Kuvun alla - Stephen King (2009)

Under the Dome
880 s.

Kauppa on nyt täynnä vakeä; on alepäivä! Pakasteosastolla kaksi naista tappelee viimeisestä sitruunakakusta. Einestiskillä mies lätkäisee toista makkaralla ja käskee hänen jättää perkele leikkeleitä muillekin. Leikkeleiden hamstraaja kääntyy ja paukauttaa makkaranhuitojaa nenälle. Pian he kierivät lattialla ja nyrkit heiluvat.
- - -
    Kuuluu särkyvän lasin helinää ja perään enimmäkseen (muttei yksinomaan) miesten äänistä koostuva riuska hurraa-huuto. Olutkaappi on murrettu auki. Monet asiakkaat, jotka kenties ajattelivat PITÄÄ RUSKA-AJAN GRILLIJUHLAT, lähtevät kiireesti sitä kohti. Nyt ei huudeta Av-vaa OVI vaan Olutta! Olutta! Olutta!

Vintage-Kingiä rakastavana en rehellisesti sanottuna odottanut tästä aluksi paljoa. Tiesin kyllä, että viihtyisin ja koukuttuisin, mutta mahdollisuus kokea se tietty tunnelma maustettuna hulluilla yliluonnollisilla tapahtumilla ei edes käväissyt mielessäni. "Se jokin" puuttuikin, mutta olihan tämä nyt silti aika hieno lukukokemus.

Apokalyptisiä suurkaupunkeja on tullut nähtyä jo vähän liian paljon, mutta Peyton Place (1956) näytti miten pikkukaupunkikin voi olla portti helvettiin, oli kupua tai ei. Pikkusieluisuus ja juoruilu tekevät vastahakoisimmistakin asukkaista käärmeitä, mutta kun kaupunki suljetaan omaan universumiinsa, niin silloin vasta ihmiset alkavatkin syömään toisiaan elävältä. Tämä dynamiikka antaa paljon tilaa useiden teemojen ja luonnetyyppien tarkasteluun, ja King on onnistunut tässä erinomaisesti. Pinnalta Chester's Mill on vaatimaton konservatiivinen kaupunki, mutta harhaanjohtavan moralistisen ja kristityn pinnan alla muhii myrkky.

Kun katastrofi iskee, pahiksilla on yleensä eniten sisua ottamaan ohjat, kun taas useimmat ovat vain tyytyväisiä kun saavat seurata jotakuta ja teeskennellä kaiken olevan hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Big Jim on viheliäisin hahmo, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Sen tason hullu kun alkaa määräillä, tietää se huonoa loppua, varsinkin kun muutamaa lukuunottamatta kukaan ei tunnu tajuavan hänen olevan kiinnostunut vain omasta selkänahastaan. Hän on kuin sokeiden lampaiden paimen ja kuolemansairaiden potilaiden hoitaja, höystettynä vakavalla Kristus-kompleksilla.

Tässä on tosin myös romaanin heikkous. King turvautuu maalaamaan henkilöt lavealla otteella, minkä vuoksi pahikset käyttäytyvät kuin olisivat paholaisen riivaamia ja sankarit taas ovat kaiken kaikkiaan siistejä tyyppejä, joista tulee vielä jotain suurta ja ihmeellistä. Mustavalkoinen asetelma syö tehoa tilanteen realistisuudesta, eli kuvun liittymisestä yleisempiin poliittisiin pulmiin. Paineen alla murtumistakaan ei yleisesti tapahdu ihan niin paljon kuin odottaisi, joten pikkukaupunkimentaliteettia ei päästä täysin hyödyntämään, koska ainoastaan jo olemassa olevat persoonallisuuspiirteet korostuvat ja ulkoisiin - ei esim. ihmisten sisäisiin - ongelmiin liittyviä asioita paljastetaan.

Tästä huolimatta romaani pääsi ihan uudelle tasolle pikimustan huumorin kautta, jota arvostan suuresti (jopa silloin, kun se on mautonta ja ällöttävää á la Paholaiset [1971]). Murhaa verrataan perunalastuihin (suurena perunalastufanina ymmärrän täysin vertauksen), äitiongelmien kanssa painiskeleva pappi ruoskii itseään oransseissa pyöräilyshortseissa (jotka jo itsessään ovat kauheaa katsottavaa), "vihreä burrito" -matto ja itsensä profeetaksi julistaneesta tulee eräänlainen Juudas (tosin metamfetamiinista pöllyssä oleva). Niin, ja löytyypä tästä myös viittaus Breaking Badiin (ja Jack Reacheriin, mutta en osaa arvostaa tätä ihan niin paljon, koska henkilö ei ole tuttu). Jopa Anderson Cooper ja Bill O'Reilly pääsevat hetkeksi valokeilaan (vaikkakin televisioruudusta käsin).

