundred Buildings of London (2010)

Melko epäinspiroiva valokuvakirja Lontoon arkkitehtuurista. Kuvien rajaukset eivät ole kaikissa aivan onnistuneita, ja vaikka mustavalkokuvista pidänkin, niin tässä tapauksessa kuvien sävy tekee niistä väljähtäneitä ja yksiulotteisia. Kirjan rakenne taas on epäkäytännöllinen, koska rakennusten lisätiedot oli laitettu kirjan loppuun eikä kuvan yhteyteen. Edestakaisin selailua piti harrastaa aika usein, koska ulkonäön puolesta ei pystynyt päättelemään, millä rakennuksilla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Nämä pienet historialliset yksityiskohdat olivatkin sitten ihan lukemisen arvoisia, ja muutama rakennus (kuten vaaleanpunainen gotiikan suuntausta edustava talo) tuli lisättyä "pakko nähdä vielä joskus" -listalle. Kokonaisuudessaan laadukasta Lontoo-valokuvakirjaa etsivälle en kuitenkaan tätä suosittelisi.

Scott Wood - London Urban Legends: The Corpse on the Tube and Other Stories (2013)

Kirja lontoolaisista urbaaneista legendoista, joka kuitenkin kärsii toisteisuudesta. Tällaisessa kokoelmassa on myös se ongelma, että kaikki legendat eivät välttämättä kiinnosta niin paljon kuin toiset, joten ne lähinnä silmäilee läpi. Onneksi tarinat on järjestetty suhteellisen järkevästi, joten halutessaan voi siirtyä aihealueesta toiseen. Tässä vaiheessa en enää tarkasti muista sisältöä, mutta historialliset yksityiskohdat ja sanontoihin liittyvät legendat olivat ihan mielenkiintoisia.

Ram Devineni, Vikas K. Menon, Dan Goldman - Priya's Shakti (2014)

Monella tapaa ajankohtainen sarjakuva, joka käsittelee naisten oikeuksia Intiassa. Priya, jota isä on kieltänyt opiskelemasta, joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tästä johtuen sekä perheensä että yhteisönsä hylkäämäksi. Priya saa kuitenkin apua Parvati-jumalattarelta ja yhdessä he aloittavat taistelun seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista vastaan. Tarina kuitenkin tuntuu hippusen hätäiseltä sekä pinnalliselta ja tuntuu jäävän ajoittain sanoman jalkoihin. Kuvitus on silti juuri niin hienon värikästä kuin Intiaan sijoittuvalta sarjakuvalta voi odottaa. Sarjakuvan voi lukea ilmaiseksi täällä.

Maiju Lassila - Rakkautta (1912)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tunne/tuntemus)

Jokin aika sitten aloin lukea enemmän suomalaisia klassikkoja, ja yllätyksekseni löysin niiden joukosta todellisia helmiä (mm. Juhani Ahon ihmiskuvaukset ihastuttivat). Valitettavasti Maiju Lassilan humoristinen romaani rakkaudesta ei ihan tähän joukkoon päässyt. Joitain herkullisia kohtauksia toki oli siellä täällä (esimerkiksi Suomen luonnon kauneuden ihailua pilkattiin kuvaamalla epämääräisiä hökkeleitä), mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jäi laimeaksi.

Dante Gabriel Rossetti - The House of Life (1928)

Rakastuin jokin aika sitten Rossettin Christina-siskon Goblin Market (1862) -runoon, ja olin utelias millaista runoutta Dante kirjoitti. Rossettin maalaukset ovat nimittäin ylimaallisen kauniita, mutta prerafaeliittien estetiikantaju ei iskenyt runomuodossa. Tässä kokoelmassa Rossetti kuvailee intiimisuhteita, ja on helppo ymmärtää minkälainen aikalaisten vastaanotto oli, jos eräskin runo kuvaa parin nukahtamista seksin jälkeen. Aistillisuus oli paikoin kaunista ja tyylikästä, mutta loppujen lopuksi purppurainen kirjoitustyyli sekä liiallinen rakkauden ja kauneuden ylistys uuvutti.

Ragnarök: jumalten tuho - A. S. Byatt (2011)

Ragnarök: The End of the Gods
177 s.