Sitä paitsi, sellainen tyyppi joka tuntuu tasapainoilevan täysin itsevarmasti jättimäisen henkilögallerian kanssa, ansaitsee aplodit. Yleensä näin laaja valikoima henkilöitä häiritsee, mutta tässä tapauksessa löytyy vain muutama tärkeä avainpelaaja ja lopuista tulee koiranruokaa.

Niin, oli kyllä mielettömän hauskoja nämä muutamat viikot kun sain tirkistellä suurennuslasin läpi muurahaisia, jotka yrittivät selviytyä maailmanlopunomaisesta tilanteesta. Menee helposti 2000-luvun Kingin kärkeen.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haastekoonti

Niin siinä kävi, etten ehtinyt lukea Annamin järjestämään haasteeseen läheskään kaikkea mitä ajattelin. Vuoden aikana tuli useaan otteeseen tilanteita, jolloin ei vain tehnyt mieli lukea eikä blogata, mutta rento harrastushan tämän onkin tarkoitus olla. Luin kirjoja yhteensä 13 kpl ja pääsin sekä Pohjoismaiden tuntijaksi että Islannin ja Ruotsin kirjallisuuden taituriksi.

Ei siis yhtään pöllömmin, ja mieltä kaihertamaan jääneet luen sitten myöhemmin. Etukäteen ajattelin Islannin aiheuttavan hankaluuksia, mutta siitä osastosta löytyikin vaikka mitä mielenkiintoista! Haastavimmaksi osoittautui sen sijaan Tanska, josta ei vain tuntunut mikään houkuttavan. Pohjoismaalaisia dekkareita kun en tähän päivään mennessä ole yhtäkään jaksanut lukea loppuun, eivätkä ne myös lähtökohtaisesti kiinnosta, niin yritin löytää ihan peruskirjallisuutta johdannoksi jokaiseen maahan. Suosikiksi ylsi Gösta Berlingin taru ja pohjanoteeraukseksi jäi Lumen taju.

Tulevaisuudessa aion lukea kasan islantilaisia teoksia sekä ne, jotka piti saada tähän haasteeseen mukaan: Norjasta Knut Hamsunin Viktoria (keskeytin alkumetreillä, ei kiinnostanut sillä hetkellä tarpeeksi) ja Sigrid Undsetin Kristiina Lauritsantytär, Ruotsista August Strindbergin Kuolemantanssi ja Neiti Julie sekä Tanskasta Karen Blixenin Suuret tarinat ja hyllyssä odottava jättiläinen Andersenin suuri satukirja.

Islanti
Meren neitoja ja meren miehiä: islantilaista kirjallisuutta viideltä vuosikymmeneltä (2001) - Seija Holopainen ja Päivi Kumpulainen (toim.)
Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) - Tuntematon
Lohilaaksolaisten saaga (1245) - Tuntematon
Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita - Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (2001)

Ruotsi
Saariston lapset (1964) - Astrid Lindgren
Gösta Berlingin taru (1891) - Selma Lagerlöf
Lasten päivä Melukylässä (1966) - Astrid Lindgren
Melukylän kevät (1965) - Astrid Lindgren
Melukylän joulu (1966) - Astrid Lindgren

Norja
Rosmersholma (1886) - Henrik Ibsen
Hedda Gabler (1890) - Henrik Ibsen

Tanska
Ragnarök: jumalten tuho (1982) - Villy Sørensen
Lumen taju (1992) - Peter Høeg

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)

Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)

Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät." 

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho (1982)

Miten voikin kaksi nimeltään identtistä kirjaa olla niin erilaisia? Luin pari vuotta sitten A. S. Byattin version pohjoismaisten jumalten tuhosta, ja siinä missä sen "lauseet onnistuivat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan" ja tarinaa oli pakko lukea välillä ääneen, tanskalaisen Sørensenin tulkinta vaikutti yksiulotteiselta. Saagoja nyt pari lukeneena ymmärrän, että niissä kieli on yksinkertaista, mutta silloin kun nykyajasta käsin kerrotaan uudestaan myyttejä, olettaisin että halutaan tarjota jotain uutta ja raikasta. Byatt tässä onnistui, mutta Sørensenin teksti vaikuttaa väkisinkin hengettömältä, eivätkä suomennetut nimet auta asiaa. Entä millaisina Sørensenin jumalat näyttäytyvät? Näiden erilaiset luonteet tulevat melko hyvin esille, ja se olikin ainoa asia, josta tässä pidin.