Most dreams, the thin child knew, are wispy and thin, can be torn away by a determined sleeper, can be reduced to a peepshow or puzzle in which the dreamer is a looker-on, not threatened.  But there are gripping dreams of real terror, more real than the world the dreamer wakes to, thick, suffocating, full of hurt and hurt to come, in which the dreamer is the victim of ineluctable harm.
      She had dreams of that kind in this wartime.  They were sometimes foolish.  She dreamed again and again that 'the Germans' were secreted under her metal bedstead, sawing steadily through the legs, so they could grasp her and carry her off.  She knew they were there, even when she woke and knew it was absurd.  Bus stops and cafés had posters of grey helmets crouched under benches and tea-tables, listening in, waiting to punce.  If they came, the world would end, but she did not, waking, imagine them coming.

Tyttö asuu perheineen Englannin maaseudulla, jonne heidät on evakuoitu kaupungista.  Maailma on sodassa ja isää odotetaan kotiin taisteluista.  Rauhan ajan tyttö muistaa vain hämärästi, nyt arki on vain ruoan säännöstelyä ja ilmapommituksia.  Maaseutu kuitenkin vaikuttaa melkeinpä paratiisilta, jossa luonto kukoistaa ja ilma on puhdasta.  Sota-aika ei tunnu kaaokselta, vaikka se arkea muuttaakin.  Asgard and the Gods -kirjassa, jota tyttö lukee ahkerasti muiden tarinoiden ohella, on kuitenkin asiat toisin.  Loppu on lähellä, Ragnarök on laitettu käyntiin.

Suuri rakkauteni mytologioihin ja uteliaisuus Byattin tuotantoon sai tarttumaan tämän uusimpaan.  Pohjoismaisessa mytologiassa maailma syntyy kuolleen jättiläisen ruumiista, ja hiljalleen erilaiset olennot täyttävät maan.  Kaaos kuitenkin tulee väistämättä, koska se on maailman kohtalo.  Lopulta suuressa taistelussa jumalat tuhoavat toisensa, ja jäljelle jää vain vesi ja pimeys.  Byatt käsittelee jumalten viimeisiä hetkiä rehevästi, mutta kuitenkin runollisesti.  Proosa on kuin musiikkia, ja sitä oli pakko välillä lukea ääneen.  Lauseet onnistuvat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan, ja ne saavat rakastumaan myyttien maagiseen universumiin.

On kuitenkin hyvä muistaa, että mytologioiden kerrontatapa ja tapahtumat vaihtelevat kun kertoja vaihtuu.  Byattin tulkitsemana mytologinen maailma on täynnä elämää, intohimoa ja odottamatonta huumoria.  Ihmisten jääminen sivuosaan ei häiritse, koska lopun saavat jumalat aikaan.  Jumalat ovat yhtä epätäydellisiä kuin ihmisetkin, mutta silti selvästi jumalia:  salaperäisiä, ristiriitaisia, omituisia, etäisiä.  Thorilla on vihanhallintaongelmia (kopauttelee ihmisiä vasaralla vähäisemmästäkin syystä ja potkaisee kääpiön tuleen), muodonmuuttaja Loki sekoilee muuten vain jne.  Loppu lähestyy, koska muun muassa luontoa tuhoamalla tehdään susista ja käärmeistä entistä vihaisempia ja vaarallisempia, ja koska jumalat eivät tiedä miten muuttaa jo kirjoitettua tarinaa.  "They know how to die gallantly but not how to make a better world."

Luonnon kuvaus on sekä jumalten maailmassa että maaseudulla rikasta.  Luettelomaisetkin kohdat erilaisista kasveista ja eläimistä on rytmitetty mukavasti.  Uskontoa käsitellään, kun tyttö joutuu väistämättä kohtaamaan mytologioiden pakanallisuuden lisäksi kristinuskon.  Pohjoismaisessa mytologiassahan tulee Ragnarökin jälkeen aika, jolloin kaikki herää jälleen henkiin, ja ihmisistä on jäänyt jäljelle vain kaksi.  Kristinuskon vaikutus näkyy selvästi, eikä tyttö hyväksy ollenkaan tätä osiota.  Tälle molemmat ovat tarinoita, mutta lopullinen tuhoutuminen on ylösnousemuksen lupauksia kiinnostavampaa.