Runonjumala Brage kirjoittaa heti valitusrunon tuskallisesta mustasukkaisuudesta ja yksipuolisesta rakkaudesta, kun Idun sanoo ettei tällä ole hänelle juuri nyt (ymmärrettävistä syistä) aikaa. Torilla on lieviä ongelmia äkkipikaisuutensa kanssa, ja on herkkä sulkemaan vaimonsa Sifin suun heti jos tämä yrittää sanoa oman mielipiteensä. Loki on irvailija ja syyttelyiden kohde aina jos jokin menee pieleen, mutta muiden jumalien kannattaisi ehkä joskus kuunnella tämän neuvoja. Avioliiton jumalatar on katkera Freijan asemasta rakkauden jumalattarena, koska eihän tällä ole edes miestä. Kaiken kaikkiaan jumalat haluavat pysyä kaiken yläpuolella, eli ihmiset ja jättiläiset eivät saa tulla jumalten kaltaisiksi. Pohjoismaisen mytologian jumalhahmojen kiehtova epätäydellisyys tulee viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun Njordin ja Skaden avioliitto ei toimi. Mitä jumaluus hyödyttää, jos tavat ovat liian erilaisia? Sopimuksistakin yritetään kiemurrella irti niiden osoittauduttua epäedullisiksi.

"Keskimaassa ei kaikki ollut hyvin. Maailmankäärme kiristi otettaan, se söi merestä kalat ja myrkytti sen syljellään. Ihmiset ja varsinkin kalastajat valittivat siitä jatkuvasti Njordille, mutta mitä hän asialle mahtoi. Ihmiset ja varsinkin maanviljelijät valittivat myös Freille, etteivät pellot ja puutarhat kantaneet hedelmää. Sää ei ollut entisensä, talvea kesti lähes koko vuoden. Ehkä välttämättömyyksien puute teki ihmisistä suvaitsemattomampia."

Astrid Lindgren - Melukylän lapset (Melukylän lapset #4-6)

Osallistuu myös haasteeseen: Lastenkirjat ja Maalaismaisemia

Yhteislaitos, joka sisältää kuvakirjat Lasten päivä melukylässä (1966), Melukylän kevät (1965) ja Melukylän joulu (1966). Muistan selailleeni lapsena jotain Melukylä-kirjaa, mutta se taisi silloin kiinnostaa yhtä vähän kuin nyt. Eivät nämä varsinaisesti huonoja olleet, mutta pidän enemmän Lindgrenin isompien lasten kirjoista. Melukylän joulussa tosin välittyi kivasti vanhanajan joulutunnelma: hillitysti koristellut joulukuuset, punaiseksi maalatut puiset kynttilänjalat, reellä taitettu matka joulukirkkoon, tummaan turkikseen pukeutunut joulupukki jne.

Peter Høeg - Lumen taju (1992)

Osallistuu myös haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tanska), I Spy (Veden olomuoto) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Tästä jäi kyllä niin sekava jälkimaku, etten hetkeen koske mihinkään Høegin kirjaan. Periaatteessa idea oli kiinnostava ja toteutuskin jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta sitten vain lopahti. Pidin siitä, että Smillan menneisyys paljastuu paloina ja yleensäkin Smillan luonteesta, mutta töksähtelevät lyhyet lauseet, jatkuva sivupoluille eksyminen ja taustatutkimuksen esittely uuvuttivat aika nopeasti. Jälkimmäinen puoliskokin oli aikamoinen pettymys, koska se tuntui kuuluvan johonkin toiseen romaaniin, ja oli suoraan sanottuna naurettava. Harmi, grönlantilaisten ja tanskalaisten ristiriidoista olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, mutta tällaisena sekalaisena keskittymiskyvyttömänä ja kliseisenä pakettina ei kuitenkaan uponnut. Jätti kokonaisuudessaan kylmemmäksi kuin mikään Smillan kuvailema lumi tai jää.

Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (toim.) - Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita (2001)

Viimeinen haastekirja ei valitettavasti sekään vakuuttanut. Luin alkuvuodesta kokoelman aikuisille tarkoitettuja islantilaisnovelleja, joka oli ihan pätevä johdanto islantilaiseen mielenmaisemaan ja kirjallisuuteen, mutta nämä lapsille ja nuorille suunnatut novellit eivät puhutelleet. Löytyi töksähteleviä lauseita ja latteita tarinoita, mutta onneksi pieni valonpilkahdus tuli Peikkomuori-tarinasta, jossa peikon muotoinen kallionkieleke sulautuu ikävöinniksi isoäidin perään. Melko suuri osa novelleista on muuten aika surumielistä tavaraa ja käsittelee yllättävän aikuisia aiheita, eli kovin montaa pienelle lapselle suunnattua tarinaa en usko tästä löytyvän.