Ragnarökin maailma lomittuu sellaisenaan sota-ajan lisäksi myös meidän nykyaikaamme, mutta henkiin herääminenkin ujuttautuu lopussa tytön maailmaan, halusipa tämä sitä tai ei.  Tytön maailmassa on taas järjestys, kuten Odinin aikana.  Jumalten tuhosta jää lohduton olo, mutta mytologioiden metamorfoosinen luonne takaa sen, että jumalten maailmaan voi palata yhä uudestaan mitä erilaisemmin kerrotuissa muodoissa.  Henkilöiden motiivit ja tapahtumien loput voivat olla epätyydyttäviä tai järjettömiä, mutta niin on välillä todellinen maailmakin.  Siksi myytit ovat myyttejä, ja sadut satuja.

* * * *

Faeries - Brian Froud ja Alan Lee (1978)

200 s.

Faeries is a world of dark enchantments, of captivating beauty, of enormous ugliness, of callous superficiality, of humour, mischief, joy and inspiration, of terror, laughter, love and tragedy.  It is far richer than fiction would generally lead one to believe and, beyond that, it is a world to enter with extreme caution, for of all things that faeries resent the most it is curious humans blundering about their private domains like so many ill-mannered tourists.  So go softly - where the rewards are enchanting, the dangers are real.

Brian Froudin satumaiset fantasiaoliot ovat innoittaneet muun muassa elokuvien The Dark Crystal (1982) ja Labyrinth (1986) tekijöitä, joissa Froud työskenteli konseptisuunnittelijana.  Viimeksimainitun faneille sellainen trivian poikanen, että Froudin poika esitti siinä sitä pelastettavaa vauvaa, ja myöhemmin tämä työskenteli esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -trilogian erikoistehosteiden parissa.  Brianin vaimo Wendy taas loi Yoda-hahmon Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back (1980) -elokuvaan, ja oli mukana kehittelemässä jo edellämainittujen Jim Hensonin tuotantojen otuksia.

Tämä sepustus lahjakkaasta perheestä siksi, koska kirjaa lukiessa piirrokset tuntuivat etäisesti tutuilta.  Wikipediasta oli sitten pakko tutkailla lisätietoja, ja koska pidän noista Hensonin nukke-elokuvista, ilahduin noista hauskoista yhteensattumista.  Kirjan pohjalta on myös tehty samanniminen animaatio.

Sekä Tolkienin töitä kuvittaneen Alan Leen että Froudin piirrokset ja maalaukset ovat satumaisia.  Ne ovat kuin toisesta maailmasta, ja pidin erityisesti siitä miten esiteltyjen olioiden joukossa ei ole pelkästään pikkuruisia eteerisiä keijuja, vaan Froudin ja Leen käsitys keijuista on paljon laajempi.  Suomen sana keiju on itse asiassa harhaanjohtava, koska kirjassa käsitellään koko sitä pienten satuolentojen maailmaa, joka löytyy vesistöistä, vuorten ja kaivosten uumenista sekä metsistä.  Mukana on niin aarteita piilottavia haltioita kuin kammottavia kuolevien vaatteita peseviä banshee-olentojakin.

Toki kirja olisi voinut olla parempikin.  Kuvien lomassa oli tekstiä, jolla oli yhtä suuri osa kuin kuvituksellakin, mutta jotka olivat vain pätkiä joistain muista teksteistä ja lyhyitä kuvauksia eri olioista.  Tavallaan kumpikaan osa-alue ei saanut ansaitsemaansa huomiota.  Kirjaa ei myöskään oltu järjestetty mitenkään, joten jo valmiiksi sekavasta satumaailmasta jäi yhtä sekava kuva jälkeenpäin.  Tämä ei siis toimi myöskään kevyenä hakuteoksena kovin hyvin, koska sisällysluetteloa ei ole.  Hankkisin mielelläni miesten kuvituksella varustettuja kirjoja, joissa kuvat saisivat ansaitsemansa tilan, sekä vielä erikseen informatiivisen tietokirjan pikkuisista menninkäisistä ja kumppaneista.  Yleisesitykseksi aihetta tuntemattomille tämä kyllä sopii ihan mainiosti, tai sellaisille jotka eivät edes etsi mitään yksityiskohtaista tietoa vaan ainoastaan pikaista pyrähdystä satumaailmaan.

* * *